maanantai 30. marraskuuta 2009

Kansainväliset mitat täyttävä kuvatietokirja Mauri Kunnaksesta

Minä, Mauri Kunnas. Muistiin merkitsi Lotta Sonninen. 184 sivua. Otava 2009. Graafinen suunnitelu Tiina Palokoski.

Ehkä aika on tälle jo kypsä: kansainväliset mitat ja vaateet täyttävä kuvaelämäkerta maailmanmenestykseenkin yltäneestä kotimaisesta kuvakirjailijasta.

Minä, Mauri Kunnas on formaatiltaan tyypillinen ns. sohvapöytäkirja – sitä voi selailla sieltä täältä tai paneutua systemaattisesti tekijänsä elämänkaareen. Kumpikin lukutapa tuottaa ahaa-elämyksiä.

Mauri Kunnas viettää tänä vuonna 30-vuotistaiteilijajuhlaansa, ja sen kunniaksi kustannustoimittaja Lotta Sonninen on koostanut kieleltään ja esitystekniikaltaan sujuvan ja markkinavetoisen Kunnas-paketin. Tärkeänä aineistona on Sonnisen laaja haastattelu Kunnaksesta. Hyvämuistisesta ja runsaan kotiarkiston säilyttäneestä Kunnaksesta onkin eittämättä ollut ilo koostaa kirjaa. Tokkopa Kunnas on osannut ennakoida tulevaa menestystään, mutta fanien iloksi on säilynyt käsittämättömän paljon piirroksia myös Kunnaksen varhaisilta vuosilta!

Muisteluista löytyy kiinnostavaa ajankuvaa: 1950-luvun paperipula riivasi aloittelevaa piirtäjäpoikaa. Ostosten käärepaperit suoristettiin tarkasti piirustuspapereiksi ja isompien sisarusten kouluvihkot otettiin uusiokäyttöön.

Kunnaksesta piirtyy varsin sympaattinen muotokuva: hän ei ole koskaan pelännyt työntekoa ja suhtautuu siihen edelleen hyvin nöyrästi ja kurinalaisesti. Kunnas paljastuu myös yllättävän itsekriittiseksi kirjailijaksi ja kuvittajaksi, joka piinaa itseään jatkuvasti löytämällä aiemmista kirjoistaan erilaisia mokia tai maneereita.

Kunnas muistelee eloisasti lapsuuttaan ja nuoruuttaan Vammalan Asemanmäellä. Puuseppäisällä oli kodin yhteydessä lelupaja ja äiti sinnitteli äkkipikaisen ja omapäisen isän mielialojen mukaan perheen ilmapuntarina. Mauri oli perheen iltatähti, ja tämä erityisasema heijastui sittemmin monin eri tavoin hänen elämäänsä, mm. uravalintojen ja maailmankuvan suhteen.

Kirja valottaa myös kiinnostavasti suomalaisen kuvakirjaviennin haasteellisuutta.

Mauri Kunnas ei suuresta menestyksestään huolimatta näytä juurikaan ylpistyneen. Tiedän kuvittajia, jotka eivät suostu paljastamaan käyttämiään väri- ja paperimerkkejään omaa tekniikkaansa varjellakseen. Kunnas ei sen sijaan pidä tieto–taitojaan vakan alla.

Minä, Mauri Kunnas on tietoisesti retrohenkinen ja rento kirja. Elämäkertaosuudet kaihtavat kaikkea pönäkkyyttä ja suurmiesmentaliteettia – ja vaikuttaa siltä, että Kunnaksen omasta toivomuksesta kuvateksteihinkin olisi vielä ripoteltu muutamia puhekielisiä toteamuksia tunnelmaa vielä entisestään keventämään.

Kuvaelämäkerta Mauri Kunnaksesta antaa kiihkeimmille faneille myös uusia vinkkejä haastavista keräilykohteista ja pienpainatteista.

Triviatietoa Mauri Kunnaksesta:

Isommat sisarukset kutsuivat Mauria lempinimellä Mölperi.

Kunnaksen haaveammatti pikkupoikana oli tulla pelastusarmeijalaiseksi!

Kuvittaminen on verissä myös suoraan alenevassa polvessa: Mauri Kunnaksen veljenpoika Mikko Kunnas tunnetaan myös kuvittajana, mm. 3 ässää- ja Noksu-kirjoistaan.

Samalla vuosikurssilla Taideteollisessa korkeakoulussa ollut Anna Tauriala antoi omalla esimerkillään sytykkeen Kunnakselle siitä, että lastenkirjailija-kuvittajan ammattikin voisi olla varteenotettava vaihtoehto.

Ideointivaiheessa Kunnas makaa usein sohvalla Richard Scarryn kuvakirja vatsansa päällä.

Kunnaksen originaalikuvituksia ei ole juurikaan ollut näytteillä, koska hänen akvarellitekniikkansa on erityisen arka valolle: valo haalistuttaa värit nopeasti.

Joulupukki ja Noitarumpu –kuvakirjaansa (Otava 1995) varten Kunnas ammensi paljon vaikutteita ruotsalaisen Carl Larssonin kuvituksista.

Herra Hakkarainen teki ensiesiintymisensä Yökirjassa (Otava 1984).

Kunnas itse uskoo, että Nyrok City –sarjakuva on siivittänyt myös hänen uraansa lastenkirjailijana: se on antanut katu-uskottavuutta ja auttanut välttymään lässytyssyytteiltä.

Koirien Kalevala (Otava 1992) oli yksi Kunnaksen läpimurroista, joka käänsi viimeistenkin epäilijöiden päät oivaltamaan Kunnaksen nerous yhdistää kirjoihinsa tietoa, taitoa ja perinnettä. Otavassa hankkeeseen suhtauduttiin aluksi kuitenkin empivästi...


Vertailun vuoksi voi Mauri Kunnas –kirjan lisäksi tutustua myös rakastetuista naiskuvittajista Kaarina Kailasta ja Maija Karmasta tehtyihin kuvaelämäkertoihin (Hannu Mäkelä: Kaarina Kaila. Taiteilija, Otava 1992 ja Seppo Heiskanen: Maija Karma. Sadun kuvaaja, WSOY 1992), joissa painottuu enemmän kuvittajien tuotanto lastenkirjojen kuvitustaiteen näkökulmasta, vapaata taidettakaan unohtamatta.

Maikki Harjanteen Ilmaiset monot (Otava 2008) on sekin hyvin tekijänsä näköinen, visuaalisesti räväkkä omaelämäkerta.

sunnuntai 29. marraskuuta 2009

Joulu tulla jollottaa...

Päivi Heikkilä-Halttunen (toim.): Joulun lumoa. Uusinta lasten ja nuorten jouluaiheista kirjallisuutta. BTJ Kirjastopalvelu 2000. Kannen kuva Petra Heikkilä, akryylimaalaus Viestin tuoja, 2000.


Tänään vietetään ensimmäistä adventtia.

Tunnustaudun jouluihmiseksi. Minulle joulu syntyy pitkälti jouluaiheisten lastenkirjojen usein varsin nostalgisesta tunnelmasta sekä itsetehdyistä joulukoristeista ja joululahjoista.

Tiistaina Lastenkirjahyllyssä avautuu Lastenkirjahyllyn oma joulukirjakalenteri, jossa esitellään joka päivä jokin jouluaiheinen lastenkirja!

Valikoimassa on mukana paljon uutuuksia, mutta myös poimintoja vanhemmasta, Rouva Huulle tärkeistä ja yhä tunnelmallisista joulukirjoista.


Toimitin vuonna 2000 kirjasen Joulun lumoa, joka esittelee 1980–1990-lukujen jouluaiheista lastenkirjallisuutta.

Valikoimaluettelon alussa on laajahko artikkeli jouluaiheisten lastenkirjojen historiasta.

Joulusatuperinteen juuret ovat Saksassa 1800-luvulta lähtien suosituissa kansankalentereissa, joihin painettiin tavanomaisten almanakkatietojen lisäksi myös valistavaa ja hyödyllistä tietoa sisältäviä, kaunokirjallisesti korkeatasoisia kirjoituksia.

Kansankalentereiden perinne tuli Ruotsin kautta myös Suomeen. Yksi varhaisimmista ruotsalaisista joululehdistä oli 1880-luvulla ilmestynyt Julkvällen, jota avustivat mm. Zachris Topelius, August Strindberg ja Selma Lagerlöf. Lehti oli koko perheen suosittu joulun ajan lukemisto, jossa julkaistiin myös lapsille sopivia jouluaiheisia satuja.

Sittemmin joulusatuja julkaistiin paljon myös lasten omissa lehdissä. Joulusatuperinteellä oli vielä 1950-luvulla vahvat perinteet. Esimerkiksi Mika Waltari, Marjatta Kurenniemi ja Kaija Pakkanen kirjoittivat paljon joulusatuja eri lehtiin.

Nyttemmin joulusatujen ja tarinoiden perinne elää vahvimpana jouluaiheisissa lastenkirjoissa.

torstai 26. marraskuuta 2009

Kaveria ei jätetä!

Aira Savisaari: Joku siipi pitäis olla. Kuvittanut Lotta Kauppi. 79 sivua. WSOY 2009.

Tuula Korolainen: Mikä onni, 6 B. Kuvittanut Terhi Haikonen. 47 sivua. Tammi 2009.

Karo Hämäläinen & Salla Simukka: Luokkakuva. Tammi 2009. 183 sivua. Kannen suunnittelu Eevaliina Rusanen.

Sattuman summana on tänä syksynä ilmestynyt peräti kolme nuorille suunnattua kirjaa, joissa leikitään näkökulmatekniikoilla ja zuumataan yhden koululuokan tai ikäluokan nuoria.

Kaikki kolme kirjaa käsittelevät ryhmäytymistä ja lojaalia kaverihenkeä.

Käsittelytapa on tuore ja tuo uusia vivahteita 2000-luvulla nuortenkirjallisuudessa vakiintuneeseen suvaitsevaisuuden teemaan.

Aira Savisaaren Joku siipi pitäis olla kosiskelee Lotta Kaupin graffitimaisella kuvituksella ja lakonisen lausahduksen kaltaisella nimellään hyvinkin julkeasti lukijoitaan, mutta osuu myös napakasti maaliinsa.

Savisaaren runojen huumori on viistoa, mutta hän tasapainottaa taitavasti hekotusta myös nuoren elämän traagisilla siivuilla. Ihku mieliala vaihtelee kohtuuden ja uskottavuuden nimissä hurmion kautta nolouteen ja arkiseen jurottamiseenkin.

Savisaari kiteyttää nuoruuden kaksijakoista kaikkivoipuutta ja neuroottista epävarmuutta sellaisella intensiteetillä, joka ei kuitenkaan tee kohderyhmästään pilkkaa.

Osansa saavat myös kateederin toisella puolella harmaata arkeaan elävät opettajat. Lajissaan riemastuttava on esimerkiksi runo Jumala ajaa kuningattaren parran.

Runopastissina verraton on myös Savisaaren Eino Leinon Nocturnea jäljittelevä runo Viesti sulle, joka alkaa seuraavasti:

Pakoputken ääni korvissani
Huoltoaseman yllä täysikuu
Ketjuöljyläiskät sormissani
Visiiri silmäin eteen laskeutuu. --


Sekä Savisaari että Tuula Korolainen Mikä onni, 6 B –kokoelmassaan opettavat nuorille lukijoilleen lyriikan aakkosia. Nuorten henkilökohtaisissa tilityksissä tulevat lyriikan alalajeista esille niin proosa- ja kuvarunot, kansanrunous, limerikit, kuulas tunnelmarunous, roolirunot kuin paikoin tahallisen kömpelöt riimirunotkin.

Korolainen on harrastanut tämänkaltaista "lyriikan piilo-opetussuunnitelmaansa" uutta kokoelmaa tietoisemmin selkorunokirjassaan Taivas punastuu (BTJ Kirjastopalvelu 1997, 2. p. 2009) ja Kuono kohti tähteä (Lasten Keskus 2005, 6. p. 2006).

Korolaisen kuutosluokkalaiset ovat selvästi vielä likempänä lapsuuden tyventä ja vanhempien syliä kuin Savisaaren yläkouluikäiset finninaamaiset ja mopontuoksuiset murkut. Silti elämän varjopuolet – esimerkiksi itsetuhoinen käyttäytyminen, kiusaaminen ja vanhempien pahoinvoinnin heijastuminen suoraan lasten arkeen – ovat tuttuja myös Korolaisen 6 B-luokan oppilaille.

Tuleva siirtyminen alakoulusta yläkouluun pelottaa Ellaa ja Roosaa:

Me jännitetään yläastetta
ja kauheaa mopokastetta
ja saadaanko vielä yhdessä olla
ja ollaanko pitkissä käytävissä
me uudet ihan kuutamolla,
ja onko sielä yhtään työrauhaa
kun isojen haukku korvissa pauhaa.
Tähän emme keksi pelastustaikaa.
Onneksi syksyyn on vielä aikaa.


Korolaisen kokoelman punaisena lankana on opettajan koulutehtäväksi antama onnen pohdiskelu. Koululaisten tilitykset muistuttavat intiimissä tunnustuksellisuudessaan paljon Eppu Nuotion lohturunokokoelmaa Näin pienissä kengissä (Tammi 2003).

Korolainen on nimennyt runot luokan oppilaiden mukaan, ja tämä auttaa lukijaa samastumaan ja hahmottamaan oppilaiden välisiä suhteita hieman Savisaaren kokoelmaa paremmin.

6 B:ltä löytyy tutun oloisia luonnekuvia: esimerkiksi Julia on tunnollinen kympin tyttö, Aino hauras runotyttö, Ella hieman säikky, pumpulissa kasvanut perheen ainokainen ja Markus luonnon tuhoutumisesta huolestunut, tiedostava ja tiedonjanoinen nuori mies.

Korolaisen luokkakuva on Savisaarta kansainvälisempi: esimekriksi Alisa ja Samira haikailevat Suomeen kotoutumisestaan huolimatta myös entisiä kotimaitaan.

Kiinnostava kokeilu on myös Salla Simukan ja Karo Hämäläisen tarinakokoelma Luokkakuva.

Oletin kirjan ennakkotietojen perusteella, että tarinat linkittyisivät kaikki kertomaan saman luokan oppilaista, mutta henkilögalleria onkin laajempi. Nimitarinan luokkakuvaukseen tiivistyy nuoren ihmisen haavoittuvuus ja samanaikainen halu miellyttää ja tyrkyttäytyä eturiviin, melkein hinnalla millä hyvänsä.

Luokkakuva-tarinan ihmissuhdesoppa houkuttaa tekemään miellekartan tyyppisiä plus- ja miinusmerkein varustettuja suhdeverkostoja; kuka komppaa tai dissaa ketäkin.

Kokoelmassa on monia koskettavia nuorten muotokuvia.

Kuokkavieras-nimisessä tarinassa vieraiden ihmisten hautajaisissa käyvästä Kaislasta on jotain hyvin elokuvallista.

Pieni tarina Maailmanmatkaaja on loppunousussaan komea henkilökuva täyskäännöksen elämässään tekevästä arkajalasta, joka uskottelee ystävilleen olevansa kokenut reissaaja, vaikka todellisuus onkin jotain aivan muuta.

Kertomus Aamuyöllä on miniatyyrimäinen mysteeri ja kokoelman päättävä Siskonsa vartija on lataukseltaan dekkarimainen tarina siskoaan jäljittävästä pikkuveljestä.

Viisaasti tekijäpari – tai kustantaja – nimittää tekstejä tarinoiksi.

Aitojen novellien latautunutta ja ytimekästä intensiteettiä näissä tarinoissa ei ole, ja kokoelma on tyyliltään hyvin kirjava. Karo Hämäläisen ja Salla Simukan kertojanlaadut entuudestaan tuntevan on melko helppo tunnistaa tarinoista heidän maneereitaan ja arvomaailmoitaan.

Lyhytproosalle on käsittääkseni nykyisin kouluissa kysyntää, ja Luokkakuvan kursailematon ja sopivan yllätyksellinen näkökulmien vaihtelu herättää varmasti kiinnostusta nuorissa.

Asko Martinheimon Mestarilaukauksen (WSOY 1983), Kivensirujen (1992) ja Isojalkaisen pojan (1996) tasolle Luokkakuva ei yllä, mutta ei ole toki tarviskaan.

keskiviikko 25. marraskuuta 2009

Lastenkirjallisuus- ja kulttuuri pääsi taas tänään valokeilaan!

Kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallin on jakanut hetki sitten vuoden 2009 Suomi-palkinnot eri taiteenalojen edustajille. Palkintojen jaossa otettiin huomioon esimerkiksi kestävä ja pitkä elämäntyö, ainutlaatuinen kulttuurikohde, arjen iloinen taide sekä uutta urkova työ uuden taiteenalan tuomiseksi ja aloittamiseksi Suomessa.

Tänä vuonna yhtenä erityisenä painopistealueena oli lastenkulttuuri, jota Wallin juhlapuheessaan määritteli “kestäväksi, mutta usein näkymättömäksi jääväksi, mutta silti äärimmäisen tärkeäksi perustyöksi”.

Yksi Suomi-palkinnon saajista on lastenkirjailija Maria Vuorio. Lastenkirjahylly onnittelee lämpimästi Vuoriota!

Palkintoperusteluissa Vuoriota luonnehditaan seuraavasti:

Maria Vuorio on kirjoittanut 30 vuotta lapsille ja nuorille. Hän on julkaissut lasten- ja nuortenromaaneja, novelleja, satuja ja runoja. Vuoriolle on ominaista arkisen elämän epätavallinen havainnointi ja erilaisten näkökulmien käyttö. Hänen tarinoidensa kokijat voivat olla niin lapsia, hyönteisiä kuin huonekalujakin. Vuorio sujahtaa arjessa touhuilevan lapsen nahkoihin yhtä vaivattomasti kuin vienankarjalaiseen uskomusmaailmaan tai professorinalle Koskenranta-Korpisuon pöksyihin.

Maria Vuorion tuotannossa on ansiokasta luonnollisesti kulkeva kieli, joka tarjoaa älykkäitä näkökulmia tuiki tavallisiin asioihin. Vuorio lataa jokaiseen lauseeseen ja teokseen sellaisen määrän viisaita huomioita ja huumoria kuin se olisi hänen pääteoksensa. Ilkikurinen ja tutkivakin leikittely on Vuorion tunnuspiirre. Hän leikittelee kielellä, joka on hänen sanojensa mukaan taikinaa, jota voi leipoa. Hän leikittelee eläinsadun perinteellä luoden uudenlaisia luonteita kuten shoppailuhullu hiiri tai linnunkieltä opetteleva orava.

Vuorio on luonut novelleissaan muotokuvia erikoisista lapsista ja nuorista. Monien novellien kokija voisi olla myös kuka tahansa lapsi tai nuori pelkoineen, harmeineen ja ilonpilkahduksineen. Maria Vuorion kirjailijanura ja 20 teosta todistavat taiteilijasta, jonka kielen ja kirjallisuuden lajien taju on ehtymättömän vivahteikas. Hän tuo proosassaan esiin nuoruuden ja lapsuuden vaikeat sosiaaliset suhteet ja vanhemmilta piilotetut salaisuudet. Runoissa ja runollisissa satukuvissa löydetään luonnollisia ja taianomaisia ihmeitä Eläinkertomukset hahmottavat uudenlaisia eläinyhteisöjä, jotka tuntuvat inhimillisyydessään todellisilta myös aikuisesta.


Päteviin ja monipuolisiin perusteluihin ei ole juurikaan lisättävää.

Suomi-palkinto on jaettu lastenkirjalisuudelle tätä ennen kerran, vuonna 1993, jolloin palkinnon sai Tove Jansson. Maria Vuorion kaltaisen omaleimaisen ja nopeasti ohimenevistä trendeistä piittamaattoman kirjailijan palkitseminen tuntuukin tätä taustaa vasten erityisen hienolta!

Vuorio ei ole juurikaan viihtynyt median parrasvaloissa. Hän on ollut useasti ehdolla moniin keskeisiin lastenkirjapalkintoihin, mutta jäänyt lähes yhtä monesti tunnustusta vaille.

Sille, joka haluaa paneutua Maria Vuorion lastenkirjatuotantoon ja kirjoittamisen reunaehtoihin, suosittelen johdatuksena tutustumista Vuorion viisaaseen tekstiin, joka löytyy toimittamastani teoksesta Matka mielikuvitukseen. Lasten- ja nuortenkirjailijat kertovat teostensa taustoista (Tammi 2004). (Kirjan kanteen on muuten valittu lapsuuskuva Maria Vuoriosta kirjan äärellä!)

Melko varhain opiskeluvuosinaan Vuorio jo tiedosti halunsa kirjoittaa omilla ehdoillaan omanlaistaan tekstiä:

Jo Tove Janssonin maailman herättämän vastakaiun takia ymmärsin, etten voisi kirjoittaa mitään aidosti omaani, ellen ottaisi siihen mukaan iloa, huumoria ja tiettyä naiiviutta. Naiiviushan keinona on aikuiselle eräänlainen naamio. Myös lastenkirjallisuus voi olla muun kirjallisuuden naamiota, eräänlainen hybridi, jalostustuote sekin. Naiivius on myös vapautta.
Inhoan tärkeilyä ja teoreettisuutta. Haluan ilmaista itseäni vilpittömästi, vailla tarkoitusperiä kirjoittaa jollekin tietylle lasten tai nuorten ikäryhmälle.
--
Mietiskelevä taso on kirjoissani tärkeä, kirjoitan filosofista lastenkirjallisuutta, kuitenkin ”jalat maassa” -periaatteella. Lapsia haluan kuvata yhtä aikaa rehevästi ja herkästi.


Rouva Huun omia suosikkeja Vuorion aiemmasta tuotannosta ovat muiden muassa lastenromaani Eeva (Otava 1981), kuvakirja Annin päivä (Lasten oma kirjakerho 1987) ja nuoren tytön kasvukipuilua ja äitisuhdetta kauniisti kuvaava nuortenromaani Jonakin toisena päivänä (Otava 1994).


Muut Suomi-palkinnon saajat ovat suomalainen nykysirkus Cirko Aereo ry, rock-yhtye Eppu Normaali, Konserttikeskus ry:n Konsertti joka kouluun -hanke, ohjaaja-käsikirjoittaja Anastasia Lapsui sekä kuvataiteilijat Kuutti Lavonen ja Osmo Rauhala.

Vuodesta 1993 myönnetty Suomi-palkinto (30 500 euroa) on kulttuuri- ja urheiluministerin ja valtiovallan antama tunnustus taiteellisesta luomistyöstä.




Helsingin Sanomien Sirpa Pääkkösen haastattelussa toinen eilisistä Finlandia Junior –palkituista, Mari Kujanpää, paljastuu selvästi Maria Vuorion hengenheimolaiseksi ilmoittaessaan, että ei koe painetta seuraavan kirjan kirjoittamisesta:

– Kirjoitan mieluummin hyvän kirjan harvoin kuin huonon kirjan usein. En pidä tehokkuusajattelusta, jonka mukaan joka vuosi pitäisi julkaista uusi kirja.


Tohdinkin toivoa, että lasten- ja nuortenkirjallisuuteen leviäisi vähitellen tällainen HIDASTAMISEN FILOSOFIA, jossa vähemmän on enemmän. Kun entistä useampi kirjailija uskaltaa kyseenalaistaa jatkuvan sarjatykityksen, niin ehkäpä kustantajatkin tajuavat hellittää suitsiaan vähitellen?

Tämä tosin edellyttäisi – totuuden nimissä – myös tekijänpalkkioiden tarkistamista. Tiedostan toki, että monelle kirjailijalle sarjakirjamuoto on myös toimeentulon elinehto.

tiistai 24. marraskuuta 2009

Tärkeä kirja tärkeästä aiheesta, mutta...


Signmark on nyt tehnyt valinnan.

Vuoden 2009 Finlandia Junior –palkinnon on hetki sitten saanut Mari Kujanpään ja Aino-Maija Metsolan lastenromaani Minä ja Muro (Otava 2009).

Rapartisti Signmark eli Marko Vuoriheimo arvosti kirjassa muun muassa näitä ominaisuuksia (ote suoraan Vuoriheimon palkintojenjakotilaisuudessa pitämästä puheesta):

Kirja kuvaa nykyhetken tilanteita ja korostaa koti–koulu-yhteistyötä sekä rakkauden antamista lapsille. Moni lapsi kokee tänä päivänä samaa mitä Lauha ko. kirjassa. Moni ”erilainen” ihminen samastuisi tähän kirjaan. Isommat oppilaat voivat auttaa pienempiä oppilaita ja miksei päivastoinkin. Yhteisen harrastuksen kautta löydät yhteisen sävelen. Sitkeys palkitaan.


Signmark pitää myös Lauhaa hyvänä roolimallina muillekin lapsille ja nuorille, jotka kokevat vastaavanlaisia tilanteita. Signmarkin mielestä Lauhan kautta moni lapsi ja nuori voi huomata, etä heillä on rakastava perhe, jota tulisi kunnioittaa.

Signmark pitää Minä ja Muro –kirjan tarinaa helppona lapsen samastumisen kannalta. Tätä hieman tohdin epäillä. Jaksaako lapsi tempautua syrjään sysityn ja kaltoin sekä kotona että koulussa kohdellun Lauhan maailmaan?

Toisaalta, jo aiemmin Lastenkirjahyllyssä Minä ja Muro –kirjan tiimoilta virinnyt vilkas keskustelu todistaa, että kirja on ainakin aikuisille lukijoille ollut tärkeä mielenliikutuskirja.

Toivottavasti palkinnon myötä saadaan myös lasten omia lukukokemuksia.

Finlandia Junior –palkinnon saaman mediajulkisuuden nosteessa kirja ainakin toivon mukaan herättää kiinnostusta aikuisissa, ja juuri heille tämä kirja mielestäni onkin ensisijaisesti kohdistettu.

Niin ikään Signmark pitää hyvänä, että Minä ja Muro muistuttaa aikuisille,

että [asioiden] priorisointi on tärkeää ja lapsilleen tulee antaa aikaa. Tänä päivänä liian usein vanhemmat ovat kiireisiä, eivätkä ehdi pysähtyä ja kuunnella lastaan. Jokainen lapsi ja aikuinenkin tarvitsee rakkautta, läheisyyttä, vuorovaikutusta sekä ymmärrystä. Lapsi saa olla lapsi, ei hänen tarvitse kantaa koko maailmaa.


Signmark kritisoi puheessaan myös päätuomarin tehtävänsä vaativuutta ja esitti jälleen kerran, että lasten- ja nuortenkirjallisuus eriytettäisiin Finlandia-palkintoinstituutiossa omiksi palkinnoikseen.

Minä julkean ehdottaa vielä yhtä uutta palkintoa: se jaettaisiin lastenkirjoina julkaistuille teoksille, jotka puhuttelevat nimenomaan aikuista lukijaa.

sunnuntai 22. marraskuuta 2009

Riehakkaita ja hyssyttäviä runoja


Hannele Huovi: Karvakorvan runopurkki. Kuvittanut Kristiina Louhi. 79 sivua. Tammi 2008. Kannen suunnittelu Eevaliina Rusanen.

Kirjailija Hannele Huovi ja ja musiikkikasvatuksen lehtori ja musiikkipedagogi Soili Perkiö saivat perjantaina Taiteen keskustoimikunnan jakaman valtion lastenkulttuuripalkinnon.

Perusteluissa todettiin, että Huovi ja Perkiö ovat tehneet uraauurtavaa työtä lapsiperheiden loru-, laulu- ja leikkiperinteen uudistamisessa ja vaalimisessa. He ovat kehittäneet kirjallisuus- ja musiikkikasvatusta aiempaa lapsilähtöisempään suuntaan tavoitteenaan rauhoittaa lapsiperheet nauttimaan yhdessä sävelten ja kielen magiasta koko keholla ja kaikilla aisteilla.

Hannele Huovi ja Soili Perkiö ovat tehneet yhteistyötä neuvoloiden, päiväkotien, koulujen, teattereiden ja musiikkitapahtumien kanssa. Heidät tunnetaan myös aapisten, lastenkirjojen, musiikin oppikirjojen ja muun oppimateriaalin tekijöinä.

Palkintoperusteluissa korostetaan Huovin ja Perkiön yhteistyössä tiivistyvää lapsen ja lapsuuden ainutkertaisuuden kunnioittamista: Huovin runot ja Perkiön musiikki opettavat hektisessä hälyssä ja epävarmuudessa elävää nykylasta kuuntelemaan ja arvostamaan myös hiljaisuutta, pieniä sanoja ja sävelen helähdyksiä.

Karvakorvan runopurkki -kokoelma on hyvä näyte Hannele Huovin lapsen puoleen mutkattomasi kääntyvästä kielestä. Sen lasta aidosti kuunteleva ote ja arjen ihmeiden ällistely on samaa sukua klassikoksi kohonneen, niin ikään Kristiina Louhen kuvittaman Vauvan vaaka -runokirjan (Tammi 1995, 6. painos 2005) kanssa. Näitä samoja runoja Soili Perkiö on säveltänyt samannimiselle Vauvan vaaka -levylle, jonka runot, nuotit ja leikkiohjeet löytyvät myös nidotusta vihkosesta Vauvan vaaka. Lauluja ja leikkejä vauvaperheille (Tammi 2002, 8. painos 2009).

Palkintojenjakotilaisuudessa kuulinkin, että myös Karvakorvan runopurkin runoista on luvassa vastaavanlainen cd-levy leikkiohjeineen!

Vauvan vaaka -kokoelmaan verrattuna Karvakorvan runopurkissa on vähän enemmän rosoa ja svengaavampi ote, mikä johtuu osittain siitäkin, että monissa runoissa haukahtelevat, murisevat ja vikisevät koirat.

Mukaan mahtuu toki myös esimerkiksi runo noidasta, jolla on itkuliiteri, kiiltävän perään persosta harakasta ja peltirännissä rämistelevästä peikkopojasta.

Kuulaiden vauvarunojen ystäville löytyy monta uutta tunnelmarunoa, joista varmasti ainakin Vauvavoimaa-runoa tullaan siteeraamaan useasti vauvaonnitteluiden yhteydessä.

Hannele Huovilla on ymmärrystä lapsen laajalle tunneskaalalle. Esimerkiksi runot Raja ja Kiukkupurkki kunnioittavat lapsen ääritunteita ja itsemääräämisoikeutta. Joulurunojen ystävät ilahtuvat myös uusista joulumieltä nostattavisa runoista, esimerkiksi runot Joulun tupa ja Kynttilä.

Sekä Huovi että Perkiö ovat korostaneet monissa runoissaan ja sävellyksissään hiljaisuuden tärkeyttä hälyisän arjen keskellä.

Tässä näytteenä runo Kuiskaus, johon tämä Huovin ja Perkiön omasta kehosta lähtevä musiikkikasvatus on kiteytetty ytimekkääseen muotoon:

Nyt kuiskaan salaisuuden:

Silmät kiiinni painaa voit,
kuunnella kuinka itse soit.

Olet musiikkia uutta:
suurta, soivaa hiljaisuutta.


Karvakorvan runopurkista löytyy myös veikeä Kanapolkka, josta taatusti tulee suosittu uusi lastenlaulu. Kokoelma tutustuttaa myös Don Quijoteen, espanjalaiseen ritariin, jonka lukeneisuus herättää muissa ihmetystä. Tommi, Tommi -runon voi lukea modernina moraliteettina Heinrich Hoffmanin henkeen. Runo kertoo vetelän letkusta, löysästä Pohjanmaalla asuvasta Tommista, jonka

-- Kädet mieluiten riippuivat rentoina,
silmälauomet puoliksi auki,
maha pleikkarin letkun jatkeena,
suussa sitkeä lakritsihauki.--


Kristiina Louhen herkät, mutta lapsenmieliset pastelliliitukuvitukset antavat kokoelmalle sylinlämpöisen loppusilauksen. Tarkkasilmäinen huomaa muutamista signeerauksista, että kokoelmaa on kuvitettu kesä-heinäkuussa viime vuonna. Hauskasti ja melko huomaamattomasti Louhi yhdistää toisinaan kuviinsa myös sanomalehtipaperirevinnäistä kollaasitekniikkaa.

Oheinen Kristiina Louhen kuvitus Kylmä houkuttaa -nimiseen runoon lohduttaa toivoakseni kaikkia tällä hetkellä pedissä taudin kourissa makaavien oloa:

lauantai 21. marraskuuta 2009

Risto Räppääjä sai taas Plätän

Sinikka ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä. Erittäin salainen – Top secret. Kuvitus Aino Havukainen ja Sami Toivonen. Tammi 2008.

Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjä pitää Suomen lukevia lapsia tukevassa otteessaan. Tekijät pokkasivat perjantaina Plättä-palkinnon kirjastaan Risto Räppääjä. Erittäin salainen – Top secret.

Plättä-palkinto on ensimmäinen suomalainen lasten- ja nuortenpalkinto, jota ovat jakaneet nuoret lukijat itse. Pirkanmaalaiset lapset ja nuoret ovat voineet osallistua jo 35 vuoden ajan Plättä-äänestykseen, jossa pyritään valitsemaan suosituin kotimainen varhaisnuorten- tai nuortenkirja.

IBBY Finlandin Tampereen alaosaston perustama ja jakama palkinto julkistetaan vuosittain Jalmarin päivänä 20. marraskuuta ja se on nimetty Jalmari Finnen Kiljusen herrasväki -kirjoista tutun ehtiväisen Plättä-tytön mukaan.

Äänestyksessä oli mukana 90 viime vuonna ilmestynyttä kirjaa ja ääniä annettiin yhteensä 840 kappaletta.

Risto Räppääjä -kirjan jälkeen kärkeen sijoittuivat Timo Parvelan Ella ja Äf 1 (Tammi), Marvi ja Merja Jalon Jesse turvakoira (WSOY) , Ilkka Auerin Ikitalvi (Otava), Ilkka Remeksen Draculan ratsu (WSOY) ja Tittamari Marttisen Viivi Pusu ja pyörryttävät pyjamabileet (Tammi).

Kärjen tuntumaan pääsivät myös Reetta Aarnion Maan kätkemät (Otava), Tuula Kallioniemen Salapoliisi Konsta (Otava), Kirsti Kurosen Vili Voipio konnan nahoissa (Karisto), Paula Norosen Supermarsu ja lööppilehmä ja useampikin Merja ja Marvi Jalon hevoskirja.

Nykyisten sääntöjen mukaan samaa kirjailijaa ei voi palkita kahtena peräkkäisenä vuotena.

2000-luvulla Plättä- palkintoa ovat lähes vuorovuosin vastaanottaneet Nopolan sisarukset Risto Räppääjä- ja Heinähattu ja Vilttitossu -kirjoilla ja Timo Parvela Ella-kirjoillaan. Nopolat saivat Plättä-palkinnon jo neljännen kerran. Palkintoon kuuluu kunniakirja ja grafiikan vedos.

Mike Pohjolan Kadonneet kyyneleet (Gummerus) sai Plättä-äänestyksessä vain kahdeksan ääntä. Sama kirja nappasi kesällä Lasten LukuVarkaus- palkinnon, jonka saajasta päättää niin ikään lapsiraati!

Tämä todistaa taas havainnollisesti kirjallisuuspalkintojen sattumanvaraisuutta.

Risto Räppääjä Erittäin salainen – Top Secret oli selvästi tekijöidensä välityö. Yhtenäisen juonen sijasta kirja on sekalainen kokoelma tietovisailua, pulmatehtäviä ja Riston lapsuuden intiimiä muistelua Rauhan kertomana. Näilläkin laihoilla eväillä ja Havukaisen ja Toivosen aiemmista osista poikkeavasti mustavalkoisella kuvituksella voitto tuli ylivoimaisesti.

Tämä puolestaan on taas hyvä todiste lasten lojaalisuudesta rakastamilleen sarjakirjoille.

keskiviikko 18. marraskuuta 2009

Juhlitaan lapsen oikeuksia

Tittamari Marttinen & Timo Kästämä: Tavallisen kiva päivä. 88 sivua. Unicef ja Lasten Keskus 2009.

Ylihuomenna perjantaina vietetään kansainvälistä Lapsen oikeuksien päivää.

YK:n lapsen oikeuksien sopimus täyttää tänä vuonna 20 vuotta. Sen mukaan jokaisella lapsella on oikeus muun muassa hyvään elämään, kouluun ja oppimiseen.

Tittamari Marttisen ja Timo Kästämän Tavallisen kiva päivä on todellinen täsmäkirja lapsen oikeuksien juhlavuoteen. Sen tuotolla tuetaan UNICEF:in lapsen oikeuksien puolesta tehtävää työtä.

Marttisen suomalaislasten arkeen kytketyt tarinat kiteyttävät kukin yhtä lapsen oikeuksien artiklaa lapsentajuisesti.

Tarinat muistuttavat hienovaraisesti aikuisen hoivavastuusta, lapsen oikeudesta lepoon, leikkiin, vapaa-aikaan sekä taide- ja kulttuuririentoihin. Lastensuojelun nykylinjauksia ilmentää mainiosti esimerkiksi tarina "Eeron oma huone - tervetuloa!", joka korostaa myös lapsen oikeutta yksityisyyteen ja omaan rauhalliseen olemiseen. Lasten ja vanhempien sekä muiden läheisten luonteva yhdessäolo kulkee tarinoissa punaisena lankana.

Kirjan lopusta löytyy lapsen oikeuksien sopimus lyhennetyssä muodossa sekä tarinoihin liittyviä toiminnallisia tehtviä.

Yhä kansainvälistyvä Suomi tulee esille Somaliasta Suomeen muuttaneen Roda-tytön tarinassa "Rodan kodit".

Timo Kästämän värikylläinen vesivärikuvitus esittelee aktiivisia, energisiä ja iloisia lapsia. Lasten kulttuuritaustoja ei tekstissä juurikaan Rodan tarinaa lukuunottamatta pureta auki, niinpä Kästämän kuvituskin tukee kirjan itsestäänselvää perussanomaa siitä, että pallo kuuluu Suomessa jo kaikille.




Marttisen ja Kästämän kirjan rinnalla on mielenkiintoista tutustua 30 vuotta sitten ilmestyneeseen, alunperin espanjalaiseen kuvakirjaan Kun lapset oppivat nauramaan (Weilin+Göös 1979, suom. Kaija Pakkanen).

Kuvakirja tiivistää tuolloin vasta lanseeratut lapsen oikeudet hyvin viitteellisesti sadunomaiseen tarinaan. Siinä kerrotaan maasta,

jossa lapset olivat aina kilttejä. He eivät koskaan riidelleet eivätkä tapelleet, eivät rikkoneet tavaroita eivätkä melunneet, ja he noudattivat aina vanhempiensa neuvoja.


Toisin kuin voisi luulla, valtakunnan aikuiset huolestuvat lastensa mallikelpoisuudesta ja ilottomuudesta. Onneksi paikalle ilmaantuu taikuri, joka kuiskaa jokaiselle lapselle viestinsä... ja sitten alkaakin uusi aika. Lapsista tulee riehakkaan iloisia ja jopa kurittomia - siinä määrin, että vanhemmat huolestuvat jälleen. Mutta taikuri kuiskaa saman viestin myös vanhempien korvaan, ja niin rauha laskeutuu valtakuntaan.

Oman tulkintani mukaan tämä salaviisas kuvakirja liputtaa moniarvoisuuden, mielikuvituksen ja ennen muuta lapsen ja aikuisen tasa-arvoisen toimijuuden nimeen.

Teosta on hyvä lukea ilmestymisaikaansa vasten: tuolloin lapsen pidäkkeetön tunneilmaisu ei vielä ollut lastenkirjallisuudessa yhtä hyväksyttyä kuin nykyaikana.



Perjantaina on taas jaossa monia palkintoja: Taiteen keskustoimikunnan lastenkulttuurin valtionpalkinto ja Opetusministeriön Lapsen päivän palkinto.

Tampereella julkistetaan Kurittomat lapset -seminaarin kupeessa perjantaina myös Plättä-palkinnon saaja. Pirkanmaalaiset koululaiset ovat voineet äänestää viime vuoden parhaasta kotimaisesta kirjasta. Äänestystulokset kertovat aina mielenkiintoista kieltään lasten suosikeista.

Perjantain palkintouutisia Rouva Huu kommentoi lauantaina palattuaan Helsingistä kaksipäiväiseltä kokousmatkalta.

maanantai 16. marraskuuta 2009

Kuvakirja romanitytön arjesta

Helena Blomérus, Satu Blomérus, Helena Korpela & Irmeli Matilainen: Mitä sait säkkiisi, yökettu? 36 sivua. Pieni Karhu 2009.

Ei ole yhdentekevää, millaisen lapsikuvauksen varaan kuvakirjallisuus rakentuu. Pieni Karhu -kustantamon kuvakirjan Mitä sait säkkiisi, yökettu? päähenkilönä on juuri koulunsa aloittanut romanityttö Mira.

Asiaa ei kuitenkaan sen kummemmin kirjassa korosteta, mikä todistaa lastenkirjojen nykyisestä poliittisesta korrektiudesta. Ilmiöitä tai vähemmistöjä ei siis lastenkirjallisuudessa osoiteta teatraalisesti sormella samaan tapaan kuin vielä 1970-1980-luvuilla, vaan pyritään esittelemään mahdollisimman monipuolinen kirjo suomalaisesta yhteiskunnasta.

Miralla on mielikuvitusystävä, yökettu, joka on hänen seurananaan ja turvanaan lähinnä yöaikaan. Mutta eräänä päivänä Mira haluaa, että yökettu tulee hänen kanssaan myös kouluun.

Mira vieroksuu vielä hieman hälyisää kouluympäristöä ja haikailee takaisin mieluisaan päiväkotiin, jossa pikkuvelikin on. Irmeli Matilaisen kuvissa Mira ei juurikaan touhua muiden luokan oppilaiden kanssa, vaan vetäytyy mieluummin yöketun kanssa syrjään.

Tässä kohden kirjan sosiaalisesti kannustava sanoma hieman ontuu, jos tarkoituksena on kuitenkin integroida romanilapset ns. valtaväestöön ja kannustaa lapsia koulunkäyntiin. Jopa neljännes romanilapsista ja -nuorista keskeyttää yhä 2000-luvulla peruskoulun.

Matilaisen kuvitus muistuttaa 1980-luvulla kuvakirjallisuudessa tyypillistä, hieman pehmeän-herttaista, mutta silti realistista kuvitustyyliä.


Helena ja Satu Bloméruksen sekä Helena Korpelan yhdessä koostama teksti ei alleviivaa romanikulttuuria juurikaan. Kiinteät perhesiteet, luonteva yhteys isovanhempiin ja heidän kunnioittaminen myös perinteen välittäjinä tulevat maltillisesti esille sekä tekstissä että kuvissa.

Pieni Karhu -kustantamo on profiloitunut eri kulttuureja esitteleväksi pienkustantamoksi, ja niinpä tämäkin kuvakirja on kulttuuriteko omassa sarjassaan.

Romano Missio ry on julkaissut vuonna 2001 Inga Angersaaren satukirjan Romaniukin satureppu, joka on tehty vasiten tukemaan romanilapsen alkutaipaletta suomalaisessa varhaiskasvatuksessa, esi- ja alkuopetuksessa.

Katariina Lillqvistin nukkeanimaatiot Mire Bala Kale Hin: Tarinoita matkan takaa (Camera Gagliostro 2003) ovat myös mainio ja silmiähivelevä johdatus romanien rikkaaseen tarinaperinteeseen. Tällaisena ankeana marraskuisena päivänä on hyvä sykertyä nuotiotulen loimuun romanimusiikin siivittämänä. Animaatiot tarjoavat historiallista faktaa romanien vaelluksesta, mutta tutustuttavat myös heimon legendoihin, satuihin ja tarinoihin.

Tänään maanantaina vietetään kansainvälistä suvaitsevaisuuden päivää.

Suomen romanit ovat suomalainen kielellinen ja kulttuurinen vähemmistö, joka on asunut Suomessa yli 500 vuotta. Suomen romaneita on noin 10 000.

torstai 12. marraskuuta 2009

Kaikkivoipuutta vai turvattomuutta?

Ulf Nilsson & Eva Eriksson: Kun olimme yksin maailmassa. Suomentanut Raija Rintamäki. 29 sivua. Mäkelä 2009.

Tekijäpari Ulf Nilsson ja Eva Eriksson on jo itsessään laatutakuu siitä, että kuvakirja on riittoisa ja antaa pureskeltavaa sekä lapsen että aikuisen tarpeisiin.

Nilsson ja Eriksson ovat tehneet jo aiemmin charmantin kuvakirjan Minä ja pikkusiskoni Kukkakaali eli päivä Kanikukkulalla (Tammi 1983), jossa on samantyyppinen asetelma: Isovelikani saa luottamustehtävän hoitaa pikkusiskoaan yhden kokonaisen päivän. Vastuu on iso, mutta veli hoitaa siskoaan mallikkaasti.

Kun olimme yksin maailmassa -kuvakirjassa viisivuotias poika on eskarissa oppinut jo kellonajat – ainakin melkein.

Poika ihmettelee, kun isä ei tulekaan sovittuun aikaan häntä hakemaan ja niinpä poika päättää lähteä kotiin. Hän on nimittäin aivan varma, että vanhemmat ovat kuolleet punaisen auton ajettua heidän päälleen.

Poika lähtee hakemaan pikkuveljeään päiväkodista. Hän yrittää olla urhea veljensä takia, mutta ennen pitkää itsehillintä pettää... mutta juuri silloin saapuvat tietysti vanhemmat hätiin.

Pikkuveli saattoi iloita, koska ei tiennyt vielä mitään. Jonakin päivänä kun hän olisi isompi, minä kertoisin hänelle koko surullisen totuuden. ”Niin, rakas pikkuveli, meillä oli kerran vanhemmat, mutta...” Tuuli puhalsi sisään hataran talon raoista. Voi meitä poikaparkoja.

Minulta pääsi poru.

– Pingu ikkee, sanoi pikkuveli.
Ja minä kerroin, että Pingu itki, koska sen äiti ja isä olivat jääneet hirveän punaisen kuorma-auton alle, joka oli vyörynyt jäälle. Pingu ja sen pikkusisko eivät pääseet sisälle igluun. Ne istuivat ulkona ja palelivat.
Sitten Pingu purskahti hillittömään itkuun.
– Muuta, sanoi pikkuveli.
Hän halusi nähdä telkkarista jotain muuta. Niin minäkin.


Ainakin suomalaista jämptiä päivähoito- ja esikoulujärjestelmää vasten Kun olimme yksin maailmassa -kuvakirjan esittämä lapsen höveli karkaaminen omin lupinensa eskarista ja päiväkodista ei tietenkään olisi mahdollista.

Mutta lastenkirjallisuus vaatii välillä uhrauksia realiteettienkin kustannuksella.

Ulf Nilsson kuvaa hyvin kouriintuntuvasti pienen ja vähän isommankin lapsen alkukantaista pelkoa siitä, että äiti tai isä ei tulekaan hakemaan sovittuna aikana, pelkoa siitä, että jotain peruuttamatonta on tapahtunut.

Kellonaikoihin liittyvä väärinkäsitys mahdollistaa – tosin varsin nopeasti ohimenevän – isoveljen kaikkivoipuuden tunteen: hän rakentaa pikkuveljelleen suojaksi kotipihaan majan ja sinne ajankuluksi pahvilaatikosta television ja hankkii heille palanpainiketta naapurista.

Kukapa lapsi ei joskus haaveilisi itsenäisestä elämästä ilman riippuvuutta vanhempien käskyvallasta?

Kirja avaa keskusteluita moneenkin eri suuntaan. Voidaan puhua aikuisen vastuusta ja hoivasta, luottamuksesta ja arjen pelisäännöistä.

Kirjan sisäkansista voi sitten opetella niitä kellonaikoja!

Toinen hyvä kirja samasta aiheesta on Anders Gustafssonin, Atle Hansenin, Tove Krebs Langen ja Curt Westin kuvakirja Lasse ensam hemma (Söderströms 2007), jossa Lassen äiti piipahtaa hetkeksi kioskille.

Lassesta hetki tuntuu ikuisuudelta, ja Lassen hätä kasvaa sitä mukaa kun joka aukeamalla näkyvän kellon viisarit matavat hitaasti eteenpäin ja kadulla näkyy vain toinen toistaan vieraampia ihmisiä.

Jostain kumman syystä tätä kirjaa ei ole suomennettu!


tiistai 10. marraskuuta 2009

Silmän ruokaa ja kielellisiä makuelämyksiä

Tittamari Marttinen: Pastapolkka ja mangotango. Ruokaloruja. Kuvittanut Virpi Penna. 56 sivua. Kirjapaja 2009.

Tämä kirja tulee totiseen tarpeeseen!

Suomalaisten ruokakulttuuri on suoraan sanottuna murentunut olemattomaksi. Perheenjäsenet kohtaavat toisensa jo useammin hakiessaan jääkaapilta hotkopaloja kuin yhteisessä ruokapöydässä konsanaan.

Tittamari Marttinen on monipuolinen lasten- ja nuortenkirjailija, joka taitaa runon kieputtelun ja riimin riehan.

Tässä kokoelmassa hän on keskittynyt yksinomaan ruoka-aiheisiin runoihin ja loruihin.

Erilaiset lapsille suunnatut teemakokoelmat ovat tulleet entistä suosituimmiksi ja todistavat myös lastenlyriikan buumin laajuudesta. Mieleen tulee heti Mervi Heikkilän uni- ja lehmäaiheiset kokoelmat ja Tuula Korolaisen Aaveaakkoset.

Osa lastenlyriikan uudesta buumista johtuu myös taidokkaasta kuvituksesta. Enää ei voisi kuvitellakaan että lastenrunokokoelma ilmestyisi ilman kuvitusta.

Virpi Pennan värikylläinen ja riehakas kuvitus kantaa Marttisen kokoelmaa. Tyhjänpäiväisemmällä tai yksiulotteisemmalla kuvituksella Marttisen runot eivät välttämättä saisi nykyistä nostetta. Penna tekee runoista monesti oivaltavia kuvarunoja, joissa ruokalaji saa – uskokaa tai älkää – sielun.

Hyvä esimerkki on Pennan kuvitus runoon Nakkeja naurattaa:



Nykyiselle monikansalliselle ruokakulttuurille ominaisesti Marttinen risteilee hyvin rennosti erilaisissa ruokalajeissa.

Omat runonsa voat saaneet tasapuolisesti nuudelit ja nakit, sushit ja sillit, mämmit ja charlotte russet.

Marttinen irrottelee ruoka-assosiaatioilla pidäkkeettömästi ja elollistaa hauskasti klassisia ruokalajeja, joihin Penna loihtii riemastuttavat kuvalliset tulkinnat.

Tässä Pennan näkemys Tortilla-Millasta:



Marttisen runoissa on myös potentiaalia lasten piintyneiden ruokatapojen muuttajiksi, esimerkkinä runo Vislaavista silakoista;

Siloiset suloiset silakkapihvit
vinkuen vislaten pannulla makaa,
ruskeat edestä, ruskeat takaa –
siinä on oikea silakkasumppu!

Ne kestävät kuumaa ja paistuvat tässä,
hyvässä öljyssä tirisemässä.

Heti kun uskallat,
haarukoi pala,
hampaissas rouskuta makoisa kala!


Pastapolkasta ja mangotangosta tulee kylläinen olo, mutta ei ähkyä!

Suosittelen kokoelmaa lämpimästi kaikille hyvän ruuan ja lastenlorujen ystäville. Se sopii mainiosti aamiaisen, lounaan, välipalan, päivällisen tai iltapalan yhteydessä nautittavaksi.

sunnuntai 8. marraskuuta 2009

Luetaan kuvakirjoja yhdessä isän kanssa

Lauri Nevalainen, Raili Ruoppala & Titta Tossavainen: Isän kanssa yhdessä. Otava 1980.

Tämänpäiväisen isänpäivän kunniaksi Lastenkirjahyllyssä pääosassa ovat isistä kertovat kuvakirjat.

Äideillä on aina ollut itsestäänselvä asema lastenkirjallisuudessa. Onhan lastenkirjallisuus mitä ilmeisimmin kotopiirin kirjallisuutta.

Ansiotöissä kodin ulkopuolella tai maanviljelyksen parissa uurastavat isät ovat vain vilahdelleet lastenkirjoissa: heitä on käytetty auktoriteetteina, he ovat sulautuneet tapettiin tai piiloutuneet sanomalehden taakse.

1970-luvulla yksinhuoltajan perhe, ns. lapsen ja äidin vajaaperhe, kotiutui suomalaiseen kuvakirjallisuuteen Camilla Mickwitzin Jason-kirjojen myötä.

Samaan aikaan Ruotsissa esiteltiin toisenlainen perhe – Gunilla Bergströmin Mikko Mallikas boheemin piippua polttelevan isänsä kansa. Bergström ei kuitenkaan koskaan ole suostunut ratkaisemaan äidin arvoitusta: Mikon äiti voi olla töissä, pesutuvassa tai kaupassa käymässä.

Isän kanssa yhdessä -kirjan kautta haluan toivottaa omalle isälleni hyvää isänpäivää.

Mainittu kirja kuuluu oikeastaan enemmän pikkusiskoni lapsuuden kirjamuistoihin, mutta kymmenen vuotta vanhempana luin hänelle paljon lastenkirjoja.

Työryhmän kirja on palkittu Mannerheimin lastensuojeluliiton Lapsen ensimmäinen kirja -kilpailussa. Se kuvastaa hyvin ajankohtansa modernisoituvaa isä- ja lapsikuvaa.

Kirjan isä on kauluspaidassaan ja samettihousuissaan selvästi virkamiehen rooliin paremmin tottunut kaupunkilaisisä, joka – ajan hengessä ja lievän painostuksenkin alla kukaties ? – tutustuttaa tyttärensä luontoon. Tosin varsinaista luonnon tarkkailua enemmän noin parivuotiasta tytärtä kiinnostavatkin isän syli ja rapisevat eväspaperit.

Minulle ja sisarelleni suhde isään kiteytyy paljolti juuri yhteisiin metsäretkiin.

Varhaisessa lapsuudessa niihin liittyi toisinaan myös jokin seikkailullinen ulottuvuus tai ainakin jokin kohde, jota kohti edettiin.
Meidän isämme oli pukeutunut useimmiten haaltuneeseen maastokuvioiseen anorakkiin ja Kontio-saappaisiin ja yhteisillä retkillä ei ollut juurikaan opetuksellista ulottuvuutta. Metsään mentiin, kun se oli kivaa ... vaikka poikkesimmekin useasti juuri niihin raivaamattomiin rytöihin ja kulkeminen oli haasteellista.

Yhä jaksan äimistellä sitä herkkävaistoisuutta, jolla isäni osaa metsässä tehdä havaintoja, tunnistaa eläinten jätöksiä, linnun laulua ja luonnon oikkuja.

Nyt aikuisena metsäretkiä tehdään ainakin verhotusti enemmän hyötynäkökohtien verukkeella – mennään mustikkaan tai sienimetsään – mutta taustalla on aina myös halu olla metsässä, kuunnella metsää ja samalla myös itseään. Tunnen toisinaan huonoa omatuntoa kaupunkilaistuneesta olemuksestani ja loitontuneesta luontosuhteestani. Menen metsään enää vain isän kanssa, mutta nautin niistä retkistä aina yhtä paljon.

Isän kanssa yhdessä -kirja evästää aikuista kirjan käyttöön. Tämäkin on hyvin tyypillistä kirjan julkaisuajankohdalle.

Tuolloin ei vielä tunnettu käsitettä lapsen ja vanhemman laatuaika, ja lasten kirjallisuuskasvatuksessakin lähdettiin liikkeelle ihan perusteista:

“Pienimpien lasten kanssa katsele vain kuvia. Valikoi kirjasta selvimmin erottuvat ja tutuimmat kuvahahmot. Nimeä kuvan esineitä ja asioita (esimerkiksi tytön silmät, kädet, vaatetus, tyttö syö, nukkuu, nauraa, haukottelee) sekä anna lapsen osoittaa sormella nämä kuvasta.”


1980-luvun kuluessa isät tekivät jo suoranaisen invaasion lastenkirjallisuuteen. Maikki Harjanteen Minttu-kirjoissa isä vilahtelee jo entistä useammin, ja Kristiina Louhen Aino-kirjoissa isä osallistuu palkkatyönsä jälkeen kotitöihin ja lapsenhoitoonkin melko tasavertaisesti.

Nykyisät ovat 2000-luvun kuvakirjoissa kiireisiä, mutta kiireensä keskelläkin he onneksi usein havahtuvat huomaamaan lapsen tarpeet.

Tässä poimintoina muutamia Rouva Huun suosikkeja isä-aiheisista kuvakirjoista:

Timo Parvela & Kristiina Louhi: Sanoo isä. Tammi 2001
Timo Parvela & Kristiina Louhi: Mitä siihen sanot isä? Tammi 2002.

Lapsen luova mielikuvitus selättää välillä hyvää tekevällä tavalla aikuisen rationaalin, kaavoihin kangistuneen elämäntavan. Tässä kirjassa isä tekee kotona töitä – kirjailijana – ja hänellä on siksi aikaa kuunnella poikansa mietteitä.

Kasper & Nora Strömman: Sohvaperuna. WSOY 2005.

Isä tulee väsyneenä töistä eikä jaksa leikkiä pojan kanssa. Poika tekeytyy simpanssiksi ja leikkii isän mieliksi vain hiljaisia leikkejä. Poika putoaa leikin tiimellyksessä portaista, ja vasta nyt isä havahtuu ja lupaa vastedes vastata kaikkiin pojan pyyntöihin myöntävästi.

Peter Horn & Christina Kadmon: Miksi isä on tärkeä? Suom. Tanja Poskela. Lasten Keskus 2002.

Kilpikonna tivaa isältään, mihin kaikeen isiä tarvitaan. Isä kertoo, kuinka kaikki eläimet hoivaavat omalla tavallaan poikasiaan.

Tony Ross & Jeanne Willis: Älä päästä irti! Suom. Raija Viitanen. Mäkelä 2003.

Isän ja tyttären erilaiset näkökulmat kasvuun ja itsenäistymiseen.

Thierry Robberecht & Philippe Goossens: Isä kuninkaana. Suom. Sinikka Suonto-van der Meer. Lasten Keskus 2004.

Pojan isällä ei ole enää aikaa perheelleen. Isä on nimitetty tärkeään virkaan, joka pönkittää hänen egoaan massiivisiin mittasuhteisiin. Poika ja äiti tulevat surullisiksi. Vertauskuvallinen, pelkistetty tarina uralleen omistautuneesta isästä ja hänen elämäntapamuutoksestaan. Tämä kirja pitäisi olla kaikkien isojen firmojen työhönottahaastattelussa varoittavana esimerkkinä.

Davide Cali & Anna-Laura Cantone: Mittatilausisä. Suom. Mikael Ahlström. WSOY 2005.

Tytöllä on ylivertainen äiti, mutta ei lainkaan isää. Tyttö haaveilee vahvasta, komeasta, huippuälykkäästä ja urheilullisesta isästä. Äiti ja tytär laittavat lehteen ilmoituksen, mutta kukaan edokkaista ei ole sopiva. Viimeinen isäehdokas osoittautuu parhaaksi, sillä hän osaa paljon runoja, pitää eläimistä ja laittaa ruokaa!

Markus Mäkelä & Markus Haataja: Kettupoika Hookainen isänsä jäljillä. WSOY 2006.

Isän pitäisi hakea ketunpoika päiväkodista. Poika keksii monta syytä isän viipymiseen: jospa Tero-karhu tai Mesi-mies ovat syyllisiä? Kuvakirja on hyvä muistutus siitä, kuinka lapsi aistii ja tulkitsee aikuisten maailmaa omalla, joskus vähän anarkistisellakin tavallaan.

Pija Lindenbaum: Elsa-Marin pikkuisät. Suom. Mervi Vyyryläinen-Väänänen. WSOY 1990.

Leikki-ikäisellä Elsa-Marilla on yhden isän sijasta seitsemän pientä isää! Tyttöä jännittää, kun isät tulevat hakemaan häntä päiväkodista: mitäköhän muut lapset sanovat? Kaikki menee kuitenkin hyvin. Monitulkintainen ja taatusti erilainen kirja isyydestä ja vanhemmuudesta!

John Burningham: Isoisä. Suom. Laura Voipio. WSOY 1984.

Tekstiltään ja kuviltaan niukka ja kaunis kuvaus isoisän ja lapsenlapsen ystävyydestä.

Philippe Dupasquier: Ukin luona maalla. Suom. Maisa Savolainen. Lasten Keskus 1998.

Pojan isoisä asuu maalla yksinään ja koko perhe lähtee viikonlopuksi ukin luo kyläilemään. Äiti huolestuu ukin voimien vähenemisestä, mutta ukki itse väittää vielä pärjäävänsa omassa kodissaan.

perjantai 6. marraskuuta 2009

Perinteinen, hurmaava eläinseikkailu

Sebastian Lybeck: Latte-Siili ja Vesikivi. Kuvittanut Daniel Napp. Suomentanut Arja Kanerva. 149 sivua. Lasten Keskus 2009.

Suomenruotsalaisen Sebastian Lybeckin Latte Igelkott och Vattenstenen ilmestyi alunperin vuonna 1956, mutta kirjaa ei tuolloin jostain kumman syystä suomennettu. Latte-siilin hahmon ja tarinan alkusanat Lybeck keksi työskennellessään lehtimiehenä Hufvudstadsbladetissa.

Vuonna 1958 kirja saksannettiin ja siitä tuli heti valtaisa menestys. Kirjaa on myyty Saksassa 50 vuoden aikana yhteensä 380 000 kappaletta.

Suomentaja Arja Kanerva on huomioinut käännöksessään sekä saksalaisen version sekä kirjailijan vast ikään työstämän uuden, korjatun version, joka on pitänyt vielä sovittaa saksalsaiseen kuvitukseen. Palapeliä siis kerrakseen!

Latte-siili pelastaa ystävänsä Tjum-oravan kanssa kotimetsänsä riutuvalta kuivuudelta.

Latte ja Tjum lähtevät vaaroja uhmaten noutamaan taianomaista Vesikiveä Karhukuningas Banturilta. Matkallaan ne kohtaavat susien, ilvesten ja karhujen klaanit. Juonikkuudella ja välillä myös silkalla onnella ne tietenkin pelastuvat lopulta pahimmastakin pälkähästä.

Lybeckin kerronnassa on vanhanaikaisen eläinseikkailun lumoa.

Tällaisille sympaattisille, turhaa vertauskuvallisuutta kaihtaville eläintarinoille löytyy käsittääkseni yhä paljon kysyntää.

Latte-siilin seikkailut sopivat hyvin ääneenluettaviksi runsaan ja eloisan vuoropuhelun ja vaiherikkaan, mutta eläinfantasian lakeja kunnioittavan omalakisen juonensa vuoksi.

Vähäeleisesti Lybeck piirtää pienillä ja harkituilla vedoilla kustakin eläimestä oman persoonan.

Taloudellinen, mutta silti hyvin rikas kieli ei maalaile turhia, vaan vie sopivan jännitteistä tarinaa joutuisasti eteenpäin:

– – Näytti siltä, että kaikki vaikeudet oli vihdoin voitettu. Latte ja Tjum vaelsivat hiljaisen tähtikirkkaan yön läpi, ja vähitellen aamu alkoi valjeta. Aurinko kiipesi kuusen latvaan ja linnut alkoivat visertää. Missään ei näkynyt susia. Nuo pahansuovat rosvot nukkuivat myttyyn menneiden suunnitelmiensa jälkeen, ja kun ne lopulta heräisivät, he olisivat unipulverin ansiosta voimattomia ja kehnossa kunnossa.
"Trallallaa!" Tjum huikkasi ja harppasi katajapensaan yli.
"Ajattele, miten iloisiksi kaikki metsän eläimet tulevat, kun palaamme kotiin Vesikivi mukanamme!"
"Toivottavasti emme liian myöhään", Latte totesi. "He ovat saaneet odottaa pitkään."


Daniel Nappin kuvitus karakterisoi herkullisesti eläimiä.

Omia suosikkejani olivat Karhukuningas Bantur apujoukkoineen, jotka jo asennoillaan ilmentävät kertakaikkista hölmistymistä ja voimattomuutta sisukkaan kaksikon kekseliäisyyden edessä.

Kustantajat ovat ryhtyneet käyttämään vanhaa kunnon kluuttikangasselkää entistä enemmän kirjan ulkoasun ryhdistäjänä. Tällaiseen Latte-siilin kaltaiseen klassiseen eläintarinaan perinteinen kirjansidonnan materiaali sopiikin mainiosti.

Sebastian Lybeck tunnetaan parhaiten meillä kuvakirjastaan Kun Elefantti Kyösti puistotädin ryösti (WSOY 1967), jonka Kirsi Kunnas on riemastuttavasti suomentanut ja tanskalainen Hans Jørgen Torning kuvittanut.

Kirjasta olisi hienoa saada jälleen uusi painos!

keskiviikko 4. marraskuuta 2009

Missä menee lastenkirjan kipuraja?







Mari Kujanpää: Minä ja Muro. Kuvittanut Aino-Maija Metsola.208 sivua. Otava 2009.









Minä ja Muro on neliskulmaiselta muodoltaan ja kansikuvan väritykseltään sympaattisen oloinen kirja. Kun kirja kesällä ilmestyi, tartuin siihen uteliaasti. Muistan kuinka luin kirjaa ulkona auringonpaisteessa ja kansi näytti suorastaan hehkuvan!

Kesäinen lukukokemus ei ole haaltunut syksyn pimeänkään tultua.

Olen yrittänyt löytää kirjalle kanssalukijoita ja haastaa ystäviäni sanomaan siitä mielipiteensä.

Kirjan nostaminen Finlandia Junior -palkinnon ehdokkaaksi sai minut lukemaan kirjan uudelleen. Oliko kesäinen muistikuvani angstisesta kirjasta sittenkin väärä?

Lauha on 9-vuotias tyttö, joka on saanut koulussa omituisen maineen. Luokkakaverit väittävät että Lauha haisee pahalta.

Kotonakaan ei ole kaksista. Lauha on omassa perheessään sivullinen. Pikkuveljen vakava sairaus on varjostanut perhettä pitkään. Vaikka veli on jo parantunut, vanhemmat eivät silti osaa kuunnella Lauhaa. Vanhempien piittamattomuus lähentelee mielestäni henkistä väkivaltaa.

Muro-nallen kanssa leikkiessä tytön huolet kuitenkin yleensä haihtuvat.

Muron kanssa Lauha kuuntelee seinän läpi äidin veljelle lukemaa iltasatukirjaa, Astrid Lindgrenin Melukylän lapsia.

Lauha kaipaa selvästi läheisyyttä ja vuorovaikutusta, mutta ei toisaalta täysin ymmärrä Melukylän Liisan jatkuvasti hokemaa huudahdusta: "Kyllä meillä oli hauskaa". Lauhan omasta elämästä hauskanpito on nimittäin kaukana.


Nykyisin puhutaan paljon lasten tunnekasvatuksesta ja siinä ilmenevistä puutteista.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa uutisoitiin Lastenklinikan kummien kyselystä, jonka mukaan joka neljäs lapsi ei saa tarpeeksi tukea ja rakkautta kotona ja joka viides lapsi ja nuori on usein allapäin tai masentunut.

Yhä useampi lapsi ei osaa tunnistaa itse tunteitaan – myönteisiä tai kielteisiä – saati hallita niitä. Tällainen tunnevajaus voi johtua varhaislapsuuden traumoista tai vanhempien kyvyttömyydestä ilmaista tunteitaan lapselle.

Lauhaa vapisuttaa, kun opettaja laittaa käden hänen olalleen:

Se tuntui kummalliselta. Minua ei koskenut olalle kukaan muu kuin Muro. Tuntui niin oudolta, että tärisin vielä enemmän.


Ja Lauhaa naurattaa, kun hän kuulee äitinsä lukevan pikkuveljelle Melykylän lapsia:

Minä nauroin ja melkein pelästyin kun nauru purskahti minun suustani. Tuntui hassulta ja hiukan säikähtäneeltä. Ihan kuin olisi juonut limsaa ja pikkuveli olisi naurattanut ja limsa olisi norunut nenästä ulos.


Alakouluun työharjoitteluun tulevasta 9-luokkalaisesta Hetasta koulukiusattu Lauha saa itselleen hetkeksi sielunsiskon, mutta ystävyys jää lyhyeksi. Hetan boheemi, perheyhteydeltään äärimmäisen idylliseltä kuulostava perhe havahduttaa Lauhan tajuamaan oman perheen tunnevajaus. Heta näyttää olevan ensimmäinen ihminen, joka on aidosti kiinnostunut Lauhan ajatuksista ja tunteista.

Mari Kujanpää käyttää täsmällistä ja lapsen suuhun melko luontevasti sopivaa kieltä.

Kirjaa leimaa kauttaaltaan pieni nostalginen vivahde. Tohdin arvailla, että Kujanpää olisi ammentanut kirjaansa muistoja myös omasta 1970–1980-luvun taitteeseen ajoittuneesta lapuudestaan. En ole aivan varma siitä, riittääkö oletukseni perusteeksi maininta puukynistä, joiden toinen pää on sininen ja toinen punainen. Tokkopa sellaisia enää kouluissa käytetään?

Yksityiskohtia enemmän kyse on kuitenkin tavasta, jolla Kujanpää kuvaa lasta enemmän aikuisten heittopussina ja sijaiskärsijänä kuin inhimillisesti tuntevana ja aikuisen tukea kaipaavana lapsena.

Minä ja Muro tuokin minulle etsimättä mieleen ruotsalaisen Barbro Lindgrenin lastenkirjat Varpunen ja Erittäin salaisia juttuja (Tammi 1972 ja 1979), joissa Kujanpään lastenkirjan tavoin molemmissa on minäkertojana poikkeukselllinen ja herkästi ympäristöönsä reagoiva lapsi.

Rankat aiheet ovat lastenkirjallisuuden uusin trendi.

Näissä täsmäkirjoissa lapsi pääsee kuitenkin tavallisesti tukalasta tilanteesta eroon vastuullisten aikuisten ansiosta.Toisinaan ongelmat siliävät siistille ja säyseälle rusetille jopa epäuskottavan helposti.

Kujanpää ei kuitenkaan kirjoita Lauhan tarinalle seesteistä loppua, vaikka pieni itsetunnon pilkahdus loppua kirkastaakin. Lauhan elinpiiri laajenee, kun hän tutustuu Hetan avittamana samalla luokalla olevaan Santtuun ja tämän isosiskoon, joka Lauhan tavoin harrastaa myös suunnistusta. Ehkä Lauha saa vihdoin suunnan elämälleen?

Vaikeita tai rankkoja aiheita käsitteleviä lastenkirjoja on haasteellista arvottaa, sillä kirjoihin sisältyy usein myös terapeuttinen näkökulma.

Jos vaikeassa elämäntilanteessa elävä lapsi saa akuutissa vaiheessa luettavakseen kirjan, joka onnistuu tavoittamaan hänen tuntonsa, lapsen olo voi helpottua huomattavasti. Lapsi huojentuu siitä havainnosta, että maailmassa on ainakin yksi ihminen, kirjailija, joka ymmärtää häntä! Niinpä tällaisen lastenkirjan arvoa ei ole syytä vähätellä.

Mutta lapsen itse lukemaksi Minä ja Muro on vaativa kirja. Hieman harhaanjohtavasti kustantaja on laittanut kirjan takakanteen Lue itse -logon ja ikäsuosituksen 7 vuodesta ylöspäin.

Minä ja Muro on tärkeä kirja tärkeästä aiheesta, mutta sen otollisin kohderyhmä löytyy mielestäni juuri niistä ynseistä ja oman egonsa pauloihin vajonneista aikuisista, jotka eivät tiedä mitä tehdä hukassa olevan lapsensa kanssa.


Aino-Maija Metsola on vapaa kuvittaja ja graafinen suunnittleija. Hänet tunnetaan mm. Marimekolle suunnitelluista painokankaista ja postimerkeistä.


Kuvittajapolvi on selvästi nuortumassa ja tyylilajit monipuolistuvat entisestään. Metsolan kuvat alleviivaavat rohkeasti pelkistäen Lauhan erillisyyden tunnetta.

tiistai 3. marraskuuta 2009

... ja tässä se virallinen Finlandia Junior -lista perusteluineen

Siiri Enoranta: Omenmean vallanhaltija (Robustos)

Siiri Enorannan kirjassa kahden tytön Ninirin ja Nezsandran ystävyys on saumatonta. Kuoleman aavikolla Ninir putoaa juoksuhiekkaan ja halvaantuu. Nezsandra syyttää onnettomuudesta itseään ja päättää pelastaa rakkaan ystävänsä.

Omenmean lisäksi on olemassa seitsemän muuta maailmaa. Kaikissa on omat vaaransa. Ystävänsä pelastamiseksi Nez tarvitsee pienen osan kunkin maailman valtiaan vallasta. Maailmoiden välillä siirtyminen onnistuu vain yhteen suuntaan. Yhdessä Humun, kuusijalkainen ratsunsa kanssa Nez lähtee uhkarohkealle matkalle.

Kirja kertoo ystävyydestä ja monitasoisesta luottamuksesta, joka toimii sekä lasten välillä että heidän suhteessaan aikuisiin. Kantava teema on myös valta. Haltijoiden joukossa on niitä, jotka kantavat vastuunsa. Valtaa kertyy sellaiselle, joka aina auttaa muita. Valta myös juovuttaa, se tekee yksinäiseksi, siitä sokaistuu tai tulee ahneeksi. Vallalla on aina erilaiset kasvot. Kaikki ei ole sitä miltä näyttää - rumuus onkin kauneutta ja kaikkein kavalin löytyy lähipiiristä.

Enorannan kirjassa ollaan perusasioiden äärellä: riittää, kun tekee parhaansa ja oma itsensä. Moraalista punnintaa tehdään taitavasti. Päähenkilö tekee ratkaisuja lakioikeuden ja moraalisen oikeuden välillä. Onko uskollisuus tärkeämpää kuin kansakunnan pelastaminen? Se, jolla on hyvä sydän, pystyy ratkaisemaan tämänkin ongelman. Teos on teknisesti, kirjallisesti ja kerronnallisesti selkeä, rakenne pysyy eheänä ja lukija imautuu matkaamaan maailmasta toiseen Nezin ja tämän ratsun kyydissä.

Antti Halme: Metalliveljet (Otava)

"Miltäs susta Hartsa tuntuisi lähteä Norjaan kesäksi? Sikasiistiä, häh?" Harri nojasi kämmenen otsaan. Faijan katukieli oli kotoisin viime vuosituhannelta, reilusti ennen rapin, jopa kuukautta ennen kansantanhujen keksimistä." Norjaan Harri kuitenkin lähtee, isän liiketuttavan ja hänen veljenpoikansa Villen luokse. Vaikeasta alusta huolimatta yhteinen musiikkimaku potkaisee ystävyyden liikkeelle kuin Highway to Hellin alkuriffi.

Halmeen kirja on yhdistelmä bändikirjaa, jännitysromaania ja kasvukertomusta. Pohjalla kulkee aidosti jännittävä tarina kaupunkia hallitsevasta rasistijengistä, jota vastaan poikien Unholy Viper -bändi käy yhtenä miehenä. Pelon kokemukset ovat realistisia ja toiminnan rytmi hengästyttää tapahtumien vyöryessä eteenpäin.

Romaanin näkökulma on monella tavalla ulkopuolisten, ja se haastaa me ja muut -määritelmiä. Rasismi kohdistuu ensisijaisesti maahanmuuttajayhteisöön, mutta ulkomaalaiset suomalaispojat ja sosiaaliselta statukseltaan alemmassa kastissa oleva jengiläinen kohtaavat myös ennakkoluuloja. Jokaisen on valittava oma tiensä ja omat arvonsa. Vaikeinta on elää ne todeksi oikeassa elämässä. Halme on onnistunut kirjoittamaan kirjan, joka on moraaliltaan selkeä olematta moralistinen. Hyvä ja paha erottuvat tarkasti toisistaan, eikä lukijalla ole vaikeuksia valita oikean ja väärän välillä.

Keveyttä Metalliveljiin tuo huumori, armoton läpänheitto poikien kesken. "Ehkä olisi helpompaa kirjoittaa jostakin, mitä sulle on ihan oikeesti tapahtunut." "Ei mulle oo tapahtunut just mitään. Ai niin, sain vähä-älysen kämppiksen Suomesta kesäksi. Miten ois: My Brain-Dead Finnish Vegetable Friend?" "Ehe hehe." Halmeen verbaalivirtuoosimainen suunsoitto täyttää sivun toisensa jälkeen antaen kuitenkin tilaa pienille vakaville, tärkeille ja herkillekin hetkille poikien elämässä. Metalliveljet osoittaa, kuinka yhdessä voi pitää hauskaa, vaikka ei olisikaan paras tai komein. Antti Halmeen Metalliveljet on bändikirja, jonka voi lukea, vaikkei tietäisi musiikista mitään - itse asiassa se voi jopa auttaa.

Juba: Minerva. Jääkarhun sydän (Otava)

Kotimainen lastensarjakuva on saanut Juban Minervasta toimeliaan, aktiivisen tyttösankarin. Lentävän keinutuolin kyydissä matkataan pohjoisnavalle, jossa ökyilee öljypohatan tytär Veronika. Ansaitakseen merinorsutytön rakkauden on epätoivoisen kosijan, Yrjänän, tuotava tälle viimeisen jääkarhun sydän. Avukseen Minerva saa monitahoisen eliögallerian, joista etenkin sarkastinen erakkopingviini ja peräkammarin albatrossi puhuttelevat myös aikuista lukijaa.

Jääkarhun sydän on visuaalisesti täynnä liikettä, joka vie tarinaa eteenpäin. Kuvituksessa on nähtävissä sarjakuvan lisäksi kuvakirjamaisuutta: kuvat ovat suuria, tarkkoja ja selkeärajaisia. Kuvakerronnan rosoisuus ja ilmeikkäät hahmot vetävät lukijan mukaan tutkimaan yksityiskohtia. Taustojen selkeys antaa tilaa henkilöiden yksityiskohtaisemmalle kuvaukselle.

Luonnonsuojeluteema kulkee sujuvasti läpi kirjan, jossa vastuuton käytös on selkeästi yhteydessä rikkauteen, ahneuteen ja valtaan. Ystävyys ylittää lajirajat, ja pieni Minerva taistelee urheasti jättimäisen jääkarhun puolesta. Juba osoittaa, että ongelmien pakeneminen tai kieltäminen ei auta, muttei myöskään tarjoa helppoa yleisratkaisua vaikeille asioille. Jos jokainen auttaa edes hiukan, voi toivon herättää uudelleen. Viimeisen jääkarhun ei välttämättä tarvitse jäädä lajinsa viimeiseksi.

Mari Kujanpää: Minä ja Muro. Kuvitus Aino-Maija Metsola (Otava)

"Aikuisia on kahta lajia: hammaslääkäriaikuisia ja opettaja-aikuisia. Hammaslääkäriaikuiset ovat sellaisia, jotka puhuvat keskenään aikuiskieltä ihan niin kuin lapsi ei olisi vieressä kuuntelemassa. Opettaja-aikuiset ovat sellaisia, jotka yrittävät olla hauskoja ja kyselevät kaikenlaista."

Minä ja Muro on koskettavan kuvaus surullisesta koulutytöstä. Kirjassa kuvataan vahvasti turvattomuutta. "Aikuiset ovat melkein aina vihaisia." "Mihinkään tärkeään ei aikuisilta saa vastausta." "Lapset tietävät, mitä aikuisten ei pidä tietää."

Aikuisten välinpitämättömyyden kuvaus lasten elämästä tehdään taitavasti. Koti ja koulu ovat kovia paikkoja, mutta niistä voi selvitä. Lapsen kannettavana on koko sekava maailma, mutta vähitellen se alkaa jäsentyä, vaikka vanhemmista tai opettajista ei ole mitään apua.

"Minun täytyy seistä -- pahojen asioiden edessä ja pelastaa isä ja äiti ja Pauli. Muuten kaikki saavat tietää, että isä ja äiti eivät ole niin kuin pitäisi." Eri-ikäiset lukijat löytävät kirjasta eri tasoja. Nuorelle lukijalle teksti ei käy liian raskaaksi surullisuudesta huolimatta.

Kujanpään ja Metsolan teoksessa ei haeta aktiivisesti ratkaisua ongelmaan. Lapsen sitkeys ja kestävyys kuvataan hyvin. Lapsi löytää selviytymiskeinon, on se sitten uusi ystävyys tai harrastus. Myös luonnollisen kasvun kautta löytyy ratkaisu, kaaokseen alkaa löytyä järjestys ja ongelmat ratkeavat. Tekstin raskaus saa vastapainon kuvien lämmöstä ja hellyydestä. Oivaltava kuvitus lisää lasten keskinäisen hassuttelun painoarvoa myös tekstissä.

Minä ja Muro -kirjassa käsitellään isoja asioita. Se on parhaimmillaan, kun lapsen ja aikuisen on mahdollista lukea sitä yhdessä. Onhan vavahduttavaa lukea lapsen kysymys: "Mitä halaus on. Onko se sellaista kuin kituminen ja kanteleminen, että kaikkien pitäisi se tietää?"

Paula Noronen: Emilian päiväkirja. Supermarsu pelastaa silakat. Kuvitus Pauliina Mäkelä (Gummerus)

Mitä pitäisi tehdä, kun koulu on homeessa, Itämeri on saastunut ja muitakin yhteiskunnallisia ongelmia on? Tietysti kutsua paikalle Emilia Supermarsu. Supervoimia tarvitaan, kun silakat pitää saada kylpyammeeseen ja järvivedet Venukseen. Eiväthän aikuiset muuten ymmärtäisi, että ympäristön suojelussa on tosi kyseessä. Ainoastaan perhe-elämään eivät supervoimat auta, kun äidille siunaantuu poikaystäväksi Itä-Helsingin pahimmin mässyttävä mies. Vahinkoa tulee myös, kun Emilian koulukaveri Simo sattuu syömään superluumua, saa siitä itseluottamusta ja sukeutuu loistopuhujaksi. Simo pestataan oikopäätä konsultiksi. Tämä on kokonaan romuttaa Simon ja Emilian ystävyyden, sillä Simollahan nousee menestys heti päähän. Onneksi Emilia kuitenkin jaksaa odottaa Simon järkiintymistä. Sillä välin hän järjestelee asioita Suomen valtiojohdon kanssa ja tekstailee Matti Vanhasen kanssa juhlapyhien yhdistämisestä jääsiäiseksi. Vanhanen tietenkin vie Emilian ehdotuksen läpi eduskunnassa.

Paula Norosen Supermarsu on hervottoman hauska, ratkiriemukas kirja, jossa nonsense makes sense. Se ei ole tyypillinen "hauskaa lapselle" - kirja, vaan kaikenikäisen lukijansa lakonisin letkautuksin naurunhytkytykseen vangitseva lukukokemus. Mikään pulma ei ole liiallinen Supermarsulle, hän ottaa haasteen vastaan ja hoitaa asiat. Pauliina Mäkelän rohkea ja värikylläinen kuvitus komppaa hienosti Norosen tekstiä ja sen yhteiskuntakritiikkiäkin. Arjen kommellukset ja tapahtumat Noronen kuittaa huumorilla, mutta suurissa eettisissä asioissa hän on vakava, ympäristöasiat ovat yhteisellä vastuullamme. Supermarsu näyttää moraalin mallia, supervoimia saa käyttää vain hyvään.

Maria Turtschaninoff: Arra. Legender från Lavora (Söderströms)

Maria Turtschaninoffin tarina kertoo Arra-tytöstä, joka syntyy ja elää epätoivottuna, perheensä hyljeksimänä ja halveksimana. Arra ei opi muiden lasten tapaan puhumaan, koska kukaan ei huomaa häntä eikä puhu hänelle. Puheella ei ole hänelle merkitystä. Sen sijaan Arra kasvaa ja elää luontoon ja luonnossa. Hän kuuntelee ja oppii virran laulun, tulen laulun, maan laulun, tuulen laulun, kaiken sen, jota hänen maailmansa on täynnä. "Allt eftersom tiden gick uppfattade Arra allt fler sånger. Träden hade sin, och vinden sin, och regnet sin egen. Varje dag upptäckte hon en ny strof eller ett nytt kväde. Tiden blev aldrig lång och hon kände sig aldrig ensam." Laulunsa myötä Arra oppii hallitsemaan luontoa ja luonnon voimia ja alkaa kutoa niistä minuutensa ja omien voimiensa kokonaisuutta aivan kuten hän kutoo kuvakudoksia langoista.

Voima on vaarallista ja mahtavaa. Sitä voi käyttää myös kauhealla tavalla väärin. Sen Arra saa huomata. Onneksi löytyy kuitenkin eräs, josta tulee Arralle läheinen ja jonka kanssa Arra oppii käyttämään voimiaan hyvään.

Arra on runollisen kaunis ja fantastinen kokonaistaideteos, joka kutoo lukijansa kiehtovaan kudokseen. Tarina on mukaansa tempaava, siinä kertojaperinne elää vahvana. Att läsa Arra är egentligen att lyssna dess rytmiska gungande, dess mystisk och lugnande musik som kan kännas, ses, höras, smakas och doftas av.


Rouva Huu kommentoi:

Lista on yllättävä ja vähän raflaavakin.

En ole esikoiskirjailija Siiri Enorannan ja Turtschaninoffin fantasiaromaaneja enkä Juban Minervaa lukenut, joten niiden puolesta tai vastaan en väitä mitään.

Paula Noronen oli jo ensimmäisellä Supermarsu-kirjallaan ehdolla FJ-kisassa, ja sen vuoksi tohdin kyseenalaistaa tätä uutta ehdokkuutta. Ei sen huumori mielestäni nyt ihan NIIN hyvää ja ratkiriemukasta ole.

Vanhemmat nuortenkirjailijaveteraanit pitävät selvästi tänä vuonna välivuotta.

Nuortenromaanien osalta miehet ovat tänä vuonna olleet hyvin edustettuina.

Tuomo Kuitusen Kaakkurin huuto, Henrik Wileniuksen Saranapuolelta, Juha Vesalan Kaksoiskuljetus ovat Antti Halmeen Metalliveljien ohella hyvin maskuliinisia kasvun kuvauksia.

Hyvää Halmeen romaanissa on sen kepeästi kulkeva sanallinen ilotulitus, vaikka tuntuukin aika epäuskottavalta, että pojat kankeahkolla kouluenglannillaan kykenisivät loihtimaan aivan noin värikkäitä kielikuvia letkeään vuoropuheluunsa. Parasta Metalliveljissä onkin nimenomaan poikajoukon uhon ja lojaalisuuden kuvaus, johon ei kyllä mahdu anstin häivääkään.

Mari Kujanpään Minä ja Muro -kirjaan palaan toivon mukaan uudelleen Lastenkirjahyllyssä huomenna. Tikistin kirjasta 1 000 merkin pikkupätkän huomiseen Aamulehteen, ja tuntuu että teen siinä liiankin yksioikoistavia johtopäätöksiä.

Mielestäni Kujanpään kirja ei kuitenkaan ole varsinainen lastenkirja.

Finlandia Junior -palkintoehdokkaiden julkistustilaisuudessa tänään puhunut raadin puheenjohtaja Minna Riikka Järvinen teki hyviä huomioita vuoden lasten- ja nuortenkirjatarjonnasta.

"Tämän vuoden kirjasadon kuva lasten ja nuorten elämästä on monikirjoinen, monitasoinen ja myös moniselkoinen. Kokonaisuutena tarkastellen tulee mieleen, että kirjojen kirjoittajat ovat hyvin selvillä lasten ja nuorten hyvinvoinnin tämän hetken tutkimustuloksista ja myös hyvinvointiin vaikuttavista tekijöistä", painotti Järvinen.


Välillä tekee hyvää, että lasten- ja nuortenkirjallisuutta tarkastellaan myös sen oman tontin ulkopuolelta.

Esivalintaraadin jäsenillä Kati Solastiellä ja Minna Riikka Järvisellä on varmasti ollut virkeät silmät tehdä aivan uusiakin huomioita vuoden kirjoista. Ja kirjastonhoitaja Reetta Saine on voinut briifata tarpeen mukaan, onko joku ilmiö tai aihepiiri tai tyylilaji oikeasti kovin uutta ja ihmeellistä.

Kukaan tuskin enää kyseenalastaa, etteikö kotimainen, joskin vielä varsin harvalukuinen lasten sarjakuva olisi elimellinen osa muuta lastenkirjallisuutta.

On hienoa ,että raadilla oli - tästä aseman vakiintumisesta huolimatta - rohkeutta nostaa Minerva ehdolle. Ja jotenkin näen tässä Minervan nostossa myös halun kunnioittaa tulevaa sarjakuvan juhlavuotta ja hakea lasten sarjakuvallekin isompaa lukijakuntaa.

[Mutta Rouva Huun äreämpi puoli vähän mutisee: onko jo ennestään kaikkien tuntemaa ja rakastamaa sarjakuvan tekijää tarpeen tässä(kin) yhteydessä nostaa framille.]

Kuvan asiantuntija tästä raadista tänä vuonna puuttui ja se myös näkyy raadin linjauksissa. Itsellisten kuvakirjojen osalta tarjonta ei ollut iso, mutta Minervan rinnalle olisin suonut nousevan jonkun ns. tavallisenkin kuvakirjan.

Sii soo: karavaani kulkee ja koirat räksyttävät.

Grand Casinolta rouva Huu porhalsi Kallioon Pihlgrenin tapettikauppaan ja sieltä vikkelästi pendolinolla kotiin.

Junalukemisena rouva Huulla oli Terhi Rannelan Goa, Ganesha ja minä, joka vilahti myös Järvisen puheessa esimerkkinä nykynuorten ei-järjestäytyneestä kansalaistoiminnasta ja auttamishalusta.

sunnuntai 1. marraskuuta 2009

Lasten- ja nuortenkirjapalkintojen anatomiasta

Syksyn kirjapalkintokaruselli kiihtyy perinteiseen tapaan, kun Suomen Kirjasäätiön jakamista kolmesta isosta palkinnosta ensimmäisenä julkistetaan ensi tiistaina Finlandia Junior -palkintoehdokkaat.

Palkinnon saajan valitsee enintään kuuden ehdokaskirjan joukosta rap-artisti Signmark (oik. Marko Vuoriheimo). Palkinto jaetaan marraskuun 24. päivänä.

Kirjallisuuspalkinnot ovat aina monen sattuman summa. Jokainen raati joutuu tekemään kompromisseja ja laatimaan omat pelisääntönsä, joiden mukaan arvotuksia tekee.

Finlandia Junior -palkintoa enemmän pitkällä tähtäimellä – ja lasten- ja nuortenkirjallisuuden kehityksen kannalta – merkittävyyttä on sellaisilla palkintoraadeilla, joiden kokoonpano pysyy samana useamman vuoden (esim. Suomen Nuorisokirjailijat ry:n nimeämä Topelius- ja Arvid Lydecken- ja IBBY Finlandin palkinnot). Näihin raateihin valitaan aina alan asiantuntijoita, jotka ovat seuranneet lasten- ja nuortenkirjallisuutta aktiivisesti jo vuosia – parhaassa tapauksessa jopa vuosikymmeniä. Tällaiset raadit tekevät maltillisia nostoja eivätkä juurikaan sokaistu päiväperhomaisten kirjojen nopeasti haalistuvasta häikäisystä.

Finlandia Junior -palkinnon esivalintaraadissa on tänä vuonna kolme eri alan toimijaa. Puheenjohtajana on Kerhokeskuksen toiminnanjohtaja Minna Riikka Järvinen ja muina jäseninä luokanopettaja, tietokirjailija Kati Solastie ja Pirkkalan kirjastonhoitaja, mm. lasten ja nuorten kauhukirjallisuuteen kirjavinkkarina erikoistunut Reetta Saine. Äänivallattomana sihteerinä toimii Suomen Kirjasäätiön asiamies Sakari Laiho.

Reetta Saine summaa mainiossa blogissaan Kirjaston antitäti hyssyttää esivalintaraadin tuntoja, ja sen puolesta osaan odottaa melko rauhallisena tiistaina julkistettavaa virallista listaa.

Työskentelin 2003 Finlandia Junior -esivalintaraadin puheenjohtajana ja tämän kokemuksen jälkeen huomaan olevani huomattavasti aiempaa maltillisempi tekemään liian kärkkäitä arvioita esivalintaraatien linjauksista [= Siperia opettaa!].

Silti omien varjolistojen teko – omaksi iloksi tai julkisesti – on aina yhtä kutkuttavaa.

Oman varjolistani laatimisessa on syytä korostaa seuraavia reunaehtoja :

1. Protestina sarjakirjallisuuden runsastumiselle tästä listasta ei löydy lainkaan sarjakirjoja.

2. Itse miellän Finlandia Juniorin myös yhdeksi merkittäväksi ja vakiintuneeksi lasten- ja nuortenkirjallisuuden apurahainstituutioksi. Sen vuoksi varjolistalla ei ole kirjailijoita tai kuvittajia, jotka ovat tämän nyttemmin 30 000 euron suuruisen palkinnon sen 12-vuotisen historian aikana jo kertaalleen saaneet.

3. Finlandia Junior -palkinto on Finlandiaan ja Tieto-Finlandiaan verrattuna luonteeltaan tyyten erilainen, sillä ehdolle asetettujen kirjojen kohderyhmä ja niiden lukijoiden kirjallinen vastaanottokyky ulottuu vauvaiästä aina varhaisaikuisuuteen asti.

Lastenkirjallisuudessa kuva ja sana kulkevat käsi kädessä. Ehdolle asetettujen kirjojen tulisi täyttää siis sekä kerronnan että kuvituksen osalta samat korkeat kriteerit.

Suorasanaisen kaunokirjallisuuden lisäksi Finlandia Junior -palkinto kattaa muista Kirjasäätiön jakamista palkinnoista poiketen myös lyriikan sekä tietokirjallisuuden ja faktion, (eli faktan ja fiktion yhdistelmän).

Erityisen kiinnostavaa onkin nähdä, kuinka tämänvuotinen FJ-raati suhtautuu vast´ ikään perustettuun Tieto-Lauri -palkintoon. Jättääkö Finlandia Junior tietokirjat nyt kokonaan Tieto-Laurin (palkintosumma myös 30 000 euroa) hoteisiin? Tämä valinta voisi olla kaukonäköinen ja helpottaa FJ-palkinnon linjauksia.

Oma varjolistani pyrkii nostamaan jokaiselle ikäryhmälle jotakin, eli otoksessa on huomioitu lasten- ja nuortenkirjallisuuden eri-ikäiset lukijat mahdollisimman kattavasti.

4. Olen arvostanut uudistusmielisyyttä ja rohkeutta, mutta antanut arvoa myös perinnetietoisuudelle.

5. Tässä varjolistassa laatijan henkilökohtaiset mieltymykset saavat näkyä, kun taas virallinen raati joutuu niitä jossain määrin aina toppuuttelemaan.

Rouva Huun vuoden 2009 Finlandia Junior -palkinnon varjolista näyttää siis tällaiselta:

Kanto, Anneli & Kivilompolo, Jutta: Jakke ja Simo. Karisto 2009.
Lapsuuden koko kirjo iloineen ja suruineen kiteytyy 29 sivuun.

Laajarinne, Jukka & Ruokonen, Martti: Ruoalla ei saa leikkiä. WSOY.
Moderneja opetustarinoita ilman ojossa olevaa etusormea makaaberein maustein ryyditettynä.

Manninen, Kirsti, Kuisma, Juha & Kaakinen, Jussi: Suomen lasten taidehistoria. Otava.
Kerronnaltaan tiivis ja erityisesti visuaalisesti tarkkaan mietitty kokonaisesitys suomalaisen kuvan historiasta sopii myös aikuiseen makuun.

Parkkola, Seita & Ikonen, Jani: Usva. WSOY.
Moderni toteutus perinteisen nuortenromaanin kaskukipuilusta. Bonuksena Jani Ikosen rohkea, pelkistetty kuvitus.

Toivola, Ritva: Tuomas Karhumieli. Tammi. Kansikuva Jussi Kaakinen.
Lasten- ja nuortenkirjallisuuden monipuolisen konkarin toimiva yhdistelmä poikien eräseikkailua, historiallista nuortenromaania, suomalaista mytologiaa ja identeetin etsintää.

Vuorio, Maria: Kiitollinen sammakko ja muita satuja järviseudulta. Kuv. Virpi Penna. Tammi.
Eläinsatujen ja -kertomusten perinteelle kauniisti kunniaa tekevä kokoelma tutustuttaa luonnosta vieraantuneen lapsen ruohonjuuritasolta eläinten salattuun maailmaan.



Ja vielä lopuksi:

Finlandia Junior -palkinto on aikuisten jakama lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinto.

Lapsilähtöinen varjolista olisikin sitten taas ihan omanlaisensa ja siihen sisältyisi varmasti paljon sarjakirjoja.