maanantai 31. toukokuuta 2010

Kiinnostava elämäkerta pistekirjoituksen keksijästä


Maijaliisa Dieckmann: Väläys pimeässä. Louis Braille ja pistekirjoituksen tarina. Asiantuntijana Irmeli Holstein. BTJ Kustannus 2010. 128 sivua. Kansikuva Väinö Heinonen.








Maijaliisa Dieckmann on eläkevuosinaan tehnyt varhaisnuortenkirjoja, joiden pontimena ovat todelliset historian henkilöt, Fredrika-rouvan koulu (Schildts 2008) linkittyy Fredrika Runebergin elämään ja Kerjäläistyttö ja sissipäällikkö (Schildts 2009) Tapani Löfvingiin.

Väläys pimeässä on elämäkerran ja varhaisnuortenkirjan välimaastossa taitavasti tasapainoileva teos ranskalaisesta Louis Braillesta (1809–1852), joka keksi sokeiden pistekirjoituksen. Samastumista lisäävät Braillen elämäntarinan lomassa kerrotut suomalaisen 10-vuotiaan näkövammaisen Leo-pojan omat koulunkäyntikokemukset integroidussa opetusryhmässä näkevien ikätovereiden kanssa.

Leon luokka on järjestämässä konserttia kerätäkseen rahaa luokkaretkeä varten. Poika tuntee ensin arkuutta näkeviin oppilaisiin nähden, mutta avustajien ja toisten kaltaistensa näkövammaisten turvin hän rohkaistuu ja löytää paikkansa luokassa.

Siihen nähden, että suvaitsevaisuus on ollut koko 2000-luvun kantava teema sekä lasten- että nuortenkirjallisuudessa, niin erilaisista aistivammoista – saati esimerkiksi cp-vammaisuudesta – ei ole sitten 1970-80-luvun juurikaan lapsille ja nuorille kirjoitettu.

Teoksen asiatiedot on tarkistanut Näkövammaisten kirjasto Celian erikoiskirjastovirkailija Irmeli Holstein. Väläys pimeässä on hyvä esimerkki tieto- ja kaunokirjallisuuden keinoja luontevasti yhdistävästä kirjasta, jonka kaltaisia kaivattaisiin rutkasti enemmän, esimerkiksi klassikkokirjailijoista ja taiteilijoista.

Mielestäni tällaisella formaatilla voisi jopa perustaa sarjan, jossa julkaistaisiin eri kirjoittajien lapsille ja nuorille sunnattuja suurmiesten ja -naisen elämäkertoja!

Väinö Heinosen kuvitus typistyy kansikuvaan ja yhteen kuvituskuvaan. Mustavalkoista kuvitusta olisi kernaasti saanut olla enemmänkin.

Louis Braille menetti näkönsä kolmivuotiaana leikkiessään seppänä työskentelevän isänsä pajalla naskalilla, jolla hän vahingossa pisti itseään. Silmä vammautui ja johti lopulta myös toisen silmän sokeutumiseen Braillen ollessa 10-vuotias. Sokeutumisensa jälkeen Braille sai opiskelupaikan Pariisin sokeainkoulusta, missä hän oppi Charles Barbierin kehittämän Barbierin kirjoituksen eli niin kutsutun yökirjoituksen. Braille koki tekniikan kuitenkin työlääksi: kömpelö kohokirjoitus vei paljon tilaa ja kirjat olivat valtavan paksuja ja vaikeasti käsiteltäviä. Louis Braille kehitti pistekirjoitusta Barbierin järjestelmän pohjalta vuonna 1825 ja esitteli sen julkisesti vuonna 1829. Virallisesti pistekirjoitus hyväksyttiin kuitenkin monien vastoinkäymisten jälkeen vuonna 1844.

Louis Braille kuoli vuonna 1852 tuberkuloosiin ja hänet on haudattu Pariisin Panthéoniin.

sunnuntai 30. toukokuuta 2010

Sydämellistä taidetta Iittalassa


Naivistit Iittalassa 2010.
22. naivistisen taiteen suurkatselmus
Iittalan vanhalla puukoululla
Lasikeskuksen vieressä
29.5.-29.8.2010
Avoinna joka päivä klo 10-19, myös juhannuksena

Veistos Eino Viikilä: Isäntä ratsastaa rodeota.
Valokuva Reijo Piispanen.







Iittalassa on jälleen avautunut perinteinen Naivistisen taiteen kesänäyttely ja Rouva Huukin piipahti avajaisissa perjantaina.

Naivismi on todellista hyvän mielen taidetta, mutta pelkän hekotuksen sijasta se ottaa usein kärkkäästi kantaa ajankohtaisiin ilmiöihin: hymy suupielessä ja leppoisasti, mutta ottaapa kuitenkin.

Iittalan kesänäyttelyssä on tänäkin vuonna mukana myös lastenkirjallisuuden kuvittajina tunnettuja taiteilijoita: Anna-Liisa Hakkarainen, Kikka Nyrén, Raimo Huittinen ja Petra Heikkilä.

Suomalaisen naivismin suuria nimiä ovat Alpo Jaakola, Nikolai Lehto ja Alice Kaira, joista Jaakola ja Kaira ovat niin ikään tehneet myös satukuvituksia, Jaakola Kaarina Helakisan satukuvakirjaan Olena ja Vassuska (Otava 1979) ja Kaira Leena Laulajaisen kuvakirjaan Tyttö ja valkoinen hevonen (Weilin+Göös 1985).

perjantai 28. toukokuuta 2010

Kun katselukirjasta löytyykin ihmissusi…


Marianne Dubuc: Kotitaloni edessä. Suomentanut Päivi Pouttu-Deliére. 120 sivua. Gummerus 2010.









Unohda perinteiset katselukirjat, joissa opetetaan taaperoikäisille lapsille arkisia esineitä ja asioita: pottaa, tuttia, lautasta ja palloa.

Kanadalaisen Marianne Dubucin katselukirja on niin yllättävä ja ennen muuta tyylikäs, että se voisi vallan hyvin päätyä myös trenditietoisten aikuisten sohvapöytä-kirjaksi! Ja tavanomaisen pahvikirjan muutaman aukeaman sijasta tässä kirjassa on peräti 120 sivua ja pienestä koostaan huolimatta kirja tarjoaa todellisen seikkailun.

Lastenkirjallisuuden peruskaavan mukaan Dubucin kirjassakin lähdetään kotoa maailmalle ja palataan sitten viisaampina ja monta kokemusta rikkaampina takaisin.



Sängyn alta löytyvän pölyisen sukan alla on satukirja, ja siitä ampaistaan oikopäätä satujen pariin: klassisten satuhahmojen, prinsessojen, sammakkoprinssien, lohikäärmeiden ja susien lisäksi sivuja käännettäessä kohdataan myös kummituksia, ihmissusia ja vampyyreitä, joten ihan pienimpien pilttien mieleen kirjan mielivaltainen seikkailu tuskin on.

Kirjan rytmi on miellyttävä: toteavien, muutaman sanan aukeamien jälkeen voi yllättäen tulla pidempiä luetteloita ja useampia nimeämään houkuttelevia detaljeja. Hahmot myös toisinaan aivan konkreettisesti jatkavat matkaansa seuraavalle sivulle.





Kirja voisi olla myös onnen omiaan alle kouluikäiselle lapselle, joka on pääsemässä jyvälle kirjainten magiasta.

Marianne Dubucin sympaattinen piirrosjälki on syntynyt puuvärikynillä. Hänellä on omat kotisivut ja omassa blogissaan hän kertoo uusimmista kirjoistaan.

On hauskaa, että kustantamot etsivät uusia tekijöitä jo läpikotaisin tunnettujen Lucy Cousinsin ja Eric Hillin kaltaisten katselukirjasuosikkien rinnalle.

tiistai 25. toukokuuta 2010

Karismaattiset tilkkupeiton kirput



Beatrice Alemagna: In Land der Flöhe. 44 sivua. Saksantanut Maren Wöll. Phaidon 2009.









Tämä kirja suorastaan singahti kirjakaupan kuvakirjahyllystä Rouva Huun käsiin Berliinissä.

Ensin kiinnitti huomiota kirjan erikoinen kuvitustekniikka: sekatekniikka, johon on yhdistetty märkä- ja kuivahuovutusta, tilkkutöitä, kirjontaa, strasseja, helmiä ja nappeja. Toiseksi vetosi hahmojen ääretön sympaattisuus kirjan kannessa ja tarkemman tutustumisen jälkeen kolmanneksi vielä kirjan veikeä tarina.

Kirja kertoo pihan perälle unohtuneen virttyneen tilkkupeiton sisällä asuvista kirpuista. Yhdellä niistä on syntymäpäivä ja se päättää kutsua jokaisen tilkun sisällä asuvan kirpputoverinsa kesteihin. Kirput eivät koskaan ennen ole toisiaan tavanneet, ja ne lähtevät tohkeissaan mukaan juhlimaan.


Mutta ensin ne ällistyvät toistensa erilaisuutta ja esittävät jopa haastavaan sävyyn tunkeilevia kysymyksiä itse kunkin erikoisesta ulkonäöstä. Kunnes vihdoin ne oivaltavat, että on erilaisuus on suurinta rikkautta.



Näinkin yksinkertaisesti voi suvaitsevaisuuden puolesta lastenkirjassa puhua!

Kirjan painojälki toistaa hienosti villan hahtuvat ja langan säikeetkin. Kuvista tulee kiehtovan kolmiulotteinen vaikutelma.

Beatrice Alemagna (s. 1974) on italialainen kuvittaja-kirjailija. Hän tiedosti jo varhain haluavansa leikkiä sanoilla ja kuvilla ja teki kahdeksanvuotiaana päätöksen ryhtyä isona kuvittajaksi. Alemagna on tehnyt 20 omaa kuvakirjaa, lukuisia kirjankansien kuvituksia, julisteita ja muita graafisen alan tilaustöitä.



Työteliään kevään jälkeen Rouva Huussa virisi kirjan myötä halu tehdä pitkästä aikaa erilaisia huovutuskokeiluja. Kenties Lastenkirjahyllyynkin luikahtaa kesän aikana joku Beatrice Alemagna-vaikutteinen otus?

maanantai 24. toukokuuta 2010

Jöröjukkaa luetaan jo pahvikirjanakin... ainakin Berliinissä










Kohtaus Berliinin Hugendubel-kirjakaupan lasten- ja nuortenkirjaosastolta:

Kolmekymppinen isä saapuu kuvakirjahyllyjen luokse noin kolmivuotiaan poikansa kanssa. Poika bongaa hyllystä oitis iloisesti hihkaisten Heinrich Hoffmannin Struwwelpeterin, josta on tehty A4-kokoinen pahvikirja! Kirja on selvästi pojalle entuudestaan tuttu. Isä kehottaa poikaansa käsittelemään kirjaa varoen.

Näkymä syöpyy syvälle Rouva Huun mieleen. Saksassa ollaan perinnetietoisia ja tutustutetaan jo varhain pikkupiltit keskeisiin klassikkoteoksiin.

Kirjakauppojen lasten- ja nuortenkirjaosastot olivat järkiään kutkuttavia. Rouva Huusta tuntui kuin olisi ollut miniatyyrimäisillä kansainvälisillä kirjamessuilla. Hän selasi ahnaasti monien entuudestaan täysin tuntemattomien, mielenkiintoiselta vaikuttavien tekijöiden teoksia.



Saksassa kustannetaan muuten VALTAVASTI lasten ja nuorten tietokirjoja ja jalkapalloaiheisia kirjoja. Holokaustia käsitteleviä nuortenromaaneja oli edustava valikoima nähtävillä Judisches Museumin museokaupassa. Sieltä löytyi Anne Frankista myös kaunis kuvatietokirja, joka pitkän aprikoimisen jälkeen jäi sittenkin hyllyyn. Saksalaisten kannattaisi ottaa kiinnostavista lähihistoriaa kuvaavista kirjoista myös englanninkielisiä osapainoksia, niille luulisi olevan turistien keskuudessa otolliset markkinat.

Olisipa ollut lystiä osallistua toukokuun 8:nnen päivän kirjatapahtumaan Oranienstrassella, jossa ainakin oheisen julisteen mukaan olivat mukana myös Daniel Defoen Robinson Crusoe, Axel Shefflerin ja Julia Donaldsonin iki-ihanien kuvakirjojen Mörkyli ja hiiri sekä monet muut veikeät lastenkirjasankarit.



Ja löytyiväthän ne Timo Parvelan Ella-kirjojen saksannoksetkin, joissa Markus Majaluoman alkuperäiset kuvitukset oli korvattu Sabine Willharmenin kuvituksilla. Myös Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu- ja Tove Appelgrenin & Salla Savolaisen Vesta-Linnea -kirjat sekä Riina Katajavuoren ja Salla Savolaisen Mennään jo kotiin -kirja oli helppo poimia kuvakirjauutuuksien joukosta.

Kirjakaupan alekorista Berliinin tuliaisiksi tarttuivat matkaan Punahilkka-sadun kuvakirjaversio Eric Battutin tyylitellyin kuvituksin sekä italialaisen Beatrice Alemagnan hauska kuvakirja kirpuista, mutta siitä sitten lisää vähän tuonnempana...

sunnuntai 23. toukokuuta 2010

Laivakello-palkinto Seita Parkkolalle


Pertsa ja Kilu –päivillä jaettiin Kotkassa perjantaina vuotuinen nuortenkirjallisuuden tunnustuspalkinto Seita Parkkolalle. Hänet palkittiin koko tuotannostaan, mutta erityisesti nostettiin esiin hänen uusin nuortenromaaninsa Usva (WSOY 2009), joka on palkintoraadin mielestä tuonut uudenlaista maagisen realismin sävyttämää tunnelmaa suomalaiseen nuortenkirjallisuuteen. Parkkola on kirjoittanut myös useita nuortenromaaneja yhdessä Niina Revon kanssa.

Seita Parkkola (s. 1971) asuu Turussa ja työskentelee myös sanataidekasvattajana. Tällä hetkellä hän opettaa eri-ikäisille kirjoittajille, lähinnä kuitenkin lapsille ja nuorille, luovaa kirjoittamista ja valokuvaamista.

Parkkolan harrastuksiin kuuluvat myös street art, groteskin estetiikka, kuvat ja kuvaaminen, vaeltaminen maiden ja kaupunkien välissä, feminismi, sukupuoli, kaupunkien maantiede, hylätyt tilat ja rakennukset.

Ja juuri nämä kiinnostuksen alueethan näkyvät myös Usvassa!

Usvalla on myös omat kotisivut, joihin kannattaa tutustua.

Lastenkirjahylly onnittelee Parkkolaa. Usva on arvioitu Lastenkirjahyllyssä lokakuussa.

tiistai 18. toukokuuta 2010

Kun kaupungillakin on tunteet


Annina Holmberg & Virpi Talvitie: Karkausyön ratikkamatka. 28 sivua. WSOY 2010. Graafinen suunnittelu Martti Ruokonen.







Seuraava karkauspäivä on vasta 29. helmikuuta 2012, mutta se ei varmasti haittaa Annina Holmbergin ja Virpi Talvitien Karkausyön ratikkamatkan tunnelmaan pääsemistä millään tavalla.

Karkauspäivän yö mahdollistaa taian ja fantasian ilmaantumisen pääkaupungin kiivaana sykkivään elämään. Taika saa raitiovaunun suistumaan kiskoiltaan ja ottamaan kerrankin selvää oman linjansa ulkopuolisista Helsingin ihmeistä.

Kuvakirja on tekijöidensä oodi Helsingille (tosin Talvitie asuu oikesti Hyvinkäällä…).

Holmbergin runollinen, sanaleikeilläkin helskyttelevä teksti on ladottu ikään kuin proosarunon muotoon. Pieni kirjasin tahtoo välillä hukkua rosoiseen taustaan ja on siksi ainakin lapsen itse luettavaksi turhan haastava.
Tähän tapaan Holmberg kuvaa Kallion kaupunginosaa:

Taivaanrannassa kajasti jo. Alkoi aamuyön viimeinen karkelo. Liikennevalot villiintyivät, lyhtypylväät yltyivät pyörimään ja kivijalat halasivat toisiaan. Talot tanssahtelivat ja torit porisivat, hölynpöly pöllysi muuallakin kuin kastanjoissa.


Ratikka rakastuu Jäänmurtajien Sisun ja Tarmon kihlajaiskimpun amaryllikseen. Ne kohtaavat toisensa uudelleen yön viimeisinä tunteina Kallion kaduilla ja lähtevät yhdessä hurvittelemaan Linnanmäen vuoristorataan.

Kuvakirjassa olisi ollut aineksia myös lasten omaksi Helsinki-oppaaksi, jos fantastisen ratikkamatkan kupeeseen olisi laadittu listoja todellisista paikoista ja niiden historiasta. Olisi ollut hauska esimerkiksi sijoittaa kaikki Talvitien ratikkaan kokoamat Helsingin merkittävät patsaat oikealle kartalle! Kirjan sisäkansiin tällainen ratikkamatkan etenemisestä kertova Helsingin kartta olisikin sopinut mainiosti.



Holmbergin teksti jää itsetarkoitukselliseksi helinäksi, mutta sitäkin ilmaisuvoimaisempia ovat Virpi Talvitien kuvat, joissa raitiovaunusta tulee väliin tuhatjalkainen tai Töölönlahden vesissä lipuva valtava käärme tai roteva hauki. Talvitien tunnusmerkki, raapetekniikka, yhdistettynä koristeelliseen ornamentiikkaan tekee kuvista lähes kolmiulotteisia. Ja värit, ne hehkuvat ja hohkaavat! Toivottavasti kuvitusoriginaaleja asetetaan piakkoin jonnekin näytteille.



Huomenna keskiviikkona helsinkiläisillä on mahdollisuus päästä juhlistamaan kirjan julkistusta.

Matkalle lähdetään klo 10.00 Töölön ratikkavarikolta, osoitteesta Eino Leinon katu 1. Matka kestää noin kaksi tuntia ja sen tarjoaa HKL.

Rouva Huu ei valitettavasti pääse ratikkamatkalle Helsinkiin, mutta saattaa hyvinkin törmätä lähipäivinä Berliinissä Angela Sommer-Bodenburgin pikku vampyyriin tai Erich Kästnerin salapoliisipoikiin. Täytynee oikopäätä yrittää tutustua uusimpaan saksalaiseen lasten- ja nuortenkirjallisuuteen. Timo Parvelan Ella-kirjathan ovat viime aikoina tehneet Saksassa valloitustaan, luulisi että vaihtona saataisiin myös maistiaisia uudesta saksalaisesta tarjonnasta!

maanantai 17. toukokuuta 2010

Kyllä raisuakin tyttöä voi pelottaa!


Tuula Kallioniemi: Karoliina ja lentävä reppu. Kuvittanut Marika Maijala. 88 sivua. Otava 2010.












Tuula Kallioniemi on luonut sympaattisen tyttösankarin helppolukuiseen Karoliina-sarjaan. Sen neljännessä osassa Karoliina ja lentävä reppu sirpakka tyttö on vihdoin suoriutunut kunnialla eskarista ja päässyt aloittamaan ekaluokan. Sopeutuminen koulun sääntöihin ei aina ole helppoa ja ronskista luonteesta huolimatta monia asia jännittää myös Karoliinaa.

Karoliina ei enää olekaan itsestäänselvästi huomion keskipiste, kun luokalle tulee topakka ja itsetietoinen Tytti, joka ei näytä jäävän koskaan sanattomaksi. Kahden voimakasluontoisen ja vetovoimastaan tietoisen tytön välillä on alusta lähtien jännitettä siinä määrin, että luonteeltaan sovitteleva ja pedantti Lin, Karoliinan entinen paras kaveri, tahtoo jäädä tässä taistossa kokonaan alakynteen:

– Sinä olet minun paras kaverini! Tytti sanoo ja katsoo Karoliinaa pää kallellaan.
– Olenko? Karoliina ihmettelee tähyillen Iiris Kilpeä ja tyttöjä.
– Olet, me ollaan aina kaksin, Tytti vakuuttaa. – Me mennään koulun jälkeen meille ja perustetaan salaseura.
– Minun pitää kyllä rientää suoraan kotiin, Karoliina sanoo. – Täytyy lukea läksyt.
– Me luetaan läksyt yhdessä! Ihan aina! Tytti vakuuttaa.
– Luetaan vai? Karoliina inahtaa. Outoa. Yleensä Karoliina ei inise. Yleensä hän on ponteva. Mutta Tytti taitaa olla vielä pontevampi. Hän on ehkä maailman pontevin tyttö.



Kallioniemen esiinnostamien aiheiden skaala on kirjan sivumäärään ja dialogivoittoiseen kerrontaan nähden jälleen hyvin laaja. Hyvin pienin detaljein Kallioniemi kykenee hahmottamaan paitsi tyttöjen välistä valtapeliä niin myös koulun aloitukseen liittyvää yleistä jännitystä ja kihelmöintiä – ja ottaapa hän tehtäväkseen valottaa nuorille lukijoilleen myös vakaumuksen käsitettä armeijasta kieltäytyneen sukulaispojan kautta.

Karoliina haluaisi ehdottomasti vapautuksen matematiikasta, samaan tapaan kuin Johannes-serkku on saanut vapautuksen armeijasta. Isä on kertonut Karoliinalle, että vakaumus tarkoittaa,

että ihmisellä on varma käsitys jostain asiasta. --- Jotkut ihmiset istuvat jopa vankilassa vakaumuksensa vuoksi. Vakaumuksensa puolesta he ovat valmiita jopa kuolemaan!

Karoliinaa puistattaa. Ei hän nyt sentään olisi valmis kuolemaan matematiikan puolesta, vaikka hän onkin varma siitä, että matematiikka on täysin turhaa. Mutta istuminen vankilassa? Hmm..
.



Marija Maijalan mustavalkokuvitus antaa Karoliinalle ja muille särmikkäille tytöille ilmeikkyyttä. Maijalan kuvitus vilisee pitkiä jalkoja, käsiä ja mielivaltaisia kuvan leikkauksia. Kuvan ja tekstin suhde taitossa on harvinaisen pitkälle mietitty: kuvat kuljettavat ja jopa lähes sananmukaisesti työntävät tarinaa eteenpäin.

perjantai 14. toukokuuta 2010

Kun kaveri vie liikaa tilaa...


Kalle Güettler, Rakel Helmsdal, Áslaug Jónsdottir & Sari Peltonen: Ei! sanoi pieni hirviö. Suomennos Sari Peltonen. 32 sivua. Pieni Karhu 2010. Graafinen suunnittelu Áslaug Jónsdottir.











Voi olla, että Rouva Huu syyllistyy nyt ylitulkintaan, mutta tätä kuvakirjaa voi aikuinenkin lukea vaikkapa tulehtuneen työilmapiirin ja ihmissuhdeongelmien kuvauksena.

Pieni hirviö kuulee jonkun koputtavan oveen. Se pelästyy ja kieltäytyy ensin avaamasta ovea. Tärinän jälkeen se kuitenkin alistuu jälleen kerran kohtaamaan ison hirviön, vaikka tietääkin joutuvansa taas alistumaan ja nöyrtymään sen mielivallan edessä.



... Kunnes nujerretusta itsetunnostaan huolimatta se saa jostain uutta voimaa ja asettuu poikkiteloin ison hirviön henkistä terroria vastaan ja uskaltaa kyseenalaistaa sen teot. Ja kuvassa pieni hirviö kuvataankin nyt ison hirviön näkökulmasta uhkaavana ja itsetietoisena!

Mitä tekee iso hirviö? Se näyttää hämmästyvän pikku hirviön reaktioita, sehän olisi vain pyytänyt pikku hirviötä kalaan kanssaan!

Kirjan voi tulkita kuvaavan monenlaisia ihmissuhteiden hiertymäkohtia: ystävyydessä toinen voi olla niskan päällä, isompi sisarus voi pomottaa häikäilemättömästi pienempää sisarustaan, parisuhteessa toinen vie ja heikompi vikisee - ja työelämässä on ne omat virtaheponsa.



Ensilukemalta kuvakirja tuntuu vähättelevän pienen ja päähänpotkitun yksilön tunteita: eiväthän asiat noin helposti voi tosielämässä ratketa.

Kirjan voima ja kiehtovuus onkin nimenomaan siinä, että sivujen kääntämisen välille mahtuu isoja prosesseja, suuria tunteita, jotka kuitenkin vähäeleinen teksti malttaa jättää purkamatta kokonaan auki, ja niin lukija/ kirjan kuulija voi itse tykönään kuvitella, mitä on oikeasti tapahtunut. Tekstin ja kuvan yhteispeli on tältä osin saumatonta ja ihailtavan ytimekästä.

Áslaug Jónsdottirin kuvitus hyödyntää kollaasitekniikkaa hauskasti ja omintakeisesti. Pastelliliitu pehmentää tummaa yleisvaikutelmaa. Kirjan esilehdellä kolmihenkinen työryhmä kiittää Biskop-Arnössä vuonna 2001 järjestettyä pohjoismaista lastenkirjailijoiden ja –kuvittajien työpajaa. Kirja on ilmestynyt alunperin Islannissa vuonna 2003.

Lisää tällaista kuvakirjaherkkua, pyytää Rouva Huu!

tiistai 11. toukokuuta 2010

Roisia mafiameininkiä


Ansu Kivekäs: Täysillä metsään. Tammi 2010. 229 sivua. Kansikuva ja sarjan ulkoasun suunnittelu Jussi Kaakinen.












Ansu Kivekäs voitti pari vuotta sitten Kouvolan dekkaripäivien järjestämän kilpailun, jolla etsittiin uusia varhaisnuorten dekkareita. Voittoisa kilpakäsikirjoitus julkaistiin nimellä Päin Porkkalaa (Tammi 2008) ja se aloitti uuden Tammen Musta kaista -dekkarisarjan.

Rouva Huun tulkinnan mukaan Kivekäs ottaa – jo kirjojensa nimissä! – hyvin provokatorisen, tietoisen uhittelevan asenteen, jolla hän haluaa tuulettaa tätä lasten- ja nuortenkirjallisuuden suosittua, mutta velvoittavien perinteiden raskauttamaa lajityyppiä.

Hänen tyylilajinsa on omalaatuinen sekoitus suurpiirteistä mafiameininkiä, roisin kurvikkaita juonenkäänteitä ja elämän kolhimia, kepulikonsteilla elantonsa hankkivia päähenkilöitä, joilla on rokonarpiset tai rankan aknen laikuttamat kasvot. Tällainen kovaksikeitetyn dekkarin ronskius tekee kirjoista myös aikuiselle verrattain nautittavia lukuelämyksiä: Kivekäs nimittäin kavahtaa tätimäistä hellanlettas-tyylistä moralisointia ja tarjoaa vastineeksi vauhtia ja aivan oikeasti vaarallisia tilanteita.

Salakuljetetun votkan myynnnin, vaatehuoneessa kasvatetun kannabiksen ja monen eri kaliiperin aseiden letkeän kuvauksen osalta Kivekkään romaani tasapainoilee jopa avarakatseisena itseään pitävän Rouva Huun mielestä niukin-naukin äärirajoilla 10-vuotiaita ja sitä hieman vanhempia lukijoita koskevia yleisiä sopivaisuussääntöjä ajatellen.

Kivekäs ujuttaa teoksiinsa myös yhteiskunnallista kantaaottavuutta ja ajankuvaa. 14-vuotias Otso on joutunut elämässään tuuliajolle: äiti ei ole mikään järjen jättiläinen. 34-vuotias wannabe-pissis, kuten Otso itse äitiään kuvailee, on enemmän elementissään karaokepubeissa kuin murrosikäisen poikansa vastuullisena huoltajana. Ruotsin laivoilla itsensä jonglööritempuilla elättävästä isästään, VirtuOssista, Otso ei ole nähnyt takin lievettäkään.

Äidin laiminlyöntien ja omine törttöilyjensä takia Otso pelkää joutuvansa huostaanotetuksi: hän tekee tarkkaan suunnitellun katoamistempun tavaratalon hyvinvarustellun urheiluosaston kautta. Näin alkaa Otson havuntuoksuinen, juonenkäänteiltään kutkuttavasti lähes uskomaton survival-seikkailu, johon liittyvät myös Jukkis Janatuinen ja Petroskoista laittomasti Suomeen turistibussin takakontissa luikahtava Mikko.

Jokainen heistä on oma valloittava persoonansa, jolla on omat puheenpartensa ja maneerinsa. Mikko esimerkiksi herkistyy välillä mummon kaipuussaan jopa laskettelemaan kalevalaista runomittaa!

Nuoret miehet saavat myös virtaa päivän iskelmistä ja terapoivat itseään tarpeen mukaan myös omatekemillään räpeillä. Tätä kohtausta on edeltänyt Mikon hyräilemä Yö-yhtyeen kappale "Rakkaus on lumivalkoinen":

--- Mikko lauloi.
Jukkis alkoi hyräillä mukana, minkä nyyhkytykseltään pystyi, kunnes pärskähti jälleen täyteen kyynelmyrskyyn.
Otsoa tympäisi. Äiti ja kumppanit vetivät tätä kappaletta karaokessa, äiti jopa selvin päin. Uskomatonta! Ja nyt oli kotonakin karaokelaitteet, kiitos Paavo Pesusienen!
- Lopettakaa toi! Kohta te varaman lauatte Aikuisen naisen. Sitä paitsi toi vaan pahentaa oloa! Vetäkää vaikka jotain punkkia tai heviä, jos kerran on pakko laulaa.
Jukkis näytti säpsähtävän hereille synkistä aatoksistaan.
- Poikahan puhuu järkeä, Jukkis sanoi ja nousi ylös.
- Nyt loppuu nyyhkiminen! Däääm!
- Mä vihaan, mä vihaan, Jukkis räyhäsi ja alkoi tanssia ympäri nuotiota.

- Yhteiskunta on mätä ja se haisee! Se haisee! Tää systeemi on hanurista! Ja se haisee! Shittiä siellä, shittiä täällä, siellä shit täällä shit joka puolella shit shit shit..


Epäonninen taivaanrannanmaalari ja ikuinen jossittelija Jukkis Janatuinen esiintyi karismaattisen Tipsu-koiransa kanssa jo Kivekkään esikoisessa. Tällainen entuudestaan tuttujen romaanihenkilöiden linkittäminen uuteen itsenäiseen romaaniin on selvästi lisääntymässä ja ristiinkytkennät tuottanevat varmasti ainakin muutamille lukijoille tyydytystä.

Kivekäs kiihdyttää mustan huumorin heti turbovaihteelle kolmikon matkustaessa samalla junalla kohti itärajaa. Tipsulla on tärkeä tehtävä liisteröidä näiden nuorten miesten kohtalot toisiinsa. Otson ainoa kontakti entiseen elämään on satunnainen nettiyhteys Jassun kanssa. Tytön Egyptistä Suomeen avioliiton kautta kotiutunut isä Mahmoud on tärkeässä roolissa jo seikkailun alkuvaiheessa.

Tapahtumien äkkikäänteisiin osallistuvat myös eläkkeellä poliisin virastaan oleva ja toimettomuuteen työlääntynyt Taisto Toivola, maaseudun rauhaan vetäynynyt entinen lääkäri Eeva Harkko, bensa-aseman äkäinen omistaja Hyrkkäinen sekä 90-vuotias vanhusten palvelutalossa vastoin tahtoaan kituva Unto Piiparinen.

Kivekkään nuortenromaanissa voisi hyvinkin olla ainesta jopa valkokankaalle, sen verran mieleenjääviä kirjan särmikkäät pää- ja sivuhenkilöt sekä autioituneen maaseudun pikantti tunnelma ovat.

Kaiken kohkauksen ja banaaliuden ohella Täysillä metsään on myös kelpo kuvaus nykynuorison etäisestä luontosuhteesta ja kaipuusta elää omillaan.

sunnuntai 9. toukokuuta 2010

Maailman paras ja ihan tavallinen äiti


Marsa Pihlaja: Äiti. Kuvittanut Katri Kirkkopelto. 38 sivua. Annexus Oy 2010. Graafinen suunnittelu Marsa Pihlaja.






Marsa Pihlajan runokuvakirja Äiti ylläpitää kuvastoltaan ja runoiltaan perinteistä, tosin silti melko modernia äitikuvaa.

Saatesanoissaan Pihlaja muistuttaa, kuinka vanhempien kiireetön, hyväksyvä ja ymmärtäväinen suhtautuminen vahvistavat lapsen itsetuntoa, vaikuttavat lapsen myönteiseen kehitykseen ja minäkuvaan antaen hyvät eväät aikuisuuteen.

Äiti-kirjan otollisin kohderyhmä taitaakin olla nimenomaan aikuisissa, jotka joskus kadottavat herkkyyden nauttia lapsiperheen arjen ilonpilkahduksista.

Muodoltaan Pihlajan runot ovat tiukkaan riimiin kirjoitettuja ja siksi hieman yllätyksettömiä. Ne toisintavat kotimaisen lastenlyriikan vakiokuvastoa kotona lapsia kaitsevasta äidistä, jolla riittää ymmärrystä tottelemattomille, kujeileville ja raisuille lapsille. Kaikki runot eivät suoranaisesti ankkuroidu äitiin, joukossa on myös lapsen haaveita ja tutkimusmatkoja kodin ulkopuolelle kuvaavia runoja.

Siinä missä Pihlajan runot kurkottavat vielä tunnelmoinniltaan ja rytmiltään sadan vuoden takaiseen Immi Hellénin idylliin, niin kuvittaja Katri Kirkkopellon akvarellikuvitus on enemmän tätä päivää. (Tosin esilehdeltä saa selville, että kuvitukset ovat jo vuodelta 2001, eli ajalta, jolloin Kirkkopelto oli vasta aloittelemassa kuvittajan uraansa!)

Kirkkopelto kuvaa pääosin hehkeitä ja iloisia äitejä, mutta ... onneksi.... Energiapakkaus-runon kuvituksesta löytyy myös väsähtänyt ja valvomisen kalpeuttama äiti:

Kun äiti aamukahviaan juo,
Niin virkeä pikkuvintiö tuo
puurolautasensa kumoon kaataa…
ja taas saa äiti raataa.

Silti tuo pieni energiapakkas
On äidin suuri rakkaus!




Väritykseltään ja typografialtaan kirja on muutamaa tummasävyisempää kuvaa lukuunottamatta ilmava, keväinen ja raikas, eli onnen omiaan juuri äitienpäiväkirjana koko perheen kanssa luettavaksi.

Graafinen suunnittelija Marsa Pihlaja on viime vuonna julkaissut myös itse kuvittamansa runokuvakirjan Eläinten maa. Ympäristöystävällisiä runoja lapsille ja aikuisille (Annexus 2009). Sen kuvitusoriginaaleja on nähtävillä vielä 14. toukokuuta asti Malmitalolla Helsingissä.

Tittamari Marttisen ja Virpi Talvitien Äidin karkkipäivä (WSOY 2003) on Pihlajan kirjaakin selvemmin aikuisten kuvarunokirja, jonka ääreen on hyvä palata myös äitienpäivän juhlahumun jälkeen. Sen kuvat ja runot voimaannuttavat yhtälaisesti pikkuvauva-aikaa elävää kuin myös murrosiän myrskyissä henkeään haukkovaa äitiä.

perjantai 7. toukokuuta 2010

Neulasella voi istuskella ja heilutella sarviaan


Reetta Niemelä & Salla Savolainen: Sinisen kärpäsen sirkus ja muita runoja naapurinötököistä. Otava 2010. 40 sivua. Graafinen suunnittelu Maija Vallinoja.







Reetta Niemelä tunnetaan parhaiten Leena Lumpeen kuvittamista Milja-kuvakirjoista, jotka yhdistävät letkeästi kädentaitoja, luontoharrastusta, mökkeilyä ja eri sukupolvien välistä luontevaa yhdessäoloa.

Niemelä on pöllyttänyt viime vuosina lastenlyriikan laidunta: ensin proosarunokokoelmassa Makkarapiruetti (Otava 2005, kuv. Martti Pikkujämsä) ja viime vuonna Ntamo-kustantamon kautta ilmestyneessä Kakaduu-runokirjassa (kuv. Inna Hirvonen), jonka onomatopoeetinen ja oikullinen kielioppi muistuttaa paljon kielen monista mahdollisuuksista ensimmäisen oivalluksen saaneen, oraalla olevaa puhetta tapailevan lapsen kielileikkiä. Niemelä on ujuttanut uuteenkin runokuvakirjaansa yhden Kakaduu-henkisen runon “Kiprunen ja Tupsurainen”.

Edellisiin kokoelmiin nähden kevään uutuutta, Sinisen kärpäsen sirkusta, voisi luonnehtia ilmiasultaan jopa aika tavalliseksi. Mutta se yllättää silti – iloisesti, ja mikä hauskinta, kerta toisensa jälkeen uudelleen!

Kirjanpainajakuoriaiset, kimalaiset, perhoset ja kiiltomadot tulevat runoissa tutuiksi. Niillä kaikilla on omia salaisuuksia, joiden taikapiiriin lukija vihitään:

Metsän vihreä prinsessa

Metsän vihreä prinsessa, kiiltomato. Se odottaa pimeää, ennen kuin työntää toivomuspiparit uuniin.


Lukija pääsee maan matosten ja vähäväkisimpien hyönteisten salaiseen maailmaan ja näkee ihmeitä ruohonjuuren tai männynneulasten tasolta.



Neulasella

Neulasella voi istuskella ja heilutella sarviaan ikivihreän laulun tahdissa jos sattuu olemaan pieni ja vihreänpullea metsän kirva, joka ei osaa tanssia. Odotella rauhassa kilttejä muurahaistätejä, joiden kengät kopisevat oksia vasten. Laulaa itsekin vähän. Voi kuulla kuinka mahtavat pilvet tuuttaavat mennessään ja kuinka puut pyytävät päästä pilvien kyytiin, sillä metsässä niitä kutittaa koko ajan.


Niemelän hyönteisrunot muistuttavat naiivin-lakonisessa tyylissään paljon Risto Rasan luontolyriikkaa. Ja se, ken on aiemmin viehättynyt Maria Vuorion salaviisaista eläintarinoista, ihastuu varmasti ikihyviksi myös Niemelän runoihin.

Sinisen kärpäsen sirkuksen omintakeisuuden riemastuttavin ydin löytyy Salla Savolaisen kuvituksesta. Se ei ole mikä tahansa tusinakuvitus. Savolaisen tekniikkana on nimittäin työläs, vaativa ja hienopiirteinen puupiirroskuvitus, joka antaa Niemelän kokoelmalle – aivan kirjaimellisesti – luonnonmukaisen loppusilauksen. Tällaista herkkua ei ole aikoihin lastenkirjallisuuden kuvituksissa nähty!

Jäyhästä tekotavasta huolimatta Savolainen saa kuvitukset vaikuttamaan kevyiltä, ilmavilta ja ennen muuta eloisilta. Jokainen pienenpieni ötökkä on oma karismaattinen persoonansa. Savolaisen luonnonläheisessä väriskaalassa on jotain määrittelemätöntä retrohenkeä, mutta ei häiritseväksi maneeriksi asti. Värit ja hyönteisten dynaamisuus assosioivat myös afrikkalaiseen primitiviiseen taiteeseen.

Pitkään aikaan mikään uutuuskirja ei ole sykähdyttänyt Rouva Huuta tässä mitassa. Huimaa ja hauskaa.

Reetta Niemelä kertoo kotisivuillaan Sinisen kärpäsen sirkuksen synnystä.

torstai 6. toukokuuta 2010

Siivet selkään ja Ouluun!
















Joskus olisi kätevää saada siivet selkäänsä ja uhmata näin aikaa ja matkustamisen vaivaa.

Jos tämä olisi mahdollista, Rouva Huu ampaisisi oitis Lasten ja nuorten sanataidefestivaaleille Ouluun.

Runsas festivaalitarjonta alkoi eilen ja jatkuu sunnuntaihin 9. toukokuuta asti.

Lumotut sanat -festivaalilla juhlitaan 10 vuotta täyttävää sanataidekoulua. Juhlavieraiksi saapuvat muun muassa kirjailijat Sari Vuoristo, Virpi Penna, Juha Ruusuvuori ja Maria Peura sekä sanataidekoulun perustajat Outi-Maria Takkinen ja Tuutikki Tolonen.

Synttäreiden kunniaksi festivaali tarjoaa kaksi näyttelyä. Saareen on sanataidekoulun oma näyttelytuotanto. Se kätkee sisälleen suomalaisten romaanien ja novellien sekä satujen ja kuvakirjojen vetisiä tarinoita.

Saaren teemoista ammentaa myös Studia generalia -luentosarja, joka järjestetään perjantaina ja lauantaina.

Festivaalin toinen näyttely liittyy Eevamaria Halttusen Petra-kirjojen maailmaan. Esillä on Anna Härmälän kuvitusoriginaaleja.

Lisätietoa sanataidefestivaalien monipuolisesta ohjelmasta täältä.

keskiviikko 5. toukokuuta 2010

Kuka muistaa Anni-kirjoja?


Mari Lampinen: Anni-kirjasarja. Gummerus 1996–1999. Kansikuvat Tuula-Leena Hämäläinen.









Harva ehkä tietää, että eilen valtion kirjallisuuspalkinnolla romaanistaan Herra Darwinin puutarhuri palkittu Kristina Carlson on ollut takavuosina myös varteenotettava tyttökirjailija.

Carlson kirjoitti vuosina 1996–1999 Mari Lampisen kirjailijanimellä 12-osaisen Anni-tyttökirjasarjan Gummerukselle.

Anni-sarja on vaikutevelassa vanhoille tyttökirjoille hyveellisine sankarittareineen, suurperheineen ja loma-aikoihin keskittyvine sattumuksineen. Mutta toisaalta sarja on yllättävänkin napakasti ja jopa edelläkävijän elkein uraaurkovasti kiinni julkaisuajankohtansa suomalaisessa todellisuudessa. Anni, Abigail ja Dagda -kirjassa aiheena on live roolipelit eli larppaus, joka oli vuonna 1998 vielä melko uusi harrastus.

12-vuotiaan Annin uusperheen kautta Lampinen luo eloisaa 1990-lukulaista ajankuvaa. Hän käsittelee luontevasti ja nuoria puhuttelevasti esimerkiksi uskontoa, homoseksuaalisuutta, työttömyyttä, avioeroja, alkoholismia sekä köyhyyttä ilman ongelmarealistisille nuortenromaaneille toisinaan ominaista patetiaa.

On aika hämmentävää, että tuikitavallisten suomalaisperheiden köyhyydestä ei ole juurikaan kotimaisessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa paneutuneesti kirjoitettu! Tuntuuko aihe kirjailijoiden - tai kustantajien? - mielestä liian nukkavierulta ja siksi epäkiinnostavalta?

Äkkiseltään muistuu mieleen vain pari aihealuetta käsittelevää kirjaa, Saara Sarkkisen (nyk. Kesävuori) nuortenromaani Töitä mun faijalle! (WSOY 1987) ja Marja-Leena Tiaisen Vihreä varis -sarjassa ilmestynyt Pyry, Pilvi ja pennittömät (Tammi 1993).

Kuten tyttökirjoissa aina, ovat ihmissuhteet tietysti Anni-sarjassakin keskeisellä sijalla. Anni vanhenee sarjan kuluessa 15-vuotiaaksi. Sarjan viimeisten osien maailmankuva onkin tästä syystä alkupään osia jo huomattavasti tummajuonteisempi. Viihteellisiin tyttökirjoihin verrattuna Anni-sarjassa on enemmän kasvukertomuksen piirteitä, kun lukija elähytyy pohtimaan yhdessä Annin kanssa vaikkapa nuoren tytön taajaan ailahtelevia mielenmaisemia.

Sarja jäi ilmestyessään hävettävän vähälle huomiolle. Ulkokirjallisena syynä saattaa olla myös sarjan ulkoasu: Tuula-Leena Hämäläisen hailakat ja teinityttömäistä piirrostyyliä jäljittelevät kannet eivät ehkä vakuuttaneet lukijoita kylliksi.

tiistai 4. toukokuuta 2010

Minä pidän kirjoista!


Catherine & Laurence Anholt: Kirja on ystävä parhain. Suomentanut Terhi Leskinen. 28 sivua. Kustannus-Mäkelä 2009.

Anthony Browne: Minä pidän kirjoista. Suomentanut Arja Kanerva. Lasten Keskus 1989.






Tänään Kirjan ja ruusun päivänä luetaan tietysti lasten kanssa kuvakirjoja, jotka kertovat kirjoista ja lukuharrastuksen antoisuudesta!

Catherine ja Laurence Anholtin isokokoisessa kuvakirjassa Kirja on ystävä parhain niukka teksti on runomuotoista. Pienet runosäkeet ja kuvat kertovat kirjojen monipuolisuudesta:

On toisissa kirjoissa hauskoja lauluja,
ja monet kuvat ovat kuin hienoja tauluja.

Sujuu päivä oikein rattoisasti,
kun lukee kirjaa aamusta iltamyöhään asti.


Yksi kummitädin antama kirja on personoitu ja se seikkailee kuvissa neliraajaisena hahmona lapsen mukana.

Isot selkeät kuvat innostavat vasta puhumaan opettelevaa lasta nimeämään kuvien yksityiskohtia.


Anthony Brownen Minä pidän kirjoista on tavoitteiltaan hieman vivahteikkaampi: ainakin meidän perheessä se säilyttänyt vakaan asemansa lukuharrastuksen ylistysteoksena!

Brownen muistakin kuvakirjoista tuttu pikkusimpanssi esittelee lapselle kirjojen monia erilaisia aihepiirejä ja ominaisuuksia. Kuvissa viitataan tekijälleen tyypilliseen kujeilevaan tapaan rakastettuihin lastenkirjallisuuden ja populaarikulttuurin klassikkoihin, esimerkiksi Punahilkasta Tyyris Tylleröön ja Batmanista Maurice Sendakin Hassuihin hurjiin hirviöihin.

Rouva Huu toivottaa lukijoilleen antoisaa Kirjan ja ruusun päivää!

maanantai 3. toukokuuta 2010

Unelma lastenkirjatalosta















Huhtikuun puolivälissä on Helsingissä perustettu uusi yhdistys, Pro Lastenkirjallisuustalo. Hanketta on jo monia vuosia muhiteltu lähinnä IBBY Finlandin aktiivien toimijoiden sekä kirjailijoiden ja kuvittajien taholla. Maija Karjalainen on kirjoittanut visioitaan tällaisesta keskuksesta jo vuonna 2002. Artikkeli "Ei se synny synnyttämättä – lastenkirjan ja -kuvituksen lastenkulttuurikeskus" on julkaistu Niklas Bengtssonin ja Ismo Loivamaan toimittamassa artikkelikokoelmassa Kuvituksen monet muodot (BTJ Kirjastopalvelu 2002).

Tilausta tällaiselle lastenkirjallisuuteen painottuneelle monitoimilastenkulttuuritilalle on ollut pääkaupunkiseudulla jo pitkään. On hienoa, että näinä ankeinakin aikoina lastenkulttuuri- ja kirjallisuusaktiivit jaksavat uskoa tärkeään asiaan ja heillä on uskallusta lähteä tällaiseen isoon hankkeeseen. Lastenkirjallisuus ja -kulttuuri on alkaneen 2000-luvun ollut toki näyttävästi esillä monissa korskeissa juhlapuheissa, mutta käytännön toteutukset ovat valitettavan usein jääneet jossittelun asteelle.

Lastenkirjallisuustalo on toki vasta haaveena paperilla ja hankkeeseen sitoutuneiden mielissä: rahaa hankkeen perustamiseen ei vielä ole, puhumattakaan konkreettisesta tilasta, johon Lastenkirjatalo perustettaisiin. Ilmeisen paljon inspiraatiota on saatu Tallinnan vanhassa kaupungissa sijaitsevasta Viron Lastenkirjallisuuskeskuksesta , joka on eri-ikäisten lastenkirjan ja lastenkulttuurin ystävien yhteinen kohtaamis-, luku- ja harrastuspaikka.

Lastenkirjallisuustalo-hankkeen toiminta-ajatus on kiteytetty tällä erää 11:een tavoitteeseen:

1. Lastenkirjallisuustalo johdattaa lapset kulttuuritaustasta riippumatta kirjallisuuden ja kuvitusten maailmaan, jossa kaikki ovat yhdenvertaisia,
2. tukee lasten luovuutta ja taidekasvatusta, kuvalukutaitoa ja mediakasvatusta,
3. tukee ja vahvistaa erityisesti esi- ja alakouluikäisten kirjallisuudenopetusta, kielen ja kirjallisuuden merkitystä innostamalla lapsia lukemiseen,
4. ohjaa opettajia, lastentarhanopettajia, vanhempia ja muita kasvattajia kirjallisuuden käyttöön lasten kanssa,
5. pitää jatkuvasti esillä hyvää suomalaista, kansallisesti arvokasta lastenkirjataidetta,
6. esittelee myös kansainvälisiä kuvakirjoja ja kuvitusoriginaaleja,
7. kokoaa ja arkistoi mahdollisuuksien mukaan lastenkirjakuvitusoriginaaleja opetus- ja näyttelykäyttöön,
8. tarjoaa tietoa ja koulutusta lasten vanhemmille ja lasten parissa työskenteleville lukemisen ja kirjallisuuden merkityksestä,
9. tarjoaa tiloja alan järjestöjen ja yhdistysten kokouskäyttöön,
10. tarjoaa opetusharjoittelijoille mahdollisuuden lapsiryhmän kanssa työskentelyyn sekä
11. tarjoaa tutkijoille mahdollisuuden lastenkirjataiteen parissa työskentelyyn ja siihen liittyvään tutkimukseen.

Hankkeen tällä erää kaavailtu toimintastrategia ei nähdäkseni mene juurikaan päällekkäin vuonna 1978 perustetun, Tampereella sijaitsevan valtakunnallisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden dokumentaatio- ja informaatiokeskuksen eli Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutin kanssa.

Näen uudessa hankkeessa myös paljon hyvää ajatellen kahden eri tavalla profiloituneen lastenkirjallisuuden etua ajavan keskuksen mahdollista, toinen toistaan tukevaa yhteistyötä.

Pro Lastenkirjallisuustalo –yhdistyksen puheenjohtajaksi on valittu toimittaja, kriitikko Arja Kanerva, joka tuntee alaa sekä kotimaisesta että kansainvälisestä näkökulmasta. Hallituksen jäseniksi valittiin myös IBBY Finland ry:n puheenjohtaja, lehtori Maija Karjalainen, kirjastonhoitaja Maija Korhonen, kuvataideopettaja, kuvittaja Katri Kirkkopelto, kuvittaja Jukka Lemmetty, kirjailija Tittamari Marttinen, viestintäpäällikkö Sanna Kangasluoma, kirjailija Ritva Toivola sekä varatuomari Markku Lemmetty. Hallitukseen varattiin lisäksi paikka ruotsinkieliselle edustajalle.

Lisätietoja yhdistyksen toiminnasta löytyy IBBY Finlandin
kotisivuilta.

Jäseneksi voi ilmoittautua lähettämällä sähköpostia osoitteeseen pro.lastenkirjallisuustalo@gmail.com.

Rouva Huu toivottaa leppeää myötätuulta Lastenkirjallisuustalo-hankkeelle!

sunnuntai 2. toukokuuta 2010

Kontion ja Kurenniemen lehmät


Tomi Kontio & Camilla Pentti: Lehmä, jonka kyljessä oli luukku. 32 sivua. Teos 2006.










Tämä ahaa-elämys on nyt ihan pakko jakaa.

Lastenkirjallisuus ja nonsense -luentosarja on edennyt jo melkein loppusuoralle ja torstaina käsittelyssä olivat kotimaisen lastenkirjallisuuden nonsense-aineksia sisältävät proosateokset, alkaen 1920-luvun suomenruotsalaisen Lisa Cavénin Ulla, Museman och negertrollet –kirjasta muiden muassa Iris Kähärin Titilalliin ja Rukkaseen ja Kari Hotakaisen Lastenkirjaan. Viimeisenä käsiteltävänä teoksena oli Tomi Kontion lehmäkuvakirja.

Huomasin lukevani tämän Lehmä jonka kyljessä oli luukku -kirjan jotenkin uusin, leppyneemmin silmin kuin sen ilmestyessä nelisen vuotta siten. Kirja on mielestäni edelleen varsin kokeellinen, niin kuvitukseltaan kuin tekstiltäänkin, mutta se on muuttunut neljässä vuodessa... luvalla sanoen... sympaattisemmaksi.

Varmasti tulkinnan muuttuminen johtuu osittain myös retrokuvituksen arkipäiväistymisestä: lastenkirjankaan kuvituksella ei enää ole yhtä tiukkaan aidattua laidunta. Camilla Pentin rohkea esikoiskuvitus palkittiin heti tuoreeltaan Grafia ry:n jakamalla Rudolf Koivun palkinnolla.




Ivan ja Vanja ovat sisaruksia ja oikeastaan kaksosia, vaikka Ivan onkin kolme kuukautta Vanjaa vanhempi. Oikeasti Ivan on Vivan ja Vanja on Anja, sillä

--- syystä tai toisesta Ivan ei oppinut koskaan sanomaan veetä sanan alussa, ja syystä tai toisesta Vanja ei osannut sanoa mitään vokaalilla alkavaa sanaa laittamatta siihen veetä eteen. Siksi he olivat itselleen Ivan ja Vanja ja toisilleen Vivan ja Anja. Ja muille jompaakumpaa. Tai kumpaakin.


Jos lukija pääsee tämän v-voittoisen alkuhämmingin yli, hänet palkitaan verbaali- ja action-tasolla moninkertaisesti.

Äiti ja isä räyhäävät kotona ja sisarukset päättävät karata. He lähtevät kävelemään Viikin koetilaa halkovaa hiekkatietä pitkin ja katsovat laitumella märehtiviä lehmiä. Heidän huomionsa kiinnittyy lehmään, jonka kyljessä näyttäisi olevan luukku. Mitä ihmettä?

Lehmä, joka tietysti osaa puhua, kertoo sen olevan Hullut Uksi. Lapset haluavat vilkaista sen takaa löytyviä hullutuksia, mutta lehmä haluaa tehdä heidän kanssaan lehmänkaupat. Lapset yrittävät ensin tarjota vanhentuneita vitsejä vaihdossa, mutta lehmä vaatii lapsilta heidän puheenpartensa, sillä

minulla on nimittäin hiukan niukasti säilystystilaa sisälläni ja teidän parsillenne voisin laittaa kaikki hullutukset kuivumaan.


Niin lapset solahtavat lehmän sisälle ja vinhaan seikkailuun. Ja tietysti lapset lopulta pelastuvat hullun lehmän hirmuvallasta verbaalisella nokkeluudella ja viekkaudella. Onneksi myös vanhemmat ovat tällä välin seestyneet: äiti on ripustanut isän yöksi kuivumaan pyykkinarulle... mitä se nyt sitten ikinä tarkoittaakaan.

Kontion teksti on yhtä aikaa lyyrisen helkkyvää:

Aurinko oli teroittanut itssensä kuusenlatvoihin ja kömpinyt kohti keskitaivasta. Se paistoi täydeltä terältä.


... ja kuitenkin roisia ja ronskia.

Kontio antaa kielelle kyytiä sen monimerkityksisyyden ja homonyymisten sanojen kautta. Nonsenselle tyypillisesti Ivan ja Vanjakin pohtivat kielen olemusta ja sitä kautta myös omaa identiteettiään.

Mutta takaisin alkuun: miksi Kontion lehmätarina tuntui äkkiä jotenkin tutulta?

Marjatta Kurenniemi, joka on myös hyödyntänyt nonsense-elementtejä monissa lastenkirjoissaan, on kirjoittanut kokoelmaan Antti-Karoliina ja muita hassuja satuja (Valistus 1954) Sadun pienestä pojasta. Siinä poika niityllä kävellessään kohtaa sakset, lasiruudun ja avaimenreiän ja nappaa ne mukaansa. Niityllä poika näkee haukottelevan lehmän, jonka suuhun hän tuulenpuuskassa tempautuu ja päätyy lehmän vatsaan.

Mutta ei syytä huoleen: onneksi pojalla on mukanaan sakset lasiruutu ja avaimenreikä. Neuvokas poika leikkaa lehmän kylkeen aukon ikkunaksi ja tekee vielä oven ja siihen avaimen reiän. Äidin huutaessa poikaa kotiin syömään, pyytää poika tuomaan avaimen oveen, jotta hän pääsee lehmän vatsasta pois. Ja satu päättyy sadunkertojan loppukaneettiin:

Jos satut joskus näkemään lehmän, jolla on lasiruutu vatsassa, niin se on juuri se lehmä. Varsinkin, jos siinä on ruudulliset ikkunaverhot.


Pistänpä melkein pääni pantiksi, että Tomi Kontio on tämän saman sadun lapsena lukenut tai sitten nähnyt tämän Marjatta Kureniemen lehmän laiduntamassa jossain Kontulan tienoilla.

Lehmä jonka kyljessä oli luukku on viime vuonna käännetty viroksi (Luugiga lehm, Petrone Print 2009, vironnos Kudrun Kungi). Samalla kirjan muoto on tyystin muuttunut: Camilla Pentin kuvitus on korvattu Kristiina Kassin uudella mustavalkokuvituksella ja teksti on levitetty helppolukuiseen lastenromaanimaiseen ladontaan. Ja ratkaisu toimii vallan mainiosti!



lauantai 1. toukokuuta 2010

Lapsiperheen leppeää arkea Tompan kanssa


Kristiina Louhi: Tomppa ja Kummaa. 29 sivua. Tammi 2009.

Kristiina Louhi: Tomppa ja Taatelin maito. 29 sivua. Tammi 2010.





Kristiina Louhen vuonna 1993 alkanut Tomppa-sarja on karttunut jo 13:nteen osaansa. Mutta tämä tuttikansan kirjsankari on jäänyt taapero-ikäiseksi, toisin kuin Louhen toinen kuvakirjasankari Aino, joka varttui sarjan (1984-1996) kuluessa uhmaikäisestä tytön tylleröstä toimeliaaksi koululaiseksi.

Louhen valinta on viisas ja selittyy osittain kuvittaja-kirjailijan omassakin elämässä tapahtuneilla muutoksilla. Siinä missä Aino-kirjat syntyivät Louhen oman lapsiperheen arkisen kaaoksen keskellä, Tomppa-kirjat ovat ilmestyneet siinä vaiheessa, kun omat lapset ovat jo olleet aikuistumassa.

Kristiina Louhi tunnustaakin tämän päivän Helsingin Sanomien syntymäpäivähaastattelussa, että on tehnyt Tomppa-kirjat enemmän isoäitiperspektiivistä. Vaikka Louhi ei tätä näkökulmanvaihdosta käy itse sen paremmin selittelemään, uskoisin hänen tarkoittavan lapsiperheen arjen Aino-kirjoihin verrattuna armeliaampaa ja hivenen kaihoisaakin tulkintaa. Hän haluaa muistuttaa nykyisille uran ja kodin vaatimusten välillä tasapainoileville vanhemmille, että hetkeen tarttuminen, lapsen pienien suurien ihmeiden kunnioittaminen on tärkeää.

Kristiina Louhi liittyy runsaalla, monipuolisella ja alati uudistuvalla tyylillään suomalaisen lastenkirjakuvitustaiteen historialliseen jatkumoon Maija Karman tuotannon rinnalle: siinä missä Karma loi sotienjälkeiseen Suomeen uuden tomeran, punaposkisen ja puuhakkaan lapsi-ideaalin, on Louhi tehnyt samaa työtä kuvituksillaan 1980-luvusta eteenpäin. Tietty ihanteellisuus on tyypillistä myös Louhen lapsihahmoille – lastenkirjallisuushan on aina kahden kauppa: lastenkirjojen, joiden toivotaan kiinnostavan suuria lukijamassoja, toivotaan miellyttävän myös aikuisia!

Louhen kuvitusrepertuaari on Maija Karman tavoin erittäin laaja: ensikosketuksen hänen kuvituksiinsa voi saada jo omilla merkinnöillä täytettävässä vauvakirjassa Huomenta maailma, nyt alkaa suuri seikkailu (1987) sekä Hannele Huovin vauvarunokokoelmissa Vauvan vaaka ja Karvakorvan runopurkki. Ja sitten tulevat Ainot ja Tompat, myöhemmin muut Louhen kuvittamat kuvakirjat, Salainen aapinen (2000) ja sitten lastenromaanit…

Ja onhan Tomppakin kasvanut: ensimmäisissä kirjoissa hän ryömii ja ottaa lähituntumaa ympäristöönsä makuaistinsa kautta, nyt Tomppa on jo noussut vakaasti kahdelle jalalle ja hapuilee ensimmäisiä sanojaan. Loogisesti myös kirjojen perspektiivi on kävelemään oppimisen jälkeen laajentunut: niissä on enemmän yleisnäkymiä ja kokonaisia ihmishahmoja, jopa isoina ryhminä.

Tompan maailma on muutenkin avartunut kodin seinien ulkopuolelle: Tomppa ja Kummaa –kirjassa Tomppa viettää kesäistä hellepäivää mummin siirtolapuutarhamökissä ja uusimmassa kirjassa Tomppa ja Taatelin maito perhe lähtee sukuloimaan modernille maitotilalle. On aika kummallista, että nykyaikaista maanviljelyselinkeinoa kiinnostavine koneineen ei ole tätä ennen juurikaan kotimaisissa kuvakirjoissa edes kuvattu!

Tomppa ja Taatelin maito –kirjassa Tomppa on jo mukana itsellisenä toimijana muiden serkkujen puuhissa. Tapahtumantäyteisen ja virikkeellisen vierailun huipentumana Tomppa saa muistoksi serkkupojan nikkaroiman puisen traktorin, joka on pakko ottaa kotona Martti-madon kanssa unileluksi sänkyyn…



Lastenkirjahylly onnittelee tänään 60 vuotta täyttävää Kristiina Louhea!