tiistai 30. maaliskuuta 2010

Ilon sanansaattaja, Eppu Nuotio













Eppu Nuotio
sai tänään Otavan kirjasäätiön jakaman, 5 000 euron suuruisen Kaarina Helakisa -kirjallisuuspalkinnon monipuolisesta työstään lasten- ja nuortenkirjailijana.

Eppu Nuotion laaja lasten- ja nuortenkirjatuotanto sisältää yli 30 teosta: kuvakirjoja, lastenrunoja ja -loruja, lastenkertomuksia ja -romaaneja sekä nuortenkirjoja. Palkinnon perusteluissa Nuotiota luonnehdittiin mm. seuraavasti:

Nuotio on todellinen ilon sanansaattaja. Hänen lapsille kirjoittamistaan teksteistä huokuu lämminhenkisyys, riemu ja välittäminen. Uteliaisuus, kyky nähdä ihmeitä elämässä kumpuaa teksteistä riemastuttavalla tavalla. Nuotion teksteissä ystävyys ja ystävällisyys avartavat maailmaa.


Eppu Nuotion lorut ja runot vauvoille ja lapsille ovat täynnä lämpöä ja väriä. Nuotion lasten- ja nuortenromaaneissaan tärkeitä rakennusaineita ovat huumori ja vauhti, ystävyyden ja välittämisen teemat.

Nuotio on paitsi lastenkulttuurin vaikuttaja, myös kirjallisuuden ja kirjoittamisen monitaitaja, suomentaja, näyttelijä ja ohjaaja. Aikuisille hän on kirjoittanut trilogian Lehmuksen perheen koskettavista vaiheista ja menestyksekkään trillerisarjan. Unicefin hyvän tahdon lähettiläs hän on ollut vuodesta 2002 lähtien.

Lastenkirjahylly onnittelee!

Inspiroiva kirjoittamisopas


Terhi Rannela: Kirjoita nuorille. 136 sivua. BTJ Kustannus 2010.

Rouva Huu povaa Terhi Rannelan kirjoittamisoppaan synnyttävän ennen pitkää suoranaista ruuhkaa kustantamoiden käsikirjoitusten postilaatikkoon. Sen verran innostavasti ja inspiroivasti Rannela nimittäin onnistuu lanseeraamaan lukijalle ajatuksen kirjoittaa tälle erityisen vaativaksi tiedetylle kohderyhmälle.

Nuoruuden uho ja virkistävä uhmakkuus on nuortenkirjailijana ja free-toimittajana työskentelevän Rannelan (s. 1980) äänilaji. Hän haluaa antaa näkyvyyttä ja kuuluvuutta vaativaa ja vastuullista työtään tekeville kollegoille.

Rannela on syvähaastatellut lukuisia eri-ikäisiä kotimaisia nuortenkirjailijoita heidän tuotantonsa taustavaikuttimista, työtavoista ja keskeisistä teemoista (mukana ovat mm. Esko-Pekka Tiitinen, Sirpa Puskala, Marja-Leena Lempinen, Marja-Leena Tiainen, Anneli Kanto, Tuija Lehtinen, Sari Peltoniemi, Salla Simukka ja Harri István Mäki).

Haastatellut kirjailijat ovat selvästi ottaneet tilaisuudesta vaarin ja puhuneet suunsa puhtaaksi monista nuortenkirjallisuuden ilmiöistä. Seita Parkkola kyseenalaistaa liukuhihnalta tuotetut ulkomaiset tusinasarjat ja penää myös kustannustoimittajilta vastuuta kirjantekoprosessin eri vaiheissa.

Marja-Leena Tiainen kertoo suomalaisen kustantajan jäykkäniskaisesta suhtautumisesta nuortenkirjakäsikirjoitukseensa, joka käsitteli nuoren pojan transvestiitti-isää. Käsikirjoitus päätyi sattuman kautta Tanskaan ja se ilmestyi siellä nimellä Sommer på høje hæle vuonna 2002.

Tiainen viittaa myös Åsa Anderberg Strollon nuortenromaaniin Minna, joka on aiemmin ollut esillä Lastenkirjahyllyssäkin, ja arvelee että tämä käsikirjoitus tuskin olisi mennyt edes läpi suomalaisen kirjoittamana. Olen asiasta täysin samaa mieltä!

Nuortenkirjailijoiden ikuinen “kuuma peruna” eli arvostuskysymys on rakentavalla ja ajatuksia herättävällä tavalla kirjassa esillä:

Nuortenkirjailijan pitäisi saada ensisijaisesti olla kaunokirjallisuutta tekevä taiteilija, mutta työnkuvaan kuuluu myös nuorisotyöntekijänä, äitinä, isosiskona, isoveljenä, isänä, opettajana ja psykologina toimiminen. Eikö vähempikin riittäisi? Näillä liksoilla?


Kirja paljastaa myös, että nykynuortenkirjailijat yrittävät kykyjensä mukaan pysyä hollilla nykynuorison maailman suhteen. Kirjailijat seuraavat lukuisia nuorten keskustelupalstoja, musiikkia, muotia ja alakulttuureita. Toisaalta Sirpa Puskala toteaa, että liiallisuuksiinkaan ei voi mennä. Tärkeintä on joka tapauksessa se, että kirjailijalla on nuorille jotain tärkeää sanottavaa ja se ei aina ole mitenkään aikaan ja paikkaan sidottua.

Kirja sopii mainiosti sanataidekoulujen virikemateriaaliksi, sillä mukana on paljon kirjoittamiseen innostavia tehtäviä, joiden avulla voi tutkia omia intentioitaan ja motivaatiotaan kirjoittaa nuorille. Yhtä hyvin kirja sopii myös pöytälaatikkokirjoittajalle, joka miettii teksteilleen sopivaa kohderyhmää. Ja käsittääkseni kirja on onnen omiaan myös asemansa jo vakiinnuttaneille nuortenkirjailijoille, jotka mieluusti lukevat toisten kollegoidensa kokemuksia kirjoittamisesta.

Puiseva oppikirjamaisuus ei Kirjoita nuorille -opasta rasita. Terhi Rannela kirjoittaa letkeästi ja rennosti – ja ennen muuta puhuttelevasti. Hän zuumaa kattavasti kotimaista nuortenkirjatarjontaa ja osoittaa siitä myös ilmeisiä katvealueita: hän peräänkuuluttaa enemmän runoja nuorille ja povaa myös tarkkaan napitetun sukupuoliroolimallin liudentumista nuorten kasvukuvauksissa.

maanantai 29. maaliskuuta 2010

Nuo mainiot mammutit


Neal Layton: Mammuttikoulu. Suomentanut Peikko Pitkänen. 149 sivua. Otava 2009.

Neal Layton: Mammuttikoulu pulassa. Suomentanut Peikko Pitkänen. 141 sivua. Otava 2009.

Neal Layton: Mammuttikoulu lomalla. Suomentanut Peikko Pitkänen. 141 sivua. Otava 2010.





Brittiläiset osaavat yhdistää rouheasti absurdin huumorin, sutkit sanailut sekä ronskin suurpiirteisen kuvituksen toisiinsa.

Näiden menestystekijöiden varaan rakentuu Neal Laytonin uusi Mammuttikoulu-sarja. Sen pääosissa on kaksi villamammuttia, Oskari ja Arabella, jotka ensimmäisessä osassa aloittavat Mammuttikoulun. Kuten odottaa saattaa, koulu ei ole ihan tavanomainen. Barbaarimaisesti käyttäytyvät ihmislaumat yrittävät tämän tästä häiritä mammuttien elämää, mutta pienellä juonikkuudella ne yleensä selättävät juntti-ihmisten hyökkäykset.

Neal Layton (s. 1971) on monipuolinen sana- ja kielivirtuoosi Iso-Britanniasta. Hänen tavoitteenaan on tehdä kirjoja, jotka huvittavat yhtälaisesti lapsia ja aikuisia. Hän luottaa perinteisiin lapsen hauskutuskeinoihin eli kakka- ja pieruhuumoriin, mutta pysyttelee tiettyjen sovinnaisuusnormien rajoissa.

Mammuttikoulu-kirjoista on kuvittaja-kirjailijan kotimaassa tehty myös kuvakirjoja. Layton on kuvittanut lasten kuvatietokirjan myös "siitä itsestään": Otava julkaisi Nicola Daviesin kirjoittaman perusteoksen Kakka vuonna 2008.

Mammuttikoulu-sarjan helppolukuisuus syntyy suurpiirteisen, pilapiirrosmaisen kuvituksen, sarjakuvan kaltaisten tehokeinojen ja rivakan juonenkuljetuksen kautta. Uusin, vielä suomentamaton sarjan osa käsittelee surffausta. Eli kovin uskollista muinaishistoriankuvausta sarjalta on turha odottaa...

Mammuttikoulu-sarja sai Rouva Huun myös muistelemaan kaihoisasti lapsuudessa lukemaansa Bertil Almqvistin Musa ja Muru -kuvakirjasarjaa (Weilin+Göös 1971), jossa Laytonin kirjan tapaan seikkailtiin suvereenisti nykyajan ja muinaishistorian välimaastossa.

Kirjat kertovat noin 4000 vuotta sitten Mälaren-järven rannalla eläneestä Murikan perheestä, joka tekee matkoja ympäri maailmaa: sarjan kirjoissa Murikan perhe reissaa Englannissa, Egyptissä ja Amerikassa. Kirjasarja on hyvä esimerkki siitä, että jo 1970-luvulla tehtiin sarjakuvan muotokieltä hyödyntävää lastenkirjallisuutta:




Ja pienen aasinsillan kautta Rouva Huu käyttää jälleen tilaisuutta mainostaa huomenna tiistaina Tampereella Ravintola Tiiliholvissa (os. Kauppakatu 10) klo 18 järjestettävää luentoa.

Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutin toiminnanjohtaja, FL Maria Ihonen alustaa Klassikkoklubissa aiheesta Latokit, kirvesheimo, jootit ja muut Suomen asutushistorian kuvitteelliset kansat nuortenkirjallisuudessa.

Järjestävänä tahona on Antiikin, keskiajan ja renessanssin monitieteinen tutkimuskeskus Trivium, jonka kupeessa toimii Klassikkoklubi ja sen kyljessä vielä alajaostona Unohdettujen kansojen klubi (UKK), jossa keskustellaan kerran kuussa vaihtuvien alustajien inspiroimana tieteen, taiteen ja kulttuurin klassikkoilmiöistä. Unohdettujen kansojen klubi jäljittää historiakirjoituksesta ja kaunokirjallisuudesta tunnettuja kansoja tai väestöryhmiä, jotka hävisivät ja sulautuivat ja joiden kansallistunnetta kukaan ei tästä syystä vaali.

sunnuntai 28. maaliskuuta 2010

Poimintoja Kirjakorista


Nuorisokirjallisuuden Instituutin perjantainen Kirjakori-seminaari onnistui taas mainiosti.

Vaikka monet esitellyt kirjat sinällään ovatkin Rouva Huulle jo tuttuakin tutumpia, on aina virkistävää kuulla niistä yhteenvetoja vähän erilaisista näkökulmista.

Kirjastonhoitaja Päivi Nordling oli loihtinut Kirjakori-näyttelystä taas houkuttelevan kattauksen, jossa erityishuomiota saivat mm. eri teemojen mukaan ryhmitellyt kuvakirjat, tietokirjat ja sarjakuvat.



Näyttelyssä on mukana lähes 1300 lasten- ja nuortenkirjaa. Noin 200 kirjaa on vielä toivon mukaan matkalla näyttelyyn: valitettavasti läheskään kaikki kustantajat eivät toimita kirjoja automaattisesti SNI:n kirjastoon, ja täydennyksiä joudutaan tekemään useasti pitkin vuotta. Viime vuoden lasten- ja nuortenkirjanimekkeiden määrä huitelee siis jälleen 1500:n tietämillä. Suomen Kustannusyhdistys kokoaa myöhemmin keväällä tarkemmat tiedot koko vuoden nimekemääristä.

Tutkija Noora Miettisen aiheena oli kotimainen kuvakirjatarjonta, jota hän zuumasi sarjoittumisen, perhekuvauksen, mielikuvituksen sekä sankaruuden ja pelon käsitteiden kautta. Miettisen laskelmien mukaan Suomessa ilmestyi viime vuonna noin 470 kuvakirjaa, joista kotimaisia oli vajaat 80.

Havainnollisesti Miettinen kiteytti myös kuvakirjojen sarjoittumista ilmiönä: kustantajat suosivat valmiita sarjakirjakonsepteja, mikä saattaa vaikeuttaa uusien kuvittajadebytanttien esiintuloa. Toisaalta Miettinen herätteli myös suhteellisuudentajuani toteamalla, että suomalaisista kuvakirjamarkkinoista puolet on kirjakerhotarjonnan varassa.

Onko niin, että kokeelliselle kuvakirjailmaisulle ei Suomen kokoisessa pienessä maassa ole pian tilaa lainkaan?

Sanataideohjaaja Karoliina Suoniemi esitteli viime vuoden poikkeuksellisen runsasta lyriikkatarjontaa. Vuonna 2009 ilmestyi ennätykselliset 26 runokokoelmaa lapsille tai nuorille! Erityistä kiitosta Suoniemi antoi uusille nuorten runokirjoille, jotka on otettu riemuiten vastaan yläkoulussa ja lukioissa (Lastenkirjahyllyssä aiemmin esiteltyjen Tuula Korolaisen Mikä onni, 6 B ja Aira Savisaaren Joku siipi pitäis olla –kirjojen lisäksi Kari Levolan toimittama Runo vieköön! Tammi).

Kirjavinkkari ja kirjastonhoitaja Reetta Saine keskittyi pako-teemaan eli erilaisiin eskapismin muotoihin nuortenkirjallisuudessa. Saine oli jälleen tyylilleen uskollisesti miellyttävän poleeminen ja kyseenalaisti raikkaasti vallitsevia olettamuksia. Pitänee ainakin oikopäätä hakeutua nuorille aikuisille suunnatun Nina Petanderin Pläts! –romaanin ääreen (Otava).

Kirjailija ja suomentaja Salla Simukan luupin alla olivat realistiset nuortenromaanit, joissa kotikeskeinen kuvaustapa näyttää olevan – enteellisesti vai silkan sattuman takia? – yleistymässä. Simukka myös haastoi suomalaisia nuortenkirjailijoita kuvaamaan koulunkäyntiä nykyistä enemmän osana nuorten päähenkilöiden arkea. Vakiintuneen parisuhteen luonteva kuvaus kotimaisessa nuortenkirjallisuudessa on Simukan havaintojen mukaan niin ikään jäänyt yllättävän vähälle käsittelylle.

Tutkija, SNI:n toiminnanjohtaja Maria Ihonen puolestaan esitteli viime vuoden kiinnostavia sarjakuvauutuuksia. Klassikkolaitoksista keskustelua syntyi Tove ja Lars Janssonin Muumi-sarjakuvien uusintajulkaisusta ja siitä hämmentyneestä palautteesta, mitä ne ovat herättäneet ainakin Turussa lastenosaston lainausmateriaalina niiden ylläpitämän roiman boheemin elämänasenteensa takia.

Onkin syytä muistaa, että Muumi-sarjakuvat ovat alun alkaen vuodesta 1954 ilmestyneet brittiläisessä Evening News -sanomalehdessä ja olleet siis ennen muuta aikuisten herkkua. Lapsi- ja aikuissukupolvelle, joka tuntee vain 1990-luvun animaatiomuumisarjat, voi olla vaikea hahmottaa Muumien historiallista taustaa.

Päivän kiinnostavin alustus oli Rouva Huun mielestä Karosen koulun opettajan Markku Töllisen 5.-6.-luokkalaisten parissa teettämä kartoitus, jossa selvitettiin 12–13-vuotiaiden oppilaiden käsitystä hyvästä ja huonosta kirjan kannesta ja takakansitekstistä. Töllisen otoksessa oli mukana kotimaisia ja käännöskirjoja varhaisnuorille, jo ennestään tutusta sankarista kertovia sarjakirjoja, kustantajan kirjasarjassa ilmestyneitä kirjoja sekä itsenäisiä romaaneja.

Voiton vei molemmissa sarjoissa (kansikuva ja takakansiteksti) Julia Goldingin merirosvoseikkailu Merirosvot ja kultainen neula (Otava 2009). Eniten oppilaisiin näyttivät vetoavan kirjat, joissa luvataan seikkailua, jännitystä, huumoria ja matkaa mielikuvituksellisiin maailmoihin. Myös eläimet ovat yleensä takuuvarmoja kiinnostuksen herättäjiä.




Usein tuntuu, että kansikuvan ja takakansitekstin tekemiseen ei enää kirjan viimeistelyvaiheessa ennätetä tai ymmärretä paneutua riittävästi. Olisi kiinnostavaa kuulla tästä aiheesta myös kustantajan näkökulma!

Toissa viikonloppuna Suomen Nuorisokirjailijat ry järjesti jäsenistölleen seminaarin, jossa niin ikään pohdittiin kirjan kansikuvan tärkeyttä kirjan markkinoinnissa. Seminaarissa tuli esille, että kuvittajat eivät aina jaksa, viitsi tai ennätä edes lukea käsikirjoitusta, vaan pyytävät muutaman sisällön kannalta merkittävän katkelman oman kuvitustyönsä evästykseksi. No, kuvittajia on tietysti moneen lähtöön, ja Rouva Huu haluaa uskoa, että valtaosa on kuitenkin yhtä sitoutunut lasten- ja nuortenkirjallisuuden kuvitukseen yhtä kunnianhimoisesti kuin mihin tahansa muuhunkin työkomennukseen.

Kirjakori-näyttely on kaikille avoinna Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutin kirjastossa 12. toukokuuta asti. Näyttely on avoinna maanantaisin klo 10–18 ja tiistaista perjantaihin klo 10–15. Ryhmien toivotaan sopivan tulosta etukäteen.

torstai 25. maaliskuuta 2010

Eilen oli Kitty Crowtherin onnenpäivä... ja vähän oravan myös


Toon Tellegen: Oravan syntymäpäivät ja muita eläinten juhlia. Kuvittanut Kitty Crowther. Suomentanut Tarja Roinila. 89 sivua. Nemo 2003.

Eilinen uutisointi Astrid Lindgren –muistopalkinnon saajasta belgialaisesta Kitty Crowtherista ei ensin nostanut antureitani lainkaan valppaustilaan: mutta hitaasti päivitin muistiani. Kitty Crowther on kuvittanut yhden lähivuosien suosikeistani, Nemon kustantaman suomennoksen Toon Tellegenin satukirjasta Oravan syntymäpäivät ja muita eläinten juhlia.

Kitty Crowther on kirjoittanut kaikkiaan noin 35 lastenkirjaa, jotka ovat ilmestyneet Belgiassa tai Ranskassa. Parhaiten hänet tunnetaan omista kuvakirjoistaan, joihin hän laatii sekä tekstin että kuvat, mutta hän on myös kuvittanut muiden kirjailijoiden tekstejä.

Toivottavasti jo piankin saadaan suomeksi myös hänen kuvakirjojaan, joita Astrid Lindgren –palkinnon raati luonnehti kokonaistaideteoksiksi. Crowther on kuvannut intiimillä tavalla perheen sisäisiä ristriiitoja, yksinäisyyttä ja kuolemaa. Hänen kirjojensa kohdalla sanotaan olevan oikeutettua puhua huumorin ja melankolian luontevasta yhdistämisestä.

Astrid Lindgren –muistopalkinnon arvo on – ei vähempää kuin … 515 000 euroa.

oheinen Oravan syntymäpäivät –kirjan arvio on julkaistu alunperin Onnimannissa 1/2004. Kirja on mystisesti hävinnyt kirjahyllystäni, mutta yritän jäljittää sen huomenna Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutin kirjastosta Kirjakori-seminaarin yhteydessä ja laittaa arvion kupeeseen kuvan ainakin kirjan kannesta ja kenties muutaman kuvitusnäytteenkin.




Napakan lyhyitä ja eloisasti kuvitettuja satuja tarvittaisiin rutkasti nykyistä enemmän. Tällaisella satutyypillä on jatkuvasti kysyntää päiväkotien, kirjastojen, koulujen sekä lasten ja vanhempien yhteisissä satutuokioissa. Pienkustantamo Nemo on tehnyt lastenkirjallisuuden valtavirran ulkopuolelta hyvän löydön.

Hollantilaisen lääkäri Toon Tellegenin (s. 1941) hilpeä satukokoelma inhimillisesti käyttäytyvistä ja vaatetetuista eläimistä on kaikessa konstailemattomuudesaan sukua klassiselle eläinsatuperinteelle, mutta siinä on riittävästi huumoria ja vivahteita nykyajankin tarpeisiin.

Tellegenin sadut ovat hyväntuulisen naiiveja tarinoita hullunkuristen eläinten tempauksista. Kokoelman pitkässä nimisadussa perusluonteeltaan erittäin huolestunut orava järjestää metsän eläimille syntymäpäiväkutsut.

Lyhyemmissä saduissa muiden muassa heinäsirkka avaa kaupan, jossa se keksii lahjaideoita syntymäpäiviä varten, orava joutuu tiukan paikan eteen löytäessään metsästä kakun, joka on tarkoitettu vain sille, jonka ei tee mieli kakkua ja valtaisa kaskelotti saa kalalokilta kutsun saapua juhliin ällistyttäen kaikki vieraat tanssitaidoillaan ja orava keksii niin täydellisen naamiaispuvun, että sen pääsy juhliin evätään kerta toisensa jälkeen. Tellegenin saduissa tehdään arjen keskelle komeita juhlia ja nautitaan ystävyydestä.



Belgialaisen, juuriltaan äidin puolelta ruotsalaisen Kitty Crowtherin (s. 1970) väriliitukuvitus on tyyliltään vanhahtavaa, mutta sopii juuri siksi niin hyvin näiden ajattomien eläintarinoiden oheen. Crowther on kertonut ihailevansa Tove Janssonin Muumi-kirjojen kuvitusta, ja eittämättä yhtäläisyyksiä löytyykin lähinnä eläinhahmojen persoonallisessa karakterisoinnissa. Erityiskiitoksen ansaitsee kirjan esteettisesti tyylikäs, viimeistelty ulkoasu ja käteen sopiva koko.

tiistai 23. maaliskuuta 2010

Räväkät tytöt retkellä


Marika Maijala & Juha Virta: Sylvi Kepposen hukkaretki. 32 sivua Otava 2010. Graafinen suunnittelu Marika Maijala.













Jos oli aiemmin Lastenkirjahyllyssä esitelty Katri Tapolan ja Kristiina Louhen Maunon maja poikien kuvakirja, niin Sylvi Kepposen hukkaretki on saman lajityypin ehta tyttöjen kuvakirja!

Marika Maijala on ollut pitkään yksi nuoren polven suosikkikuvittajistani. Hänen karismaattiset, pitkäraajaiset ihmishahmonsa ja kaikkia kuvasommitelun lakeja uhmaavat taittoratkaisunsa ovat olleet freesejä ja raikkaita.

Sylvi Kepposen pitkä päivä (Otava 2009) oli mielestäni täysosuma, mutta nyt en voi mitään hienoiselle pettymykselleni, kun huomaan että charmantista Sylvistäkin on tekeytymässä sarja.

Vaikka aihe on kyllä kieltämättä aivan huippu: Sylvi tutustuu Enska-papan naapuriin muuttaneeseen Orvokkiin. Tytöt päättävät sinetöidä uuden ystävyytensä lähtemällä telttaretkelle papan pihamaalle. Valmistelut tehdään tyttömäisellä perinpohjaisuudella ja hartaudella. Orvokki on tutkijatyyppi, ja jostain syystä erityisen kiinnostunut susista. Kun pappa sitten mainitsee "suden hetken", on tunnelma luonnollisesti tihentynyt jo käsinkosketeltavan jännittäväksi…



Maijalan kuvitus on kepeän retrohenkistä. Kuinka hän onkaan voinut tavoittaa juuri sen okrankeltaisen, joka oli lapsuuden retkiteltan sävynä? Kuvat ovat täynnä toimintaa; samalla aukeamalla saatetaan esittää Sylvi ja Orvokki eri tilanteissa ikään kuin kuvasarjana. Juha Virran tarina soljuu pakottomasti ja tyttöjen impulsiivisille ajatuksille sopivasti tilaa antaen. Orvokin tummasta ihonväristä ei tarinassa hiiskahdeta sanallakaan; tällainen poliittinen korrektius on yleistymässä myös kotimaisissa kuvakirjoissa – toivottavasti ei kuitenkaan maneeriksi asti.



Kapea pitkänhuiskea kirjaformaatti, vielä Hanhiemon satuaarretta ja Hanhiemon iloista lipastakin korkeampi, viehättää lasta. Mutta Maijalan kokeilunhalun ja riehakkuuden tuntien olisin voinut odottaa, että tämä kirja olisi leikitellyt perinteisen kirjan muodolla vaikka toiseen suuntaan: matala pitkäsivuinen kuvakirja olisi ollut niin ikään vinkeä!

lauantai 20. maaliskuuta 2010

Elämäkerta tytöstä, jolla oli satusilmät


Sirpa Kivilaakso: Satukuningatar Anni Swan. Elämä ja teokset. 275 sivua. Atena 2009. Kansi Aino Ahtiainen.

Sirpa Kivilaakso teki kirjallisuustieteen väitöstutkimuksen Anni Swanista vuonna 2008 (Lumometsän syli. Anni Swanin satusymbolismi 1896–1923. Atena 2008) ja tämä tieteellistä tutkimusta populaarimpi elämäkerta on luonteva jatko väitökselle. Anni Swanista on ilmestynyt aiemmin kirjallisuudentutkija Maija Lehtosen lisensiaatintutkimukseen perustuva teos Anni Swan (WSOY 1958), joka elämän ja tuotannon ohella kävi läpi Swanin kirjallisia vaikutteita.

Kivilaakso nojaa Lehtosen perustutkimukseen, mutta hänellä on ollut käytössään myös laaja arkistoaineisto, muun muassa Anni Swanin pojan Antero Mannisen ja hänen pojantyttärensä Hellevi Arjavan pieteetillä toimittamat kirjekokoelmat.

Kivilaakso piirtää Anni Swanista (1875–1958) eloisan ja vähin erin omasta erityisestä kirjailijakutsumuksestaan tietoiseksi tulevan kulttuurikodin kasvatin muotokuvaa. Historiallista ja kulttuurista ajankuvaa taustoitetaan riittävästi ja nykylukijan on näin helpompi suhteuttaa Swanin varhaista emansipatorisuutta ja uhmakkuutta. Tyttöjen koulutusmahdollisuudet olivat vielä 1800-luvun lopullakin niukat ja lukukausimaksut jopa kaksinkertaiset poikiin verrattuna. C. G. Swan antoi kuitenkin kaikkien yhdeksän tyttärensä käydä tyttökoulua ja he kaikki hankkivat itselleen myös ammatin – mikä oli tuolloin varsin harvinaista.

Edistysmielisen kotikasvatuksen ansiosta Anni Swanillekin oli luontaista valita sittemmin ns. kumppanuusavioliitto toisen kirjailijan, Otto Mannisen, kanssa sekä perustaa perhe ja jatkaa sen rinnalla myös täysipainoista kirjailijan, suomentajan ja lastenlehden toimittajan uraansa.

Kivilaakson Anni Swan –elämäkerta hahmottelee kiinnostavasti edelleen melko vähän tutkittua suomalaisen lastenlehdistön varhaista historiaa. Anni Swan toimitti elämänsä aikana monia keskeisiä lastenlehtiä, Pääskystä, Nuorten Toveria ja Sirkkaa. Muutamat hänen nuorisoromaaneistaan ilmestyivät alunperin lastenlehtien jatkokertomuksina ja samalla Swan sai lukijapalautteen kautta luontevan yhteyden lukijoihinsa.

Kivilaakso kirjoittaa selkeästi ja innostavasti kohteestaan. Anni Swanin kuoleman jälkeen hänen kustantajansa WSOY järjesti rakastetun satu- ja nuorisokirjailijan kunniaksi muistokilpailun, jonka voitti Merja Otava modernilla nuortenromaanillaan Priska (WSOY 1959). Kivilaakso mainitsee hieman harhaanjohtavasti, että vastaava kilpailu järjestettäisiin edelleen joka kolmas vuosi ja palkintona jaettaisiin Anni Swan –mitalia. Kyse on kuitenkin IBBY Finlandin joka kolmas vuosi jakamasta tunnustuspalkinnosta korkeatasoiselle kotimaiselle lasten- ja nuortenkirjalle ja -kirjailijalle, ei siis varsinaisesta kilpailusta.

Erityiskiitoksen kirja saa kauniista ulkoasustaan, levollisesta taitostaan, runsaasta kuvituksestaan ja jugend-henkisestä typografiastaan. Tällaisia mukaansa tempaavia elämäkertoja lastenkirjallisuuden rakastetuista kotimaisista klassikoista toivoisi ilmestyvän rutkasti nykyistä enemmän!

Tampereella on ensi maanantaina 22.3. tilaisuus kuunnella FT Sirpa Kivilaakson kirjaan liittyvää alustusta Anni Swanista Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutissa (Puutarhakatu 11 A) klo 17 alkaen. Tilaisuus on kaikille avoin.

perjantai 19. maaliskuuta 2010

Eloisa ja sympaattinen lapsuudenkuvaus Minna Canthista

Anneli Toijala: Myrskylintu. Miinu Johnsson (Minna Canth) ja Tampere 19.3.1852-1.4.1853. 265 sivua. Tammi 1994. 2. painos 1996. Kansikuva Matti Kota.

Tänään vietetään Minna Canthin päivää.

Myrskylintu on historiallinen nuortenromaani, jossa kerrotaan Minna Canthin lapsuudesta Tampereen 3 000 asukkaan tehdaskaupungissa vuosina 1852–1853.

Teos rajoittuu kuvaamaan Ulrika Wilhelmina Johnssonin eli Miinun ja tämän perheen sekä lähipiirin elämää yhden vuoden ajan. Kahdeksanvuotias Miinu on moniin ikätovereihinsa nähden etuoikeutetussa asemassa. Tehtaalla työnjohtajana työskentelevä isä arvostaa tyttärensä koulusivistystä ja on ylpeä Miinun mamselli Hydenin luotsaamassa tehtaan koulussa saavuttamasta menestyksestä.

Kirja valottaa lämpimästi myötäeläen Miinun perhesuhteita: isä on viinaan taipuvainen perheen elättäjä, mutta hairahduksistaankin huolimatta vanhimman tyttärensä silmissä aina yhtä rakastettu. Syvästi uskonnollinen äiti Ulrika yrittää tiukalla taloudenpidolla ja kovalla kurilla pitää perheensä ruodussa.

Miinun suhteellisen valoisan ja huolettoman lapsuuden rinnalla Toijala kuljettaa rinnakkaiskertomuksena Miinun ikätoverin, Finlaysonin puuvillatehtaaseen kahdeksanvuotiaana pestautuneen Eevan elämänkohtaloa.

Minna Canthista piirtyy Myrskylinnussa elävä ja vivahteikas henkilökuva. Anneli Toijala antaa monin paikoin viitteitä Canthin tulevasta vaiherikkaasta elämästä kuopiolaisena kauppiaana ja kirjailijana. Lukija ystävystyy oikeudentuntoisen, hyveellisen mutta luonteeltaan ajankohtaansa nähden poikeuksellisen kiivaan Miinun kanssa, josta on lähestulkoon haikeaa erota kirjan viimeisillä sivuilla. Kirja päättyy Johnssonin perheen muuttomatkaan Kuopioon huhtikuussa 1853, kun isä saa komennuksen lankapuodin puukhollariksi.

Toijalan kirjailijanlaadussa tunnistaa opettajan ammatista juontuvaa valistuksen painolastia. Tiukemmalla rajaamisella ja yksityiskohtaisten pikkutietojen karsimisella kirja olisi varmasti saanut enemmänkin lukijoita, mutta tiedonnälkäiselle historianystävälle tuhti Myrskylintu on toki tällaisenaankin antoisaa purtavaa.

Arvio on muokattu alunperin Onnimannissa 4/1994 julkaistusta kritiikistä.

torstai 18. maaliskuuta 2010

Raidallisia ja erivärisiä perheenjäseniä


Angela McAllister & Alison Edgson: Hyi! Eihän tuo ole hirviö! Suomentanut Virpi Vainikainen. 25 sivua. Karisto 2010.

Gillian Shields & Paula Metcalf: Kaunis pikkuveli. Suomentanut Piia B. Holopainen. 25 sivua. Kustannus-Mäkelä 2006.

Nämä kaksi kuvakirjaa sopivat edellä esillä olleiden pingviinikirjojen jatkoksi, sillä näissäkin pintatason tulkinta osoittautuu tarkemmalla lukemisella huomattavasti ensivaikutelmaa runsaammaksi. Kuvakirjat voi kaikin mokomin lukea myös yksiulotteisesti, ilman bonusarvoa, jos niikseen tulee.

Ilmitasollaan molemmat kuvakirjat käsittelevät sisarkateutta: Kaunis pikkuveli nimensä mukaisesti vanhemman sisaren ja hirviökirja muiden samanikäisten sisarusten näkökulmasta.

Toinen yhtä kelpo tulkintavaihtoehto – ainakin minun mielestäni – liittyy viime vuosina niin suosittuun suvaitsevaisuuden teemaan. Entä jos syntyvä pikkusisarus on jollakin tapaa poikkeava? Minkälaisia tunteita sisaruksen erilaisuus herättää muissa perheenjäsenissä?

Gillian Shieldsin Kauniisssa pikkuveljessä vanhin lapsi ei halua luopua aiemmasta roolistaan perheen keskipisteenä: se kokee suunnatonta pettymystä, kun juuri syntynyt pikkusisar ei kykenekään heti leikkimään hänen kanssaan.

Siirin raidallinen pikkuveli on erilainen kuin muut pilkukkaat perheenjäsenet. Siiri haluaisi palauttaa veljen, se häpeää liikkua tämän kanssa kodin ulkopuolella. Pikkuveljen erilaisuus voi toki olla vain Siirin päänsisäistä tulkintaa, mutta varsin luontevasti kirjan voi nähdä kuvaavan myös pikkusisaren vammaisuutta – esimerkiksi fyysiseen ulkonäköön liittyvää erilaisuutta – , joka ahdistaa ja askarruttaa isompaa sisarusta. Asiaa käsitellään viitteellisesti ja konstailematta. Ja kuten asiaan kuuluu: loppu on onnellinen ja perhe eheytyy.

Angela McAllisterin tarinassa hirviöperheeseen syntyy kolme potraa poikaa. Viimeisenä hirviön munasta kuoriutuva poikanen aiheuttaa vanhemmissa ja veljissä tyrmistystä, ja se saa nimensäkin tämän tunnetilan mukaan. Tyrmistys on vaaleanpunainen, pehmeä ja kaipaa heti äitinsä läheisyyttä. Ensin äitihirviökin tuntee vastenmielisyyttä tulokasta kohtaan, mutta lopulta sen äidinvaistot heräävät ja Tyrmistys pääsee lohduttavaan syliin.

Veljet kurmuuttavat pienintä miten parhaiten taitavat, kunnes erään kerran metsäretkellä ne kohtaavat hurjan punaisen hirviön, ja vain Tyrmistys tietää, kuinka pelkoa herättävästä vastuksesta pääsee taitavasti eroon: pussaamalla sitä suoraan suulle!


Paula Metcalfin ja Alison Edgsonin kuvitukset ovat molemmat pastellinpehmeitä, mutta onnistuvat silti tuomaan hyvin tunnetiloja sekä ilmeitä esille.

Hirviökirjan voi myös tulkita ottavan kantaa sukupuoli-identiteetin muotoutumiseen samaan tapaan kuin taannoin esillä ollut Pija Lindenbaumin Kenta ja barbiet -kuvakirja. Toki olisi ollut perinteisempää nimetä vaaleanpunainen pesueen pahnanpohjimmainen tytöksi ja saada näin kaikki poikalukijat tuntemaan ylemmyyttä pelokkaita ja hellyydenkipeitä tyttöjä kohtaan.

maanantai 15. maaliskuuta 2010

Viehkoja kuvakirjoja pingviineistä


Claudia Stöckl: Ystäviä aina. Suomentanut Sirkka Kurki-Suonio. 26 sivua. Lasten Keskus 2010.

Oliver Jeffers: Löytöpingviini. 30 sivua. Suomentanut Sanna Vartiainen. Karisto 2010.



Aina toisinaan joku eläin nousee sattumanvaraisesti tai jonkun pinnan alla kytevän trendin ansiosta enemmän esille pienten lasten kuvakirjojen eläingalleriassa. Tässä kaksi kirjaa pingviineistä!

Kirjojen aiheetkin ovat osin yhteneväisiä: ne käsittelevät samastumista toisen tunteisiin, luopumisen vaikeutta (olipä kyseessä ystävä tai oma päähänpinttymä), itsehillintää ja itseymmärrystä.

Kuvakirjassa Ystäviä aina Possu pääsee isäntänsä, valokuvaaja Intomielen, kanssa kuvausmatkoille ympäri maailmaa. Kun Intomieli kuvaa Etelänavalla pingviineitä, possu ystävystyy pikkupingviinin kanssa. Kotiin palatessa Intomieltä odottaa yllätys: possu on salakuljettanut pingviinin mukanaan!

Herttainen ja ensilukemalta vähän naiivikin tarina käsittelee taidokkaasti vapaudenriistoa ja itsemääräämisoikeutta. Ping-pingviini ei viihdy erossa perheestään, se ulvoo ikäväänsä ja mitkään lepytyskeinot eivät sen ahdistukseen näytä tepsivän.

Possu käyttäytyy itsekkään, omaa etuaan ja viihtymistään ajattelevan lapsen tavoin. Onneksi Intomieli tietää, mikä on pingviinin parhaaksi, ja niin Ping palautetaan takaisin emonsa luo. Possun kaipuuta liennyttää Intomielen ottama kuva Pingistä, ja possu tallettaa muiston sydämeensä.

Claudia Stöcklin kuvitus on toisaalta suloisen sadunomaista leppeissä väreissään mutta samaan aikaan pingviiniyhdyskunnan kuvauksessa myös luonnontieteellisen tarkkaa.

Löytöpingviinissä lähtöasetelma on hiukan toisenlainen: pingviini ilmestyy pikkupojan oven taakse. Poika ihmettelee asiaa ja päättää auttaa eläimen takaisin kotiseudulleen. Poika on valmis matkustamaan pingviinin kanssa jopa Etelänavalle pikkuruisella paatilla. Mutta pojan yllätykseksi pingviini ei olekaan ratkaisuun tyytyväinen: se yksinkertaisesti kaipaa ystävää ja haluaa olla nimenomaan pojan kanssa!












Irlantilaisen Oliver Jeffersin kirjalla lienee jonkinasteinen kulttimaine: se on käännetty jo 17 kielelle ja kirjasta on tehty myös animaatioelokuva. Kirjan suuri suosio perustunee hyvin yksinkertaiseen muotokieleen ja niukkaakin-niukempaan tekstiin, joka kuitenkin sulkee sisäänsä ison ja tärkeän tarinan ystävyydestä ja toisen kunnioittamisesta.

Tällaisia ensikatsomalta hyvinkin eleettömiä, mutta silti sanomaltaan isoja kuvakirjoja tarvitaan: tikkujalkainen sympaattinen tyylitelty poika ja pönäkkä pingviini ovat kompakti parivaljakko. Akvarellikuvitus on sävykästä ja pelkistyksessään ihailtavan maltillista.

Mutta miksi ihmeessä kirjaan on valittu kummallinen kirjasinlaji, jonka omituisen tyylitelty g-kirjain aiheuttaa taatusti vasta kirjaimia ja lukemista opettelevalle lapselle erityistä päänvaivaa?

Kajaanin kaupunginteatteri on tehnyt kirjan pohjalta lastennäytelmän Mistä pingviinit tulevat, jonka ensi-ilta oli helmikuussa 2009.

Rouva Huu ounastelee, että näytelmän valintaan on vaikuttanut osaltaan myös Kajaanin kaupunginteatterin dramaturgina työskentelevä Anna Krogerus, jonka taannoisessa näytelmässä Rakkaudesta minuun pingviineillä oli niin ikään tärkeä rooli.

sunnuntai 14. maaliskuuta 2010

Amatsoni-Liisa tekee Riemuntain





















Lewis Carroll: Liisa Ihmemaassa. Kuvittanut Helen Oxenbury. Suomentanut Tuomas Nevanlinna. 207 sivua. WSOY 2000. 3. painos 2009.

Lewis Carroll: Alice Peilintakamaassa. Kuvittanut John Tenniel. Suomentanut Alice Martin. 168 sivua. Päällyksen typografia Kristina Segergrantz. WSOY 2010.

Liisa ihmemaassa. Walt Disney Pictures -fantasiaelokuva. Ohjaaja Tim Burton. Käsikirjoitus Linda Wooolverton. Pääosissa: Mia Wasikowska, Johnny Depp, Anne Hathaway, Helena Bonham Carter, Crispin Glover, Stephen Fry, Christopher Lee, Michael Sheen, Alan Rickman. Suomen levitys: Finnkino. K–11.

Lewis Carrollin lastenkirjaklassikot kaninkoloon humpsahtavasta Liisasta (alk. Alice´s Adventures in Wonderland, 1865 ja Through the Looking Glass and What Alice Found there, 1871) ) ovat nyt monella tapaa ajankohtaisia. Walt Disney Picturesin ja ohjaaja Tim Burtonin fantasiaelokuva tuli Suomen ensi-iltaan perjantaina, vain viikko Yhdysvaltojen ensi-illan jälkeen.

Tuomas Nevanlinnan vuonna 2000 alunperin ilmestyneestä, järjestyksesssään jo neljännestä Carrollin klassikon suomennoksesta on myös saatu vast ikään uusi painos Otavalta brittiläisen Helen Oxenburyn helein vesivärikuvituksin. Tämä kirja sopii mainiosti nimenomaan lasten johdattajaksi Carrollin nurinkuriseen nonsense-maailmaan pienimpiin vetoavan kuvituksen, paksuhkojen sivujensa ja ison kirjasinlajin vuoksi.

Sen sijaan suomentaja Alice Martinin tänä vuonna ilmestynyt uusi suomennos ensimmäisen Liisa-kirjan itsenäisestä jatko-osasta Alice Peilintakamaassa on ennen muuta aikuisten herkkua John Tennielin alkuperäisin kuvituksin. Suomennos onkin luokitettu aikuisten kaunokirjallisuudeksi. Edellinen ja ainut suomennos on peräisin 1970-luvulta, jolloin sen suomensivat Eeva-Liisa Manner ja Kirsi Kunnas.



Rouva Huu näyttää käyvän nykyisin alvariinsa elokuvissa.

Tällä kertaa seuralaisena oli taas esikoinen, joka on Liisansa lukenut ja katsonut monessakin eri formaatissa lapsuutensa ja nuoruutensa aikana. Hänelle mieluisin Ihmemaan Liisa on ollut Anthony Brownen kuvittama Liisan seikkailut ihmemaassa, joka ilmestyi Kustannus-Mäkelältä vuonna 1989. Myös ohjaaja Tim Burtonin aiempi tuotanto oli seuralaiselleni entuudestaan läpikotaisin tuttu; itse olen nähnyt vain Saksikäsi Edwardin ja Roald Dahlin lastenklassikosta, Jalista ja suklaatehtaasta, tehdyn elokuvasovituksen.



Vaikka Linda Woolvertonin käsikirjoitus ei noudattelekaan tarkasti alkuperäisten Liisa-kirjojen juonenkäänteitä, on toteutus mielestäni tehty samalla pieteetillä kuin taannoinen Maurice Sendakin Hassut hurjat hirviöt -kirjaan pohjautuva elokuvakin.

Juoniaihiot, miljöö ja absurdit detaljt ja tietysti koko makaaberi Ihmemaan väki ovat toki tunnistettavasti läsnä. Mutta Liisa (Mia Wasikowska) ei ole enää pikkutyttö, vaan naimaikään ehättänyt neito, jota Liisan leskeytynyt äiti on käytännön pakosta naittamassa idioottimaisesti käyttäytyvälle lordille, joka kaiken muun ikävän ohessa kärsii herkästä vatsasta.



Liisa joutuu kosinnan aikana paniikkiin ja päätyy taas kaninkoloon ja sen kautta maanalaiseen ihmemaailmaan. Siellä hän tapaa vanhat ystävänsä Kanin, Tittelityyn ja Tittelitomin, Hiiren, Kaalimadon, Irvikissan ja tietysti Hullun Hatuntekijän, jota näyttelee karismaattisesti Johnny Depp. Hatuntekijää lukuunottamatta muut eivät ole yhtä varmoja Liisan olevan "se oikea Liisa", jonka on ennustusten mukaan määrä tehdä loppu Herttarouvan (Helena Bonham Carter) hirmuvallasta surmaamalla hänen lohikäärmeensä.

Viktoriaanisen, puritaanisen kasvatuksen saanut Liisa empii ensin hänelle sälytettyä tehtävää, mutta vaiherikkaiden juonenkäänteiden aikana Liisasta kyllä sukeutuu se peloton amatsoni, joka huimassa taistelukohtauksessa sivaltaa vaivattomasti ja tunnontuskia potematta hirviön pään katkipoikki.



Lopun action-pläjäystä lukuunottamatta katsoin tyytyväisyydestä hyristen lähes kaksituntisen elokuvan, ynähdellen aina välillä Irvikissan ja muiden animaatiotekniikalla toteutettujen eläinhahmojen vastustamattomalle veikeydelle. Johnny Deppin Hullun hatuntekijän roolihahmossa oli viiltävää traagisuutta, epätietoisuutta oman psyyken vakaudesta, mutta silti vastuunsa kantavaa uljauttakin. Seuralaiseni vähän vierasti Burtonin tapaa yhdistää animaatio ja perusnäytteleminen toisiinsa, mutta loppulauselma oli hänelläkin ylen kiittävä.

Mietin myös elokuvan jälkeisessä hurmostilassa, olisiko perusteltua väittää, että Liisa-elokuvan hypetys olisi kiitollisuudenvelassa J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjojen ja elokuvien suosiolle? J. K. Rowling tietysti on käyttänyt oman fantasiansa kasvualustana Lewis Carrollin lastenkirjaklassikkoa, mutta toisaalta Harry Potter-kirjat ovat totuttaneet suuren yleisön näihin sanaväännöksiin ja fantastisen omalakiseen maailmaan. Ilman Harry Pottereita Liisa Ihmemaassa -elokuvan suurin olettamani kohdeyleisö – noin pari-kolmekymppiset, Harry Potterinsa eestaas lukeneet Ja Tim Burtonin tuotannon katselleet varhaisaikuiset – eivät ehkä tempautuisi Liisankaan nurinkurisen maailman vietäväksi näin isolla volyymillä?

Liisa Ihmemaassa -elokuvasta on kaksi esityskopiota, joista toinen on kolmiulotteinen ja toinen normaali kaksiulotteinen. Meille riitti Ihmemaasta ns. normaaliversiokin, josta löytyi riittävästi ulokkeisuutta!

Elokuvan päättyessä olin sen verran pyörällä päästäni, että en onnistunut bongaamaan suomenkielisten tekstien kääntäjän nimeä lopputeksteistä. Käännös oli mielestäni varsin onnistunut ja uskollinen Carrollin ominaislaadulle.

perjantai 12. maaliskuuta 2010

Kotimainen kelpo koirasarja

Merja ja Marvi Jalo: Jesse pentukoira. 140 sivua. WSOY 2010. Kansikuva G.K. Hart & Vikki Hart/ Getty Images. Kansikuvan suunnittelu Eija Kuusela.

Rouva Huu lupaa laajentaa tajuntaansa tutustumalla uudehkoihin varhaisnuorten kirjasarjoihin, joita ei ole aiemmin lukenut lainkaan.

Sisarukset Mervi ja Marvi Jalo ovat pitkän linjan sarjakirjailijoita, joiden tuotanto alkoi jo 1970-luvulla. He eivät juurikaan viihdy julkisuudessa, mutta tekevät sitäkin uutterammin töitä.

Jalot tunnetaan parhaiten mm. Pappilan ponitytöt-, Haavikon ravitalli, Nummelan ponitalli- ja Nea-sarjoistaan. Vuonna 2004 alkanut Jesse-koirasta kertova Koiratytöt-sarja on karttunut kuudessa vuodessa jo 12-osaiseksi.

Hevosaiheisen sarjakirjallisuuden suosio näyttää ahmimisikäisten parissa vähän haaltuneen, mutta tilalle ovat tulleet koiraharrastuksen liepeille sijoittuvat sarjat.

Jesse on kultainen noutaja, jolla on värikäs menneisyys. Se on kokenut kovia, joutunut koirien löytökotiin ja sieltä päätynyt noin 10-vuotiaan Jennan omaksi koiraksi. Jenna on vastuullinen koirankasvattaja, joka ajattelee aina Jessen parasta. Jennan paras ystävä Hannele on hänkin kunnon koirafriikki ja yhdessä tytöt ajautuvat melkein huomaamattaan erilaisiin seikkailuihin.

Tällä kertaa hämminkiä aiheuttaa Hannelen sukulaistädille Elsalle kyläilemään tuleva pesunkestävä brittiläinen lady Ashford, joka paljastuu Jessen emon kasvattajaksi. Lady Ashfordilla on ollut impulsiivinen suhde Jessen entisen isännän Mats Söderlundin kanssa, joka on nykyisin alkoholistiparantolassa aloittamassa uutta elämää.

Eläinaiheisissa lastenkirjoissa on aina Anna Sewellin Uljaasta Mustasta lähtien (Black Beauty 1877, 1. suom. nimellä Pulska musta: hevosen elämänvaiheet sen itsensä kertomana, WSOY 1895) korostettu eläinsuojelun merkitystä. Niinpä Jenna ja Hannelekin joutuvat aina uusiin kiperiin tilanteisiin vastuuttomasti ja välinpitämättömästi eläimiä kohtaan käyttäytyvien aikuisten kanssa.

Tietty konservatiivinen ja melko yksioikoinen arvomaailma leimaa Jesse-kirjoja – tässä kohtaa lajityypin vaikutevelka on suuri Enid Blytonin Viisikko-kirjoille! Niinpä alkoholistit, aateliset ja suomenruotsalaiset ovat kaikki omia lajityyppejään, joille on varattu tietty käyttäytymiskoodi, josta ei juurikaan ole lupa poiketa. Vaatteita, ruokalajeja ja trivia-tyyppisiä yksityiskohtia mainitaan niin ikään juonen lomassa taajaan, kuten Viisikoissa konsanaan.

Jalon sisarukset kuvaavat eloisasti turkulaista kaupunkimiljöötä ja heidän ansiokseen on laskettava korkeatasoinen, kieliopillisesti jämpti kielenkäyttö.

Rouva Huun mottona on ollut jo pitkään, että laadukas kotimainen sarjakirja on aina parempi kuin pussillinen käännettyjä. Jesse-sarjakin on hyvällä tavalla kotikutoinen ja siksi kelpo lukemista ahmimisikäisille. Jesse-sarja on myös lukijoiden keskuudessa ilmeisen suosittu. Alkupään kirjoista on otettu parhaimmillaan jo viisikin painosta!

Merja ja Marvi Jalon pitkäaikainen sarjakirjailijan ura näkyy myös nerokkaassa sarjakonseptissa: Hannelen sisaren hevosharrastuksen kautta päästään aina välillä myös tallien liepeille. Seuraavassa sarjan osassa seikkaillaan suurella todennäköisyydellä Englannissa aatelislinnojen eksoottisessa maisemassa.

keskiviikko 10. maaliskuuta 2010

Koti paras paikka on


Jukka Lemmetty: Alpo löytää kotiin. 32 sivua. Tammi 2010. Kannen suunnittelu Leevi Lemmetty.









Suuressa osassa lastenkirjallisuutta lapsi- tai eläinsankari lähtee matkalle - ja nimenomaan matkalle pois kotoa, isoon, avaraan, kiehtovaan ja usein myös pelottavaan maailmaan. Turvallisen kotopiirin ulkopuolella opitaan tärkeitä perustaitoja, kuten itsenäisyyttä, rohkeutta ja itsetuntemusta.

Tämän perusidean ympärille rakentaa uuden 2–5-vuotiaille katselukirjaikäisille lapsille suunnatun kuvakirjasarjansa avausteoksen myös Jukka Lemmetty.

Alpo on utelias koiranpentu, joka joutuu eksyksiin emostaan. Onneksi Alpo tapaa roskakuski Jalmarin, joka lupaa auttaa pentua emon etsimisessä ja kehottaa tarkkailemaan roska-auton ajoreitin hajujälkiä: "Haukahda, kun haistat tutun hajun!" ohjeistaa Jalmari pentua.

Jukka Lemmetyn rouhea kuvitustyyli on tuttua monista helppolukuisista kirjoista, mutta unohtaa ei sovi hänen aiempia omia Leo Z-kuvakirjojaankaan (Tammi 1996–1998), joissa Alpo-kuvakirjan tapaan on vahva poikamainen kujemieli väkevästi läsnä.



Koko aukemalle levitetyissä panomaamakuvissa todentuu hyvin matkantekemisen teema kiemuraisine ja polveilevine teineen ja mäennyppylöineen. Aivan pienimpien lasten havaintokyvylle Lemmetyn kuvitukset ovat hiukan liian söheröisiä. Mutta turhia konstailematon teksti kulkee ja sitä on juuri parahultaisen sopivasti, eli riittävän vähän, otollisinta kohderyhmää ajatellen.

Hauskaa, että Eric Hillin Puppe-koira on saanut kotimaisen haastajan!

Samasta aiheesta on ilmestynyt vast ikään toinenkin kuvakirja, Petra Heikkilän Pikku Nunuun löytöretki (Lasten Keskus), jonka miljöönä on afrikkalainen kylä.

tiistai 9. maaliskuuta 2010

Ruualla ei saa läträtä – ei edes elokuvissa!










Poutapilviä ja lihapullakuuroja.
Koko perheen animaatiokomedia. Ohjaus ja käsikirjoitus Chris Miller & Phil Lord. Pääosissa (dubbaus): Lari Halme, Paula Vesala, Juha Paananen, Sami Uotila. (K7). Levitys Suomessa Finnkino.

Vain amerikkalaiset pystyvät kehittelemään näin absurdin tarinan. Columbia Picturesin ja Sony Pictures Animationin tuottama ja Chris Millerin & Phil Lordin ohjaama 3D-animaatioelokuva Poutapilviä ja lihapullakuuroja perustuu löyhästi Judi ja Ron Barrettin samannimiseen kuvakirjaan Cloudy with a Chance of Meatballs (1978). Kuvakirjalla lienee kotimaassaan Yhdysvalloissa jonkinlaisen kulttiteoksen maine.

Animaatioelokuva on napannut alkuperäisestä kuvakirjasta vain raakamateriaalia, jota on sitten häpeilemättä työstänyt nykyiseen kerskakulutukseen ja ruokakeskeiseen ajattelutapaan sopivaksi sopaksi.

Alkuperäisessä kuvakirjassa päähenkilöinä ovat Henry ja hänen sisarensa, jotka rakastavat kuunnella isoisänsä tarinoita sadunomaisesta kaupungista, jossa sää vaihtelee kolmesti päivässä, kun taivaalta sataa aamiaiseksi, lounaaksi ja illalliseksi eri ruokalajeja lisukkeineen ja juomineen. Kun outo sääilmiö äityy myrskyksi ja ruokien koko kasvaa kestämättömiin mittoihin, kaupunkilaisten on paettava kaupungista ja muutettava toisaalle.

Elokuvassa pääosassa on Flint, nuori keksijä, joka on lapsesta lähtien harjaannuttanut taitojaan keksijänä. Kun aikuisuus lähestyy, myös paineet menestyksestä kasvavat. Isän sardiinikaupan jatkaminen ei houkuttele poikaa. Hän kehittelee verstaassaan kojetta, joka tekee haluttua ruokaa pelkällä napinpainalluksella. Kone ampaisee – oops... tietysti vahingossa… –avaruuteen ja syytää sieltä Satamalan pikkukaupungin asukkaiden äimistykseksi geenimanipuloitua jättimäistä ruokaa. Odotustenmukaisesti homma tietysti karkaa ahneiden kaupungin isien kädestä, kunnes sirpakka televisiokanavan säätyttö Sam Sparks palauttaa Flintin itsetunnon kirjaimellisesti maanpinnalle.

Ruuan kanssa läträtään antaumuksella. Amerikkalaisella suurpiirteisyydellä sitä lätsähtelee suoraan asvaltille ja kaikkea taivaalta satavaa ruokaa ei tietenkään kukaa jaksa syödä. Ruokajäte singotaan kaupungin laidalle joutomaalle, mutta kasa huojuu pian uhkaavasti...

Ruokaorgioiden lomassa opetetaan lähimmäisenrakkautta ja perheenjäsenten välistä tunnerehellisyyttä.

Sanomattakin on selvää, että minua elokuvan epäeettinen ruokakulttuuri etoi, mutta kuopus nautti koko sopan antaumuksella.

maanantai 8. maaliskuuta 2010

Nykynaiseuden ylistystä


Anthony Browne: Minun äitini. Suomentanut Arja Kanerva. 25 sivua. Lasten Keskus 2005.













Anthony Brownen Minun äitini saattaa tekijää entuudestaan tuntemattomalle näyttäytyä ensin kiiltokuvamaisen koreana ja jopa softattuna äidin- ja naisenrakkauden ylistyskirjana.

Tarkemmalla kuvien lukemisella ja assosiaatioilla Brownen kuvakirja saa kuitenkin enemmän syvyyttä. Äidin kotitakin kuvio toistuu kuvituksessa esimerkiksi perhosen siivissä, nojatuolin verhoilussa, äiti-Marilynin hameessa tai bisnes-äidin kravatissa lapsikertojan yrittäessä kuvailla oman äitinsä ylivertaisuutta.

Anthony Browne on kuvakirjallisuuden suuri virtuoosi, joka leikittelee rohkeasti koko taidehistorian ja kulttuuriteollisuuden perimällä.

Browne yllyttää lasta mielikuvittelemaan pidäkkeettömästi ja kannustaa samalla vaivihkaa kyseenalaistamaan vaikkapa vallan ja viihdemaailman auktoriteetteja.

Parhaimmillaan Minun äitini kirvoittaa lasten ... sekä näin kansainvälisen naistenpäivän kunniaksi myös miesten kielenkannat kuvaamaan yllättävin sanakääntein omia äitejään ja vaimojaan...

lauantai 6. maaliskuuta 2010

Ehta poikien kuvakirja


Katri Tapola: Maunon maja. Kuvittanut Kristiina Louhi. 28 sivua. Tammi 2010.

Tämä tulee totiseen tarpeeseen: Maunon maja on ehta poikien kuvakirja! Majanrakennus, seikkailu, miekkailu ja vanhempien jallittaminen ovat olleet aivan liian pitkään aliarvostettuja toimintoja kotimaisessa kuvakirjallisuudessa.

Sympaattinen Mauno-poika on tuttu jo edellisestä kuvakirjasta Maunon kaupunki (Tammi 2008), joka zoomasi kaupunkimiljöötä ruohonjuuritasolta lapsen aistien kokemana. Maunon maja on luonteva jatko-osa, jossa osoitetaan että villi, kiehtova lähiluontokin voi antaa lapsille sytykkeitä moniin leikkeihin.

Maunolla on boheemit vanhemmat. Äiti haluaa muun muassa viettää äitienpäivää kolmesti vuodessa, koska arkeen kaivataan aina välillä vähän ylimääräistä nostatusta.

Maunon vanhemmilla on kyky tarttua hetkeen ja nauttia arjen yksinkertaisista asioista, kuten ohukaistaikinan valmistamisesta. Heissä on samaa crazy-huumoria kuin Katri Tapolan vime vuonna ilmestyneessä Kirjava kukko -sarjan Väinämö, vain ulkokäyttöön -kirjan perheessä.

Maunon äidin oodissa Pohjanmaalle voi tunnistaa myös Tapolan omaa kotiseuturakkautta, joka on peittelemättömänä nähtävissä hänen omiin lapsuudenmuistoihinsa perustuvassa Pohjanmaa -trilogiassaan (Kivikauppaa ja ketunleipiä; Konnanmontulle hyvä kyyti ja Jääpuikkoja ja jälkiä lumessa, kuv. Virpi Talvitie, Tammi 2002–2005).



Eletään kesäkuun puoliväliä. Maunon parta-agama -liskolla on kosolti tuoretta ruokaa terraariossaan.

Mutta Maunon mieltä syyhyttää heittäytyä Robin Hoodin tavoin synkkäin kuusten katveeseen, metsän vehreään vapauteen. Toimen poikana Mauno agitoi ystävänsä mukaan majanrakennukseen kotitalon läheiseen metsikköön.

Aapolla, Otsolla, Aleksilla, Topilla ja Maunolla ei ole peukalo keskellä kämmentä. Maja nousee vakaasti, ja puuttuvia tarvikkeita saadaan myös varamummolta, joka on selvästi poikien juonessa mukana.

Sytytämme taskulamput hyllykoloon, rapisutamme eväät esiin ja jaamme mehun sammalen värisiin mukeihin. Pisarat ropisevat kattoon niin kodikkaasti, että on pakko kaivautua vähän syvemmälle hupparin sisään. Sitten on aivan pakko ikuistaa itselaukaisevalla meidät kaikki majapotrettiin ja kaivaa pelikortit esiin Mustaa Maijaa varten.


Ja sateen tauottua on aika aloittaa miekkailu. Puumiekat kalahtelevat komeasti, kuin Sherwoodin metsissä ikään:



Katri Tapolan tekstissä ja Kristiina Louhen kuvituksessa on toki menneen maailman lapsuuden lumoa, nostalgiaa ja puhdasta toiveajatteluakin, mutta tässä idyllissä on silti nykylapsen mentävä rako.

Haluan vilpittömästi uskoa, että Maunon maja herättää kylmäkiskoisessa datatodellisuudessa uinuvat pikkupojat tietokonepelien lumouksesta rakentamaan tulevan kevään ja kesän aikana Suomen metsät, puistikot ja kaupunkien joutomaat täyteen toinen toistaan upeampia majoja ja salapaikkoja!

Sillä välin, kun Mauno on kavereineen rakentanut majaa, on ohukaistaikina parahultaisesti kohonnut ja keittiö täyttyy huumaavasta paistettujen lättyjen tuoksusta. Miksi tällaisia pitsireunaisia kotiinpaluita ei lastenkirjallisuuudessa viljellä nykyisin enemmän?

Viikonlopuksi Maunon perhe on suuntaamassa maalle. Taidenavettaan on tarkoitus koota valokuvanäyttely ja tietysti Maunokin saa ripustaa sinne omia majanrakennukseen liittyviä kuviaan kaikkien ihasteltaviksi!

keskiviikko 3. maaliskuuta 2010

Muistaako kukaan Valeriaa?


Madeleine Grize & Ariane Chatel: Valeria merimatkalla; Valeria voittaa kilpailun; Valeria ja alligaattorit; Valeria helikopterissa. 54 sivua. Suomentaneet Martta Tynni ja L. Aro. WSOY 1961.






Nämä Valeria-kirjat löytyivät vuonna 1994 Vammalan Vanhan kirjallisuuden päiviltä ja niistä kehkeytyi ajan oloon erityisesti esikoisen suosikkilukemista.

Valeria-kirjat ovat alkujaan ranskalaisia. Ne ovat ilmestyneet Librairie Hatier -kustantamon kautta vuonna 1958. Sarjassa lienee ilmestynyt tiettävästi kaikkiaan kuusi kirjaa, joista minulla on neljä. Kokoelmastani uupuvat Valeria ja pikku veturi ja Valeria karnevaaleissa. Sarjan suomalaisena nimenä on Valeria: tarina nukesta, joka kiersi maailmaa.

Suomeksi kirjat ovat ilmestyneet vuonna 1961. Suomentajiksi mainitaan Martta Tynni ja L. Aro, joka on WSOY:n lasten- ja nuortenkirjaosastoa vuodesta 1952 luotsanneen kustannustoimittaja Inka Makkosen salanimi.


















Olen yrittänyt googlettaa Valeria-kirjojen tekijöitä, mutta saalis on jäänyt laihaksi ja ranskaa osaamattomana johtolangat ylipäätään hataria. Täytyy joskus toimertua selaamaan Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutin hakuteoksia. Toisaalta, kokemukseni Helmi Krohnin nimissä Suomessa ilmestyneestä Hipsuvarvas-sarjasta osoitti aikanaan, että itselle tärkeä kirjasarja on saattanut olla vähän arvostettu tai jopa tyyten väheksytty omassa kotimaassaan. [Lupaan selvittää Hipsuvarpaan mysteeriä joskus tuonnempana. ]


Valeria on tyttönukke, joka seikkailee kissa Tiikeriturkin ja alligaattorin kanssa. Valeria merimatkalla –kirjassa Valeria seikkailee hain kanssa. Hai johdattaa Valerian saarelle, jossa kissa Tiikeriturkki terrorisoi paikallista hiiriyhdyskuntaa. Valeria ja kissa lähtevät höyryaluksella saarelta, ja hiiret ovat riemuissaan.

Kirjassa Valeria voittaa kilpailun seurueeseen on vielä tullut alligaattori Roope. Ystävykset osallistuvat karnevaaleissa pukukilpailuun, jonka ne tietysti odotuksenmukaisesti voittavat. Ne pääsevät hotelliin yöksi, aiheuttavat siellä monenmoista hämminkiä ja lähtevät Valeria ja alligaattorit –kirjassa pelastamaan Roopen Eemeli-setää eläintarhasta.


















Sarjan absurdein ja samalla tietysti kiehtovin kirja on Valeria helikopterissa, jossa alligaattorit, Tiikeriturkki ja Valeria pakenevat takaa-ajojoukkoja helikopterilla. Ne harhauttavat eläintarhan johtajaa paperisilppusateella ja päätyvät pilven reunalle omituisten pallosilmäisten asukkaiden kansoittamalle planeetalle. Kun oudon planeetan seikkailut on koettu, Valeria humpsahtaa ystävineen taikurin hattuuun...


Kirjat ovat pienenpieniä, kooltaan 11, 5 x 13,5 cm. Ariane Chatelin kuvitus on freesin raikasta, naiivia, ja 2000-luvun kaikennähneeseen silmään mukavan retrohenkistä. Chatelin kuvituksessa zoomataan välillä ihan lähelle, tehdään mielivaltaisia kuvanrajauksia ja rikotaan perspektiiviä. Hauskinta lapsen mielestä on kuitenkin ehdottomasti se, että aina kuvakerronnan niin vaatiessa kirjaa täytyy käännellä pystyasentoon.


Kirjojen salamyhkäinen lumous piilee terhakassa tyttönukkesankarissa ja sen neuvokkaissa ystävissä, jotka tekevät mahdottomastakin mahdollisen.

tiistai 2. maaliskuuta 2010

Seitsemän kirjaa kisaa Lasten LukuVarkaus 2010 -palkinnosta

Valtakunnallisesta Lasten LukuVarkaus –palkinnosta kisaavat tänä vuonna seuraavat seitsemän kirjaa. Ohessa myös esiraadin perustelut:

Mari Kujanpää: Minä ja Muro. Otava 2009.
Mari Kujanpään Minä ja Muro on surumielinen kaikkien tarina pienen tytön ja lemmikkinallen ystävyydestä. Kirjan sankari ei ole maailman reippain sankari, mutta tarina pistää miettimään lasten maailmaa uudesta näkökulmasta, missä lapsi on yksin, eivätkä edes omat vanhemmat kuuntele.

Paula Noronen: Emilian päiväkirja - Supermarsu pelastaa silakat Gummerus 2009.
Paula Norosen Emilian päiväkirja - Supermarsu pelastaa silakat on hulvattoman hauska tarina, jonka jaksavat monenikäiset lukea, koska siinä eivät juonenväänteet lopu. Supermarsu-sarjan tässä osassa nostetaan esiin huoli ympäristöstä, mikä teki tästä osasta erityisen mielenkiintoisen.

Elisabeth Aho: Aadan aikaikkuna. Otava 2009.
Elisabeth Ahon Aadan aikaikkunassa päähenkilö pääsee erikoiselle matkalle 1960-luvulle. Aada kulkee ajassa oman koti-ikkunansa kautta. Tarina on fantasiaelementistään huolimatta hyvin realistinen kuvaus menneeseen maailmaan.
Keskeinen ajatus tarinassa on se, mitä yhdeksänvuotias Aada kokee tavatessaan omat sukulaisensa pieninä ja niin kovin erilaisina kuin nykypäivänä.

Marja-Leena Lempinen: Pelastuspartio Reppu. WSOY 2009.
Marja-Leena Lempisen Pelastuspartio Reppu kuvaa, miten pienen koulun vähän vilkkaat pojat tarttuvat toimeen pelastaakseen kyläkoulunsa lopettamiselta. Kirjassa on lasten kannalta tärkeät pulla-ainekset: lähikoulun lopettamishuoli, aikuisten toimettomuus ja lasten liiallinenkin toimeliaisuus, joka purkautuu välillä jälki-istunnoiksi saakka. Lempisen kirja on vauhdikas ja hauska kuvaus erilaisesta kouluarjesta.

Annika Eräpuro: Benin kulmilla. Tammi 2009.
Annika Eräpuron Benin kulmilla kuvaa koirien elämää koirien näkökulmasta. Koiramaailmassa pahan mahdollinen alkuperä voi tietysti olla vain kissa, mutta kaikenlaista sattuu ennen kuin kissat ja koirat voivat puhua rehellisesti toisilleen. Kirja on vertauskuvallinen ja hellyttävä kertomus koirien maailmasta, jossa on suuri ripaus meidän maailmaamme.

Timo Parvela: Ella ja jättipotti. Tammi 2009.
Timo Parvelan Ella ja jättipotti tuo lukijan eteen tutun koulun tutut lapset. Vaikka kyseessä on jo sarjan 14. kirja, niin vauhtia riittää, kun lapset löytävät lottokupongin, joka nyt sattuu olemaan jättipottikuponki. Taas kerran lapset opettavat aikuisille, mitä oikeastaan on tärkeätä elämässä, mutta tarina kietoutuu jalkoihinsa mainiolla ja yllättävällä tavalla.

Ritva Toivola: Tuomas karhumieli. Tammi 2009.
Ritva Toivolan Tuomas karhumieli yhdistää historiallista seikkailutarinaa perinteiseen fantasiaan ja käyttää hienosti hyväkseen suomalaista uskomusperinnettä. Tuloksena on jännittävä, vauhdikas ja ajatuksia herättävä seikkailutarina, joka jää mieleen.

Stora Enso Oyj ja Varkauden palkinto perustivat palkinnon vuonna 2001. Se on suuruudeltaan 3500 euroa.

Tämänkaltaista lastenkulttuuritahtoa toivoisi löytyvän muiltakin isoilta yrityksiltä. Vaikka palkinto on valtakunnallinen, se profiloi hienosti myös alueellisesti Varkauden kaupungin myötämielisyyttä lastenkirjalisuudelle ja –kulttuurille. Palkinnon saaja julkistetaan perinteisesti Vekara-Varkaus –kesätapahtuman yhteydessä, tänä vuonna 16. 6 2010.

Aikuisista koostuva esiraati valitsee ehdokaskirjat, mutta lopullisesta palkittavasta päättää lapsista koostuva raati, johon tänä vuonna kuuluvat varkautelaiset Kuoppakankaan koulun oppilaat Rasmus Hahtala, Ervo Halonen ja Sini Pelkonen sekä Kangaslammin koululaiset Elina Kallio, Santeri Immonen ja Ella Nilsen. Raatilaiset ovat iältään 9–12-vuotiaita.

Lastenkirjahylly onnittelee kaikkia ehdokkaita. Rouva Huu liputtaa erityisesti Ritva Toivolan Tuomas karhumielen puolesta. LukuVarkaus-lastenraadin valinnat eivät aiemminkaan ole menneet yksiin kaupallisten trendien kanssa, joten Paula Norosen ja Timo Parvelan kirjojen kaltaiset median suosikit voivat hyvinkin saada haastajan.