tiistai 29. syyskuuta 2009

Seljan tytöt Chilen sotilasjuntan puristuksessa

Rauha S. Virtanen: Seljan Tuli ja Lumi. WSOY 2009.
Kansikuva: Maija Karma ja WSOY:n kuva-arkisto

Arvostelun otsikko voi hätkähdyttää, mikäli ei ole lukenut edellistä Selja-kirjaa, Seljalta maailman ääreen (WSOY 2001).

Rauha S. Virtanen ihastutti ja ällistytti Selja-sarjansa uusia ja vanhoja lukijoita yllättävällä paluullaan, jonka pontimena oli lukijoiden kärkäs halu päästä vielä kurkistamaan Seljan tyttöjen maailmaan.

Alunperin neliosaiseksi sommiteltu Selja-sarja ilmestyi vuosina 1955—1964. Se on pysynyt monen lukijasukupolven rakastamana ja tarjonnut kotimaisen vaihtoehdon Alcottin ja Montgomeryn anglosaksiselle klasssisen tyttökirjan perinteelle.

Virtanen on tunnustanut kirjoittaneensa neljä ensimmäistä Selja-kirjaa myös lohduksi itselleen. Ensimmäistä osaa aloittaessaan hän oli 24-vuotias perheenäiti, joka konttoristin palkalla elätti sairaseläkkeellä olevaa miestään ja tytärtään:

Näiden kirjojen aatetausta syntyi onnen unelmista, vimmatusta halusta muodostaa perheen malli ja pyrkiä sitten konkreettisesti luomaan itse sellainen elävään elämään.


Perheenemäntänä vielä kokematon Virtanen ammensi nuortenkirjoihinsa vaikutteita naisvaltaiselta työpaikaltaan:

Kuuntelin naisten puheita ja opin porvarillisen elämänmuodon perusteet, aatteet, juhlapyhien rituaalit, ruuanlaiton ja siivouksen niksit. — — sovelsin oppimaani paitsi kotihommissani myös kirjoissani.


Selja-sarjan perheidylli on kuin suora toisinto Alcottin Pikku naisista. Perheen tyttäret ovat kaikki suuria persoonallisuuksia, joilla paitsi taiteellista kunnianhimoa, niin myös kypsyyttä ja auliutta huolehtia vähempiosaisista.

Selja-sarjan jälkeen Virtanen kirjoitti vielä kolme itsenäistä ja perinteistä tyttöromaania. Mutta 1970-luvulla Virtanen käänsi takkinsa.

Hän koki, ettei voinut 1970-luvulla enää jäädä 1950-luvun idylliin, koska se nuoriso, jonka hän tunsi, oli perusteellisesti toisenlaista. Hän oivalsi, että oli unohdettava entiset kaavat ja entiset käsitykset ja työnnyttävä sisään sellaisiin asioihin, joiden ulkopuolelle hän oli aikaisemmin jäänyt.

Yhteiskunnallista tiedostavuutta siivitti myös omien lasten poliittinen aktiivisuus ja osallistuminen kouluneuvostotoimintaan. Lintu pulpetissa (WSOY 1972) sisältääkin monin kohdin avainromaanin aineksia

2000-luvun uhkarohkealtakin vaikuttanut paluu Selja-sarjan pariin yhdistää juoheasti nyttemmin 77-vuotiaan Rauha S. Virtasen kirjailijan uran kaksi tyyten erilaista, mutta varsin johdonmukaista säiettä: romanttisen tyttökirjallisuuden ja kantaaottavan nuorten romaanin.

Edeltävässä osassa rakkaus ja poliittinen aktiivisuus lennättivät kolme Seljan sisarusta valtamerten taakse. Kris, Margarita ja Dodo joutuvat keskelle Chilen sotilasvallankaappausta syksyllä 1973. He panevat henkensä alttiiksi vastustaessaan aviomiestensä, läheisten ystäviensä ja sukulaistensa kanssa vastarintaliikkeessä Augusto Pinochetin sotilasjunttaa.

Syksyn uutuudessa Seljan Tuli ja Lumi eletään vuotta 1974. Dodon aviomies Raúl on kuollut vastarintaliikkeen verilöylyssä. Dodo toipuu surusta vanhempiensa hoteissa Leppäkertunkujalla yhdessä pienen tyttärensä Rosan kanssa. Margarita on toipilaana Meksikossa. Virva ja Ari suunnittelevat riskialtista tiedustelumatkaa Chileen.

Seljan perheen 14-vuotias iltatähti Tuli agiteeraa chileläisen pakolaisystävänsä Lumin ja muiden suomalaisten toveriensa kanssa Chilen poliittisen tilanteen puolesta. Lumi penää Rea-äidiltä taustatukea paljon puhuvalla virkkeellä ”Äiti hei, kuka muuttaa maailmaa jollei nuoret? Jollemme me?”

Lähihistorian traumaattisia tapahtumia käsitellään nuortenkirjoissa nykyisin ajatuksia herättävästi ja pelottomasti. Taitavat kirjailijat nykäisevät mukaansatempaavalla, mutta lukijoitaan aliarvioimattomalla tyylillään nykynuoret tiedostamaan paremmin historiallisia taitekohtia.

Virtanen ei horju linjastaan eikä kavahda uutuudessaan avoimen poliittisesti tiedostavaa otetta. Hän on tehnyt uurasta taustatyötä Chilen sotilasdiktatuurin ajan kartoittamisessa ja samalla paneutuneisuudella hän kuvaa Chilen pakolaisten kotoutumista Suomeen ja teiniliikkeen osallistumista solidaarisuustapahtumiin ja muihin mielenilmauksiin. Ramonan ja Lumi-tytön kuvaukset ovat riipaisevuudessaan tosia.

Ihmissuhteissa on monenlaista jännitettä, mutta odotuksenmukaisesti ne laukeavat kirjan tyveneksi kääntyvässä lopussa. Virva Seljan ystävät saavat lukea kirjan rauhallisin mielin loppuun asti: rakkaus voittaa sittenkin! Rea Selja hössöttää tavoilleen ominaisesti yhä paisuvan perhekuntansa muonituksen ja puutarhanhoidon parissa, [melkein tosissani ehdotan kirjan trendikkääksi oheistuotteeksi Rea Seljan keittokirjaa!]. Rean kirjailijamies Riku on tavoilleen yhtä uskollisesti mieluusti vetäytynyt kirjoittajan kammioonsa.

Virtasen perheyhteys pitää pintansa pahimmissakin kriiseissä. Tällaiselle ihanteelliselle idyllille onkin erityisen suuri tilaus tässä epävarmassa ja rikkinäisten perheiden ajassa.

Nähtäväksi jää, houkuttavatko sarjan päätösosan lukuisat kirja- ja musiikkiviittaukset nykynuoria etsiytymään Aila Meriluodon, Pablo Nerudan, Inti illimanin, Agit Proppin, Victor Jaran ja Violetta Parran pariin.

perjantai 25. syyskuuta 2009

Ella ei ole perso edes miljoonalle


Timo Parvela: Ella ja jättipotti. Tammi 2009.
Kansikuva: Mervi Lindman

Lasten ja varhaisnuorten dekkareissa ei – onneksi! – mässäillä väkivallalla eikä tehdä kansainvälisen luokan rikoksia tai raakoja murhia.

Dekkarin peruskaavaa hyödynnetään kuitenkin usein helppolukuisissa sarjakirjoissa: lapsijoukko ratkaisee pieniä mysteerejä hyvän onnen tai nokkeluutensa ansiosta. Aikuiset jäävät auttamatta altavastaajiksi ja suurinta huvia lapsille tuottaa usein toistaitoisten poliisien päihittäminen.

Klassisen dekkarin juonikonseptia ja sille tyypillistä psykologista jännitystä sovelletaan yllättävän niukasti lastenkirjoissa siihen nähden, kuinka helposti juuri niiden avulla voisi saada lapsen lukemisen koukkuun.

Uusimmassa Ella-kirjassaan Ella ja jättipotti Timo Parvela hyödyntää dekkarien ikuista ”kuka sen teki?” –mysteeriä taitavasti.

Pate löytää koulun roskapöntöstä käytetyn lottokupongin. Ennen kuin kuponki – odotuksenmukaisesti – hukkuu, lapset saavat kuulla voittaneensa sillä miljoonan.

Lapset ovat varmoja, että joku ahne aikuinen on pihistänyt kupongin. Epäilykset kohdistuvat muiden muassa opettajaan, Paten äitiin, kukkakauppiaaseen ja puutarhuriin, joka palkataan opettajan isyysloman sijaiseksi.

Parvelan verbaalikomiikka tykittää jälleen hieman uusin maustein.

Tuukan parahultaisesti väärin muistamat sananlaskut ja puutarhurin ammattitermistön siirtäminen sellaisenaan lasten kasvatukseen naurattavat aikuista. Parvelan lapsiin vetoavan huumorin ydin on slapstick-komiikassa, roimassa liioittelussa ja väärinkäsityksissä.

Menestyvä lastenkirja on aina kahden kauppa: sen täytyy tarjota purtavaa sekä lapselle että kirjan ostavalle ja sitä todennäköisesti myös lapselle ääneen lukevalle aikuiselle.

Hysteerisen kikatuksen ja naurun hohotuksen kupeessa Timo Parvela uskaltaa sohaista nykypäivän karujakin ilmiöitä. Luokkatoverit epäilevät Tuukan kähveltäneen lottokupongin, mutta lopulta syy pojan vaitonaiseen olemukseen selviää:

– Minun isäni jäi työttömäksi joulukuun alussa. Tänä vuonna meillä ei ole varaa viettää joulua lainkaan. Sillä rahalla minä olisin halunnut ostaa meille joulun. Oletteko te nyt tyytyväisiä? Tuukka sihahti.

Sitten hän nousi ja kömpi ulos autosta. Me jäimme istumaan vielä hetkeksi, mutta kellään ei ollut enää mitään sanottavaa. Kaikki muutkin lähtivät yksi toisensa jälkeen hyvästejä jättämättä. Vain minä jäin hämärään autoon istumaan. Minun mieleni oli musta avaruus.


Työttömyys ei ole niitä trendikkäimpiä lasten- tai edes nuortenkirjan aiheita, vaikka aihepiiri ei ole kotimaisissakaan kirjoissa jäänyt tyystin vaille käsittelyä, muistetaan vaikka Hannu Mäkelän ja Kristiina Louhen lastenkirja Hattu (Tammi 2001), Marja-Leena Tiaisen Vihreä varis –sarjassa ilmestynyt Pyry, Pilvi ja pennittömät (Tammi 1993) ja Saara Sarkkisen nuortenromaani Töitä mun faijalle! (WSOY 1987)

torstai 24. syyskuuta 2009

Ruotsalainen teinidekkari viihdyttää, mutta ei kiihdytä



Ritta Jacobsson: Afrodite ja kuolema. Suomentanut Hannele Louhivuori. Nemo 2009.

Suomalaissyntyisen Ritta Jacobssonin Afrodite ja kuolema alkaa vetävästi: Teinityttö katoaa matkallaan kotiin myöhään illalla. Silminnäkijä on nähnyt tytön nousevan vaalean farmarimallisen auton kyytiin. Myöhemmin tyttö löydetään kuolleena.

Säyseä ja kotona viihtyvä 13-vuotias Ditte, oikealta nimeltään Afrodite, ryhtyy selvittämään luokkatoverinsa kuolemaa. Johtolankoja ei ole kuin nimeksi, mutta epäilyksen alaisia henkilöitä löytyy aivan Diten lähipiiristäkin.

Jacobssonin kerronta rönsyilee moniaalle: Ditten kasvukivut, muuttunut suhde vanhempiin, orastava ihastus Linukseen, huoli vanhempien parisuhteesta ja yleinen teinipähkäily anastavat pääjuonelta välillä tarpeettomasti tilaa.

Aikuislukijan huomio kiintyy siihen yleiseen turvattomuuden tunteeseen, jonka keskellä Ditte ystävineen näyttää elävän asiaa edes liiemmin kyseenalaistamatta. Voiko kehenkään aikuiseen oikeasti enää luottaa? Mitä löytyy aikuisen silkoisen ulkokuoren alta?

Jacobssonin yhteiskunnallinen kantaaottavuus jää melko pliisuksi, jos sitä vertaa tämän alueen ruotsalaisen mestarin Mats Wahlin säälimättömään kuvaukseen nuortenromaaneissa Näkymätön ja Lumi peittää jäljet (Tammi 2000 ja 2002), mutta viihteellisemmässä tyylilajissaan Jacobssonin yritystä voi silti pitää jokseenkin ansiokkaana.

Afrodite och döden sai ilmestymisvuonnaan 2006 Ruotsin parhaalle nuortendekkarille jaettavan Spårhunden-palkinnon. Afrodite-sarjassa on raflaavan avauksen jälkeen ilmestynyt jo kolme uutta osaa.

Manga-henkeen kuvitettuja kirjan kansia näkee nuortenromaaneissa yhä enemmän. Näinköhän nuoria houkutellaan jo täysin ulkokirjallisinkin keinoin lukemisen pariin?

Teksti on ladottu käsittämättömän pienellä fontilla. Se voi koitua monelle nuorelle kynnyskysymykseksi lukea kirja loppuun asti.

Jacobssonilta on aiemmin suomennettu Nina-sarjaa (Karisto). Se kertoo teini-ikäisestä tytöstä, jolle sattuu ja tapahtuu. Sarja on moderni vastine Merri Vikin Lotta-kirjoille.

keskiviikko 23. syyskuuta 2009

Kullatut lapsuusmuistot














Zaida Bergrothin esikoisohjauksessa Skavabölen pojat on heti elokuvan alussa kohtaus, jossa perheen 8- ja 6-vuotiaat pojat, Rupert ja Evert, pakenevat vanhempiensa riitelyä omaan huoneeseensa. He salpaavat oven raahaamalla hyllyn oven eteen. Oven kahvan alle he laittavat vielä pönkäksi pinon Tammen kultaisia kirjoja.

Onko lavastaja Kaisa Mäkinen halunnut viestittää tarkkasilmäiselle elokuvan katsojalle jotain tällä yksityiskohdallaan?

Little Golden books -formaatti syntyi Yhdysvalloissa toisen maailmansodan mainingeissa pahimpana pula-aikana vuonna 1942. Kirjasarja hyödynsi kehittynyttä painotekniikkaa ja markkinointikoneistoa; näin kirjan myyntihinta saatiin alhaiseksi.

Kirjasarjan isä oli ranskalainen maanpakolainen, Picasson oppilaanakin ollut Georges Duplaix. Duplaix´lla oli näppituntuma siitä, mistä lapset pitävät. Hän suunnitteli kirjojen muodon ja ulkoasun sekä kutsui taiteilijaystäviään sarjan kuvittajiksi. Kirjan selkämykseen liimattu kultapaperinen liuska ja kirjojen muu typografia, sisäkansien kuviointi eläinfiguureineen, kirjan omistajatietoineen ja takakannen kirjaluetteloineen ovat pysyneet täysin muuttumattomina jo yli 60 vuoden ajan.

Suomen markkinat sarja valloitti juuri sopivasti olympiavuonna 1952. Tuolloin ja vielä paljon myöhemminkin Kultaisten kirjojen esittelemää vaurasta amerikkalaista elämänmuotoa ihailtiin varauksetta. Värikylläiset ja tapahtumantäyteiset sivut ja harmittomat eläinseikkailut tihkuivat salaperäistä glamouria.

Kultaisten kirjojen omistaminen tuntui ylelliseltä moniin vaatimattoman näköisiin nidottuihin ja harmaalle paperille painettuihin kotimaisiin kuvakirjavaihtoehtoihin verrattuna: kirjan saattoi nimikoida omakseen ja upeasti kirjahyllyssä kimalteleva kultainen rivistö oli yhtälaisen ylpeilyn aihe sekä lapsille että heidän vanhemmilleen.

Lavastaja Kaisa Mäkinen antaa elokuvan katsojalle vallan itse päättää, mitä Tammen kultaisia kirjoja Rupertin ja Evertin kirjahyllyssä oli.

On lohduttavaa ajatella, että pojat saattoivat paeta vanhempiensa traumaattista parisuhdetta vaikkapa lukemalla oman lapsuuteni TKK-suosikkeja: Mattilan isännän karjatarhaa, Pikku äitiä tai Atte ankkaa ja hänen ystäviään.

Tammi on ottanut viime vuosina kiitettävästi uusintapainoksia sarjan kirjoista. Tänä syksynä Tammi on lanseerannut markkinoille myös kotimaisen haastajan: Tammenterho-sarjan.

Mikä on Sinun rakkain Tammen kultainen kirjasi?

maanantai 21. syyskuuta 2009

Tositarina Afrikasta

Henning Mankell: Tulen arvoitus. Suom. Marja Kyrö. WSOY 2009.

Ruotsalaisen Henning Mankellin Tuli-trilogian kaksi ensimmäistä suomennettua osaa, nuortenromaanit Tulen salaisuus (WSOY 2008) ja Tulen arvoitus, ovat kuin hiljaisia hätähuutoja uutisotsikoiden takaa.

Niiden esiinnostamat aiheet – räjähtävien kranaattien silpomat lapsiuhrit, aids ja Afrikan pohjaton köyhyys – sysäävät lukijan seinää vasten.

Yhä heppoistuvammassa nuortenkirjallisuudessa tällaiset aiheet eivät ole kovin mediaseksikkäitä.Povaan kuitenkin uutta nousua yhteiskunnallisesti tiedostaville ja kansainvälisyyskasvatusta ilman patetiaa tarjoileville nuortenromaaneille. Niillä on sijansa kriittisesti ajattelevan nykynuoren kirjahyllyssä.

Oman 1980-lukulaisen nuoruuteni "mielenliikauttajakirjoja" olivat muiden muassa Anne Frankin päiväkirja ja Karl Brucknerin Sadako tahtoo elää, joka kertoo Hiroshiman atomipommista selvinneistä lapsista ja nuorista.

2000-luvulla zoomataan jo historiallisten traumojen sijasta suoraan maailmanpolitiikan arkipäivään.

Mankellilla on vahvat siteet Afrikkaan. Hän on asunut Afrikassa moneen otteeseen ja ohjannut muun muassa sikäläisiä teatteriryhmiä. Edelleenkin hän asuu osan vuodesta Mosambikissa, Maputossa. Monet Mankellin dekkareista sijoittuvat Afrikkaan ja kertovat afrikkalaisista elämäntavoista sekä maan ongelmista. Tältä osin Mankell ei peittele vaikuttamisen haluaan.

Niinpä Tuli-trilogiakin pohjaa todellisiin afrikkalaisiin henkilöihin ja tapahtumiin. Ensimmäisen osan saatesanoissa Mankell linkittää tapahtumat nopein vedoin Mosambikin sisällissotien repimään menneisyyteen ja nykyisyyteen.

Tulen salaisuus on 12-vuotiaan Sofian kasvun ja eheytymisen kuvaus, joka opettaa lukijalleen nöyryyttä ja kiitollisuutta. Sofia poikkeaa sisarensa Marian kanssa leikin tiimellyksessä polulta. Kranaatti räjähtää, sisar kuolee ja Sofia menettää räjähdyksessä jalkansa. Pitkän toipilasvaiheen aikana Sofia miettii elämänsä uudeksi ja selviytyy voittajana.

Tulen arvoitus jatkaa perheen tarinaa. Sofia käy jälleen koulussa ja hankkii lisäansioita ompelijana. Hän palvoo isosiskoaan, 17-vuotiasta Rosaa, joka äitinsä vastusteluista huolimatta viettää entistä enemmän vapaa-aikaansa kyläkaupassa selailemassa vanhoja aikakauslehtiä ja tapaamassa kylän poikia. Äkkiä Rosan voimat ehtyvät ja läheisten epäilykset kavalasta taudista osoittautuvat oikeiksi.

Jalkaproteesien varassa vaivalloisesti liikkuvasta Sofiasta tulee perheen vastuun kantaja, jonka koulun käyntiä ja hiljaista viisautta arvostetaan kyläyhteisössä.

Mankell kuvaa sydämeenkäyvästi rutiköyhän perheen selviytymistaistelua. Äiti vie toiveikkaana Rosan kylän poppamiehelle. Mutta sen koommin poppamies, kehittynyt lääketiede kuin tehokas aids-kampanjointikaan eivät onnistu parantamaan Rosaa. Vähin erin Sofia hyväksyy sisarensa lähestyvän kuoleman. Tapaaminen kanelilta tuoksuvan pojan kanssa antaa Sofialle voimaa luottaa huomiseen.

Perinteisen tyttökirjan sankarittaren tavoin Sofiakin kirjoittaa päiväkirjaa. Päiväkirjan intiimin itsetutkiskelun rinnalla afrikkalainen niukka tunneviestintä tuntuu karulta ja jopa piittaamattomalta, varsinkin jos sitä vertaa länsimaiseen ryöpsähtelevään asiat halki-poikki-ja-pinoon -paketoivaan analyyttisyyteen. Sitäkin enemmän tunneviestejä ladataan Sofian perheessä arkisiin askareisiin ja eleisiin.

Mankellin ilmaisu on niukkaa, mutta latautunutta ja juuri siksi hyvin ilmaisuvoimaista. Ja kun tämä yhdistetään Marja Kyrön herkät vivahteet taltioivaan suomennokseen, teksti suorastaan huutaa päästä ääneen luettavaksi.

Ääneen luennan puolesta puhuvat myös oivaltavasti rytmitetyt kappalejaot ja tyhjät rivit, jotka antavat kirjan herättämille ajatuksille enemmän tilaa.

Tässäpä siis oiva kirja yläkoulun ja lukion yhteiskuntatiedon, historian, elämänkatsomustiedon ja filosofian tunneille. Mankell johdattaa etiikan, ihmisoikeuksien ja elämän perusasioiden äärelle eleettömästi, mutta hyvin määrätietoisesti.

Sofialla on rakkauden lisäksi toinenkin unelma: hän haluaisi köyhästä syntyperästään huolimatta kouluttautua lääkäriksi. Miten Sofian käy, selviää trilogian päättävästä osasta Eldens vrede (suom. Tulen raivo).

perjantai 18. syyskuuta 2009

Tikkari lukupalkaksi?

Tokaluokkalainen kuopus kertoo velvollisuudentuntoisesti koulussa käynnistyneestä lukukampanjasta:

Me kilpaillaan siitä, kuka kuukauden aikana lukee eniten kirjoja. Eniten lukenut saa tikkarin ja sellaisen pinssin. Aloitin koulussa Unskin banaanipotku -kirjan ja olen vasta sivulla 23.

Äiti yrittää inttää vastaan:

Mutta eihän lukemisessa ole mitään mieltä, jos pitää kilpailla. Jokaisen pitää saada lukea omaan tahtiinsa.

– Joo, joo. Mutta me äänestettiin ja yli puolet luokasta oli sitä mieltä että tikkari on ihan hyvä palkinto.

Tietyssä iässä kilpailu motivoi lasta, mutta lukemisen kilpailuttamisen kohdalla minä asetun jämerästi vastahankaan.

Lukuharrastus on niin intiimi ja omatahtinen juttu, että lukemiseen liittyviä asioita pitäisi malttaa alusta lähtien makustella kaikessa rauhassa.

Mutta "jaettu ilo on paras ilo" -hokema pätee myös lukuharrastukseen ja tämähän on yksi Lastenkirjahyllynkin tärkeimmistä tavoitteista.

Päiväkodeissa ja kouluissa voisi olla paljon nykyistä enemmän spontaania kaverikirjavinkkausta. Pienempiä lapsia voisi pyytää tuomaan kotoa rakkaimman oman kirjansa ja kertomaan siitä omin sanoin. Lukemaan jo oppineet voivat suositella toisilleen viimeksi lukemiaan kirjoja.

Jos lykästää, tällaisesta LASTEN LUKUPIIRISTÄ voisi ajan oloon päiväkodeissa sukeutua jopa suosittujen lelupäivien haastaja.

Hyvällä tavalla vanhanaikaisia satuja

Leena Laulajainen: Tulen ja jään saari. Satuja. Kuvittanut Liisa Kallio. Tammi 2009.


Leena Laulajaisen kokoelma tekee hienosti kunniaa suomalaiselle satuperinteelle. Kokoelman salaviisaat sadut muistuttavat paljossa Marjatta Kurenniemen sadustoa. Kurenniemen tavoin Laulajainenkin avaa näkymiä vieraisiin maihin ja maanosiin, mutta löytää suuria ihmeitä myös lähiluonnnosta ja lapsen oman korvan juuresta.

Samat teemat toistuvat Laulajaisen lastenlyriikassa, josta on ilmestynyt kaunis antologia Keinu meren yllä. Valitut runot 1987–1997 (Tammi 2009, kuv. Liisa Kallio).

Kiireinen ja skeptinen aikuinen voi pitää Laulajaisen satuja hektiseen toiminnallisuuteen tottuneelle lapselle jopa aivan liian staattisina. Mutta juuri tämänkaltaisille hiljaisuuteen ja pohdintaan virittäville saduille on tässä ajassa totisesti entistä enemmän tilausta.

On hienoa, että kokoelman rauhallinen tempo toistuu myös Liisa Kallion pehmeässä lyijykynäkuvituksessa, joka on kulloiseenkin satuun virittyneesti höyhenen kevyt, utuinen tai veikistelevä. Kirjan päättää sirkusaiheinen satu Tyttö ja valkoinen hevonen, joka on alunperin ilmestynyt naivistitaiteilija Alice Kairan maalauksin kuvitettuna satukuvakirjana.

Sadunkertojien ikiaikaisella yksinoikeudella Laulajainen evästää lukijaansa virittäytymään satujen tunnelmaan oikein. Katkelma Sadun kääntöpiiri -nimisen sadun keskustelusta puhukoon puolestaan:

Ei satua tarvitse ymmärtää, satu täytyy elää.

– Miten sadun voi elää todeksi?

– Istuttamalla tähtien siemeniä. Tule mukaan!


Leena Laulajainen täyttää tänään 70 vuotta. Lastenkirjahylly onnittelee!

torstai 17. syyskuuta 2009

Räväkkä kuvakirja

Anneli Kanto & Jutta Kivilompolo:
Jakke ja Simo. Karisto 2009.

Jakke ja Simo -kuvakirja on yhteen sanaan tiivistettynä ANARKISTINEN. En muista kotimaisen kuvakirjan aiemmin tavoittaneen yhtä onnistuneesti lapsen arjen rosoisuutta.

Yhtenäisen tarinan sijasta kuvakirja kertoo impulsiivisia välähdyksiä kahden päiväkoti-ikäisen pojan, Jaken ja Simon, arkisista askareista ja havainnoista. Teksti on ryöpsähtelevää, paikoin jopa julkeaa. Kirja tuntuu uhmaavan ympäri-pyöreän herttaisen kuvakirjan tiukkaan napitettua shapluunaa.

Huonosta päivästä kertovalla aukeamalla kerrotaan, kuinka

"ÄITI laittoi henkselihousut,

vaikka sanoin

ei!!!

Ei henkselihousuja!

Äiti on vahva aikuinen."

Tekstissä puhutaan tarralenkkareista ja Transformereista ja Brätseistä, mutta myös tunnelin kaivamisesta (vaikka Kiinaan asti?), majan rakentamisesta ja halusta pistää kieli pakkasella rautakaiteeseen. Lapsuuden kuva on yleispätevä ja siitä löytyy kosketuspinta sekä lapsi- että aikuislukijalle.

Anneli Kannon lakonisen niukka tapa kuvata kiusatuksi tulemista, vanhempien avioeroa tai huijatuksi tulemisen tunnetta huvipuiston onginnasta saadun krääsän keskellä toimii taatusti mainiona johdatuksena laajemmille lasten filosofisille pohdinnoille.

Onko kukaan testannut kirjaa päiväkoti- tai alakouluryhmässä?

Lahden Muotoiluinstituutissa opiskeleva Jutta Kivilompolo tekee rohkean ja rämäpäisesti omannäköisen kuvakirjadebyyttinsä. Sekatekniikalla tehdyssä kollaasikuvituksessa on sini- ja punavoittoisuudessaan paljon lasten kuvakirjoihin jo lähes maneeriksi tullutta retrohenkisyyttä, mutta Kivilompolon tyyli ei jumiudu leikittelemään vanhoilla ideoilla, vaan jaksaa yllättää uudella aukeamalla yhä uudestaan.

Anneli Kanto on vauhdikkaasti ottanut aikuisten draaman ja historiallisen romaanin ohessa myös lastenkirjallisuuden tonttia haltuunsa. Kanto aloitti kirjalla Hirmuinen vedenpaisumus ja muita myyttisiä tarinoita (Karisto 2007), jonka kieltä ja tyyliä hän mukautti nykynuoria paremmin puhuttelevalle kielelle. Kuollut kulkee. Tarinoita kalman majoilta (Gummerus 2008) on kooste uusista ja vanhoista kummitusjutuista. Aluevaltaus lajissaan on ns. ahmimisikäisille suunnattu Tulikärpäset-sarja (Karisto v:sta 2009), joka kertoo Kiinasta adoptoidun Oona-tytön jalkapalloharrastuksesta.

tiistai 15. syyskuuta 2009

Konsta on koviksenakin tosi symppis

Tuula Kallioniemi: Konsta, kovanaama. Kuv. Leena Lumme. Otava 2009.

Tuula Kallioniemellä on kadehdittavan herkät anturit alakoululaisten arkeen. Vuodesta 1999 lähtien ilmestynyt Konsta-sarja on jo käsite. Uutta kirjaa odottavat havaintojeni mukaan yhtälaisesti niin oppilaat kuin opettajatkin.

Konsta-kirjat ovat – jos tämä paradoksaali ilmaus sallitaan – konstailemattomampia kirjoja kuin mittavasti mainostetut ja kaikkien läpikotaisin tuntemat Timo Parvelan Ella-kirjat. Konstat pureutuvat juurevasti lapsen intiimiin maailmaan ja niiden huumori on selvästi muhoilevampaa kuin Ella-kirjojen absurdi tilannekomiikka.

Molemmissa kirjasarjoissa on toki kyse hyvästä draaman tajusta, mutta kirjailijat hyödyntävät tätä kirjallista syntymälahjaansa eri tavoin.

Konsta-kirjat ovat ääneenluettuina herkkua, sillä näin niiden eloisa dialogi ja huumori pääsevät parhaiten oikeuksiinsa.

Kallioniemi käsittelee suvereenisti lapsen arjen solmukohtia. Uusimmassa Konsta, kovanaamassa ruoditaan koviksen roolia. Sysäyksen tämän aihepiirin pohdintaan Konsta saa Pena-papan hänelle tuomasta nyrkkeilysäkistä. Hyväätarkoittava mutta sanavalinnoissaan ehkä harkitsematon pappa toivoo nimittäin Konstaan enemmän kovuutta.

Yksin on hankala olla kovis, niinpä Konsta soluttautuu luokan räyhähenkien, Eetun ja Valtterin, seuraan. Poikien puheet ovat kuitenkin tekoja roisimpia, mutta vähin erin Konsta saa koviksena olosta kyllikseen.

Aikuinen lukee tietysti Konstaa eri silmin kuin lapsi. Kallioniemen tavassa kuvata heltymyksellä nykylapsen ristiriitaista, monien vaatimusten, odotusten, roolipaineiden kyllästämää lapsuutta on jotain hätkähdyttävästi samaa kuin Astrid Lindgrenin tavassa kuvata Peppi Pitkätossussa remellyksen alla myös Pepin yksinäisyyden ja erillisyyden tuntoja.

Konsta-kirjat ovat myös mainioita johdattajia moniin etiikan, tapatietouden ja suvaitsevaisuuden aihepiireihin. Ja perinteisille sukupuolikuvauksille Kallioniemi antaa palttua: Venäjältä adoptoitu Olga-Tuulia ja sirpakka Siiri jallittavat Konstaa mennen tullen.

maanantai 14. syyskuuta 2009

Peltoniemen jatulintarha vie ihmismielen sokkeloihin


Sari Peltoniemi: Hämärän renki. Tammi 2009. Kansikuva Sari Airola.

Sari Peltoniemen Suomun itsenäinen jatko-osa Hämärän renki (Tammi) on miellyttävällä tavalla kotikutoinen ja tunnelmaltaan huomattavasti intensiivisempi vastine Stephanie Meyersin vampyyritrilogialle (Houkutus, Uusikuu, Epäilys, WSOY 2006–2008).

Ugovin kenkätehtailijan suvun verenhimoiseen vitsaukseen ja salaperäisiin liskoihin tutustuttiin jo Suomussa. Nyt jännitys tiivistyy isoa kyläyhteisöä rajatumpaan ydinjoukkoon.

Sydämensä Valeri Ugoville menettänyt tavallinen mökintyttö Kaarina lähtee vanhempiaan uhmaten miehen matkaan Vienanmeren rannalle, jatulintarhaan, josta pitäisi löytyä vastaus moneen Kaarinaa askarruttavaan asiaan.

Matkakumppaneikseen he saavat liehutukkaisen lauluniekan, Frans Ritarin ja meidän ajastamme vuoteen 1948 solahtaneen koulupoika Jessen. Roolipelejä harrastavalta Jesseltä kestää hyvän aikaa ennen kuin hän tajuaa siirtyneensä ajassa taaksepäin. Jesse on hukassa itsensä kanssa, mutta Peltoniemi tyytyy kuvaamaan pojan kasvukipuilua ja suoranaisen ahdistuksen tuntemuksia melko viitteellisesti.

Erityisen kiehtovan Suomusta ja Hämärän rengistä tekee nimenomaan Peltoniemen anarkistinen vaihtoehtohistoria, joka notkauttaa historiallisia totuuksia viistosti raiteiltaan. Suomen kerrotaan olleen traumaattisessa sodassa Ruotsia vastaan, entisen presidentin nimi on Svininov ja kansallisrunoilija on Runebergsi.

Stephanie Meyerin teinipähkäilyyn (seurustelenko vampyyrin vai ihmissuden kanssa? Kas siinä pulma) verrattuna Hämärän renki kantaa astelmissaan pidemmälle ja syvemmälle. Itsenäistyminen, oman suunnan ottaminen, mutta tarvittaessa myös toisten avun varaan heittäytyminen, ovat teoksen kantavia teemoja.

Yhteiselo Valerin kanssa ei avaakaan Kaarinalle taivaita. Romanttiset unelmat koetellaan moneen kertaan. Valerin salakähmäisyys, katoamiset ja synkkä olemus antavat viitettä myös jonkinasteisesta läheisriippuvuudesta. Näinkin hienovaraisesti voi antaa nuorille opastusta seurustelun aloittamisen karikoista!

Vähin erin kohti jatulintarhan kliimaksia nostettu jännitys herpaantuu lopussa, ja Peltoniemi jättää tarinan avoimeksi. Kenties Kaarinan tarina saa vielä jatkoa? On hyvä, että nuortenkirjojen tiukasta sarjamuotista uskalletaan ottaa erivapauksia ja tehdä toisiinsa linkittyviä itsenäisiä teoksia, mutta jos lukee vain yhden osan itsenäisenä teoksena, jää Hämärän rengissä hiukan tyhjän päälle.

Suomalainen kansanperinne ja mytologia on näkyvästi esillä muissakin kuluvan vuoden lasten- ja nuortenkirjoissa.

Lieneekö niin, että kun epävarmuuden aika suomalaisessa yhteiskunnassa kasvaa, nousevat perusarvot ja vanhat uskomukset – ja ennen muuta yhteys luontoon entistä tärkeämmäksi?



Mikä ihmeen lastenkirjahylly?

Lastenkirjahyllyn perustaminen on protesti vähentyneelle lasten- ja nuortenkirjakritiikille.

Suurimmissa sanomalehdissä vallitsee alueen suhteen tällä hetkellä ylimalkainen ”hällä väliä” -asenne: kirjatulvasta poimitaan mielivaltaisesti kirjoja, ja suurimman palstatilan saavat jo ennestään kirjamyyntitilastojen kärjessä olevat lasten- ja nuortenkirjat. Alle tuhannen merkin kritiikkipätkään on liki mahdotonta kiteyttää olennaista kirjasta.


Lehdet vetoavat ilmoitusmyynnin romahtamiseen ja karsivat jatkuvasti kovenevin ottein avustajien määrää.


Nimimerkikseni olen ottanut Rouva Huun Hannu Mäkelän tällä erää viimeisimmästä Herra Huu -kirjasta Herra Huu, rouva Huu ja vauva Huu (Tammi 2006). Nimimerkillä teen kunniaa lapsuuteni tärkeälle lukukokemukselle.

Rouva Huun hieman huvittavalla tavalla touhukas, toimissaan jopa yli-innokas olemus vetoaa minuun. Samalla vimmalla kuin Rouva Huu työntyy Herra Huun elämään liiemmin lupia kysymättä, mutta pohjimmiltaan hyvää tarkoittaen, haluan minäkin sohaista lasten- ja nuortenkirjallisuuskeskustelua, vaikka en mitään suursiivousta väitäkään lasten ja nuortenkirjallisuuden tontilla tekeväni.

Kouluneuvos Kirsti Mäkinen on ponnistellut "joka lapselle oma kirjahylly"-ajatuksen lanseeraamiseksi suomalaisiin lapsiperheisiin. Mäkisen ideana on, että kustantajat lähtisivät yhteistyöhön huonekaluvalmistajien kanssa ja kehittelisivät mallihyllyjä, jotka sopisivat lastenhuoneiden sisustukseen. Kirjahyllydesignin lisäksi Mäkisen tuotekehittelyyn kuuluu olennaisesti ajatus lapsiperheiden kirjallisuusvalistuksesta eli hyvän lasten- ja nuortenkirjallisuuden esittelystä.

Ennen kuin Mäkisen visiosta tulee kolmiulotteinen ja konkreettinen, tämä virtuaalinen lastenkirjahylly pyrkii ajamaan samaa asiaa.

Kirjailija Hannu Mäkelä ja kouluneuvos Kirsti Mäkinen ovat lupautuneet tämän Lastenkirjahylly-blogin kirjallisiksi kummeiksi.