lauantai 31. lokakuuta 2009

Samperin sarjat?

Anna-Riitta Hyvärinen & Tuija Mäki (toim.): Lasten ja nuorten jatko- ja sarjakirjat. 334 sivua. BTJ Kirjastopalvelu 2009.

Rouva Huu tietää kajoavansa nyt herkkään asiaan.


Näkökulmani on tässä ennen muuta lasten ja nuortenkirjallisuudentutkijan ja kriitikon, enkä missään nimessä kiistä sarjakirjojen merkitystä lasten ja nuorten lukuhalun herättäjinä ja ylläpitäjinä.

Mekkaloin samasta asiasta viimeksi kuusi vuotta sitten. Tuolloin Finlandia Junior -esivalintaraadille luettavaksi lähetetyistä kirjoista kolmannes kertoi entuudestaan tutusta sankarista tai oli selvästi uuden sarjan avaus. Pidin määrää jo tuolloin varsin suurena.

Pikaisen laskutoimituksen perusteella (otoksessa kolmen suurimman yleiskustantamon, WSOY:n, Tammen ja Otavan, kotimaiset lasten- ja nuortenkirjauutuudet) sarjakirjojen osuus lähentelee kuluvan vuoden kirjoissa jo 60 prosenttia. Mukana näissä laskuissa ei ole ns. kustantajasarjoja (esim. Tammenterho, Musta Kaista, Pultti, Werneri tai Kirjava kukko), joissa ilmestyy kirjoja monelta eri kirjailijalta.

Anna-Riitta Hyvärisen ja Tuija Mäen toimittamassa uusimmassa Lasten ja nuorten jatko- ja sarjakirjat -hakemistossa on luetteloitu vuoteen 2008 asti ilmestyneitä sarjoja ja huomioitu kustantajien ennakkotietojen mukaan myös vuoden 2009 aikana ilmestyneet kirjasarjat.

Mäen ja Hyvärisen laskelmien perusteella viime vuonna ilmestyneistä nuortenkirjoista – mukaanluettuina siis myös käännökset - noin 80 prosenttia kuului johonkin sarjaan!

Tohdin väittää, että sarjoittuminen suitsii jo tässä mittakaavassa lasten- ja nuortenkirjallisuuden uudistumista.

Sarjakirja on tapana kirjoittaa tiettyyn formaattiin: kirjan sivumäärä, ulkoasu, henkilörepertuaari, rakenne ja kerronta ovat aina alisteisia sarjalle.

Kirjailijan on täytettävä lukijoidensa odotukset.

Kirjailijan uskollisuus ulottuu tietysti myös kustantajaan, joka odottaa joka vuosi tai jopa kahdesti vuodessa uutta osaa sarjaan. Kustantajalle sarjan markkinointi on helppoa, kun samat mainonnan iskusanat ja hokemat voi käyttää useampaan kertaan.

Norjalainen Erlend Loe viittaa kuitenkin uusimmassa suomennetussa Kurttilassa (WSOY 2009) kintaalla sarjakirjallisuuden lainalaisuuksille.

Kurttila on herättänyt vireää keskustelua mm. täällä.

Aiemmat Kurt-sarjan kirjat ovat olleet crazy-huumorinsa ansiosta harmittomia hekotuskirjoja, joilla on ollut oma fanijoukkonsa lapsien(kin) keskuudessa.

Mutta Kurttila on mustanpuhuva kirja tutusta trukinkuljettaja Kurtista. Kirjassa rienataan muun muassa uskonnollista yhteisöä ja sen enemmän tai vähemmän hassahtaneita jäseniä.

Kuvittaja Kim Hiorthøyn tumma kansi ja nimeketietojen latominen fraktuura-kirjasintyypillä viestivät kyllä melko avoimesti, että tämä osa on jotain muuta kuin kansikuviltaan helakat sarjan aiemmat osat (Kala, Kurtin käytöshäiriö, Kurt on tärkeä ja Kurtilla keittää, WSOY v:sta 2003).


Lastenkirjallisuuden välitysportailla, kirjastoissa ja kirjakaupoissa, tällainen kirjailijan omapäisyys ja suoranainen rintamakarkuruus aiemmasta sarjaformaatista aiheuttaa kuitenkin harmaita hiuksia. Sarjakirjailijan oletetaan pysyvän lestissään ja tuottavan tiukasti samalla kaavalla tehtyjä kirjoja.

Samaa valitulla tiellä pysymistä penäsi sarjakirjallisuuden kustantajilta Helsingin Sanomissa 28. lokakuuta 2009 myös helsinkiläinen lukiolainen Kati Schenk, joka puuttui yleisönosastokirjoituksessaan "Kirjasarjat julkaistava loppuun asti" tärkeään asiaan.

Schenkin mielestä kustantajan tulisi sitoutua julkaisemaan käännössarjoja hamaan loppuun asti, jos se on niitä kustannusohjelmaansa valinnut. Schenkin suosikkeja ovat K. A. Applegaten scifi-sarja Animorphs ja Brian Jacquesin Redwallin taru -sarja. Sarjojen suomennoksia ovat julkaisseet Tammi ja Otava, jotka ovat kuitenkin lopettaneet suomennokset 20:n ja 10:n osan jälkeen.

Aivan oikeutetusti Kati Schenk vaatiikin myös kustantajilta lojaalisuutta lukijoitaan kohtaan.

Kaikki fantasian ja scifin ystävät eivät kykene lukemaan kirjoja alkukielellä englanniksi, ja vaikka pystyisivätkin, kirjojen tilaaminen netin kautta on kallista.

Tähän sisältyykin eittämättä yksi eritoten käännössarjakirjoihin liittyvistä paradokseista.

Sarjan jatkuessa yhä uusilla osilla sen laatu usein heppoistuu. Kustantaja haluaa vaivihkaa sanoutua irti sarjasta, jonka takana se ei enää halua seistä.

Ja toisaalta – kustantajan on mahdotonta arvailla ennakkoon, kuinka laajaksi kirjasarja tulee paisumaan. Kaikki sarjakirjailijat eivät pysty samanlaiseen suunnitelmalliseen työskentelyyn kuin J. K. Rowling, joka ilmoitti faneilleen jo varhaisessa vaiheessa kuinka monta osaa sarjassa tulee ilmestymään.

Sarjakirjat vaativat erityistä kerronnan jännitettä.

Pitääkseen lukijat koukussa tiettyyn kirjasarjaan, kirjailijan on jätettävä asioita ilmaan, jotta lukija tarttuu kärkkäästi myös seuraavaan osaan.

Tohdin sanoa, että sarjakirjan lukemisesta ei välttämättä tule samalla tavalla kylläiseksi kuin niin sanotun itsenäisen ja juuri siksi niin itseriittoisen kirjan lukemisesta. Sarjakirja tarjoaa kyllä pieniä kliimakseja taajaan, mutta langanpäät jäävät usein solmimatta, ja lukija kompastelee lukuelämyksensä kanssa.

Kirjailijat ovat onneksi viime aikoina tulleet kekseliäiksi linkittämään osin samoja henkilöitä itsellisiin kirjoihin, (mm. Otavan Pultti-sarjassa ilmestyneet Markku Karpion Puh pah pelistä pois ja Myrskyvaroitus sekä Arja Puikkosen Minä ja Mozart ja Zum Zum). Myös Sari Peltoniemen Suomu ja Hämärän renki ja Päivi Honkapään Viides tuuli ja Meren alku kertovat osin samoista henkilöistä, mutta teokset ovat luettavissa myös itsellisinä teoksina.

Veikkaan, että tällainen suuntaus on yleistymässä, osin kirjailijoiden omastakin aloitteesta.

Eniten ja räikeimmin sarjoittuminen näkyy tänä vuonna kuvakirjoissa.

Tiina Nopolan & Mervi Lindmanin Siiri-, Mervi Lindmanin Memmuli-, Samuli Valkaman Kaisa Lipponen-, Petra Heikkilän Hippu-, Markus Majaluoman Isä-, Tuula Korolaisen & Christel Rönnsin Kisu Killi-, Hannamari Ruohosen Eläinten kaupunki-, Nina Pirhosen Pompom-, Esko-Pekka & Tuula Tiitisen Opri-kissa-, Aino Havukaisen & Sami Toivosen Tatu ja Patu-, Anna Gullichsenin & Cara Nuutisen Satu, Tuutikki Tolosen, Eppu Nuotion & Sari Airolan Leonardo- ja Kristiina Louhen Tomppa-sarjat ovat kaikki saaneet tänä vuonna uuden osan.

Itsenäisiä kuvakirjoja ilmestyi tänä vuonna harvinaisen vähän – ja on tietysti mahdoton ennustaa, kuinka moni niistäkin kehkeytyy myöhemmin sarjaksi…



Huomenna Rouva Huu julkaisee Lastenkirjahyllyssä oman Finlandia Junior -varjolistansa.

Suomen Kirjasäätiön Finlandia Junior -palkinnon viralliset ehdokkaat julkistetaan tiistaina 3. marraskuuta.

perjantai 30. lokakuuta 2009

Raikas helppolukuisen sarjan avaus

Tittamari Marttinen: Keskiyön kissat. Kuvitus Terese Bast. 63 sivua. Kirjapaja 2009.

Tittamari Marttinen: Huuhkaja ullakolla. Kuvitus Terese Bast. 63 sivua. Kirjapaja 2009.

Leon lemmikkiuutiset -sarja yllättää myönteisesti.

Sen konsepti muistuttaa paljon ruotsalaisen Helena Brossin maanmainiota Eka B -sarjaa (Tammi v:sta 2006), jonka on kuvittanut Christel Rönns.

Juuri tällaisia kuvakirjan ja lyhyen lastenromaanin väljässä välimaastossa tasapainoilevia ja riittävän helppolukuisia, isolla kirjasimella ja joutuisalla juonella varustettuja kotimaisia kirjoja tarvittaisiin rutkasti nykyistä enemmän! Juonen ei tarvitse syleillä koko maailmaa, riittää kun se esittää samastumiskelpoisia pikapiirtoja lapsen jokapäiväisestä elämästä.

Leon lemmikkiuutiset -sarjan tekstin ladonnassa ja taitossa on kiinnitetty huomiota siihen, että virkkeet eivät kasva liian pitkiksi. Aloittelevan ja vielä hieman nykivästi etenevän lukijan on helpompi hahmottaa lyhyitä virkkeitä ja asiakokonaisuuksia. Tittamari Marttisen teksti rakentuu paljon vuoropuhelun varaan ja usein rinnalla kulkeva Terese Bastin kuva vielä selittää varmuuden vuoksi tekstissä kerrottua.

Tällainen luetun ymmärtämisen tuplavarmennus on helppolukuisissa paikallaan, toisin kuin ääneenluettaviksi tarkoitetuissa kuvakirjoissa, joissa kuvan olisi toivottavaa lihottaa jo tekstissä kerrottua.

Leo on Tiimalasin koulun tokaluokkalainen, joka toimittaa omaa lehteä, Leon lemmikkiuutisia. Leon ystävät Veeti ja Sanni ovat Leon tavoin eläinrakkaita ja toimeliaita lapsia.

Molemmissa sarjan avausosissa lähtökohtana on todellinen tai ainakin sellaiseksi kuviteltava tapahtuma tai sattumus. Keskiyön kissat kertoo Korkeasaaren eläintarhan Kissojen yöstä ja Huuhkaja ullakolla kaupunkiin eksyneestä ja melko kesystä huuhkajasta.

Eläintietoutta annetaan maltillisina annoksina sopivan joutuisasti etenevän juonen lomassa.

Kirjojen päätteeksi esitellään Leon lehteensä kirjoittama eläinaiheinen juttu, jonka fonttikoko on aavistuksen verran varsinaisen tarinan kirjasintyyppiä pienempää. Leon lehtijutut innostavat varmasti sarjan lukijoita tekemään omia lehtiä – ja miettimään vaikkapa sitä, millaisia erityisvaatimuksia sanomalehteen kirjoitettava teksti asettaa tekijälleen. Sarja sopiikin vallan mainiosti alakoulun sanomalehtiviikon oheismateriaaliksi!

Pietarsaarelainen kuvittaja ja graafinen suunnittelija Terese Bast on lastenkirjan kuvittajana ensikertalainen ja tekee vakuuttavan debyytin. Hänen räväkkä värimaailmansa ja ennen kaikkea erittäin ilmeikkäät ja sympaattiset lapsihahmonsa antavat sarjalle virkeän ja energisen yleisvaikutelman:

torstai 29. lokakuuta 2009

Satuja sellaisille, jotka osaavat kuvitella

Maria Vuorio: Kiitollinen sammakko ja muita satuja järviseudulta. Kuvittanut Virpi Penna. 111 sivua. Tammi 2009. Kannen suunnittelu Eevaliina Rusanen.

Maria Vuorio on sinnikäs oman tiensä kulkija suomalaisessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Hän viittaa kintaalla nopeasti ohimeneville ilmiöille ja kirjoittaa omalakista, jämptiä ja perinnetietoista proosaa ja lyriikkaa, jonka luokittelu tietylle tarkkaan rajatulle ikäryhmälle on tarpeetonta.

Mikään suurten lukijamassojen kirjailija Vuorio ei käsitykseni mukaan koskaan ole ollut. Mutta tässä viihteellistyvässä, sarjoittuvassa ja nopeatempoisesti trendistä toiseen ailahtelevassa lastenkirjatarjonnassa Vuorion tekstit ovat kuin vilvoittavia keitaita, joissa voi rentoutua nauttimaan kauniista ja elämyksellisestä kielestä, viipyilevästä ja hivenen kujemielisestä kerronnasta ja ennen muuta tarinoinnin ilosta.

Isä ja poika, Aatos ja Justus, viettävät rentouttavaa joutenolon aikaa kesämökillä. Justus pelastaa sammakon kaivosta, ja tästä kehkeytyy tapahtumaketju, jonka jälkeen poika katsoo ympäröivää luontoa aivan eri silmin kuin ennen. Pelastettu sammakko nimittäin sattuu olemaan sammakoiden kuningas, joka tahtoo hyvittää Justuksen hyväsydämisyyden yltäkylläisesti!

Välillä Vuorio viittoo toisiinsa väljästi niveltyvissä saduissaan tunnettuihin klassikkosatuihin. Kokoelman nimisatu “Kiitollinen sammakko” on toisinto Topeliuksen sadusta “Vattumato”. “Ystävänä tonttu” ammentaa erilaisten elämäntapojen vastakkainasettelussaan paljon Aisopoksen sadusta “Maalaishiiri ja kaupunkilaishiiri”. Oma suosikkini on “Myyrien keiju”, joka on kuulaan kaunis, joskin melko traaginen mukaelma H.C. Andersenin "Peukaloliisasta".

Eläimen ja ihmisen kohtaamiset ovat Vuorion satukokoelmassa – ylenpalttisessa kiitollisuudenvelassa olevaa sammakkokuningasta lukuunottamatta – varsin pidättyneitä. Kumpikin kunnioittaa toisen reviiriä. “Väärä paikka” -sadussa tosin höppänä, ihmisen kesyttämä marsu eksyy metsänoita-akan mökille, viipyy siellä aikansa ja lähtee sitten ketun ja mäyrän huojennukseksi harhailemaan syvälle metsään – varmasti kohtalokkain seurauksin, mutta viis siitä.

Vuorion kokoelma piirtää hienoja eläintutkielmia vaatimattomista, syrjäänvetäytyvistä eläimistä – esimerkiksi ahvenesta, sudenkorennosta, hämähäkistä, ravusta ja kontiaisesta.

Eläinten keskinäinen suhdeverkosto on raadollinen: syö tai tule syödyksi. Hämähäkkimuori on eläinyhteisön hiljainen armomurhan tekijä, joka kietoo henkitoreissaan viruvan eläimen muumioksi verkkoonsa. (Tällä kertaa turhamainen sudenkorento tosin pelastuu pälkähästä…)

Lukija pääsee myös kiehtovaan miniatyyrimaailmaan kimalaisten taloon. Lieneekö koskaan aikaisemmin lastenkirjassa kuvattu kimalaisen jalan kipsausta yhtä hellästi ja antaumuksella?

Vuorion käsitys nykylapsen ja luonnon suhteesta on romanttinen ja ihanteellinen. Justus on tutkijaisänsä poikana tottunut tarkkailemaan luontoa, antautumaan sen hiljaisuudelle. “Miksi tällaista kauneutta on, jos sitä ei kukaan näe?” pohtii poika kuutamon häikäisemänä.

Virpi Pennan mustavalkoiset tussipiirrokset myötäävät kauniisti satujen mystistä tunnelmaa. Penna tekee meheviä tutkielmia näistä pienistä, salamyhkäisistä metsän asukeista:



Sen, joka pitää Vuorion eläinmaailmasta, kannattaa hakeutua myös hollantilaisen Toon Tellegenin Oravan syntymäpäivät ja muita eläinten juhlia -tarinakokoelman ääreen (Nemo 2003).

keskiviikko 28. lokakuuta 2009

Näkin pauloissa

Reeta Aarnio: Veden vanki. 239 sivua, Otava 2009. Kannen kuva ja lukujen alkuvinjetit Jussi Kaakinen.

Reeta Aarnion edellinen lasten fantasia Maan kätkemät (Otava 2008) käytti kursailemattomasti, mutta silti onnistuneen omavaloisesti J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjojen velhomaailmaa hyväkseen.

Plagiaatiksi Aarnion lastenfantasiaa ei silti voi väittää, sen verran näppärästi hän hyödyntää suomalaista mytologiaa romaaniensa rakenteessa.

Veden vangissa seikkailevat edellisestä osasta tutut lapset Siri, Liina ja Eetu. Kolmikkoa täydentää vielä Viola, jonka lahjakas viulistisisko on kadonnut salaperäisesti. Lapset opettelevat velhotaitoihin keskittyvässä iltakoulussa mielenvaltaamista, muistoon katsomista, leijuttamista ja loitsimista.

Rowlingin tapaan myös Aarnio on nimennyt velhokoulun naisvaltaisen opettajakunnan heidän persoonaansa hyvin kuvaavilla nimillä – esim. rehtori Ulla Pirtapaula, Virpi Paju, Kirsti Helakka.

Allan Murisko ja Arvi Hatara toimivat virkaintoisina edusmiehiä henkimaailman ja ihmisten maailman välillä. Opettajista ei juurikaan kelmejä löydy, mutta välttämättöminä pikkupahiksina esiintyvät sentään kaksi velhokoulun oppilasta, Anniina Alakavala ja Anri Vilhunen.

Kuunangan pikkukaupungin idylli häiriintyy, kun järveen syydetään biologista jätettä. Viitteellisesti Aarnio käsittelee fantasiajuonteen lomassa siis myös vesiensuojelua ja ilmastonmuutosta.

Samaan aikaan saastesabotaasin kanssa velhokoulussa tutustutaan vedenalisen väen elämään ja eritoten pahamaineisten näkkien elintapoihin. Liina aloittaa vastentahtoisesti ja äitinsä toteutumattomia unelmia täyttääkseen pianotunnit Julia Blixin ohjauksessa. Liinan vastentahtoisuutta lisää vielä entisestään Blixin inha miesystävä Sulevo.

Maan kätkemiin verrattuna Veden vanki on rakenteeltaan jäntevämpi ja tihentyvän juonensa puolesta kiehtovampi kokonaisuus.

Yrmeät tontut Niruknirun ja Nikosnikis, Metsämörrinkäinen ja kaikkien pikkueläinten suojelija, Nyrkäs, osallistuvat kukin vuorollaan ratkaisevasti jännittäviin loppukäänteisiin.

Estonian matkustajalaivan uppoamisesta esitetään jälleen yksi uusi, kansanperinteestä ammentava tulkinta.

Näkkitietouttaan voi kartuttaa myös Leena Krohnin kirjalla Näkki. Kertomus vesirajasta (WSOY 1979, jota ilmestyessään mainostettiin saduksi sekä lapsille että aikuisille. Sami Anteroisen Taruolennot-sarjassa ilmestyi viime vuonna myös kirja näkistä (Näkki, Perhemediat 2008, kuv. Elena Klykova)

Tietokirjoina päteviä johdattajia näkin ja muidenkin suomalaiseen mytologiaan kuuluviin hahmoihin on Marja Härkösen Näkki maalle, minä veteen (Weilin+Göös 1985, kuv. Elina Vanninen) ja Mervi Kosken Suomalaisia haltijoita ja taruolentoja (Karisto 2007, kuv. Sakari Tiikkaja).

tiistai 27. lokakuuta 2009

Sosiaalisen eriarvoisuuden ytimessä

Marja-Leena Tiainen: Maiju ja Bao. Kuvittanut Väinö Heinonen. 160 sivua. Tammi 2009.

Lasten- ja varhaisnuortenkirjoissa sosiaalinen eriarvoisuus ei juurikaan näy, vaikka näinä vaikeina aikoina aihe olisi hyvinkin ajankohtainen ja paneutuneen käsittelyn arvoinen.

Marja-Leena Tiainen on yhteiskunnallisesti kantaaottava ja valveutuneesti lasten ja nuorten elämää tarkkaileva lasten- ja nuortenkirjailija. Hänellä on herkät anturit kuvata erilaisia lapsen ja nuoren arkeen vaikuttaneita ilmiöitä heti tuoreeltaan.

Jo aiemmin viittasin Timo Parvelan uusimman Ella-kirjan yhteydessä Tiaisen Vihreä varis –sarjassa vuonna 1993 ilmestyneeseen Pyry, Pilvi ja pennittömät –kirjaan, jossa isän työttömyys heijastui nopeasti myös lasten kaverisuhteisiin. Tiainen on kuvannut myös suvaitsevaisuutta maahanmuuttajan ja turvapaikan hakijan näkökulmasta paitsi Alex-trilogiassaan niin myös Arttu K- sarjassaan (Tammi 1998–2002), jossa yhtenä sivuhenkilönä on inkeriläinen paluumuuttajatyttö.

Tätä taustaa vasten tuntuu hiukan tarkoitushakuiselta että Maiju ja Bao –kirjassa suomalaisen 11-vuotiaan Maijun on mentävä aina Vietnamiin asti sisäistääkseen yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan ristiriidat.

Lieneekö kyse lastenkirjallisuudelle yhä tyypillisestä poliittisesta korrektiudesta, kun avoimen tiedostavan ongelmanasettelun sijasta tyydytään tällaiseen etelänmatkalla tehtävään ja nopeasti ohimenevään havainnointiin? Sama kaava toistuu nimittäin myös Teija Niemen lastenromaanissa Onni Afrikassa (Pieni karhu 2006)

Maijun perhe lähtee isän jääkiekkovalmentajan työn vuoksi yhdessä Vietnamiin. Isä hötkyilee oman egonsa pönkittämiseksi, mutta Maijulla on aikaa ja uteliaisuutta tutustua myös ominpäin Phu Quocin saareen. Aivan hotellin kupeessa on hökkeli, jonka sisäpihalle Maijua ja hänen pikkuveljeään houkuttaa pieni koiranpentu. Vähin erin tyttö tutustuu hökkelissä ison perheensä kanssa asvuaan Bao-poikaan. Elekielen ja iloisen luonteenlaatunsa ansiosta lapset ystävystyvät nopeasti.

Tiainen tarjoilee makupaloja vietnamilaisesta kulttuurista, tavoista ja ruokaperinteestä. Thaimaan ja Vietnamin matkailun suosion nosteessa kirjan miljöö kiinnostaa varmasti monia lapsia.

Baon isä on köyhä kalastaja, joten poika ei osaa uneksiakaan Maijun yltäkylläisestä elämästä. Maijun sosiaalinen tietoisuus herää, kun turistien piristykseksi järjestetty ilotulitus aiheuttaa tulipalon ja Baon perheen koti tuhoutuu.

Kotiin palattuaan Maiju organisoi laajamittaisen hyväntekeväisyyskeräyksen Baon perheen auttamiseksi. Näiltä osin Tiaisen Maiju ja Bao on kuin toisinto vanhojen tyttökirjojen hyveellisestä köyhien auttamiseetoksesta.

Mutta Tiainen näyttää kyntensä juuri siinä, että hän tekee mahdottomasta mahdollisen. Vaikka Maiju kohtaakin rahankeräysprojektissaan aikuisten penseyttä, itsekkyyttä, ennakkoluuloja ja rationaalista ajattelua, hän ei anna periksi. Parahiksi Maiju saa vetoapua kaupunkilehdeltä, joka tekee Maijusta näyttävän haastattelun.

Tavanomaisempina juonteina tarinassa sivutaan isän työpaikan menetyksestä ja uraputken katkeamisesta aiheutuvia paineita sekä Maijun haavetta omasta koirasta.

Maijun suhteellisuudentaju on selvästi Baon rahankeräyksen aikana kasvanut, sillä lopulta hän kelpuuttaa perheen lemmikiksi kalliin rotukoiran sijasta löytöeläinkotiin huostaanotetun sekarotuisen koiranpennun.

Väinö Heinonen tekee pilapiirrosmaisella mustavalkokuvituksella debyyttinsä lastenkirjan kuvittajana. Heinosen ihmishahmojen kulmikkaat kasvot ja ilmeet muistuttavat paljossa ruotsalaisen kuvittaja Johan Unengen piirtimen jälkeä.


On hienoa, että Tammen jo vuonna 1980 alkanut helppolukuinen Vihreä varis– sarja raakkuu taas elinvoimaisena.

Sarjalle on yhä tilausta. Saman kustantajan Kirjava kukko ja Keltanokka vetoavat nuorempiin lukijoihin ja ovat miljööltään ja juoniaihioiltaan usein Vihreä varis- sarjaa sadunomaisempia.

maanantai 26. lokakuuta 2009

Lasten ja nuorten selkokirjat parrasvaloissa

Tittamari Marttinen: Kassu vauhdissa. Kuvittanut Aiju Salminen. 63 sivua. Pieni Karhu 2006.

Annamari Saure & Heikki Saure: Silakka korvassa. Huumoria ja tietoa. Kuvittanut Tuukka J. Juselius. 64 sivua. Pieni Karhu 2005.

Helsingin kirjamessuilla jaettiin torstaina vuoden 2009 selkokirjallisuuden Seesam-palkinto kustantaja Leena Reimanille.

Kärkölässä vuodesta 1999 toimineen Pieni Karhu -kustantamon perustaja Leena Reiman on tehnyt ansiokasta ja uraa uurtavaa työtö erityisesti lapsille ja nuorille suunnatun kotimaisen selkokirjallisuuden kustantamisessa.

Reimanin luotsaama Kustannus Oy Pieni Karhu on julkaissut selkokielellä muun muassa novelleja, kansanperinnettä, vitsejä ja luontotietoutta.

“Pieni Karhu on panostanut ansiokkaasti myös selkokirjojen ulkoasuun: teokset houkuttelevat lukijaa tarttumaan niihin. Selkokirjojen kustantajia on edelleen vähän, ja onkin merkittävää, että Leena Reiman on henkilökohtaisella panoksellaan edistänyt selkokirjallisuuden kustannustoimintaa jo usean vuoden ajan”, todettiin selkotyöryhmän palkintoperusteluissa.

Ensimmäiset selkokirjat Suomessa julkaistiin 1980-luvun alussa. Selkokieli on sisällöltään, sanastoltaan ja rakenteeltaan yleiskieltä luettavammaksi ja ymmärrettävämmäksi mukautettua kieltä niitä ihmisiä varten, joilla on vaikeuksia lukemisessa ja ymmärtämisessä (tai molemmissa). Vaikeudet voivat johtua esim. kehitysvammasta, dysfasiasta, autismista tai dementiasta.

Selkokieliset kirjat sopivat erilaisille oppijoille iästä riippumatta. Niitä käytetään myös erityisopetuksen tukena. Viime vuosina selkokirjojen käyttö on havaittu oivalliseksi avuksi myös maahanmuuttajien suomen kielen opetuksessa.

Selkokirjassa pyritään latomaan aina yksi asiakokonaisuus samalle riville, jotta lukijan on helpompi hahmottaa lukemaansa.

Selkojulkaisut tunnistaa nuolimerkistä. Tunnus toimii myös selkokielisyyden takeena. Kirjoille ja lehdille selkologon myöntää selkokirjatyöryhmä, joka toimii Selkokeskuksen neuvottelukunnan yhteydessä. Lastenkirjoilla on nykyisin oma sahalaitainen nuolimerkki:



Selkokirjoja lapsille ja nuorille julkaisevat Pienen Karhun lisäksi esimerkiksi Kehitysvammaliitto ja BTJ Kirjastopalvelu. Lisätietoa selkokielestä ja selkokirjallisuudesta löytyy Selkokeskuksesta.

Hyvä esimerkki kansanperinteen selkokielistämisestä on Annamari ja Heikki Sauren huumorikertomusten kokoelma Silakka korvassa, joka antaa makupaloja suomalaisen kansanperinteen hölmöläis- ja kaupunkitarinoista, kaskuista ja pilasaduista. Kukin kertomustyyppi esitellään aluksi lyhyesti. Kertomuksia ryydittää Tuukka J. Juseliuksen pelkistetty ja pilapiirrosmainen kuvitus.

Tittamari Marttisen Kassu vauhdissa on aivan toisen tyyppinen selkokirja.

Marttiselle tunnusomainen vauhdikas kerronta, humoristiset tilanteet ja yllättävät miljööt ovat tässäkin lasten ja varhaisnuorten selkokirjassa korostuneesti esillä, mutta ilmaisu on ytimekästä. Kassu-poika tulee uutena oppilaana kouluun, ja järjestää heti monenlaista yllätystä koko luokalle.

Kassu vauhdissa –kirja on hyvä esimerkki siitä, että selkokirja ei ole puisevaa töks-töks-kieltä, vaan eloisaa, sananmukaisesti selkeää ja jämptiä kieltä, jota kuka tahansa voi lukea ilokseen.

lauantai 24. lokakuuta 2009

Iii-hania hevoskirjoja

Lin Hallberg & Margareta Nordqvist: Hieno hyppy, Sinttu! Suomentanut Marvi Jalo. 124 sivua. Tammi 2009.

Lin Hallberg & Margareta Nordqvist: Torstaina nähdään, Sinttu. Suomentanut Marvi Jalo. 119 sivua. Tammi 2009.





Kun kustantaja sortuu kuvaamaan kustannustuotettaan sanoilla “hauska”, “suloinen” ja “söpö kuin vaahtokarkki”, tekee mieli vähän toppuutella.

Mutta kun tietää, että kyse on ruotsalaisten Lin Hallbergin ja Margareta Nordqvistin Sinttu-sarjasta, ymmärtää että muunlaiset laatusanat eivät tulisi kysymykseenkään!

Ei voi kuin ihmetellä, että on kestänyt näinkin pitkään ennen kuin on ilmestynyt lukutaitoaan vasta aloitteleville 6–9-vuotiaille suunnattu riittävän helppolukuinen hevossarja.

Kirjasarja on täysi napakymppi – lähtien typografiasta ja paperin valinnasta.

Riittävän iso kirjasintyypi ja väljä ladonta huokuvat rauhallisuutta. Typografian merkitys lukuhalun alkuvaiheessa unohdetaan jostain käsittämättömästä syystä edelleen todella usein.

Sinttu-sarja tuo mieleen oman lukuharrastukseni alkutaipaleen merkittävät virstanpylväät, Esteri Vuorisen 1960-luvun lastenkirjat, (esim. Timo ja Simo –kirjat ja Martin sarviherra), joita Maija Karma eloisasti kuvitti.

Sinttu-sarjassakin Margareta Nordqvistin mustavalkokuvitus on avainasemassa. Nordqvist tavoittaa ällistyttävää ilmeikkyyttä sekä lapsi- että ponikuviinsa.

Eka-tokaluokkalainen Elina on pesunkestävä ponityttö. Ratsastustallin hierarkiassa Elina on vielä ihan pohjalla, ja joutuu välillä tuntemaan alemmuudentunnetta suhteessa aikaviin ja määräileviin isompiin tyttöihin. Tunteet ovat herkässä, kun ei aina pääsekään ratsastamaan omalla suosikkiponillaan.

Hallberg kuvaa uskottavasti myös tallitöiden raskautta ja hoitovastuuta poneista. Ratsastusharrastukseen kuuluu myös lannan luontia ja varusteiden huoltoa – välillä uupumukseenkin asti.

Torstaina nähdään, Sinttu -kirja huipentuu Lucia-ratsastukseen ja Hieno hyppy, Sinttu -kirjassa Elina pääsee huoltojoukkoihin isomman tallitytön Jossun osallistuessa esteratsastuskilpailuihin. Elinalla on poniharrastukseen myötämielisesti suhtautuva perhe, joka myöntää tosin välillä tuntevansa jopa pientä mustasukkaisuutta, kun tyttö viettää niin paljon aikaansa tallilla.

Sinttu-kirjoille antaa loppusilauksen vielä suositun hevoskirjailija Marvi Jalon pätevä suomennos.



Rouva Huu on karttanut kirjamessuhulinaa ja sienestänyt torstaista lähtien Lounais-Hämeessä Tammelassa suppilovahveroita, joita löytyikin kosolti.

maanantai 19. lokakuuta 2009

Villi kutsu viidakkoon

Tomi Kontio: Viidakon kutsu. Kansikuva Jussi Kaakinen. 240 sivua. Tammi 2009.

Viidakko on tänä syksynä jostain kumman syystä muotia.

Kansallisteatterissa esitetään Jukka Rantasen ohjaamaa dramatisointia Ryduard Kiplingin Viidakkokirjasta. Näytelmän väitetystä rankkuudesta ja sopivuudesta lapsille on taitettu peistä eri medioissa.

Markku Löytösen ja Riikka Jäntin Viidakkotanssi (SKS 2007) palkittiin vast ikään Tieto-Lauri-palkinnolla.

... ja nyt myös Tomi Kontio johdattaa 12-vuotiaat lapsisankarinsa viidakkoon. Mutta ei mihin tahansa viidakkoon, vaan keskelle Kainuun susirajaa.

Kumpikaan Kontion romaanin päähenkilöistä ei täytä tavallisen lapsen totuttuja määreitä. Likinäköinen, ikätovereitaan huomattavasti älykkäämpi Alma on saanut vihiä viidakon kätköissä asuvasta vimbojen heimosta uniensa kautta. Hentoinen Alma valitsee matkakumppanikseen rotevan, poikkeuksellisen isokokoisen Alpon. Molemmat ovat koulutovereidensa ja jopa opettajiensa syrjään sysimiä outolintuja.

Tomi Kontio onnistuu yhdistämään Viidakon kutsussa kaksi kertojan lahjaansa.

Ensinnäkin hän kirjoittaa kohderyhmäänsä aliarvioimatta ja pelottomasti elämyksellistä ja lyyristä kieltä.

Sanahelskyttelyn sijasta Kontio käyttää tuoreita ja yllättävyydessään juuri nuoren lukijan kielitajua ravistelevia metaforia. Kontio esimerkiksi vertaa tummaa iltataivasta batiikkiin ja Vimba-heimon asukkaista yhdellä hän kertoo olevan "valtavankokoinen, turpea nenä, jonka pinta oli huokoinen kuin teesihti” ja toisella taas "kasvoissa syviä uurteita kuin vohveliraudassa".

Kaunokielisyyden rinnalla Tomi Kontio viihdyttää lukijoitaan myös vimbojen lystikkäällä b-painotteisella kielellä, joka on riittävän helppolukuista ja silti eksoottista höböhöböä.

Toiseksi Kontio antaa lukijan nauttia rönsyilevästä fabuloinnistaan, siitä ilosta, jolla hän sekoittaa tolkun ja absurdin ja sommittelee siitä silti eheän ja nautittavan kokonaisuuden.

Kustantajan luonnehdinnan mukaan ”Kontion romaani on tarina ystävyyden ja mielikuvituksen voimasta ja lämmin kertomus erilaisuuden kohtaamisesta”. Tämäntapainen temaattinen luonnehdinta on tullut jo hieman puuduttavaksi maneeriksi kaikissa syvälliseen ajatteluun usuttavissa lasten- ja nuortenkirjoissa.

Perustaltaan Viidakon kutsu on nimittäin kuin perinteinen reipashenkinen poikaromaani, jossa mennään metsään ja kohdataan entuudestaan täysin tuntemattomia asioita. Seikkailun tiimellyksessä sankarit joutuvat tarkistamaan aiempia käsityksiään ja oikomaan ennakkoluulojaan ja kasvavat näin ihmisinä.

Aapo ja Alma työntyvät vimbojen reviirille lupaa kysymättä ja valloittajan elkein ja ärtyvät ensin saamastaan nyrpeästä kohtelusta.

Mutta kuten parhaille löytöretkeilijöille aina käy, niin myös Alpon ja Alman asenne vimboihin ja heidän elämäntapaansa muuttuu, ja sen myötä nuoret itse muuttuvat ja löytävät omat voimavaransa.

Kauniisti, mutta riittävän eleettömästi (kirjan potentiaalisia poikalukijoita ajatellen!) Kontio kuvaa päähenkilöidensä ystävyyden lujittumista.

Voimankäyttöä aiemmin vältellyt Alpo joutuu viidakossa miettimään suhdettaan aggressioiden ja muiden kielteisten tunnetilojen ilmaisuun. Almasta puolestaan sukeutuu viidakossa säkenöivä lähetyssaarnaaja, joka haluaa levittää lukemisen ilosanomaa siitä osattomaksi jääneille vimboille.

Hauskasti Kontio viittaa nykyiseen muoti-ilmiöön, ns. hitaan elämäntavan ihanteeseen. Alma kertoo haltioituneena Alpolle kolumbialaisesta villiheimosta, joka elää hyvin hitaasti:

– Ajattelepa, jos joku moderni kaupunki-ihminen saisi päähänsä hidastaa vauhtiaan. Tai jos siitä tulisi trendi. Kuvittele nyt. Kaikki muuttuisi.


Erityiskiitoksen ansaitsee kirjan kannen tekijä, kuvittaja-graafikko Jussi Kaakinen.

Siinä missä Kontion edelliset varhaisnuorten romaanit menettivät varmasti osan otollisista lukijoistaan joko liian lapsellisella (Keväällä isä sai siivet, Tammi 2000) tai taiteellis-staattisella kannella (Austraasian viimeiset lapset, Tammi 2002), niin Kaakisen rouheasti kirveellä veistetty kansikuva nostattaa – ihan kirjaimellisesti –odotukset korkealle ja ilmentää muutenkin mainiosti kirjan tunnelmaa.

Viidakon kutsu on maailmankuvaltaan Kontion aiempia varhaisnuorten romaaneja huomattavasti valoisampi. Vaikka myös syksyn uutuudessa esiintyy – uskottavuuden ja juonen jännitteen aikaasaamiseksi - ynseitä ja jäykkäniskaisia aikuisia, niin lapset saavat heistä silti pitävän niskalenkin ilman synkeitä maailmantuhon uhkiakin.

Pitäisikö Kontion romaani luokitella lasten- tai nuortenkirjaksi, fantasiaksi, aikamatkaksi tai puhtaaksi eräseikkailuksi? Sen jätän suosiolla jokaisen omaan harkintaan. Ja lieneekö tällainen kirjan karsinoiminen aina tarpeenkaan?

Lystiä tämän kirjan parissa saa pitää joka tapauksessa.

lauantai 17. lokakuuta 2009

Uusvanhoja, viisaita satuja

Päivi Alasalmi: Turhamainen aasi. Satuja. Kuvittanut Riikka Jäntti. 120 sivua. Gummerus 2009.

Tunnustan suhtautuneeni aluksi hiukan empien Päivi Alasalmen uuteen aluevaltaukseen, 12 sadun kokoelmaan Turhamainen aasi.

Voiko angstin, kauhun ja feminismin kyllästämistä aiheistaan tunnettu aikuiskirjailija solahtaa vaivattomasti perinteisen sadun maailmaan?

Toki. Enkä voi olla äimistelemättä sitä tyyli- ja perinnetietoisuutta, jolla Alasalmi tämän lapsellisen syrjähypyn tekee.

Satuhan on lastenkirjallisuuden kuningaslaji, jota moni haluaa kokeilla, mutta harva siinä silti onnistuu.

Alasalmen satujen inspiraation lähteinä läikähtelevät Anni Swanin romanttiset sadut, Laura Sointeen kauhusadut ja Kaarina Helakisan emansipatoriset sadut, mutta vaikutteet eivät ole häiritseviä.

Alasalmi hersyttelee satukokoelmassaan empimättä arkaaisella sadun kielellä. Hän puhuu hilpareesta, louteesta, vasallista ja kammista, mutta ilman maneerimaista saati itsetietoista sanahelskyttelyä.

Riikka Jäntin kuvitus visuaalistaa hienosti Alasalmen satumaisemaa. Hänen hienopiirteinen tussipiirtimensä myötää satujen sankarien karakteristiikkaa. Jäntti intoutuu välillä ornamentiikkaan ja romanttiseen kuvastoon, mutta hänen kuvituksensa antaa silti riittävästi tilaa myös lukijan omille mielikuville.

Riikka Jäntin varmassa ja eloisassa viivassa on paljon samaa kuin Helga Sjöstedtin 1940–50-luvun satukuvituksissa.



Alasalmi siis ammentaa vanhasta satuperinteestä, mutta mukailee sitä kuitenkin kursailematta nykypäivän tarpeisiin. Hän on jättänyt kytkennät nykyaikaan viisaasti viitteellisiksi.

Esimerkiksi kun Jurtanmaan kuningas lähettää ainoan poikansa, koreilunhaluisen hienohelman Prinssi Vernerin, maailmalle miehistymään, hän evästää tämä matkaan seuraavanlaisin sanakääntein:

– Olet tulossa miehen ikään. Minun täytyy lähettää sinut matkalle, jolla opit miehen tekoja. Täällä linnassa sinusta tulee muuten palatsivillakoira, pullea puudeli, joka jaksaa kyllä räksyttää, muttei metsästää.


Satujen naissankarit eivät toimi uhrautuvasti yksinomaan toisten parhaaksi, vaan ymmärtävät vaalia myös omia etujaan.

Tällainen nykyaikainen luonteenpiirre tekee Alasalmen saduista inhimillisiä. Satujen ikiaikainen hyveellisyys ei ole Alasalmen loppusilauksessa silti hävinnyt minnekään. Useammassa sadussa sankari saa nenillleen hamutessaan maallista mammonaa ja toisen omaa. Tässä mielessä Alasalmen sadut toimivatkin ”moderneina moraliteetteina”, jotka opettavat hengissä selviämisen alkeita näinä epävarmuuden ankeina aikoina.

– Ihmiset jaksavat ponnistella vaikka kuinka kauan, jos he silloin tällöin saavat kokea hieman onnea,


sanoo Onni-niminen keijukainen Marianne-tytölle sadussa Hyvä haltiatar.

Alasalmen saduissa onnen avaimet löytyvät yhteisöllisyydestä ja tunneilmaisun rehtiydestä sekä taidosta pysähtyä kuuntelemaan toisen sisimpiä toiveita ja pieniä hiljaisia sanoja.

Erityisesti sadut Noiduttu kaappi ja Prinsessa Epirandan kyynelvirta ovat vaikuttavia ja tunnelmaltaan latautuneita kauhusatuja, jonka kaltaisille voisi hyvinkin olla tässä jännityshakuisessa lasten arjessa enemmänkin tilausta!

Huomenna sunnuntaina vietetään Sadun nimipäivää ja kansallista sadun päivää.

perjantai 16. lokakuuta 2009

Roarr… Leijonat valloittavat taas lastenkamarit!

Lea Pennanen: Me Leijonat. Kuvittanut Maija Karma. Otava 1965. 2. painos 2008. 110 sivua.

Roarr!

Lea Pennasen Me Leijonat on hyvä esimerkki siitä, kuinka lastenkirjallisuus oli parhaimmillaan jo 1960-luvullakin samanaikaisesti esillä monessa eri mediassa.


Ehtiväisestä leijonaperheestä kertova saturomaani ilmestyi nimittäin ensin Apu-aikakauslehdessä jatkokertomuksena ja vasta sitten kirjana ja Yleisradion lastenohjelmissa jatkoluentana.

Samanlaisen tien kävi läpi toinen Pennasen rakastettu lastenromaani Piilomaan pikku aasi (Otava 1968, 6. painos 2007), jota on esitetty myös television lastenohjelmissa Maija Karman kuvituksien kera.

Minulle Me Leijonat on aina ollut sykähdyttävämpi lukuelämys kuin Piilomaan pikku aasi. Jostain kumman syystä leijonakirjasta ei ole ennen viime vuotta otettu uutta painostakaan, kun taas aasikirjasta on otettu aikojen kuluessa lukuisia uusia painoksia.

Pennanen on luonut eloisan, modernin fantasiaviidakon, jossa katsellaan kyllä televisiota, mutta siirrytään välillä paikasta toiseen kamelikaravaanillakin.



Leijonaperheeseen kuuluu piippua poltteleva lupsakka, silti arvostaan tietoinen Isäleijona ja rauhaa huokuva, mutta olemukseltaan varsin simpsakka Äitileijona sekä poikaleijona Roar, pikkusisko Mur ja perhettä vielä myöhemmin täydentävä pikku Viu.

Roarin poikaenergia pistää välillä hieman halvalla tyttöjen höpsötyksiä, mutta siihen osaa nykylukija – toivon mukaan – suhtautua armeliaan anteeksiantavasti.

Me Leijonat on hyvä esimerkki loistavasta ääneenlukukirjasta, jonka kodikkaaseen tunnelmaan ja poljennoltaan nimenomaan ääneenluettavaksi tarkoitettuun kerrontaan aikuinen tempautuu melkein huomaamattaan mukaan.

Tällaisia iltasadun mittaan sopivasti rytmitettyjä lasten romaaneja pitäisi ilmestyä rutkasti nykyistä enemmän!

Hauska tehokeino on esimerkiksi tiettyjen sanojen latominen versaalikirjaimin. Niiden teatraalinen painottaminen tuo ääneenluentaan oman hauskan vivahteensa.

Kuvittaja Maija Karman piirrin antoi suomalaiselle sodanjälkeiselle lastenkirjallisuudelle sympaattisen ja lapsenomaisen ilmiasun.

Karman lähes 50 vuotta jatkunut kuvittajan ura tuotti yli 150 teosta – satuja, lastenkirjoja ja oppikirjoja ja lukemattomia nuortenkirjojen kansikuvia.

Karma hallitsi suvereenisti mustavalkokuvituksen (tussi- ja lyijykynätekniikan) sekä 1970-80-luvulla painotekniikan kehittyessä lastenkirjallisuudessakin yleistyneen nelivärisen akvarellitekniikan.

Parhaimmillaan Karma oli nimenomaan eläinten kuvaajana. Leijonien ja muiden viidakon eläinten ilmeikkyys hakee vertaistaan myös Me Leijonat -kirjassa.





Lea Pennanen täyttää tänään 80 vuotta. Lastenkirjahylly onnittelee!

Pennanen teki pitkän uran Yleisradiossa Lastenradion toimittajana ja toimituspäällikkönä vuosina 1957–1990. Pennanen uudisti Markus-sedän eli Markus Raution jälkeen lasten radiotarjontaa huomattavasti aiempaa lapsilähtöisemmäksi.




torstai 15. lokakuuta 2009

Filosofisia ruokatarinoita

Jukka Laajarinne: Ruoalla ei saa leikkiä. Kuvat Martti Ruokonen. 60 sivua. WSOY 2009.

Se, joka ei tunne entuudestaan Jukka Laajarinteen moniaalle rönsyilevää ja lukijan ajatuspiintymiä verryttelevää tuotantoa, voi hämääntyä tästä kirjasta.

Laajarinne venyttää ja vanuttaa jälleen perinteisen lastenkirjallisuuden kohderyhmää.

Jukka Laajarinne on selvästi äitynyt itsekin isäksi tulleena ihmettelemään ruoan hallitsevuutta arkisessa elämässä. Hän käsittelee ruokaa, syömistä ja ruokakulttuuria hyvin laveasti ja suvereenisti.

Ruoalla ei saa leikkiä -kokoelman tarinoiden lähtökohtana voi olla arkinen sananparsi tai tutun ilmaisun aukipurkaminen ja sillä leikitteleminen.

Kreikkalaisesta mytologiasta tuttu kaiken kosketuksellaan kullaksi muuttava kuningas Midas on Laajarinteen toisinkerronnassa muuntunut tahmakätiseksi lapseksi, joka sottaa kaiken ympärillään olevan.

Englantilainen painovoimateorian keksinyt fyysikko Isaac Newton esiintyy tyhjäpäisenä tollona, joka ei ymmärrä siirtyä pois hedelmiä syytävän puun alta.

Laajarinne ilkamoi moraalisatujen pitkällä perinteellä esimerkiksi tarinassa Susi tulee, susi tulee!, joka näyttää toteen, miksi ei ole viisasta puhua ruoka suussa.

Mies makkarana –tarinassa Sami nukahtaa lihatiskille ja päätyy Ainon leikkuulaudalle. Sami toentuu järkytyksestä ja saa puhekykynsä takaisin. Hän lupaa täyttää Ainon kolme toivomusta… ja niin Samista tulee toivomusmakkara.

Jukka Laajarinne on tehnyt pitkään yhteistyötä graafikko Martti Ruokosen kanssa. Tekijäparin radikaali kuvakirja Mummon kone (WSOY 2004) voitti muutama vuosi sitten pohjoismaisessa kuvakirjakilpailussa ensimmäisen palkinnon.

Ruokonen antaa palttua (!) pikkusievälle lastenkirjan kuvituskuvalle.

Graafinen pelkistys on paikoitellen jopa vulgaariä ja muistuttaa vauvojen ensimmäisiä katselukuvia räväköissä värivalinnoissaan ja pyöreissä muodoissaan.

Tässä kuvitusnäyte tarinasta Nallemakaronin harharetket:



En halua leimautua tosikoksi, mutta uskoisin, että Laajarinteen ja Ruokosen 16 absurdin ruokatarinan kimara olisi löytänyt paremmin kohderyhmänsä toisella kirjastoluokituksella. Lasten sijasta sen otollisin lukijakunta löytynee sanaleikkeihin ja absurdismiin viehtyneistä teineistä ja aikuisista pienten lasten vanhemmista.

WSOY on tänä syksynä julkaissut Rosa Liksomin ja design-suunnittelijana maailmallakin mainetta niittäneen Klaus Haapaniemen aikuisten samuraiseikkailun, kuvakirjan Neko. Onko Laajarinteen aiempi status lasten- ja nuortenkirjailijana tässä tapauksessa estänyt ruokakirjan luokittelua puhtaasti aikuisten herkuksi?


Meidän perheessä Laajarinteen & Ruokosen kirja kirvoitti hauskoja muistoja Voipaalan lastenkulttuurikeskuksessa Sääksmäellä todennäköisesti kesällä 1997 järjestetystä Taideteollisen korkeakoulun opiskelijoiden RUUALLA SAA LEIKKIÄ –nimisestä näyttelystä, jossa lapset pääsivät muun muassa piiloutumaan herneenpalkoon, paiskomaan toisiaan lihapullilla, tekemään jättimäisen hampurilaisen paistetulla munalla ja istumaan perunamuusiin.

keskiviikko 14. lokakuuta 2009

Helsingin kattojen yllä

Annika Luther: Ivoria. Suomentanut Raija Rintamäki. 198 sivua. Teos 2009. Kansikuva Otto Donner.

Annika Luther on nopeasti lunastanut lupauksensa suomenruotsalaisen nuortenromaanin uudistajana. Hän kirjoittaa valveutuneista, yhteiskunnallisen vastuunsa kantavista nuorista.

Lutherin romaaneissa ei ole jyrkkiä sukupolvikuiluja eri-ikäisten päähenkilöiden välillä. Jokaisella on oma elämänsä, mutta yhteys läheisiin on silti vahva – siinä määrin poikkeuksellisella tavalla, että sitä tekisi mieli luonnehtia suomenruotsalaiseksi ominaispiirteeksi.

Ivoria kuvaa sivullisuutta, syrjäytymistä ja maahanmuuttajan vierauden tunnetta herkästi ja kiihkottomasti. Luther on ollut aiheen käsittelyssä suomalaisessa nuortenkirjallisuudessa edelläkävijä. Ivoria ilmestyi alunperin ruotsiksi vuonna 2005, ja Marja-Leena Tiainen nosti saman aiheen esille vuotta myöhemmin alkaneessa Alex-trilogiassaan (Tammi 2006–2008).

Poliisi pidättää oleskelulupaa Suomesta anoneen Sidikin perheen ja passittaa heidät takaisin Norsunluurannikolle Afrikkaan. Perheen 16-vuotias esikoispoika Alphonse lymyilee pidätyksen hetkellä kotinsa parvekkeella ja säntää paniikissa ulos ja hautausmaalle, missä hän viettää epäinhimillisissä oloissa ulkona piileskellen pari kuukautta. Pojan elämänhalua ruokkii perheen parissa kerrottu tarina kuvitteellisesta Ivorian maasta, jossa kaikki toiveet toteutuvat.

Hautausmaan liepeillä Alphonse törmää Una-tyttöön, jonka turvallisuuden tunne on raiteiltaan paljon pienemmän vastoinkäymisen – kotiavaimen hukkumisen – jälkeen.

Ihmisoikeusaktivistiystäviensä avulla Una piilottaa Alphonsen hylättyyn varastohuoneeseen koulun ullakolle. Unan suhde Alphonseen on aluksi itsekästä ihastumista ja jopa eksotiikan nälkää, mutta vähin erin tunne muuttuu molemminpuoliseksi ja syventyy luottamukseksi ja rakkaudeksi.

Maahanmuuttajien kohtaamia ennakkoluuloja ja suoranaista rasismia Luther kuvaa melko viitteellisesti. Korkeasti koulutetut Alphonsen vanhemmat ovat kotimaassaan työskennelleet matemaatikkona ja lastenlääkärinä, mutta Suomessa ei heidän asiantuntemukselleen ole ollut käyttöä. Matemaattisesti lahjakas Alphonse haluaa kuitenkin yrittää muuttaa totuttuja käytänteitä.

Lutherin miljöönkuvaus on kaunis rakkauden tunnustus Helsingin Töölön kaupunginosalle.

tiistai 13. lokakuuta 2009

Retroleluja kaapin perältä

Satu Laatikainen & Riitta Malinen-Tyynelä: Papiljottilehmä ja haalarihai. Helppoja leluja kotitarpeista. Valokuvat Sakari Tiikkaja. 159 sivua. Karisto 2009.



Tämä askartelukirja viis veisaa kalliista, trendikkäistä askarteluvälineistä ja aikuiseen makuun viimeistellyistä design-tuotteista.

Näiden retrohenkisten lelujen materiaalit löytyvät nimittäin hylätyistä, nukkavieruista ja sopivasti patinaa saaneista kaapin perälle sysätyistä esineistä.

Kierrätys, leikkimieli ja lapsilähtöisyys ovat kaikkien leluohjeiden lähtökohtana. Nämä lelut syntyvät siis ihan kirjaimellisesti "nyhjää tyhjästä" -periaatteella.

Kirjan tekijät, 35-vuotiaat tekstiilityönopettaja Riitta Malinen-Tyynelä ja julkaisusihteeri Satu Laatikainen, ovat koonneet kirjaan oman lapsuutensa ja lähipiirinsä monessa leikissä testaamia leluja, joiden otollisin kohderyhmä löytyy 0–5-vuotiaista.

Mukana on klassisia vanhanaikaisia leluja isovanhempien lapsuudesta - esim. purkkipuhelin, kaislavene, lennokki ja hankipyörä, mutta joukossa on myös vanhojen lelujen mukaelmia: käpylehmien sijaan tehtiin 1970-luvulla papiljottilehmiä!

Lelujen hillitty värimaailma hivelee yhtälaisesti myös aikuista makua.

Kirjan ideoista versoo uusia, mikä on hyvän kädentaitokirjan paras tunnusmerkki.

Nykyisen lelu- ja tavarataivaan keskellä elävät pienten lasten vanhemmat havahtuvat kirjan leluvinkkien äärellä oivaltamaan "pienen olevan kaunista" myös lapsen itsensä mielestä. Vedellä (tai ylellisemmin vielä esimerkiksi glitter-kimalteella) täytetty muovipullo tai rapiseva sifonkipussi lumoaa vauva- ja taaperovaiheessa lapsen pitkäksi aikaa.

Lelut on nimetty hauskoilla nimillä – esimerkiksi henkarista on tehty "Hengaava mobile", kaukosäätimestä uudelleen viritetty "Kauko Säätäjä" -niminen hyönteinen ja Bliw-nestesaippuasäiliöistä loihditut veikeät "Paljubabat".

Monet ohjeet ovat niin yksinkertaisia, että leikki-ikäiset voivat askarrella leluja myös omin päin tai yhdessä aikuisen kanssa.

Papiljottilehmä ja haalarihai -kirjan kaltaista kierrätyshenkeä ja arjen esineiden toisinnäkemistä löytyy myös näistä kahdesta lastenkirjasta: Alexander Reichsteinin ja Vera Hlebnikovan Norsunlapsi ja lapanen: teatterileikki (Lasten Keskus 2007) ja Petra Heikkilän Makin makiikkaa. Kuvittelukirja (Lasten Keskus 2007).

sunnuntai 11. lokakuuta 2009

Lapsuuden ja aikuisuuden kipeää tekevällä rajalla

Seita Parkkola: Usva. Kuvittanut Jani Ikonen. 375 sivua. WSOY 2009.

Lasten- ja nuortenkirjallisuus rakastaa tällä hetkellä jostain syystä isokokoisia poikkeusyksilöitä.

Marika Maijalan ja Juha Virran kuvakirja Sylvi Kepposen pitkä päivä (Otava 2008) kertoi pikkutytöstä, jonka jalat alkoivat yht äkkiä kasvaa, ja lopulta Sylvi ylsi avaruuteen asti!

Seita Parkkolan Usvan 13-vuotias päähenkilö on myös epätavallisen pitkä tyttö. Usva herättää ystävissään ja aikuisissa pituutensa ja isojalkaisuutensa takia hämmennystä. Hän on saanut lisänimen Pilvenpiirtäjä. Ja Tomi Kontion vast ikään ilmestyneen Viidakon kutsun (Tammi 2009) 12-vuotias päähenkilö Alpo on hänkin kooltaan todellinen jättiläinen.

Korkealta näkee selvästi kauemmas ja terävämmin.

Usva on mollivoittoinen kasvukertomus, jonka lohduttomuutta Jani Ikosen mustavalkoinen ja mustanpuhuva kuvitus vielä erityisesti alleviivaa.

Ikosen rappioromantiikkaa tihkuvissa kuvissa on ränsistyneitä rakennuksia, myrskyn tuivertamia oksia, kuivalla maalla ilmaa haukkovia kaloja. Kuvitus on hyvä esimerkki modernin nuortenromaanin visuaalistumisesta, jota varmasti myös japanilaisen mangan suosio on siivittänyt.

Barbileikit ovat Usvalta ja hänen tovereiltaan jo taakse jäänyttä elämää. Aiempi paras ystävä Kamilla on nyt Usvan pahin vihollinen ja kiusaaja. Lapsuudenaikainen Kodak-niminen poika on Usvan ainoa sielunkumppani, kunnes tyttö tutustuu Puumaan, joka elää eristäytynyttä elämää äitinsä omistamassa tavaratalossa.

Usvassa Parkkola kuvaa murrosiän kipupisteitä kouriintuntuvasti sekä lapsen että vanhemman näkökulmasta. Kontaktipinta nuoren ja vanhempien välillä on enää ohut säie. Äiti on velvollisuudentuntoisesti huolissaan tyttären kotiintuloajoista. Isän energia menee työn menetyksen murehtimiseen. 8-vuotiaan pikkuveljen ja isosiskon yhteys on sekin hentoinen.

Seita Parkkola mystifioi 13-vuoden ikää pitkin romaaniaan. Hän pitää sitä merkittävänä taitekohtana lapsuuden ja aikuisuuden rajalla.

Parkkolan romaania lukeva 13-vuotias ei ehkä vielä täysin oivalla kirjailijan viisautta ja teräväkatseisuutta, mutta murrosikäisten lasten äitinä tunnistan Parkkolan analyysin osuvuuden:

– Miten helppoja te lapset ensin olette, helppoja ja herttaisia, Ikävä kyllä se menee ohi kuin ihana uni ja te täytätte kolmetoista. Kolmetoista on pimeä portaikko, johon astuttuaan ei enää näe eteensä. Sieltä minun pitäisi kuitenkin löytää lapseni. Ymmärrätkö sinä mitä minä puhun? Kolmetoista on tuntematon pimeä rappukäytävä, sitä se on.


Näin tilittää Puuman äiti Usvalle hätää ja huoltaan poikansa karkaamisen jälkeen.

Oivaltavasti Usva osaa myös itse kiteyttää olennaisen murrosiän murroksesta lapsen näkökulmasta:

Maailma muuttuu, kun täytät kolmetoista. Silloin sinut karkotetaan lapsuuden maasta niin kuin ensimmäiset ihmiset karkotettiin paratiisista. Kun täytät kolmetoista, joudut murtuneiden kaupunkiin. Siellä me kaikki murtuneet, tai murrosikäiset mitä nimeä meistä haluatkin käyttää, elämme viidakossa eikä viidakossa neuvotella ehdoista.


Parkkola on paitsi aiemmissa itsenäisissä nuortenromaaneissaan niin myös yhdessä Nina Revon kanssa kirjoittamassaan Rajat Express-sarjassa (WSOY v:sta 2007) kuvannut nyky-yhteiskunnan korruptoitumista, median luomia lumetodellisuuksia ja kerskakulutusta. Usvakin kiteyttää vertauskuvallisesti nykynuorison pyristelyn monien vaatimusten ristipaineessa.

Romaanin rönsyinen, osin turhankin versova rakenne, on haasteellinen. Tiivistäminen olisi jäntevöittänyt romaanin ydintä.

Kustantaja nimeää Parkkolan tyylin maagiseksi realismiksi. Mielestäni olisi oikeaan osuvampaa puhua maagisesta inhorealismista. Pehmentäviä, armeliaita ilon hetkiä ei nimittäin Usvan reaalitodellisuuteen juurikaan mahdu.

Rankkojen juonenkäänteiden kautta Usva-tyttö kasvaa ja oppii että “aikuiset ovat erehtyväisiä ja että lasten täytyy itse löytää omat polkunsa”. Mutta Puuma valitsee toisen tien – hän nimittäin liittyy Intia-nimisen tytön luotsaamaan muukalaislegioonaan, josta ei ole enää paluuta entiseen.

Parkkolan Usvan voikin halutessaan lukea varhaisteinien anarkistisena toisintona Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossusta. Peppi, Tommi ja Annika söivät kirjan päätteeksi kiekurapillerit, jotka estivät heitä vanhenemasta!

lauantai 10. lokakuuta 2009

Tänään luetaan mielikirjoja

Riitta Nelimarkka: Seitsemän veljestä: ilosteleva elämänkertomus seitsemän jukuripäisen nuoren miehen vaiheista 1800-luvun puolivälin eteläisessä Hämeessä. Alunperin kirjoittanut Aleksis Kivi. 6. painos. Tammi 2009.

Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä vietetään perinteisesti myös mielikirjapäivää.


Lukukeskus tuottaa joka vuosi koulujen ja kirjastojen käyttöön
vihjemateriaalia, jonka avulla teemapäivästä voi tehdä omannäköisensä perinteen.

Mielikirjapäivä osuu tänä vuonna lauantaille ja ensi viikolla vietetään Etelä-Suomen kouluissa syyslomaa, mutta mielikirjallisuutta ei tietenkään tarvitse napittaa tiettyyn teemapäivään. Mielikirjapäivä on joka päivä!

Tänä vuonna Lukukeskuksessa halutaan kannustaa koululaisia lukemaan sarjakirjoja.

Lukukeskuksen sivuilla voi esimerkiksi esitellä oman mielikirjansa ja tutustua toisten lukuelämyksiin. Sivuilta löytyy myös valikoima vuosina 2007–2009 ilmestyneistä sarjakirjoista.

Lasten- ja nuortenkirjallisuudesta valtaosa ilmestyy nykyisin jossain sarjassa.

Kustantajilla on omia sarjoja, joiden alle on koottu tietyn ikäistä lukijakuntaa kiinnostavaa kirjallisuutta eri kirjailijoilta. Erityisesti helppolukuisten kustantajasarjojen määrä on viime aikoina kasvanut hurjasti.

Tammella on Keltanokka, Kirjava kukko, Vihreä varis, WSOY:llä Werneri ja Iso-Werneri, Lasten Keskuksella Tähtilukija ja Kustannus-Mäkelällä Hyppivä sammakko, Vikkelä virtahepo, Lukukaveri, Kirjakaveri, Suihkari ja Lukukoukku, Jumbo, Punainen banaani, Keltainen banaani ja Sininen banaani.

Paljon ilmestyy myös tietystä kirjasankarista kertovia lasten- ja nuortenkirjasarjoja.

Kustantajasarjojen tapaan myös nämä kirjasarjat palvelevat parhaiten ahmimisikäistä lukijaa, joka mieltyy herkästi tiettyyn lajityyppiin ja sankarin persoonaan ja haluaa lukea lisää samankaltaisia kirjoja.

Tuttuus lisää turvallisuutta lukuharrastuksen herkässä aloittamisvaiheessa, kun lukutaito on saavutettu, mutta sen kaikkia vivahteita ei ole vielä otettu haltuun.

Sarjoittuminen on mieluista kustantajalle: lasten ja nuorten suosioon päässeen kirjasankarin uutta kirjaa on helppo markkinoida lukijoille – ja ennen kaikkea kirjan lahjaksi ostaville aikuisille.

Kirjailijalle sarjamuoto on joutuisa tapa kirjoittaa: kun sarjan keskeiset henkilöt, miljöö ja juonikaava on kertaalleen suunniteltu, ei tähän tarvitse paneutua enää erikseen uudessa osassa. Sarjakirjat ovat myös lukijaystävällisiä siinä mielessä, että juoni etenee yleensä tietyn ennalta-arvattavan kaavan mukaan.

Vaikka sarjakirjat puolustavat paikkaansa runsaassa lasten- ja nuortenkirjatarjonnassa, ilahdun aina suunnattomasti vastavirtaan kulkevista kirjailijoista, jotka rohkenevat tässä jatkuvasti markkinavetoistuvassa kirjamaailmassa edelleen tehdä myös aivan itsenäisiä ja omalakisia lasten- ja nuortenkirjoja aina uusista aiheista ja päähenkilöistä.

Lasten- ja nuortenkirjojen sarjoittuminen ei toki ole mikään uusi ilmiö. Muistetaanpa vaikka Martti Haavion Kultainen koti-sarja ja WSOY:n Nuorten toivekirjasto, Enid Blytonin Viisikoista nyt puhumattakaan.

Mikä lasten- ja nuortenkirjallisuden sarja on sinun lempisarjasi, johon syystä tai toisesta palaat aina uudelleen?

tiistai 6. lokakuuta 2009

Monipuolisuus on valttia uudessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa

Vesa Sisättö: Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita 5. BTJ Kirjastopalvelu 2008.

Ismo Loivamaa: Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita 6. BTJ Kirjastopalvelu 2009.

Vaikka kirjailijatietoa saa nykyisin paljon myös netistä, on edelleen tarvetta kirjan muotoisille hakemistoille ja muille julkaisuille.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden monipuolinen asiantuntija Ismo Loivamaa on toimittanut Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita -kirjoja jo 1990-luvulta lähtien. Aiemmissa osissa kirjoittajina oli monta alan asiantuntijaa, mutta 5- ja 6-osissa Loivamaa ja fantasia- ja scifikirjallisuuden asiantuntija ja harrastaja Vesa Sisättö vastaavat sisällöstä kokonaan itse.

Kirjojen artikkelit ovat näin edellisiä osia yhteismitallisempia, mutta välillä saman kirjoittajan kaavamaisuus ja näkökulmien toistuvuus myös puuduttavat lukijaa. Loivamaa kiinnittää useammassakin kirjailijaesittelyssä huomiota koulukuvauksen yksipuolisuuteen ja opettajien, erityisesti rehtorien, henkilökuvan "demonisoitumiseen". Havainnossa on vinha perä, mutta lukijan kannalta ilmiön olisi voinut käsitellä yhden kirjailijan osalta tarkemmin, ja muutoin tyytyä viittamaan piirteeseen yleisemmällä tasolla.

Nautittavimmillaan Loivamaa antaa tiivistettyjä huomioita viime vuosien lasten- ja nuortenkirjallisuuden trendeistä. Loivamaan vankka asiantuntemus ulottuu myös tämän kirjallisuuden alueen historiaan, joten hän on siinä mielessä Sisättöä perinnetietoisempi ja siten myös ilmaisussaan laajan lukeneisuutensa takia jouhevampi esittelijä.

Sisättö antaa parastaan oman erikoisalueensa kirjailijoiden tuotannon kuvaajana. Vähemmän itseään puhuttelevien kirjailijoiden kohdalla hän lankeaa välillä tarpeettoman seikkaperäiseen juonen referointiin.

BTJ Kirjastopalvelun kustantamien kirjailijahakemistojen kohderyhmä on laaja. Niiden koostamisessa on pidetty silmällä kirjastonhoitajia, opettajia ja muita lasten ja lukemisen parissa toimivia aikuisia.

Yhtälaisesti kirjat on tarkoitettu myös nuorille lukijoille, jotka etsivät uutta luettavaa tai tekevät suosikkikirjailijasta vaikkapa esitelmää kouluun. Nuoria lukijoita ajatellen juonen paljastaminen voi olla jopa kohtalokasta: kuka viitsii lukea kirjaa, jos sen kliimaksi paljastatetaan jo esittelyssä?

Kirjavinkkaukselle tyypillinen vaivihkainen nuoren lukijan kirjan ääreen koukuttava esitystapa olisi monessa kohdin ollut toimivampi ratkaisu kuvata kirjan aihepiiriä ja tapahtumia.

Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita 5 ja 6 -hakemistot ilmentävät hyvin tämän kirjallisuuden alueen monipuolisuutta ja myös nimekemääräistä runsastumista. Moni aikuistenkirjailijana debytoinut on tehnyt vierailuja alueelle – esimerkiksi Johanna Venho, Anja Erämaja, Markku Kaskela ja Jyrki Kiiskinen.

Siinä missä varhaisempiin 90-luvun lasten- ja nuortenkirjailijahakemistoihin karsiutuivat vain eturivin ja pitkän linjan tekijät, on näihin uusiin kelpuutettu myös vain pari lasten- tai nuortenkirjaa kirjoittaneita.

Loivamaa ja Sisättö eivät ole rajautuneet yksinomaan suurimpien yleiskustantajien kirjailijoihin: huomionsa saavat myös esimerkiksi pienen Myllylahti-kustantamon kautta debytoinut Tiina Martikainen, uskonnollisista nuortenkirjoistaan pienen piirin tuntema Tiina Lehtineva sekä viime aikoina omakustanteina tuotantoaan julkaissut Leena Mäkijärvi.

Jostain syystä Jukka Laajarinne ja Teija Niemi saavat esittelyn toistamiseen.

Otokseen mahtuvat myös tietokirjallisuuden käsitettä ja suomalaista kansanperinnettä kirjoissaan tuoreuttaneet Paula Havaste ja Mervi Koski. Monilahjakkaita kuvan ja sanan suvereenisti hallitsevia kuvakirjailijoita on niin ikään esittelyissä mukana monia – tosin melko sattumanvaraisina poimintoina.

Loivamaan ja Sisätön kirjat innostavat esittämään monia kysymyksiä.

Onko nykyinen yli tuhannen nimekkeen vuosittainen lasten- ja nuortenkirjakirjatulva jo pian tulossa tiensä päähän?

Miksi niin moni aikuiskirjailija intoutuu juuri nyt kirjoittamaan myös lapsille ja nuorille?

Ajatuksia herättävät myös kustannusmaailman uudet tuulet: kotimainen lasten-ja nuortenkirjallisuus sinnittelee runsaan käännöstarjonnan jaloissa, osin sitä maireasti jäljitellen ja osin ominaislaatuaan hapuillen. Kustantamot etsivät auliisti mediaa kiinnostavia tekijöitä ja keskittävät markkinointinsa heihin. Löytävätkö kaikki kirjat enää lainkaan lukijoita?



PS. Kokoan oikean puoleiseen linkkipalkkiin parhaillaan ajantasaista luetteloa kotimaisten lasten- ja nuortenkirjailijoiden kotisivuista tai blogeista. Täydennykset ovat tervetulleita!

maanantai 5. lokakuuta 2009

Tunnustusta lastenkirjallisuuden veteraaneille

Kirsi Kunnas: Kani Koipeliinin kuperkeikat. Kuvittanut Christel Rönns. WSOY 2009.

Palkintosade jatkuu aina vaan.

Sunnuntaina Turun kirjamessuilla Suomen Kirjailijaliitto jakoi vielä kaksi palkintoa lastenkirjallisuuden grand old -ladyille: Kirjailijaliiton tunnustuspalkinnon (10 000 euroa) sai merkittäväst elämäntyöstään akateemikko, kirjailija Kirsi Kunnas ja Tirlittan-palkinnon (5 000 euroa) kirjailija Lea Pennanen.

Kirsi Kunnas viettää tänä vuonna juhlavuotta monestakin eri syystä.

Huhtikuussa hän sai taiteen akateemikon arvonimen mittavasta työstään suomalaisen lastenkulttuurin ja -kirjallisuuden edistämiseksi.

Aivan vast´ikään on ilmestynyt uudelleen kuvitettu ja uudistettu laitos 30 vuotta sitten ensimmäisen kerran ilmestyneestä runosatukirjasta Kani Koipeliinin kuperkeikat.

Tämä salaviisas ja vahva allegoria tekee kunniaa vanhalle faabeliperinteelle. Ennen muuta se on kannanotto taiteilijan ilmaisuvapauden puolesta. Tässä yhteydessä on hyvä muistaa, että Kunnas on ollut aktiivisesti mukana myös Suomen Pen klubin toiminnassa.

Kani Koipeliinin voi lukea myös suvaitsevaisuuden puolustuspuheena havainnollistaessaan vallan ja vapauden monimutkaisia käsitteitä.

Kunnaksen kaunis, sointuva kieli houkuttaa lukemaan ääneen:

Jos puhuu suoraan,
voi joutua suoraan nuoraan.
Jos väärin sanaa lainaa,
voi olla väärä vainaa.

Siis oikein opetettu,
tekee niin kuin neuvoo Kettu:
Ei puhu, ei pukahda,
ei valvo, ei nukahda,
ei kuule, luule, hengitä,
ei ajatustaan kengitä,
ei tee mitään ilman Ketun lupaa.
Kas, siten rakennetaan ONNEN TUPAA.


Christel Rönnsistä on hyvää vauhtia tulossa Maija Karman jälkeen Kunnaksen lastenlyriikan toinen virallinen hovikuvittaja.

Leila Niemisen alkuperäinen mustavalkoinen, viitteellinen kuvitus jätti Kani Koipeliinin pääosin aikuisten herkuksi.

Rönnsin uudessa tulkinnassa on enemmän tarttumapintaa lapsellekin keskittyä haasteellisen tarinan juonenkäänteisiin. Susi ja kettu ovat vanhojen eläinsatujen tapaan katalia ketkuja, mutta mustassa kissassa on kylliksi notkeutta ja Taikurin taikuutta kääntää kelkkansa ja lyöttäytyä yksiin Kani Koipeliinin kanssa.

Kani Koipeliini ei ole Rönnsin tulkinnassa kovinkaan lyyrinen hahmo: Se kujeilee sydämensä kyllyydestä ja jallittaa mennen tullen jähmeitä vihamiehiään – kuono innostuksesta, mutta myös tyhmänrohkeudesta, välillä väristen.

Suomalainen metsämaisema on saanut Christel Rönnsiltä komean tulkinnan. Jyhkeät hongat myötäävät monella aukeamalla suden ja ketun yksoikoista ajattelutapaa, kun taas jylhä kuusikko ja tähtien tuike huokuvat seesteisyyttä.



Lea Pennasen monen lukijasukupolven rakastamiin saturomaaneihin Rouva Huu palaa hieman tuonnempana. ROARR!

lauantai 3. lokakuuta 2009

Lyhyt satu, paras satu

Anna-Mari Kaskinen: Tuulihattu ja tuhat tarinaa. Kuvittanut Matti Pikkujämsä. Kirjapaja 2009.

Sopivan pituisista, esimerkiksi iltasatuhetkiin luontuvista saduista on pitkään ollut huutava pula. Yllättävän harvassa ovat silti olleet ne kustantajat, jotka edes yrittävät vastata tähän tarpeeseen.

Omia suosikkejani takavuosilta ovat Hannele Huovin Maailman paras napa. Satuja sinusta (Tammi 2005, kuv. Kristiina Louhi) ja Mari Mörön Pyryhattu ja Viimapää (Tammi 2002, kuv. Christel Rönns).

Molempien kokoelmien satujen ensitulema on ollut radiossa, Radio Suomen Pätkät-ohjelmasarjassa. Sarjassa luettiin joka arkipäivä viiden minuutin napakkaan määrämittaan napitettuja satuja ja tarinoita, joiden ensisijainen kohderyhmä oli lapsissa, mutta joita aikuisetkin nopeasti mieltyivät kuuntelemaan. Tätä kautta selittyy esimerkiksi Jukka Parkkisen Karhukirjeiden suuri suosio, joka käsittääkseni lepää ennen muuta aikuisissa lukijoissa ja kuulijoissa. Parkkisen venkoileva sanaleikittely vedonnee melko aikuismaiseen huumorintajuun.

Nyttemmin Radio Suomen Pätkät-sarja keskittyy kokonaan aikuiseen kuulijakuntaan.

Tavattoman tuottelias Anna-Mari Kaskinen tunnetaan paitsi virsirunoilijana ja erilaisten lahjakirjojen tekijänä niin myös lasten runokirjoista, kuvatietokirjoista ja varhaisnuortenkirjoista. Hän on myös Lastenmaa-lehden päätoimittaja.

Tuulihattu ja tuhat tarinaa –satukokoelmalla hän laajentaa jälleen reviiriään.

Räväkkä Tuuli-tyttö, joka nopeasti saa läheisiltään lisänimen Tuulihattu, löytää talon kierrätysroskiksesta leveälierisen hatun, joka osoittautuu taikahatuksi. Pentti Haanpään Yhdeksän miehen saappaat –romaanin kirjallista aihelmaa lainaten [rinnastus voi toki tässä yhteydessä kuulostaa vähän roimalta…] Tuulihattu keksii nimittäin uuden ystävänsä Teemun kanssa kokeilla hattua tuntemiensa totisten ja kaavoihinsa kangistuneiden aikuisten päähän – mielenkiintoisin seurauksin.

Sadut ketjuuntuvat hauskasti toisiinsa. Kaskisen lasten tuotannolle on ominaista perhekeskeisyys ja toisen ainutlaatuisuuden kaunis huomioiminen. Kokoelman lopussa Teemun monikansalliset juuret tuovat kirjaan vielä suvaitsevaisuuden teeman.

Kuvittaja Matti Pikkujämsän kuvitus on värikylläisessä retrohenkisyydessään raikas lisä yllättäville tarinoille. Pikkujämsä on myös taittanut kirjan.

Kirjapaja on petrannut viime vuosina lastenkirjatuotantonsa visuaalista ilmettä ja pestannut kuvittajiksi eturivin tekijöitä. Parhain lopputulos syntyy usein juuri silloin, kun kuvittaja toimii myös kirjan taittajana. Näin kirjasta sukeutuu onnistuneimmillaan kokonaistaideteos, jossa teksti ja kuva kulkevat käsi kädessä.

perjantai 2. lokakuuta 2009

Anni Polva –palkinto Sari Peltoniemelle ja Kukka Kaaliselle

Sari Peltoniemi: Soita minulle, Kukka Kaalinen. Kuvittanut Katja Tukiainen. Tammi 2008.

Kirjamessujen alkaminen tietää aina palkintosadetta. Niinpä tälle päivälle osuu toinenkin palkintouutinen.

Sari Peltoniemen kirjoittama ja Katja Tukiaisen kuvittama teos Soita minulle, Kukka Kaalinen on saanut Turun kirjamessuilla jaettavan Anni Polva –sarjakirjapalkinnon.

Noitalinna Huraa -yhtyeessäkin vaikuttanut, Lempäälässä asuva Peltoniemi kirjoittaa sarjan neljännessä osassa kauniisti musiikin ihmeitätekevästä voimasta. Vuonna 2000 aloitetun Kukka Kaalis -sarjan johtoajatuksena on pysähtyminen pienten, tärkeiden asioiden äärelle. Kukka-tytöllä on nimittäin taito kuulla esineitten ja eläinten puhuvan ja tämä herkistää hänet kohtelemaan kaikkia tasapuolisesti ja suvaitsevaisesti.

Ahmimisikäisten lasten kohkaukseen painottuvassa kirjatarjonnassa Kukka Kaaliset ovatkin harvinaisia helmiä lajissaan.

Palkintoraati kuvailee kirjaa sanoilla “hykerryttävä, haastava, lempeä, koskettava sekä hienolla tavalla jännittäväkin lukukokemus”.

Anni Polva –sarjakirjapalkinto on Lounais-Suomen kirjailijoiden joka toinen vuosi myöntämä tunnustus. Anni Polvan tuotantoa kunnioittaen se annetaan suomenkielisen, korkeatasoisen lasten tai nuorten sarjakirjan tekijälle.

Vihdoinkin tunnustusta lasten tietokirjoille

Markku Löytönen & Riikka Jäntti: Viidakkotanssi. Tutkimusmatkaaja Rafael Karsten Ecuadorissa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2007.

Lauri Jäntin säätiö on tehnyt todellisen (lasten)kulttuuriteon perustaessaan lasten ja nuorten tietokirjallisuudelle vihdoinkin oman palkinnon.

Tänään on palkittu ensimmäistä kertaa jaettavalla Tieto-Lauri -palkinnolla (30 000 euroa) professori Markku Löytönen ja kuvittaja Riikka Jäntti lasten tietokirjasta Viidakkotanssi. Tutkimusmatkaaja Rafael Karsten Ecuadorissa.

Viidakkotanssi on paitsi seikkailukertomus niin myös tietokirja, joka kertoo suomalaisesta kulttuurien ja uskontojen tutkijasta Rafael Karstenista. Palkittu teos keskittyy Karstenin 1910-luvulla tekemään matkaan, jolla hän osallistui ensimmäisenä tiedemiehenä Ecuadorissa jibaro-intiaanien pääkallonmetsästyksen voitonjuhlaan.

Palkintoraadin mukaan Löytösen teoksessa lukija pääsee mukaan intensiiviselle ja jännittävälle seikkailuretkelle. Viidakkotanssin kiehtova kerronta imaisee mukaansa myös aikuislukijan, mikä on raadin mielestä aina hyvän lasten tietokirjan tunnusmerkki. Riikka Jäntin komeaa kuvitusta raati kiittää muun muassa uskottavasta ajankuvasta ja kuvien mieleenpainuvasta tunnelmasta.

Viidakkotanssi on jo viides kirja Markku Löytösen suomalaisista tutkimusmatkailijoista kertovassa sarjassa. Aikaisemmin hän on kirjoittanut Herman Spöringistä, G. A. Wallinista, Pehr Kalmista ja E. A. Nordenskiöldistä.

Lasten ja nuorten tietokirjallisuus on jäänyt ansiottaan usein katveeseen vaikkapa Finlandia Junior –palkintoa jaettaessa. Siksi uusi palkinto, jonka summa on samansuuruinen muiden Kirjasäätiön jakamien Finlandia-palkintojen kanssa, tulee todelliseen tarpeeseen.

Markku Löytösen tutkimusmatkailijoita esittelevä sarja on kokonaisuutena kunnianhimoinen. Se ei kangistu vaativan nuoren yleisönsä edessä, vaan tarjoaa eloisia kurkistuksia oman aikansa poikkeusyksilöiden elämään ja saavutuksiin.

Löytösen tietokirjat vetoavat kuitenkin oman kokemukseni mukaan lähinnä todellisiin lukutoukkiin ja historiafriikkeihin. Suurta lukevaa lapsiyleisöä nämä kirjat eivät palkinnon antamasta nosteestakaan huolimatta tule tavoittamaan.

Toivottavasti Tieto Lauri –palkintoraadilla tulee vielä tilaisuus nostaa esille myös Mauri Kunnaksen johdonmukainen ja paneutunut työ yleistiedon, Suomen historian ja kirjallisuuden klassikkojen lapsentajuistajana.

Esimerkiksi Koiramäki-sarja on ollut todellinen tienraivaaja lasten kotimaisessa tietokirjallisuudessa perehdyttäessään lapsia talonpoikaiskulttuuriin.

Tieto-Lauri jaetaan joka kolmas vuosi ansiokkaalle lasten tai nuorten tietokirjalle. Ensimmäisellä kerralla palkintoa tavoittelivat vuosina 2007-2009 ilmestyneet teokset.

Palkinnon tarkoituksena on kannustaa tietokirjailijoita laatimaan teoksia, jotka innostavat lapsia ja nuoria syventymään eri tiedon aloihin ja jotka ottavat huomioon kotimaisen kieli- ja kulttuuriympäristön.

Suomeksi kirjoitettuja tietokirjoja on edelleen lapsille ja nuorille tarjolla hyvin niukasti. Palkinnon perustamisen taustalla on huoli siitä, että kouluikäiset vieraantuvat painetusta sanasta tiedon välittäjänä.

torstai 1. lokakuuta 2009

Ruotsalaista lähiörealismia puistatukseen asti

Åsa Anderberg Strollo: Minna. Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. Karisto 2009.

Olen lukenut hiljattain kaksikin ruotsalaista aikuisille suunnattua romaania, joissa kirjailija antaa pitkälti omakohtaisille lapsuuden muistoilleen armeliaat kultareunukset (Susanna Alakosken Sikalat, Schildts 2007 ja Åsa Linderbergin Minua ei omista kukaan, Like 2008).

Molempien kirjailijoiden puhutteleva tyyli syntyy toimivasta yhdistelmästä, jossa asioita tarkastellaan osittain jopa samanaikaisesti naiivin ja aikuiselle alati lojaalin lapsen silmin sekä jälkiviisaan aikuisen näkökulmasta.

Mutta Åsa Anderberg Strollon nuortenromaani on toista maata.

Ruotsalaisessa nuortenkirjallisuuden tutkimuksessa puhutaan taajaan idyllifobiasta. Sillä tarkoitetaan 1990-luvulla nuortenkirjailijoissa virinnyttä pelkoa käsitellä keskivertonuoruutta, johon idyllikin vielä olennaisesti kuuluu. Kärjistetysti ilmaistuna kirjailijat kokivat helvetin jopa paratiisia hedelmällisempänä miljöönä nuortenkirjoille.

16-vuotiaan Minnan äiti kärsii mielenterveysongelmista, todennäköisesti ainakin skitsofreniasta ja hänellä on taipumusta myös väkivaltaiseen käyttäytymiseen. Minnan tutkijaisä on perustanut uuden perheen eikä ennätä paneutua Minnan ja ex-vaimonsa arkeen juuri lainkaan.

Minna pitää sinnikkäästi kulisseja pystyssä. Raha on tiukalla, mutta onneksi koulu alkaa: ruokalasta voi pihistää ruokaa muovirasioihin ja koulumatkoihin tarkoitetun metrokortin voi myydä netissä eniten tarjoavalle.

Anderberg Stroll kuvaa lukiota aloittavan päähenkilönsä mielen ailahduksia ja tämän läheisriippuvuutta sekä äitiin että häikäilemättömästi tyttöä hyväksikäyttävään poikaystävään viiltävästi ja silti lämpimästi myötäeläen. Silti en voi välttyä tunteelta, että nuortenromaanin kurjuuden kuvaus lähentelee välillä sosiaalipornoa. Kodin tunkka - mätänevät roskapussit, banaanikärpästen parvi, pinttynyt lika – tulee etovan lähelle lukijaa.

Inhonsekaisin tuntein huomaan hämmästeleväni sitä piittaamattomuutta, jolla ruotsalainen lastensuojelu jättää teini-ikäisen tytön selviämään arjesta. Siltä osin kuvaus hipoo uskottavuuden rajoja.

Ruotsalaiset ovat olleet aina mestareita kuvaamaan hyvin realistisesti koulukiusaamista. Minnan unelmana oli aloittaa uusi elämä uudessa lukiossa, jossa kukaan ei tiedä entuudesaan hänestä mitään. Haaveet kariutuvat, kun yläkoulusta tuttu pissis, Emma, tulee Minnan kanssa samalle luokalle. Tytöt yrittävät tehdä toistensa elämästä mahdollisimman vaikeaa, lähes kohtalokkain seurauksin.

Mutta toivo ja lupaus paremmasta kannattelee silti Minnan tarinaa.

Lopun kliimaksi on tyypillinen monille rankkoja aiheita käsitteleville lasten- ja nuortenkirjoille: juuri ennen lopullista romahtamista Minna saa vihdoinkin asiantuntija-apua. Nuorisopsykiatrisella osastolla Minna ymmärtää, ettei hän ole ongelmiensa kanssa yksin ja että muutos on mahdollinen.

Kursiivilla vielä varmuuden vuoksi alleviivaten vakuutetaan, että vastuu ei ole Minnan.

Anderberg Strollia lukiessa huomaan kaipaavani sitä kerrontateknistä kepeyttä, jolla brittiläinen Jacqueline Wilson kertoo nuortenromaaneissaan hyvin samankaltaisista rankoista aiheista ja keskenkasvuisista vanhemmista.

Ruotsalainen alkuteos, Bryta om, oli ilmestymisvuonnaan 2007 ehdolla Ruotsin arvostetuimmalle lasten- ja nuortenkirjallisuudelle myönnettävälle August-palkinnolle.