sunnuntai 28. helmikuuta 2010

Kalevala lumoaa koko perheen


Kirsti Mäkinen: Suomen lasten Kalevala. Kuv. Pirkko-Liisa Surojegin. 183 s. Otava 2002. 8. painos 2007.

Don Rosa: Sammon salaisuus ja muita Don Rosan parhaita. Toim. Jukka Heiskanen, Riku Perälä ja Elina Toppari. 192 sivua. Helsinki-Media 1999. 8. painos 2007.

Timo Parvela: Louhi. Sammon vartijat 3. 327 sivua. Tammi 2009. Kansikuva Jussi Kaakinen.

Leena Laulajainen: Lumottu lipas. Kuv. Virpi Talvitie. 59 s. Tammi 2002.

Mauri Kunnas: Koirien Kalevala Otava 1992. 15. painos 2007.

Kyllä suomalaisten nykylasten kelpaa. Koskaan aiemmin ei ole ollut tässä määrin tarjolla erilaisia Kalevala-versioita, alkaen Mauri Kunnaksen Koirien Kalevalasta ja päätyen Don Rosan Sammon salaisuuteen. Enää puuttuu tuttikansan oma Kalevala, mutta eiköhän sekin ajan oloon ilmesty.

Meidän perheelle Kalevala-innostuksen nostattaja on ollut nimenomaan Kirsti Mäkisen koostama ja Pirkko-Liisa Surojeginin Suomen lasten Kalevala, joka ilmestyessään yhdeksän vuotta sitten kietoi pauloihinsa tuolloin kuusivuotiaan keskimmäisen. Poika nauliutui ääneenluetun jatkokertomuksen äärelle ilman lahjontaa tai kiristystä: hän suorastaan kärtti minua jatkamaan luentaa luku toisensa perään. Keittiössä askaroinut puolisokin jäi yllättyneenä kuuntelemaan ja tempautui lopulta mukaan lukupiiriin.

Kirsti Mäkinen on tehnyt suururakan kirjoittamalla koko Kalevalan monipolvisen juoniaineksen nykykielelle ja suorasanaiseen muotoon. Teoksen kustantajaa Otavaa on ilo kiittää tämän kansallisen kulttuuriteon tyylikkäästä toteuttamisesta.

Eittämättä fantasiakirjallisuuteen virittäytynyt uusi lapsisukupolvi solahtaa helposti näiden myyttisten sankarien seikkailuihin. Kirsti Mäkisen tulkinnassa Kalevalasta paljastuu yllättävän paljon kansansadulle tyypillisiä vastakkainasetteluja ja dramatiikkaa. Mäkinen ei ole tehnyt myönnytyksiä Kalevalan sotaisillekaan juonenkäänteille.

Toisaalta monien Kalevalan sankarien edesottamuksista ja keskinäisestä sanailusta löytyy paljon huumoriakin. Mäkinen helskyttää Suomen kieltä ja kalevalaista poljentoa sopivassa suhteessa: hänen tekstiään on ilo lukea ääneen, koska se hengittää niin kauniisti. Suorasanaisen tekstin rinnalle on ladottu makupaloiksi myös katkelmia alkuperäisestä, runomuotoisesta Kalevalasta.

Pirkko-Liisa Surojegin on kuvittajana uuras tutkija, joka tekee aikaa vievää pohjatyötä kuvituksiaan varten. Suomen lasten Kalevalaa kuvittaessaan hän on paneutunut Museoviraston kokoelmiin, viikinkiajan veneenrakennustaitoon ja suomalaisten muinaispukuihin. Parhaimpaansa Surojegin yltää jälleen eläinten kuvaajana. Kalevalan kuvamaailman luomisessa Akseli Gallén-Kallela on ollut monelle taiteilijalle omaa luovuutta rajoittava mestari, mutta Surojegin ratkaisee tämän painolastin voitokseen antamalla mustavalko- ja nelivärikuvissaan suomalaiselle luonnolle hengen ja sielun.

Myös Leena Laulajaisen peikkoeepos Lumottu lipas ammentaa suomalaisesta kansanperinteestä ja Kalevalasta. Laulajainen on esiintynyt suomalaisen lastenlyriikan omintakeisena uudistajana jo vuonna 1987 ilmestyneestä, vapaamittaista runoa sisältävästä Lumileopardi tanssii -kokoelmasta lähtien. Lumotussa lippaassa hän kirjoittaa rinnakkain runon muotoon ladottua suorasanaista tekstiä, vapaamittaista runoa ja riimiteltyä, Kalevalamittaankin soljuvaa loppusointua.

Pääjuonessa kerrotaan Merimaassa asuvan, Jotunien heimoon kuuluvan Ilmo-peikon ja Pohjoisen Louhi-peikon tyttären Kajon rakkaustarinaa: Ilmo pyytää Louhelta Kajon kättä, mutta ahne peikkomatriarkka vaatii ensin lumottua lipasta itselleen. Kalevalan Sampoon rinnastuva ihmekoje taikoo kultakolikoiden lisäksi herkullisia ruokia. Kyltymättömät peikot kärttävät Louhelta lippaan salasanaa itselleen, ja näin tarinan aikajana ulottuu aina nykyhetkeen asti: lumolipas tuottaa aitojen elämysten korvikkeita - tietokone, televisio ja lumetodellisuus vievät peikoilta elämänhalun.

Näiden aiheiden lisäksi mietitään vielä Kalevalan Marjatan tarinaan nivoutuvan Marju-keijun ja karpalopojan kohtalon kautta elämän suuria arvoituksia, vallanhimon ja materian sokaisevaa vaikutusta sekä annetaan vaivihkaista suvaitsevaisuuskasvatustakin. Yksittäisistä runoista "Keijuäidin kehtolaulu" on kuulaudessaan herkkä tunnelmaruno, jonka soisi tulevan tunnetuksi myös sävellettynä.

Kertalukemalla Leena Laulajaisen Lumottu lipas ei varttuneemmallekaan lukijalle välttämättä aukea, mutta paneutuminen maksaa vaivan. Virpi Talvitien harmaan rikasta sävyasteikkoa hyödyntävä kuvitus kipunoi sisäistä valoa!

Louhi päätti viime vuonna Timo Parvelan Sammon vartijat –trilogian.

Rouva Huu mielisi lukea koko trilogian rauhassa vielä kertaalleen. Parvela on kertonut kirjoittaneensa kirjat omalle pojalleen, joka ohjeisti häntä laatimaan riittävästi taistelukohtauksia ja jännitteistä juonen polveilua. Sitä trilogiassa riittääkin, hiukan yli kotitarpeiden varsinaisen tarinan sommittelun kustannuksella. Nykynuorten kovat kohtalot, rikkinäiset perheet ja vanhempien vajavaisuudet tulevat raadollisesti esille. Louhen hahmo on kaikessa vallan- ja rahanhimossaan suorastaan karmiva.

Musiikkiteatteri Kapsäkissä on tänään saanut myös ensi-iltansa Sammon vartijat –sarjan Tuliterään perustuva musikaali.

Kalevalaseura satsaa Äidinkielenopettajien liiton kanssa kasvavan nuorison Kalevala-tietämykseen nyt myös verkossa. Kalevalan kankahilla –nettisivusto on lähtölaukaus tulevalle Kalevalan 175-vuotisjuhlavuodelle.

Sivustolla tutustutaan mm. Kalevalan keskeisiin sankareihin, tapahtumapaikkoihin ja keskeisiin juoniaihiohin. Sivuilla voi myös suunnitella oman Sammon ja oppia tekemään Kalevalamittaa!

Käsikirjoituksen ovat laatineet opettaja Helena Ruuska ja luokanopettaja Merja Uljas. Kuvituksen on tehnyt Kati Vuorento.

Käykääpäs kurkkaamassa !

Mutta jäitä hattuun: Ei tämä nykyinen Kalevala-huuma ole kuitenkaan ihan ainutkertaista.

Jo vuonna 1966 ilmestyi ilmestymisajankohtansa muutoin melko vähäveriseen lastenkirjallisuuteen nähden komea teos, Martti Haavion ja Aleksander Lindebergin Kalevalan tarinat (WSOY). Eikä unohtaa sovi myöskään 20 vuotta aiemmin ilmestynyttä Tuomi Elmgren-Heinosen kertomaa ja Kirsti Gallen-Kallelan kuvittamaa Lasten Satu-Kalevalaa (WSOY 1946).

torstai 25. helmikuuta 2010

Muistamattomat mummot


Laura Langston & Lindsey Gardiner: Mummin mehevä omenapiirakka. Suomentanut Sanna Vehviläinen. 29 sivua. Lasten Keskus 2004.

Ulf Nilsson & Eva Eriksson: Mummun kaikki rahat. Suomentanut Raija Viitanen. 36 sivua. Kustannus-Mäkelä 2007.

Riitta-Liisa Heikkinen & Kati Vuorento: Mummin muisti karkuteillä. 25 sivua. WSOY 2010.

Brittiläinen kuvakirja Mummin omenapiirakka on aiheeltaan todellinen uudenraivaaja. Sukupolvien kohtaamisesta on toki tehty paljonkin kuvakirjoja, mutta tapa, jolla tässä kirjassa havainnollistetaan vanhenevan mielen – esimerkiksi dementiasta tai Altzheimerin taudista johtuvia – muutoksia nimenomaan vanhuksen lähellä varttuvan lapsen näkökulmasta, on täysin uutta.

Laura Langston kuvaa kauniisti mummin ja Reetan tiivistä yhdessäoloa, mutta sallii myös lapsen pettymyksen ja jopa vihan tunteet, kun mummin tila huononee ja hän ei enää tunnistakaan rakasta lapsenlastaan. Itse pidän kuitenkin lapsipsykologian kannalta hivenen arveluttavana sitä auliutta, jolla Reeta lupaa olla mumminsa muistina. Lapsen ei kuitenkaan voi olettaa ottavan vastuuta vanhuksesta.



Lindsey Gardinerin kuvitus antaa tilaa tunteille: mummin hauras, muistoihin kiinnittynyt olemus piirtyy kauniisti jäntevän, elinvoimaisen lapsen rinnalla. Kollaasitekniikka on tehnyt paluuta kuvakirjallisuuteen: tässä hyvin maltillisesti käytettynä se ilmentää hyvin myös mummin muistin pirstaloitumista ja mielen hapertumista. Kirjasinten kokovaihtelut ja aaltomainen rivien ladonta tuntuvat sen sijaan turhalta graafiselta kikkailulta.

Ruotsalaisen laadun takaa jälleen tekijäkaksikko Ulf Nilsson ja Eva Eriksson kuvakirjassa Mummun kaikki rahat, jonka käsittelytapa on lapsilähtöisyydessään näistä kolmesta samaa aihetta käsittelevästä kirjasta kaikkein selkein.

Kuusivuotias poika viettää paljon aikaa mummunsa luona. Eräänä päivänä mummu on aivan muistamaton: hän ei tunne lapsenlastaan, hukkailee tavaroitaan ja on kaikin tavoin äreä ja epäluuloinen. Mummu päättää nostaa pankista kaikki rahansa ja tallettaa ne kotiinsa toinen toistaan omituisempiin paikkoihin. Poika tuntee joutuvansa liian paljon vartijaksi yrittäessään muistaa kaikki mummunsa rahakätköt:

Mutta minä en jaksanut pitää huolta kaikesta. Vahtia hänen talojaan ja pitää lukua hänen rahoistaan. Koko pitkän päivän. Minä en jaksanut. Hän ei saanut olla enää sekaisin.


Onneksi pankinjohtaja tulee lääkärin kanssa toteamaan, että syynä mummun omituiseen käytökseen onkin harmiton tulehdus, joka paranee antibioottikuurilla. Lieneekö turhaa häveliäisyyttä vai suurpiirteisyyttä, kun jäetään kertomatta, että kyse on nimenomaan virtsaputkentulehduksesta, joka vanhuksilla voi oireilla tilapäisenä muistin menetyksenä?

Eva Erikssonin kuvituksessa on mummolan nostalgiaa parhaimmillaan. Kuvista heijastuu pojan ja mummun voimakas yhteenkuuluvuus. Huolehtiessaan pienen hetken isovanhemmastaan, poika on kuitenkin teoissaan ja puheissaan ikäisensä oloinen. Kuvissa ja tekstissä tulee konkreettisesti esille se, kuinka poika hämmentyy mummunsa töykeydestä ja erilaisesta tavasta liikkua ja puhua.

Mummin muisti karkuteillä on ensimmäinen kotimainen kuvakirja tästä aiheesta. Valitettavasti se jää aiheen työstämisen puolesta myös jumbosijalle. Dosentti Riitta-Liisa Heikkinen on erikoistunut gerontologiaan ja tutkinut muun muassa vanhusten depressiota. Heikkinen muistetaan kahdesta aikaisemmasta Pöökö-kuvakirjastaan, jotka Sari Airola kuvitti (WSOY 2003 ja 2004.

Anni ja Topi ovat tulleet mummin kesäsaareen viettämään lomaa. Mummin muisti näyttää olevan kesäterässä: hän unohtaa tulla lapsia linja-autopysäkille vastaan, hän unohtaa ruokkia koiransa Sydänkäpysen ja on vähällä sytyttää tulipalon unohtaessaan mustikkapiiirakan uuniin. Kuvituksessa jo kouluikäisiltä näyttävät lapset tyytyvät laimeasti ihmettelemään mummin muistamattomuutta ja lähtevät niine hyvineen takaisin kotiin. Tosin lapset miettivät, olisiko isän muistitikusta apua mummin pulmaan:

”Se ei auta mummia”, Topi sanoi isoveljen äänellä. ”Sen tikun paikka on tietokoneessa. Ei meidän mummi sellaista halua.”
”Pitäisikö kertoa isälle ja äidille?” mietti Anni.
”Jospa mummi ei tykkäisi siitä”, vastasi Topi. ”Kun mennään kotiin ehdotetaan äidille, että ostetaan mummille musitikirja”, Topi keksii. ”Jos äiti kysyy miksi, niin kerrotaan.”


Lasten lojaalisuus mummia kohtaan on tässä kohden hiukan yliampuvaa. Lienenkö liiankin konservatiivinen, kun pidän oikeana ratkaisuvaihtoehtona vanhempien päättäväistä puuttumista raiteiltaan luiskahtaneen vanhuksen asioihin?

Heikkisen kieli on välillä turhan aikavaa ja selittelevää. Kati Vuorennon isonenäiset ihmishamot ovat ilmeikkäitä. Pyöreän pilvimäiset kuvarajaukset tuntuvat kuitenkin keinotekoisilta.



Mummin mehevän omenapiirakan ja Mummun kaikki rahat -kuvakirjan arviot on muokattu alunperin Onnimannissa 3/2004 ja 3/2008 julkaistuista arvioista.

keskiviikko 24. helmikuuta 2010

Kirjakorissa katsastetaan viime vuoden tarjonta

Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutin perinteinen kirjakatsaus, Kirjakori 2009, järjestetään 26. maaliskuuta 2010 Tampereella Pantin auditoriossa, os. Puutarhakatu 11.

Ohjelma löytyy täältä. Ilmoittautumisaikaa on 17. maaliskuuta asti.

Kirjakorissa ovat tänä vuonna kahden tutkijan, sanataideohjaajan, kirjastonhoitajan, kirjailijan & suomentajan sekä opettajan luupin alla kuvakirjat, runot, nuortenkirjallisuuden eskapismi, realistiset nuorten romaanit sekä sarjakuvat.

Lasten ja nuorten ääni ja pitämykset pääsevät esiin opettaja Markku Töllisen ja hänen 5.– ja 6.-luokkalaisten oppilaidensa puheenvuorossa.

Kirjakori-näyttely on esillä Nuorisokirjallisuuden Instituutin kirjastossa 29. maaliskuuta – 12. toukokuuta välisen ajan instituutin aukioloaikoina maanantaisin klo 10–18 ja tiistaista perjantaihin klo 10–15.

Näyttely todentaa varmasti kouriintuntuvasti, kuinka monipuolinen ja -ilmeinen edellisvuoden tarjonta on jälleen ollut.

Lastenkirjahylly suosittelee lämpimästi seminaaria ja näyttelyä kaikille lasten- ja nuortenkirjallisuudesta kiinnostuneille.

sunnuntai 21. helmikuuta 2010

Älä jätä pyörää lukitsematta


Risto Räppääjä ja polkupyörävaras.
Ohjaus Mari Rantasila. Käsikirjoitus Mari Rantasila, Sinikka ja Tiina Nopola.
Tarina: Sinikka ja Tiina Nopola.
Musiikki Iiro Rantala.
Pääosissa Severi Heikkilä, Lauramaija Luoto,
Annu Valonen, Ulla Tapaninen, Martti Suosalo, Marcus Groth. Levittäjä Nordisk Film. Finnkino 2010.

Tulipä tämäkin nähdyksi.

Elokuvaseurueen kaikilla kolmella jäsenellä oli omat motiivinsa lähteä elokuviin: kuopuksen perusteena oli "kun kaikki muutkin kaverit ovat tämän jo nähneet", esikoinen fanitti näyttelijä Anna-Maija Tuokkoa ja Rouva Huu halusi katsoa elokuvan ihan vain uteliaisuudesta.

Edellinen Risto Räppääjä -elokuva oli vuoden 2008 katsotuin kotimainen elokuva, ja tuskinpa tämä kakkososakaan tulee jäämään jälkeen 200 000 katsojan kävijätavoitteesta. Sen verran paljon elokuvaa on etukäteen mediassa rummutettu.

Mari Rantasilan ohjaamassa ja yhdessä Sinikka ja Tiina Nopolan käsikirjoittamassa tarinassa on aineksia moneen: sieltä löytyy vanhojen Suomi-Filmien rikasta, sairasta orpoa poikarukkaa, rehtejä, joustavia, mutta moderneja tavislapsia, yltäkylläisiä herkkukoreja sekä kohkaavia, hassusti käyttäytyviä ja karikatyyrisiä aikuisia.

Juoni kehitään Riston uuden polkupyörän ympärille. Rauha ja herra Lindberg lahjovat Ristoa uudella hienolla polkupyörällä lähtiessään viettämään kahdenkeskistä laatuaikaa junamatkalle. Pahamaineinen Pakastaja-Elvi pestataan lapsenvahdiksi. Risto jättää pyörän lukitsematta ja yön aikana pitkäkyntinen voro anastaa sen jätelavan luota.

Elokuvan moraalisesti ojentavassa loppukohtauksessa Risto yrittää niellä katkeruutensa ja suo rikkaalle poikarukalle ilon hänen pyörästään, sillä luopumaan on itse kunkin opeteltava tässä elämässä. Mutta koska nyt eletään yltäkylläistä 2000-lukua, Risto tietysti saa entistä ehomman pyörän tilalle palkkioksi uhrautuvaisuudestaan...

Risto Räppääjä -kirjojen tavoin aikuiset anastavat myös Risto Räppääjä ja polkupyörävaras -elokuvassa pääosan: Martti Suosalo (Herra Lindberg), Ulla Tapaninen (Pakastaja-Elvi) ja sairaalan henkilökuntaan kuuluvat Martti Syrjä ja Jukka Rasila pistävät ilmerepertuaareissaan parastaan.

Mykkäelokuvan komiikkaan, kuvan nopeutuksiin ja hassuihin ääniefekteihin lataava elokuva hauskuttaa keskinkertaisesti. Iiro Rantalan musiikki kyllä svengaa, mutta sympaattisten, joskin hiukan kankeiden lapsinäyttelijöiden (Ristoa näyttelevä Severi Heikkilä ja Nelli Nuudelipäätä Lauramaija Luoto) varaan ei musiikkikohtauksissakaan kyllä kovin paljon uskalleta laskea.

Lavastuksessa luotetaan retrohenkeen ja kirkkaisiin karkkiväreihin. Intialaisten hunnutettujen naisten, morsiamien, kansallispukuisten tanhuryhmien ja sauvakävelijöiden visiitit elokuvassa jäävät arvoitukseksi, mutta tärkeintä lasten elokuvassa näyttää olevan pysähtymättömän liikkeen vaikutelma.

Jo aiemmasta elokuvasta tuttu Elämä ei ole hassumpaa -tunnuslaulu jää soimaan päähän ja nyt kuopus hokee koko ajan, että kaikki on eri kivaa.

lauantai 20. helmikuuta 2010

Kurkkaa lastenrunoilijan taloon!

Tampereella on mahdollisuus vierailla Runoilijan talossa.

Lastenkulttuurikeskus Rullassa äskettäin avattu Runoilijan talossa -näyttely koostuu runoilija Jukka Itkosen lastenrunoista sekä Itkosen omista, Christel Rönnsin ja Erika Kallasmaan (ent. Kovanen) kuvituksista Itkosen runokirjoihin.

Näyttelyyn on rakennettu runoilijan inspiroiva ja sopivasti boheemi työpöytä, jonka pikanttina yksityiskohtana on höyhenenkeveä ideapaperimobile:



Näyttelyssä voi saada selville esimerkiksi, mitä tekee virkaheitto sängynpeitto, joka raivostuu tai minkälainen vipeltäjä mahtaa olla villin lännen murmeli tai kastelukannuviipero.

Runokuvittajan pajassa lapset voivat tehdä oman kuvituksen Itkosen vielä julkaisemattomiin runoihin. Rinkelissä istuen voi kuunnella Itkosen sanoittamaa musiikkia, jota on säveltänyt mm. Marjatta Meritähti, ja pienessä runoilijan talossa voi uppoutua lukemaan ja tutkimaan Itkosen lastenkirjoja.

Runokynä-pajassa lapset voivat tuunata mielikuvituksellisia kyniä, joiden avulla runosuoni alkaa varmasti sykkiä!

Vastikään Savonia-palkinnon aikuistenrunokirjastaan Laululinnun saarella (Kirjapaja 2009) saanut Jukka Itkonen on helsinkiläinen kirjailija ja taiteilija, jonka tuotanto sisältää muun muassa runoja, proosaa, laulun sanoituksia ja musiikkilibrettoja.

Runoilijan talossa -näyttelyssä Itkosen laajaa ja monipuolista lapsille suunnattua tuotantoa lähestytään erityisesti viiden lastenrunokokoelman kautta:

BE & POP . Kuv. Erika Kovanen. Otava 1997.
Rinkeli ronkeli. Kuv. Jukka Itkonen. Otava 2001.
Koipihumppa. Kuv. Christel Rönns. Otava 2005.
Taikuri Into Kiemura ja muita kaupunkilaisia. Kuv. Christel Rönns. Otava 2007.
Villin lännen murmeli. Kuv. Jukka Itkonen. Otava 2009.

Lastenlyriikka on meillä ollut perinteisesti enemmän naiskirjoittajien varassa ja siksi Itkosen asialleen omistautuminen ja vanhasta perinteestä irti pyristeleminen onkin erityisen ilahduttavaa. Eläinrunot ovat lastenlyriikan vakioaineistoa, mutta Jukka Itkonen uudistaa lajia ja täydentää runokokoelmillaan lasten eläintietoutta riemastuttavalla tavalla.

Itkosen filosofiana on ihmetellä avoimesti elämän kummallisuuksia. Parhaimmillaan Itkonen kirjoittaa moderneja faabeleita, joiden rivien välistä vastaanottavainen lukija löytää myös aimo annoksen punnittua elämänfilosofiaa.

Itkosen lasten runot avaavat parhaimmillaan koko maailmankaikkeuden lukijan silmien eteen. Itkonen ei vokottele lukijoitaan lastenlyriikassa juuri nyt niin yleisellä remellyksellä tai riimikieputuksella, vaan keskittyy hiljentämään lapsen tosiolevaisen, elämän perusasioiden äärelle.

Jukka Itkosella on varma rytmitaju, josta hän lastenlyyrikkona välillä omapäisesti poikkeaa omille teilleen. Laulullisuus on hänen lastenrunoilleen tyypillistä.

Itkonen hallitsee suvereenisti lastenlyriikan monet lajityypit: faabelirunojen lisäksi muiden muassa kehtolaulun, tunnelmarunouden, arvoitusrunot, numero-, aakkos- ja leikkilorut. Aivan erityisellä hartaudella hän on paneutunut brittiläiseen limerikkirunojen perinteeseen. Itkonen tosin kutsuu omia runojaan rimelikeiksi.

Edward Learin nonsense-runoperinteen mukaisia limerikkimuunnelmia Itkonen on julkaissut erityisesti kokoelmassa Rinkeli ronkeli, jonka hän on itse myös kuvittanut Learin tapaan pienillä, karikatyyrimäisillä mustavalkopiirroksilla, joita on suurennettu myös näyttelyn somisteiksi:



Näyttely on ollut esillä aikaisemmin Annantalon taidekeskuksessa Helsingissä ja sen on toteuttanut Annantalon taidekeskuksen työryhmä: tekstiilitaitelija, taideohjaaja Pia Bergman, graafikko Pia Lång, sanataideopettaja Outi-Maria Takkinen, näyttelysuunnittelija Mauri Tahvonen sekä kiertonäyttelyn tuottajat Anne Pietarinen ja Liisa Paatsalo.

Lastenkulttuurikeskus Rulla (os. Finlaysoninkuja 6) on avoinna
arkisin ti-pe klo 9–14
ja la-su klo 11–16.
Näyttelyyn on vapaa pääsy ja se päättyy 4. huhtikuuta 2010.


Valokuvat: copyright Rouva Huu.

torstai 18. helmikuuta 2010

Lukemattomat ja luetut

Rouva Huu oli koko päivän Kainon päivän kirjakutsuilla.

Pirkanmaan maakuntakirjasto järjestää joka vuosi alueen kirjastonhoitajille, opettajille ja muille alasta kiinnostuneille koulutuspäivän, jossa esitellään edellisvuoden lasten- ja nuortenkirjatarjonta.

Kirjakutsut pyrkivät ottamaan haltuun – uskokaa tai älkää – lähes koko tarjonnan ja näkökulma ja esittely keskittyvät käytännön kirjastotyöhön: mitä kirjoja kirjaston kokoelmaan ehdottomasti kannattaa ottaa, jopa monin kappalein, mihin luokkaan kirja kannattaa luokittaa, jotta se varmasti löytäisi otollisimmat lukijansa jne.

Kirjakutsut täydentävät hyvin myöhemmin keväällä perinteisesti niin ikään Tampereella Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutin järjestämää Kirjakoria, jossa zoomataan hieman spesifimpiin aihealueisiin tai ilmiöihin tutkijanäkökulmista.

SNI:n Kirjakorin ohjelma valmistuu aivan pian, siitä myöhemmin lisää.

Vaikka Rouva Huu saa kotiinkantona luottamus- ja muiden toimiensa takia ja ansiosta lähes kaiken Suomessa ilmestyvän lasten- ja nuortenkirjallisuuden, niin silti Kirjakutsuilla tuli jälleen vastaan monta uppo-outoa ja kiinnostavaa teosta, jotka on hetimmiten otettava lukulistalle. Pienkustantajien tarjonta jää usein ansiottaan katveeseen kustantamon työvoimaresurssien vähäisyyden tai taloudellisten realiteettienkin takia: pienkustantamot eivät pysty julkaisemaan isoja mainoksia usein erinomaisista ja isojen valtavirtaa vastaan hanakasti pyristelevistä teoksistaan. Pienkustantajien helmet löytyvätkin usein puskaradion tyytyväisten käyttäjäkokemusten perusteella.

Kirjakutsuille osallistui myös Tuula Kallioniemi, jolla oli erityinen syy auvoiseen oloon. Hän sai nimittäin viime sunnuntaina Pirkkalaiskirjailijat ry:n, Suomen vanhimman maakunnallisen kirjailijayhdistyksen, myöntämän Alex Matson -kirjallisuuspalkinnon. Palkinto jaettiin nyt kahdeksannen kerran. Palkinnon suuruus on 2 000 euroa.

Tuula Kallioniemen kirjallinen ura alkoi vuonna 1978 ja hän on kirjoittanut jo yli 60 kirjaa lapsille ja nuorille. Kallioniemellä on herkät anturit aistia ajan ilmiöitä – ja yksi osoitus tästä kiinnostuksesta eri ilmiöitä kohtaan on myös se, että kirjailija toimertuu lasten- ja nuortenkirjallisuuden esittelytilaisuuteen kuuntelemaan, mitä muut kollegat koto-Suomessa ja maailmalla kirjoittavat juuri nyt. Kallioniemi kiertää myös uuraasti kouluissa imemässä vaikutteita tämän päivän lasten arjesta.

Lastenkirjahylly onnittelee!

tiistai 16. helmikuuta 2010

Kun mikään ei riitä... eli narsismi lastenkirjoissa

Katinka Tuisku: Elsa ja Narkissos. 35 sivua. Pieni Karhu 2009.

Giuseppe Caliceti & Mara Cerri: Täydellinen tyttö. Suomentanut Erkki Somersalo. 27 sivua. Lasten Keskus 2006.




Enteellistä tälle ajalle lienee se, että nykyisin ilmestyy jo lastenkirjoja myös narsistisista persoonallisuushäiriöistä.

Lapsen kehitykseen kuuluu luontaisesti tietty kaikkivoipuus. Terveen narsismin, (= omaan itseen liitetyt mielikuvat ja käsitykset) perusta syntyy jo varhaislapsuudessa. Syystä tai toisesta käsitys itsestä voi kuitenkin vaihdella ja päätyä äärimmillään narsistiseen persoonalllisuushäiriöön, jolloin ihmisellä on laaja-alaisia suuruuskuvitelmia joko mielikuvien tai käytöksen tasolla. Hän vaatii ympäristöltään jaktuvaa ihailua ja häneltä puuttuu kyky tuntea empatiaa.

Katinka Tuiskun kuvakirja Elsa ja Narkissos viittaa jo nimellään kreikkalaisen mytologian taruun kauniista Narkissos-nuorukaisesta. Tunnetuin versio Narkissos-myytistä kirjautuu Ovidiuksen nimiin merkittyyn Muodonmuutoksia-tarinaan.

Elsa-tyttö on kokenut pettymystä juoksukilpailussa. Vuoden uuraan harjoittelun jälkeen hän jää kompastumisen takia mitaleitta ja sijoittuu kilpailussa viimeisten joukkoon. Elsa työstää pettymystään lammenrantaan kurottuvan narsissin kanssa. Kopea narsissi ei kelpuuta mitään Elsan maljakkoa arvolleen sopivaksi. Narsissi kertoo Elsalle oman tarinansa, jossa on lapsentajuisesti kerrottu ydinkohdat Narkissos-myytistä.

Ja niin Elsa lopulta oppii, että tärkeintä on itsensä voittaminen.

Katinka Tuisku on psykiatrian erikoislääkäri, lääketieteen tohtori ja kuvataideterapeutti. Hänen akvarellikuvituksensa sitoutuu kuvataideterapiaan: taiteellista laatua olennaisempaa on ilmentää tekstin sanomaa väreillä, tunnelmilla ja ns. sisäisellä intensiteetillä. Tuisku on hakenut tyyliinsä vaikutteita intialaisesta naivismista. Kuvitus saattaa parhaimmillaan inspiroida lasta omaan luovaan itseilmaisuun, mikä on usein myös taideterapian yhtenä tavoitteena. Katinka Tuiskun omilta kotisivuilta voi lukea lisää hänen näkemyksiään mm. lapsen kirjallisuus- ja taidekasvatuksesta ja -terapiasta.

Toinen kiinnostava ja käsittelytavaltaan ehkä hieman vähemmän alleviivaava on italialainen kuvakirja Täydellinen tyttö. Se on viisas moraliteetti nykylasten (ja heidän vanhempiensa) täydellisyyden tavoittelusta ja kilpailuyhteiskunnasta, jossa lapset nykyisin joutuvat identiteettiään rakentamaan.

Sofia-tyttö osallistuu yhdessä muiden lasten kanssa leijanlennätyskilpailuun. Voittajaksi valitaan mantelisilmäinen poika, jonka leija lentää korkeimmalle. Sofia kohtaa yhä uusia, ihonväriltään, luonteenpiirteiltään, taidoiltaan, ulkoiselta olemukseltaan tai vaatetukseltaan erilaisia lapsia. Sofia kokee heidät kaikki vääränlaiseksi leikkiseuraksi... kunnes hän päätyy kerhohuoneeseen,

joka on tarkoitettu tytöille, jotka ovat pitkiä ja hoikkia, joilla on lenkkitossut, kello oikeassa ranteessa, silmät pyöreät ja vihreät, joilla on silmälasit, joiden hiukset ovat suorat ja vaaleat, ja joiden kolme vasemman käden kynttä on lakattu vihreäksi.


Sofia riemastuu ja uskoo kerhohuoneen olevan täynnä hänen kaltaisiaan tyttöjä, mutta huone onkin niin pieni, että vain hän yksinään mahtuu sinne. Seinällä on peili, josta Sofia näkee omat apeat kasvonsa.

Ankaralla moraalisaarnalla on kuitenkin onnellinen loppu. Sofia katsoo ikkunasta ulos ja näkee iloisesti yhdessä leikkivät erilaiset lapset. Ja hän päättää mennä leikkimään heidän kanssaan.

Mara Cerrin värikylläinen kuvitus viestii hienosti lasten välisen lojaalisuuden ja suvaitsevaisuuden puolesta. Kuvissa ollaan jatkuvassa liikkeessä ja tekemisen ilo syntyy aina yhdessä tekemisestä.

Aasinsillan kautta narsismi-teemaan sopivat myös nämä kaksi silmiä hivelevää satukuvitusta: Rudolf Koivun kuvitus Raul Roineen satuun Uneksija vuodelta 1946



sekä John Bauerin kuvitus Helge Kjellinin satuun Satu Loikka Pitkäsäärestä ja pikku prinsessa Niittyvillasta vuodelta 1913.





Täydellisen tytön arvio on muokattu alunperin Onnimannin numerossa 2/2006 ilmestyneestä arviosta.

perjantai 12. helmikuuta 2010

Lastenkirjallisuuden kurittomat lapset valtasivat radion

Heinrich Hoffmann: Jörö-Jukka eli Hupaisia tarinoita ja lystikkäitä kuvia 3-6 vuotiaille lapsille. 9. painos Otava 2005.

Ylen ykkösen Kirjakerho-ohjelmassa keskustellaan kirjallisuuden kurittomista lapsisankareista Heinrich Hoffmannin Jöröjukasta Tuula Kallioniemen Konsta kovanaamaan.

Toimittaja Kaisa Pulakan kanssa keskustelevat Rouva Huu ja luokanopettaja Markku Töllinen Karosen koulusta Tampereelta.

Kirjakerholaisten lukuläksynä ovat Tove Appelgrenin ja Salla Savolaisen Vesta-Linnea -kuvakirjat, Tuula Kallioniemen Konsta kovanaama ja Marika Uskalin Pietari, Nella ja kulmakunnan kauhu.

Ohjelma on kuunneltavissa radio Areenan kautta kuukauden ajan. Ensiesitys oli tänään ja pikauusinta tulee Ylen ykköseltä huomenna lauantaina heti aamukahdeksalta.

torstai 11. helmikuuta 2010

Kun Nalle Puh Risto Räppääjän rökitti...


Helsingin Sanomissa tänään Lastenkirjasivulla näyttävästi esillä olllut toimittaja Milla Aution teettämä kysely 3.-4.-luokkalaisten suosikkisatujen sankareista kirvoittaa monenlaisia mietteitä. Spontaaneja mielenilmauksia löytyy myös lehden nettisivuilta, joissa vastustetaan ylimalkaan satusankarien kilpailuttamista.

Tässä moitteessa on totta toinen puoli. Ja nimenomaan Nalle Puhin yhteydessä tuntuu vähän liioittelevalta väittää sen rökittäneen vastustajansa, sillä läpeensä leppoisasta Nalle Puhista ei tikulla kaivamallakaan löydy mitään kilpailuhenkeä saati halua mitellä voimiaan kenenkään kanssa.

Kyselyn otoksena oli siis nelisensataa 3.- ja 4-luokkalaista, 9–11-vuotiasta koululaista eri puolilta Suomea. Hajonta oli ymmärrettävästi suuri, ja kärkeen pääsi jo parillakymmenellä äänellä.

On hyvä, että lapsille tarjoutuu mahdollisuus kertoa – epätieteellisesti ja siksi myös sopivan epävirallisesti – lukukokemuksistaan. Lapsilta kysytään mielestäni ylimalkaan ihan liian vähän mielipiteitä. Näin pieni otos sisältää tietysti monia varauksia. Lapset ovat itse saaneet päättää, mitä pitävät satuna. Kysymyksen asettelusta tai vastauksista ei niin muodoin selviä, ovatko satusankarit heidän tämänhetkisiä suosikkejaan vai muistumia varhaisemmasta lapsuudesta.

Rouva Huulla oli mahdollisuus tutustua kyselyä kommentoivan tutkijan roolissa tuloksiin ja kuulla myös lehdessä referoituja laajempi otos lasten kirjallisia perusteita satusuosikeilleen. Niistä monessa korostui vanhemman ja lapsen lukuhetken merkitsevyys, eli se tunneside, joka syntyy aikuisen ja hänelle ääneen lukevan lapsen välille. On hienoa, että 3.-4.-luokkalaisetkin vielä ymmärtävät näiden ainutkertaisten hetkien merkityksellisyyden ja myös muistelevat niitä avoimesti!

Klassisten satujen näinkin suuri määrä ei ollut itselleni yllätys. Hannu ja Kerttu, Lumikki, Kolme pientä porsasta ja Punahilkka pitivät suvereenisti klassikkosatujen kärkipaikkoja hallussaan. Näiden satujen lumo selittyy monituhatvuotisella tarina-aarteella, jota on eri sukupolvien mittaan koeteltu ja hyväksi havaittu. Kansansatujen viisaus on osattu kiteyttää niin kompaktiin pakettiin, että edes ylikansalliset mediamogulit eivät pysty tärväämään niiden ydintä erilaisissa mukautuksissaan.

Monien klassikkosatujen kantovoima voi selittyä myös erilaisten, muille taidemuodoille tehtyjen sovitusten kautta. Suosituimpina klassikosatuina niin ikään mainitut Kolme pientä pukkia ja Prinsessa Ruusunen ovat käsittääkseni edelleen suosittuja laululeikkejä päiväkodeissa ja kerhoissa. Näiden satujen kohdalla ns. toiminnalliset ja täysin ulkokirjalliset seikat voivat selittää osaltaan suosiota.

Ja toisaalta: Walt Disney kumppaneineen on tehnyt kyllä rutkasti töistä juurruttaakseen klassisten satujen tulkintoja nykylasten tajuntaan. Kysely ei pysty todentamaan sitä, missä formaatissa lapsi on Nalle Puhinsa, Tuhkimonsa tai Peter Paninsa nauttinut. Tohdin epäillä, että kovinkaan moni haastatelluista lapsista olisi lumoutunut nimenomaan Kersti Juvan suomentamasta alkuperäisestä Nalle Puhista, vaan jostakin sen johdannaisesta – lyhennelmästä tai mukaelmasta.

J. M. Barrien Peter Panin kiriminen kärkiviisikkoon on kiinnostavaa.

Onko niin, että nykylapset – ja arvatenkin nimenomaan monien vaatimusten ristiriidassa jatkuvasti elävät pojat – samastuvat Peter Paniin, poikaan, joka ei halunnut kasvaa aikuiseksi? Peter Panin sofistikoituneempi tapa työstää lapsuuden traumoja näyttäisi siis kiilaavan 2000-luvulla jo Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossun kiekurapillerien lumon ohi.

Itseäni yllätti suomalaisen nykylastenkirjallisuuden mainintojen vähyys. Risto Räppääjää lukuunottamatta kärkiviisikkoon ei kivunnut muita uusia kotoisia lastenkirjasankareita. Onko niin, että lastenkirjatulva lamauttaa jo toisinaan myös vastaanottajansa: paljosta on vaikea valita – vai eivätkö uutuuksien aihevalinnat ja sankarien prototyypit jätä lukijoihin ns. lukuharrastuksen ahmimisvaiheessa mitään pysyvää muistijälkeä?

Mikä sitten yhdistää Nalle Puhia ja Risto Räppääjää?

Kummankin lastenkirjasankarin ympärille on tehty varsin toimiva mediamarkkinointikoneisto. Kummallekin on perustettu nettiin erilaisia fanisivustoja ja veikkaanpa, että Risto Räppääjääkin aletaan tuotteistaa tällä viikolla ensi-iltaan tulevan toisen elokuvan myötä entistä määrätietoisemmin. Nalle Puh ja Risto Räppääjä ovat molemmat markkinamiesten ja –naisten ponnisteluiden ansiosta sekä lasten että kirjoja ja muita kulttuurituotteita lapsilleen ostavien aikuisten tiedossa. Pienet ja vähäväkiset sankarit jäävät tässä mediahuomion mittelössä auttamatta isojen jalkoihin.

keskiviikko 10. helmikuuta 2010

Pasifismia ja koulukiusaamista


Stina Hammar: Kädet ylös! Kuvittanut Iben Clante. Suomentanut Salla Hirvinen. 94 sivua. Otava 1970.

Tämä Stina Hammarin ruotsalainen lastenkirja löytyi kirpputorilta 70 sentillä ja se herätti oitis minussa nostalgisia tunteita: Tämän kirjan olen lapsena, juuri lukutaidon alkeet sisäistäneenä, lukenut!

Kansikuva tuntui tutulta, samoin mustavalkoiset kuvitukset itse tarinassa. Mitään muuta muistijälkeä kirja ei ollutkaan tytönmieleeni jättänyt, mutta tässäkin oli kylliksi perustetta lukea kirja uudelleen.

Patsen kodin olohuone on preeria. Siellä hän leikkii pikkuveljensä Heikin ja parhaan ystävänsä Petrin kanssa villin lännen cowboy-leikkejä. Silloin on helppoa olla urhea revolverisankari. Koulun pihalla on toisenlaista: siellä on uhkana voimakas ja vihainen Aarne. Miksi Aarne on sellainen? Miksi kaikki eivät voi leikkiä ja olla rauhassa?


Tähän tapaan kirjan takakansi kiteyttää kirjan aihetta: koulukiusaamista, kaveripiirin hankauksia ja aggression hillintää.

Ja taas tekee mieli sanoa: kyllä ruotsalaiset osaavat! Luontevasti ja lapsen tunneailahduksia myötäeläen Stina Hammar kuvaa kouluikäisenkin lapsen pelkoja, sisarusten välisiä kahnauksia ja lapsen pienuuden tunnetta aikuisten pakkotahtisessa maailmassa.

Itse asiassa Kädet ylös! –kirjan voi lukea myös vastinparina Marika Uskalin viime viikolla Lastenkirjahyllyssä esillä olleelle Pietari, Nella ja kulmakunnan kauhu –kirjalle. Aarnekin on Leevin tapaan koulun häirikkö, joka tosin ei kirjassa – 1970-lukulaisen erityislapsia koskevan tutkimustiedonkin vähäisyyden takia – saa käytökselleeen mitään “virallista diagnoosia”. Viitteellisesti Aarnen ongelmia selitetään tekstissä vanhempien vastuuttomuudella: Aarnen isä ja äiti eivät osallistu vanhempainiltaan tai poikansa lääkärintarkastukseen.

Pikkuveli Heikki rohkaistuu lopulta kyseenalaistamaan kaikkien nähden Aarnen fyysisen ja henkisen terrorin. Todennäköisesti tilanne laukeaa, vaikka onnellista loppuratkaisua ei tekstin tasolle tuodakaan.

Ruotsalainen lasten- ja nuortenkirjallisuus heijasteli 1970-luvulla yhteiskunnallista todellisuutta paljon kotimaista suorasukaisemmin. Niinpä Patsekin pohtii isänsä kanssa sodan oikeutusta televisiosta näkemänsä sotadokumentin jälkeen hyvin lapsentajuisesti:

– Milloin tulee sellainen sota jota televisiossa näytettiin? Kysyi Patse.
– Jos jotkut ihmiset luulevat että he yksin ovat oikeassa ja tahtovat sitten määrätä kaikkia muita, niin silloin voi tulla sota, sanoi isä.
– Minä luulin että ne tappelivat oikeista asioista, sanoi Heikki.
– Maailmassa on sellaisia maita joissa on niin vähän ruokaa ettei sitä riitä joka päivä, sanoi isä.
– Toisilla taas on enemmän kuin mitä he tarvitsevat. Meidän on opittava jakamaan, niin että ruokaa riittää kaikille ja saadaan rauha.


Keskustelussa sivutaan myös äidin paheksuntaa poikien karjapaimenleikkejä kohtaan, mutta silti leikeillä on edelleen oikeutuksensa. Nykylastenkirjallisuudessa ei pyssyleikkejä – ns. poliittisen korrektiuden nimissä – juurikaan harrasteta.


Iben Clanten ilmeikäs mustavalkoinen piirroskuvitus tuo mieleen monet Astrid Lindgrenin lastenromaanien kuvitukset.

Kiinnittäkää erityistä huomiota ryhdikkääseen kirjasinlajiin, väljään rivin väliin, kuvituksen luetun ymmärrystä tukevaan tehtävään sekä siihen suunnitelmallisuuteen, jolla asiakokonaisuudet on ladottu omille riveilleen lukemisen helpottamiseksi.

Lisää tällaista, kiitos:

tiistai 9. helmikuuta 2010

Itsetuntotarinoita tavallisesta jokapäivästä


Pertti Luumi: Pöllö sammakko. Tarinoita ja tosijuttuja. Kuvittanut Nina Haiko. 96 sivua. Kirjapaja 2010. Ulkoasu Iiris Kallunki.

Mirjam Pressler & Dagmar Geisler: Kyllä me osaamme! Itsetuntoa vahvistavia tarinoita. Suomentanut Arja Kanerva. Lasten Keskus 93 sivua.

Kertoneeko jotain tärkeää hektisestä nykypäivästä, että tällaisille perusarkeen kiinnittyville lastenkirjoillekin on – tai ainakin oletetaan olevan – jälleen kysyntää?

1970- ja osin vielä 80-luvullakin arkisia lapsen elämästä kertovia pikkutarinoita ilmestyi vielä paljonkin.

Opetusneuvos ja pappi Pertti Luumi on kerronnan asiantuntija, joka on monissa eri yhteyksissä painottanut muun muassa lasten ja eri sukupolvien välisen suullisen kertomaperinteen ylläpitämisen tärkeyttä.

Pöllö sammakko kertoo alle 10-vuotiaasta Sakusta ja tämän päiväkoti-ikäisestä pikkusiskosta Alisasta. Sisarusten leppoisaan arkeen mahtuu pieniä mielenkuohuja, hauskoja sattumuksia ja kohtuuden nimissä myös vähäistä kitkaa ystävien ja sisarusten kesken.

Sakun ja Alisan elämää kannattelevat kuitenkin kiinteät ja avoimet suhteet vanhempiin ja isovanhempiin. Aikuisilla on aina aikaa kuunnella lasten ajatuksia ja murheita ja varsinkin isovanhemmilla on myös laatuaikaa muistella Alisan ja Sakun kanssa omaa lapsuuttaan.

Ilman alleviivausta Luumi käsittelee muun muassa koulukiusaamista, sisarkateutta, haavetta omasta lemmikistä ja vähittäistä valmistautumista uuden perheenjäsenen syntymään.

Kiinnostava ja monelle lapselle nykyisten nettihuutokauppojen aikana eksoottinenkin on tarina, jossa sisarukset pääsevät oikeaan, vanhanaikaiseen huutokauppaan. Saku tekee hyvät kaupat ja huutaa itselleen kolmella eurolla jalkapallon!

Mieleenjäävimpiä tarinoita ovat mökkimaisemaan sijoittuva Tähdet, jossa perhe tekee kuulaana pakkasyönä retken järven jäälle tähtiä ihailemaan ja tarina Oliko se Nalle Puh?, jossa ukki ja Saku kuulevat kesken sieniretken metsästä outoa puuskutusta…

Luumin kerrontaa kannattelevat eettiset elämänohjeet sekä lasten ja aikuisten toisiaan kunnioittava ja avoimen keskusteleva ilmapiiri. Pertti Luumin tarinat pysyttelevät visusti arjessa kiinni, siitä johtunee niiden hieman pönäkkä ja tasapaksu tunnelma.

Nina Haikon tyylitellyt kuvat vetoavat todennäköisesti alle kouluikäisiin kirjan lukijoihin; itse lukeva koululainen olisi varmasti viehättynyt hieman todenmakuisemmasta kuvitustyylistä.

Saksalaista arkirealistista kuvakirjatyyliä ja ns. täsmäkirjan lajityyppiä edustaa havainnollisesti Kyllä me osaamme! –kirja, johon on itse asiassa sidottu yksien kansien sisään neljä kuvakirjatarinaa sisaruksista, Larista ja Leenistä. Niiden teemoina ovat lääkärissä ja kaupassa käynti, lemmikin hankkiminen ja päiväkodin aloittaminen. Tässä kirjassa sisarusten ikäero on Luumin kirjalle päinvastainen: Leeni on jo aikava koululainen ja Lari vasta totuttelemassa kodin ulkopuoliseen päivähoitoon.

Kaikki kuvakirjatarinat kannustavat lasta ikänsä ja kehitysvaiheensa mukaiseen itsenäisyyteen, yritteliäisyyteen ja uusien taitojen omaksumiseen.

Dagmar Geislerin rosoinen ja värikylläinen, monilla yksityiskohdilla herkutteleva kuvitus muistuttaa arkea myötäävässä rentoudessaan paljon kotoista kuvittajaamme Salla Savolaista.

sunnuntai 7. helmikuuta 2010

Pat ja Mat, nuo mainiot tohelot!




Mat ja Pat: Jukka Saikkonen (vas.) ja Ilkka A. Jokinen. Kuvan copyright: Teatteri 2000.

Tamperelaisen lastenteatteri Teatteri 2000:n ohjelmistoon on juuri tullut tsekkiläiseen Pat & Mat -nukkeanimaatioon perustuva pienoisnäytelmä. Hupsis-ukot Pat ja Mat ovat armoitettuja toheloita, jotka ratkaisevat vastoinkäymiset ja tekniset ongelmat luovalla ongelmanratkaisulla. Peukalo ei ole näillä hurmaavilla ystävyksillä ole keskellä kämmentä, vaikka vasara toisinaan osuukin juuri siihen peukaloon…

Jukka Saikkosen käsikirjoitus pohjautuu Lubomir Benesin alkuperäisideaan. Ohjaus on Pirkko Uiton, joka tunnetaan myös kuulovammaisille lapsille suunnatuista viittomakielisistä teatteriesityksistä. Uiton ohjaus luottaakin mimiikkaan, kehonkieleen. Vähäiset repliikit ovat lähinnä tsekin kieleen sorahtavia huudahduksia.

Ilkka A. Jokisen (Pat) ja Jukka Saikkosen (Mat) ilmerepertuaari ja ällistyttävät päähänpälkähdykset viihdyttivät ensi-iltayleisöä vallan mallikkaasti.

40 minuutin mittaisen näytelmän tempo pysyi melko verkkaisena ja lopun sateenjälkeinen sisäkohtaus katkaisee kotoisesta tunnelmastaan huolimatta näytelmän vähän alavireiseen lopetukseen. Toisaalta olen itse jo väsynyt lasten teatterin viimeaikaiseen remellykseen ja väkisin-naurattamiseen. Pat & Mat -esityksessä uskalletaan luottaa pieniin tehosteisiin ja annetaan tilaa spontaanille naurulle ja oivalluksille, alkuperäisen nukkeanimaation henkeä näin visusti kunnioittaen.

Kotikutoista actionia ei tähän teatteridramatisointiin mahdu samassa määrin kuin sitä on alkuperäisissä, vuosina 1979–1982 valmistuneissa animaatioissa, joita on esitetty taajaan uusintoina myös Pikku Kakkosen lastenohjelmissa. Meidän perheessä kahta Pat & Mat -videota on vingutettu eestaas lasten ollessa pieniä.

Monitoimipesukone ja hella naurattivat kyllä antaumuksellisesti sekä lapsia että aikuisia. Lavastus on Kari Kokkosen ja rekvisiitta Hanna Mattilan käsialaa. Esitystä suositellaan yli 3-vuotiaille.

perjantai 5. helmikuuta 2010

Kansallisrunoilijasta ilman pönäkkyyttä

Wawa Stürmer & Ulrica Löfholm: Johan Ludvig. Pietarsaarelaispoika josta tuli kansallisrunoilija. 48 sivua. Suom. Raija Nummijärvi. Pietarsaaren kaupunki 2002. Ilmestynyt myös ruotsiksi.

Maijaliisa Dieckmann: Fredrika-rouvan koulu. Kertomus 1800-luvun puolivälin Porvoosta. 155 sivua. Schildts 2007. Kansikuva Aino Ahtiainen.

Johan Ludvig Runebergista (1804–1877) löytyy Pietarsaaren kaupungin julkaisema lasten kuvatietokirja, joka kertoo runoilijan lapsuudesta Pietarsaaressa ja myöhemmästä kirjailijanurasta Porvoossa. Wawa Stürmer kirjoittaa innostavasti Runebergin elämänvaiheista ja Ulrica Löfholmin kuvat antavat monen sadan vuoden takaisille tapahtumille eloisat kasvot.

Kirjassa kerrotaan muun muassa, kuinka Johan Ludvig kävi koulua ensin opettajatar Westmanin vaatimattomassa pikkukoulussa. Merikapteeni-isä arvosti kunnon koulutusta, ja niin poika lähetettiin kahdeksanvuotiaana Ouluun kouluun tullipäällikkö-setänsä hoteisiin. Johan Ludvig – tai Janne tai Ludvig, kuten häntä usein kutsuttiin – oli kouluaikanaan kuin kuka tahansa kepposteleva hulivilipoika.

Lähdettyään Turkuun ja sittemmin Helsingin yliopistoon Runeberg löysi kirjailijan kutsumuksensa, jota tänään voidaan juhlistaa mm. syömällä Runebergin torttuja. Runebergin vaimo Fredrika tuli kerran leiponeeksi niitä miehensä arvovieraille komerosta löytyneistä sekalaisista aineksista. Ja hyvää tuli!

Maijaliisa Dieckmannin Fredrika-rouvan koulu antaa enemmän tilaa kansallisrunoilijan vaimolle.

Noin kymmenvuotias Kaisa on onnekas, kun hän pääsee tavallisen sahatyömiehen vanhimpana tyttärenä Fredrika-rouvan naisyhdistyksen ylläpitämään kouluun kartuttaakseen auttavan luku- ja kirjoitustaidon lisäksi tietämystään muissakin oppiaineissa. Vähäinen etu ei ole sekään, että koululla saa vatsansa täyteen lämmintä ja terveellistä ruokaa. Rutiköyhä Verena-tyttö hämmentää Kaisaa ja hänen ystäviään uppiniskaisella käytöksellään, mutta lopulta Verenankin asiat kääntyvät parhain päin.

Fredrika-rouvan koulu on viehättävä historiallinen tyttökirja Porvoosta. Sen tapahtumat pohjaavat osittain todellisuuteen. Fredrika Runeberg kantoi huolta köyhien perheiden tyttöjen yleissivistyksen ja kasvatuksen puolesta ja perusti kotikaupunkiinsa tyttökoulun.

Vaikka kirjassa eletään vanhaa aikaa, niin 1800-luvun pikkukoululaisten ilon ja murheen aiheet eivät juurikaan poikkea nykyisistä. Kaisalla on jatkuvasti äidin kanssa kränää pakollisista kotitöistä ja vapaa-aikaa – omasta rahasta puhumattakaan – on tytön itsensä mielestä aina liian vähän.

Maijaliisa Dieckmann on historiallisten lasten- ja nuortenkirjojen tekijänä jo todellinen konkari, joka osaa elävöittää historiaa vivahteikkaasti. Hyvin havainnollisesti hän osoittaa, kuinka koulussa yksin- tai ääneenluettu kirjallisuus saattoi Kaisan lapsuudessa olla vilkkaan mielikuvituksen omaavalle kuulijalle suorastaan tajuntaa räjäyttävä elämys!


Tietokuvakirjan arvio on muokattu alunperin Onnimannissa ja Dieckmannin tyttökirjan arvio lasten kirjallisuuslehti Vinskissä 4/2007 julkaistuista arvioista.

torstai 4. helmikuuta 2010

Erilainenkin on tavis


Marika Uskali: Pietari, Nella ja kulmakunnan kauhu. 181 sivua. WSOY 2006. 2. painos 2007 Koulupokkari-sarja. Kansikuva: Elina Warsta.

Marika Uskalin (nyk. Laijärvi) Pietari, Nella ja kulmakunnan kauhu on ollut ilmeinen päänavaaja ns. erityislapsia kuvaavana ahmimisikäisten lasten romaanina.

Uskalin konsepti on nerokas: hän on taiten punonut dekkarimaisen juonen ja luonut riittävän vivahteikkaat ja särmikkään-sympaattiset päähenkilöt saman kerrostaloalueen pihapiirissä asuvista 10-vuotiaista lapsista, joilla ei äkkiseltään luulisi olevan paljonkaan tekemistä keskenään.

Ison sisarussarjan koulima Nella on kirjatoukka, jonka isä on lähikoulun rehtori. Pietari on yksinhuoltajaäidin ainokainen, nörtti, makealle perso ja erittäin isokokoinen. Pienluokkaa käyvällä Veetillä on äiti ja isä sekä ylivilkkautta ja roppakaupalla ongelmia.

Kolmikko päättää selvittää Nellan parvekkeelle ilmestyneen graffiti-töhryn tekijän. Selvitystyö vaatii tiukkaa ryhmäytymistä ja vähin erin luottamus lasten välillä vankistuu ystävyydeksi.

Pietaria Leevin äkkipikainen ja levoton käytös kuitenkin askarruttaa. Nettiin jo valmiiksi addiktoituneena hän ottaa luontevasti googlettemalla selvää Leevin pikaistuksissaan antamasta kirjainyhdistelmästä:

Pietari mietti hetken kädet näppäimistön päällä odottaen. Mitä Leevi olikaan sanonut eilen, että hänellä oli? ADHD? Pietarilla ei ollut aavistustakaan, mitä se tarkoitti. Oliko Leevillä jonkin kuolemaan johtava sairaus? Oliko ADHD kenties sukua Aidsille? Tai oliko ADHD:llä ehkä jotain tekemistä DNA:n kanssa? Oliko Leevi geenimanipuloitu yksilö tai salakoodattu androidi, ihmisrobotti?

Pietari näpytti Googleen hakusanaksi nuo kummalliset kirjaimet, ja hänen eteensä avautui pitkä valikko linkkejä. Hän klikkasi niistä auki ensimmäisen ja ryhtyi lukemaan.


Kuten parhaissa lasten- ja nuortenkirjoissa aina, rajaa Uskali tässäkin aikuiset lähes kokonaan seikkailun ulkopuolelle. Vanhemmat vilahtelevat vain stereotyyppisissä luonnerooleissa. Nasevasti Uskali myös ilkamoi modernin lastenkasvatuksen kustannuksella:

[Nellan) Äiti oli nimittäin demokratiaa kannattava kasvattaja, mikä tarkoitti sitä, että lapset saivat osallistua päätöksentekoon yhdessä aikuisten kanssa. Ehdotuksia tehtiin mitä älyttömämmistä asioista kuten siitä, säilytettiinkö isoja puolentoista litran limsapulloja jääkaapin ylä- vai alaosassa, ja sitten äänestettiin.


Uskalin puheenvuoro lapsuuden varhaisesta loppumisesta käy yksiin viime vuoden nuortenkirjauutuuksien (esim. Seita Parkkolan Usvan) kanssa – sillä erotuksella, että Uskalin lapset ovat vasta 10-vuotiaita, ja tekemässä jo pesäeroa lapsuudesta epävarmaan nuoruuteen:

Pietari katseli pikkuisia hiekkalaatikolla. [ – – – ] Pietarista tutui, että siitä oli ikuisuus, kun hän oli ollut noin pieni. Silloin olivat tärkeitä asioita olleet sellaiset kuin saiko lähteä pihalle ilman kurahousuja tai mitähän kauehaa tapahtuisi, jos karkaisi naapuripihalle asti. Pietaria nauratti, mutta nauru kuihtui nopeasti hymyksi. Nyt maailma levisi paljon laajemmalle hiekkalaatikon reunojen ulkopuolelle ja ongelmat olivat toista mittaluokkaa. Välillä ne tuntuivat niin isoilta, ettei niitä hallinnut millään. Kaikki terroristit ja saasteet ja huumenarkkarit ja asiat, joista ei olisi halunnut tietää yhtään mitään. Kurahousuisten ei tarvinnut murehtia sellaisia asioita kuin graffitit ja jengien väliset sodat. Muksut näyttivät viattomilta kuin vastaleivotut pullapojat pyöreine rusinasilmineen.


Tietoähkystä ja angstista huolimatta nimenomaan uteliaisuus tuntematonta, eli adhd:tä, kohtaan, sysää Uskalin kirjassa aiemmin toisiaan nyreästi ylenkatsoneet lapset ystävystymään. Lastenromaanin suvaitusevaisuuskasvatus on kuitenkin vaivihkaista; isoista asioista puhutaan jäntevän seikkailun lomassa.

Pietari, Nella ja kulmakunnan kauhu vaikutti ilmestyessään ilmiselvältä sarjan avausteokselta, mutta se jäikin itsenäiseksi lastenromaaniksi. Melkeinpä olisin toivonut sen kehkeytyvän sarjaksi, sen verran vivaihtekkaasti Uskali lapsiryhmäänsä tässä kirjassa luotsasi.

Erityislapsia kuvaavat lasten- ja nuortenkirjat ovat lisääntyneet sitä mukaa, kun aihealueen tutkimustietokin runsastuu. Aiheesta on ilmestynyt jo useitakin suomennettuja täsmäkirjoja, jotka ovat syntyneet täyttämään havaittua tyhjiötä tarjonnassa.

Esimerkiksi norjalaisen Thor Soltvedtin Rasa Vili: 30 riviä joka päivä (PS-kustannus 2006), Michéle Larhezin ja Francis Treiberin Ystäväni Aapo, jolla on autismi (Autismi- ja Aspergerliitto 2002) sekä Rosemarie Kuntler-Behnken ja Manfred Tophovenin Vauhdikas Rasmus (Kustannus-Mäkelä 2008) jakavat kaikki lastenkirjan formaatissa tietoa erityislapsen läheisille sekä luokka- ja leikkitovereille.

Mark Haddonin kulttiteoksen maineeseen yltänyt Yöllisen koiran merkillinen tapaus (Otava 2003) kertoo asperger-oireyhtymää potevasta murrosikäisestä pojasta. Itse romaanissa ei oireyhtymää mainita lainkaan, mutta kustantaja on nostanut valveutuneesti asian kirjan takakanteen.

Ilman tätä taustatietoa 15-vuotiaan Christopherin käytöksen voi nähdä aivan normaalina murrosiän kuohuaan puuskittain läpikäyvän teini-ikäisen perustempoiluna elämäntilanteessa, jossa mikään ei ole niin varmaa kuin jatkuva epävarmuus.

keskiviikko 3. helmikuuta 2010

Suomalaista lastenkirjakuvitusta Tallinnassa


Nyt on oiva ajankohta tehdä lastenkulttuurimatka Tallinnaan.

Tallinnan hulppeassa Lastenkirjallisuuskeskuksessa
(Eesti Lastenkirjanduse keskus) on nimittäin vast ikään avattu Virpi Talvitien kuvitusnäyttely, joka jatkuu helmikuun 27. päivään asti.

Näyttely sisältää yhteensä yli sata kuvitusoriginaalia mm. Timo Parvelan kirjoittamista kirjoista Keinulauta (WSOY 2006), Karuselli (WSOY 2008), Maukka ja Väykkä (Tammi 2009) ja Maukka, Väykkä ja mieletön lumipallo (Tammi 2009) sekä Katri Tapolan kirjoittamista kirjoista Satu joka oli totta (Tammi 2004) ja Ihmetyksiä (Tammi 2006). Tuoreimmat kuvat ovat Katri Tapolan kirjoittamasta kuvakirjasta Unilintu ja Uljas Sankari, joka ilmestyy maaliskuussa 2010 Teoksen kustantamana.

Tässä kuvitusnäyte vasta ilmestyvästä kirjasta:



Virpi Talvitie on muuntautumiskykyinen ja herkästi kuvitettavan tekstin nyansseja kuunteleva kuvittaja, joka tekee työtään nöyrästi ja paneutuneesti, monien kokeilujen ja luonnosten kautta.

Hän on tehnyt myös muutamia kuvitettuja aikuistenkirjoja, joissa sana ja kuva ovat kiinteässä yhteydessä toisiinsa, (mm. Tittamari Marttisen runokuvakirja Äidin karkkipäivä , WSOY 2003, ja Tuula Korolaisen & Riitta Tuluston toimittama ikääntymisrunojen antologia Pää tallella, Lasten Keskus 2008).

Viron Lastenkirjallisuuskeskus on toiminut vuodesta 2007 lähtien upeassa jugendtalossa Tallinnan vanhan kaupungin Paksu Margareeta -muurin kupeessa, osoitteessa Pikk 73.

Lastenkirjallisuuskeskuksessa toimii yleinen lastenkirjasto, lasten- ja nuortenkirjallisuuden tutkimus- ja arkistokeskus ja lastenkulttuurikeskus näyttely-, konsertti- ja kerhotiloineen.

Talo on avoinna ma-pe klo 10-18 ja la klo 11-16.

Viron lastenkulttuurikeskus on esitelty Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutin Onnimanni-lehden numerossa 2/2009.