tiistai 27. heinäkuuta 2010

Loppu hyvin, kaikki hyvin!


Jane Carruth & Tony Hutchings:
Älä välitä –sarja. Suomentanut Jukka Torvinen & Hannele Sartjärvi.
Artko ja Satukustannus 1982–1985.













Kuka muistaa tätä viehättävää Älä välitä -kuvakirjasarjaa, joka on ainakin Rouva Huun mielestä nykyisessä kasarinostalgiassa edelleen vallan lukukelpoinen?

Rouva Huu on lukenut sarjan kirjoja pikkusiskolleen 1980-luvun alussa ja hän törmäsi niihin uudelleen kartuttaessaan materiaalia rankkoja aiheita kuvakirjoissa käsittelevään tutkimukseensa.

Näinkin herttaisissa kehyksissä voidaan käsitellä lapsiperheen pulmatilanteita!




Tiettävästi 25 osaan karttuneen yhdysvaltalaisen sarjan nimi Happy Endings kertoo kaiken olennaisen sen perusformaatista. Kirjoissa on nimittäin aina onnellinen loppuratkaisu.

Sarja pyrkii selittämään pienille lapsille yksinkertaisesti ja lohduttavasti keskeisiä lapsuusiän yleensä nopeasti ohimeneviä traumoja ja pelkotilanteita. Kirjojen nimet – esimerkiksi Ensimmäinen koulupäivä, Eksyksissä, Silmälasit, Muutto, Pettymys, Uusi opettaja ja Uusi vauva – kertovat olennaisen kirjojen teemoista. Sarja onkin lapsipsykologisen ja lasta elämyksellisesti kuuntelevan esitystapansa vuoksi kiinnostava aikansa kuvastin.

Lapsen itsetunnon vahvistaminen ja rohkaiseminen on sarjan kantava idea. Leija-kirjassa kerrotaan Pomppulista ja Tupsuhännästä, jänöveljeksistä. Pomppuli kadehtii veljensä leijaa ja ottaa sen luvatta leikkeihinsä – kohtalokkain seurauksin. Isoveli oppii ottamaan pikkuveljensä paremmin huomioon ja Pomppulikin saa lopulta oman leijan... leijanmuotoisen paikan housujensa takamukseen!

Uusi opettaja –kirjassa Ninni-siili protestoi opettajan vaihtumista monin tavoin, kunnes uusi opettaja voittaa Ninnin luottamuksen. Pettymys-kirjassa Nippe-hiiri odottaa kovasti koulun piirustusnäyttelyn avajaisia, kunnes huomaakin,että oma piirustus puuttuu näyttelystä… Asetelmat ovat kaikissa kirjoissa lapsen “kokoisia” – ja kas, niin inhimillisiä ja siten yleispäteviä.

Jane Carruth on tehnyt Happy Endings –sarjan lisäksi myös useita lastenkirjaklassikkojen lyhennelmiä.




Sarjan viehätys – ainakin kaiken nähneen nykylukijan silmissä – selittyy kuitenkin konstailematonta tarinankerrontaa enemmän Tony Hutchingsin pastellivärisellä kuvituksella. Se on kiiltokuvamaisen herttainen ja - luvan perästä sanoen - jopa riemastuttavan ylimakea. Pörheät, ilmeikkäät, inhimillistetyt ja veikeästi nimetyt eläinhahmot herättävät lapsessa välittömästi empatiaa.

Hutchingsin kuvitus tuo etsimättä mieleen 1980-luvulta australialaisen Sarah Kayn piirtämistä postikorteista ja julisteista sekä muusta tyttömäisestä tilpehööristä tutun romanttisen-naiivin tyylin. Hutchings vaatettaa Kayn tapaan eläimet usein suuriin kangashattuihin.

sunnuntai 25. heinäkuuta 2010

Terveisiä vattukuninkaan valtakunnasta


Zacharias Topelius: Vattumato. Kuvittanut Maija Karma. Suomentanut Sirkka Rapola. 36 sivua. Otava 1984. 5. painos 2002.










Rouva Huu on viettänyt viime päivät villiintyneiden metsävadelmien viidakossa. Siitäpä juontuikin oitis mieleen Zacharias Topeliuksen iki-ihana ja hyvin aikaa kestänyt Vattumato-satu (alk. Hallonmasken).

Topeliuksen satu ilmestyi alunperin hänen toimittamassaan ruotsinkielisessä Eos-lastenlehdessä 1854. Satu on julkaisuajankohtaansa nähden jopa yllättävän moderni luontoa kunnioittavan eetoksensa ja huumorinsa ansiosta.

Maija Karma laati 1980-luvulla satuun taidokkaan ja hehkuvan kuvituksen, jossa vuorottelevat lyijykynäpiirrokset ja neliväriset akvarellikuvitukset. Sadun julkaiseminen kuvakirjan muodossa on edesauttanut sadun säilymistä myös uusien lapsisukupolvien keskuudessa.

Satu poikkeaa kirjoitusajankohtansa jahnaavan-opettavaisesta satugenrestä alkaessaan hyvin dramaattisesti, kun lukija johdatetaan heti keskelle suoraa toimintaa.

Tessa ja Aina ovat puhdistamassa vadelmia, kun heidän silmänsä osuvat vattumatoon. Syynä tyttöjen spontaaneihin "hui- ja hyi"- alkuisiin huudahduksiin ei niinkään ollut heidän tyttömäinen pelkonsa ötököitä kohtaan kuin heille kerrassaan vastenmielinen ajatus siitä, että he olisivat huomaamattaan voineet tulla puraisseeksi poloisen madon hengiltä!

Lauri-veli pilkkaa tyttöjen reaktiota ja hentomielisyyttä päästää mato takaisin vapauteen.

Marjamaidon nautittuaan isosisko patistaa tytöt toistamiseen marjastamaan, sillä vadelmia tarvitaan myös säilöttäviksi talven varalle.

Ja tästä alkaa varsinainen seikkailu.

--- Tytöt kulkivat aina vain pitemmälle, ja lopulta he tulivat… uskokaa tai älkää… he tulivat suureen vattumetsään. Siinä oli joskus ollut metsäpalo, ja nyt kasvoi vattupensas vattupensaan vieressä nin pitkälle kuin silmä kantoi. Joka pensas notkui maata kohti valtavan isojen tummanpunaisten kypsien vattujen painosta: totisesti, sellaista marjamäärää eivät innokkaat poimijatytöt eläessään olleet nähneet!



Vattujen paljous on huumannut tytöt ja he eivät enää löydäkään tietä kotiin. Väsymys on jo nujertaa tytöt tyystin, ja nälissään he haaveilevat “näkkileipävoileivästä, jonka päällä oli lintupaistia”. Ja voi ihmettä! Siinä samassa toive toteutuu. Tytöt saavat vielä hyvän yösijan puiden suojasta ja heräävät uuteen aamuun ihmetellen, kuka hyväntekijä voisi olla kaiken takana.

Ja nyt astuu näyttämölle itse Vattukuningas.



Kuningas kertoo tytöille suuren hengen loihtivan sen kerran vuodessa vattumadoksi, jotta kuningas ei ylpistyisi vallastaan liikaa. Tessan ja Ainan hyväntahtoisuuden ansiosta vattukuningas oli säilynyt koettelemusten päivästä hengissä ja se haluaakin korvata tyttöjen teot ruhtinaallisesti.

Kotiin tullessaan Tessa ja Aina kurkistavat Vattukuninkaan antamaan koriin:

Tytöt aukaisivat korin: siinä oli kaksi mitä kauneinta rannerengasta, tehty tummanpunaisista, vadelmien muotoon asetetuista jalokivistä. “Tessalle ja Ainalle”, seisoi siinä. Vieressä oli timanttinen, vattumadon muotoinen solmioneula, jossa oli kirjoitus: “Lauri, älä koskaan tapa turvatonta!” Lauri tuli aika noloksi; hän kyllä ymmärsi mikä lahjan tarkoitus oli, mutta hänestä ukko oli kostanut niin kuin vain hyvät henget kostavat. Ja vattukuningas oli ajatellut isoasiskoakin, sillä kun tämä meni kattamaan pöytää, oli siinä kaksitoista isoa koria täynnä niin suuria ja ihania vattuja, ettei sen veroisia ole koskaan poimittu, eikä kukaan tiennyt mistä ne olivat tulleet, mutta kaikki arvasivat.

Ja siitäkös alkoi hilloaminen ja sokeroiminen ja marjankeitto, niin ettei moista ennen nähty, ja jos tahdot, niin mennään auttamaan heitä: kukaties mekin saamme osamme, sillä varmasti he keittävät hilloa vielä tänä päivänäkin.




Marjatta Kurenniemi on tuiki-varmasti tehnyt oman runonsa Vattumadon talosta kunnianosoituksena Topeliuksen satuperinnölle:


Vattumadon talo

En tiedä mitään sievempää
kuin vattumadon talo.
Punaiset seinät siinä on
ja katto, ja punainen valo

punaisen ikkunaruudun takaa
punaiseen kammariin paistaa.
Vattumato sohvalla istuu
ja punaista puuroa maistaa.

Kukapa voisi kuvitella
herkkuja ruokapöydän!
- Minäkin muutan vaapukkataloon,
kun tarpeeksi suuren löydän!


Runo on ilmestynyt alunperin Kurenniemen ja Kaija Pakkasen lastenrunokirjassa Kaksi kukkopilliä. Lasten loruja ja runoja (WSOY 1968), jonka Maija Karma kuvitti.

Pikkuruisen runokirjan mustavalkokuvitus ei onnistunut visualisioimaan Vattumadon talon sisäinteriööriä, mutta onneksi Karma sai kuvittaa tämän kiehtovan miniatyyrimäisen sisäinteriöörin Topeliuksen Vattumadossa uudelleen:

--- Kunpa saisikin asua yhtä kauniissa paikassa kuin se, raikkaassa tuoksuvassa tummanpunaisessa tuvassa kaukana metsän rauhassa, kukkien ja vihreiden lehtien keskellä!


keskiviikko 21. heinäkuuta 2010

Hiljaa hyvä tulee


Marie-Louise Fitzpatrick: Pieni kulkija. Suomentanut Leena Perttula. Karisto 2010.








Karisto on selvästi terästänyt kuvakirjalinjauksiaan ja tekee herttaisten, perinteisten eläinkuvakirjakäännösten lisäksi mielenkiintoisia löytöjä myös ns. filosofisten kuvakirjojen joukosta.

Lastenkirjahyllyssä on taannoin esitelty Kariston niin ikään kustantama vähäeleinen Oliver Jeffersin Löytöpingviini . Pieni Kulkija on sen hengenheimolainen sysätessään lasta miettimään elämän isoja asioita.

Pieni tyttö ilmoittaa kuvakirjan alussa olevansa valmis matkalle. Vain matkan tarkoitus ja suoritustapa tuntuu olevan vielä vähän hakusessa.




Milloin olen perillä?

Mistä sen tietää?

Onko siellä kyltti, jossa lukee "Nyt olet perillä"?


Tyttö miettii kauanko matka mahtaa kestää. Tyttöä myös askarruttaa, käyttääkö hän perille päästyään vain järkeviä kenkiä ja puhuuko hän vain järkeviä asioita – ja eikö hän perille päästyään enää koskaan ole liian pieni?

Lopulta tyttö päättää, että ei vielä tänään lähdekään aikomalleen matkalle, sillä hänellä on vielä paljon tekemistä lapsenakin.

Hauskan symbolinen kuva sateenvarjojensa varassa tuulenpuuskan mukaan tempautuneista aikuisista ilmentää hyvin sitä kiirettä ja velvollisuuden taakkaa, jota lapsi todennäköisesti oivaltaa kohtaavansa ennen pitkää... mitä myöhemmin, sen parempi.





Irlantilaisen Marie-Louise Fitzpatrickin (s. 1962) kuvat ja teksti puhuvat kauniisti pitkän ja huolettoman lapsuuden puolesta. Hänen pakahduttavan kauniissa kuvissaan on myös varjoja, uhkaavia pilviä ja nuhjuisuutta, kuten elämässäkin.




Fitzpatrickin monet muutkin kuvakirjat käsittelevät lapsen identiteetin etsintää ja oikeutusta ihmetellä ja kysellä asioita. Toivottavasti Karisto suomentaa niitä vielä lisää!

Mutta miksi, oi miksi, kirjan takakannen täytyy paljastaa kirjan teema kertarykäisyllä: "Lumoava kuvakirja pienestä tytöstä, joka miettii, millaista on kasvaa isoksi."

Joskus asiat voisi niine hyvineen jättää lukijan ja kuvan katsojan itsekin oivallettaviksi.

tiistai 20. heinäkuuta 2010

Ei suositella ofidiofobiaa poteville...


Alexander McCall Smith: Akimbo ja käärmeet. Kuvittanut Peter Bailey. Suomentanut Taina Helkamo. 96 sivua. Otava 2010.












Televisiossa ykköskanavalla pyörii parasta aikaa lauantai-iltaisin dramatisoitu tv-sarja Alexander McCall Smithin suosituista Mma Ramotswe –dekkareista. McCall Smith on tehnyt myös Afrikkaan sijoittuvia lastenkirjoja, joista on suomennettu Akimbo-sarjaa vuodesta 2006. Äskettäin ilmestynyt Akimbo ja käärmeet on sarjan neljäs osa.

On hieman harmillista, että Akimbo-sarjassa puhutaan hyvin ylimalkaisesti pelkästä maanosasta, Afrikasta, sen sijaan että kerrottaisiin tarinoiden sijoittuvan tiettyyn Afrikan maahan, kuten Mma Ramotswe –dekkareissa Botswanaan. Tällainen paikallisväri on mielestäni olennainen osa dekkarien lumousta.

Riistanhoitoalueelle asuva Akimbo on tottunut puuhastelemaan eläinten kanssa. Akimbon sedällä on käärmetarha, ja poika pääsee sinne auttamaan setäänsä.

Akimbo saa ruokkia säyseiksi tiedettyjä ja myrkyttömiä käärmeitä. Hän saa myös seurata vierestä, kun käärmettä lypsetään. Käärmeen myrkystä valmistetaan lääkekäyttöön arvokasta seerumia. Vähäinenkin altistuminen käärmeen myrkylle voi tappaa raavaan miehen.

Käärmetarhan käärmevalikoimasta puuttuu vielä vihreä mamba, joka on kaikkein myrkyllisin ja pelätyin käärme. Peter-setä saa vihiä seudulla liikkuvasta käärmeestä, ja Akimbo pääsee mukaan vaaralliseen käärmejahtiin. Neuvokkuudellaan ja kylmäpäisyydellään hän selviytyy uhkaavasta tilanteesta hengissä ja saa ansaittua ihailua osakseen.

Akimbo-sarja on rytmiltään verkkainen ja ehkä jopa helppolukuisten nykylastenkirjojen verbaalitykitykseen ja tapahtumantäyteiseen koheltamiseen nähden jopa hivenen vanhanaikainen, mikä ei kuitenkaan Rouva Huun mielestä ole lainkaan paha laatumääre. Käärmeistä kiinnostuneille on kirjan lopussa bonuksena vielä tiivis tietopaketti käärmeistä. Sen tiedot on päivitetty Suomen oloihin sopiviksi.

Käärmekammoiset, eli ofidiofobiasta kärsivät, tuskin tähän kirjaan vapaaehtoisesti tarttuvat.

sunnuntai 18. heinäkuuta 2010

Oma tupa, oma lupa


Esa Kero & Juhani Seppovaara: Leikkimökki. 107 sivua.
Rakennuskustannus 1997.

Marjatta Kurenniemi: Onneli ja Anneli. Kuvitus Maija Karma. Yhteislaitos kirjoista Onnelin ja Annelin talo, Onnelin ja Annelin talvi, Onneli, Anneli ja orpolapset. 277 sivua. 4. painos WSOY 2001.




Tämä kirjoitus sai inspiraationsa jo aiemmin kesäkuussa esillä olleista majakirjojen esittelyistä ja erityisesti Kirsti K:n kommentista.

Leikkimökki

Meidän leikkimökissä
oli harso ikkunana,
valo ruusunpunainen,
hieno savi lattiana.

Isä teki sitten ison remontin:
lasinpala ikkunaksi,
lankunpätkät lattiaksi.

Siitä tuli hieno vasta!
Ihan niin kuin asuintalo.
Mut mihin katos ruusuvalo?
Mihin varpaanjäljet lattiasta?

No ehkä siellä vielä leikkiikin
kun sade juovaa ikkunan,
rasvapeikot kömpii tapetteihin,
ja lattiakin nosta narinan.

Kaija Pakkasen runo on alunperin ilmestynyt Lasten Oman Kirjakerhon kustantamassa runokuvakirjassa Hassu noita ja muita saturunoja, 1980), jossa on naivistitaiteilijanakin tunnetun Seija Juvan viehättävä nelivärikuvitus.

Marjatta Kurenniemen vuosina 1966–1984 ilmestyneiden Onneli ja Anneli -kirjojen ikiviehätys perustuu suurelta osin jokaisen tytön unelmaan muuttaa pysyvästi asumaan leikkimökkiin.




Onneli ja Anneli löytävät tieltä kirjekuoren, jossa on valtava määrä rahaa. Kuuliaisina tyttöinä he kääntyvät poliisin puoleen ja aikovat palauttaa rahat niille sijoilleen ja ottaa kääreen päältä vain sievän silkkinauhan, sillä mihin tytöt nyt sellaista rahasummaa tarvitsisivat.

Rahan löytöpaikalle kulkiessaan tytöt ohittavat Rouva Ruusupuun porttikongin ja rouva kutsuu heidät sisälle puutarhaan. Hänelle on sattunut aivan kummallinen kommellus. Hän on rakennuttanut itselleen talon, mutta arkkitehti sekoitti piirustukset ja suunnitteli siitä talon, joka on parahultaisen sopiva kahdelle pienelle tytölle, eikä niinkään vanhalle rouvalle. Kaikki on sisustettu tyttöjen mittakaavaan ja rouva Ruusupuu on päättänyt laittaa talon myyntiin.

Niinpä tytöt keksivät löytörahoille sittenkin käyttöä:

Kaikki oli niin sanoinkuvaamattoman sievää ja kodikasta, mutta keittiö vei sentään voiton.
Siellä oli punainen tiililattia, punaruutuiset verhot ikkunassa, ikkunan edessä maalaamaton puupöytä ja kaksi punaista pinnatuolia. Siellä oli pieni sähköliesi ja kiiltävä astianpesupöytä ja tukeva työpöytä. Seiniä kiersi hyllykkö, jolla oli kaikenlaisia hauskoja kupariesineitä, iloisen näköisiä ruukkuja ja kirkkaanvärisiä lautasia. Jääkaappikin siellä oli, ja kaikki oli ihan niin kuin oikeassa keittiössä, vähän pienempää vain. Ja paljon sievempää kuin kotona Minnan tai Adelen keittiössä.


Molemmat tytöt ovat kumpikin omalla tavallaan heitteillejätettyjä. Annelilla on naisyhdistyksessä ahkeroiva kiireinen äiti ja professori-isä, jotka asuvat jo eri osoitteissa. Onnelilla on suurperhe, jossa hänen poissaoloaan ei kukaan ennätä huomata. Tämä asetelma mahdollistaa tyttöjen leikkimökkileikin toteutumisen. Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossun tavoin Marjatta Kurenniemikin osaa yhdistää traagisen ja lapsenmielisen kerronnan toisiinsa.

Rouva Huulla on ollut lapsena kaksikin leikkimökkiä, joista ensimmäinen oli Paraisten mummolassa. Vaari, äidinisä, oli tehnyt lautarakenteisen mökin alunperin 1950-luvulla Leena-serkulle, mutta serkun varttuessa Rouva Huu sai sen tyyten omaan käyttöönsä, mitä nyt mummo leikkasi siellä matonkuteitaan sateisina päivinä ja samanikäinen serkkupoika kävi välillä hekottelemassa tyttöjen hupsutuksia.

Tässä kuvassa mökin varsinainen omistaja poseeraa vielä sahanpurujen ja lastujen keskellä vastavalmistuneessa mökissään:



Vasiten Rouva Huulle tehty leikkimökki on rakennettu vuonna 1973 Forssan ja Tammelan rajamaalla sijaitsevalle metsätontille. Alunperin tässä pyöröhirsisessä pikkumökissä oli turvekatto ja vaarin muuraama leikkitakka. Sittemmin mökki on siirretty Tammelan Lautaportaaseen ja sen hallintaoikeus siirtyi siellä Rouva Huun siskolle, sitten Huun lapsille ja tällä haavaa eteenpäin hänen siskonsa lapsille.



Jokakeväinen rituaali oli tehdä mökissä suursiivous: lakaista pikkuharjalla ja kihvelillä hiirenpapanat ulos, tampata matot ja tuulettaa nukkien vuodevaatteet.

Rouva Huun esikoinen sai lähes syntymälahjakseen vuonna 1994 oman leikkimökin Tammelan Kytöön isovanhempiensa tiluksille.

Leikkimökin rakentamiseen inspiroi mummin osto- ja myyntiliikkeestä löytämä vanha kioskin ikkuna, joka oikein huusi sievää rakennelmaa ympärilleen! Ja ukki toteutti rakennelman itsesuunnittelemiensa piirustusten mukaan:



Esa Keron ja Juhani Seppovaaran Leikkimökki on nostalgian kyllästämä kunnianosoitus suomalaiselle leikkimökkikulttuurille, jota eivät arkkitehtooniset säädökset ole koskaan juurikaan kahlinneet.

Keron tunnekylläisessä tarinassa kaksi raajarikkoa, liikuntavammainen poika ja tämän elämässään kovia kokenut eno, pohtivat elämän perusasioita leikkimökissä.

Kuvituksena on Juhani Seppovaaran valokuvia suomalaisista leikkimökeistä eri aikakausilta, esimerkiksi Carl Gustaf Mannerheimin, Arvid Järnefeltin lapsien sekä ITE-taiteilija Elis Sinistön itselleen vielä vanhoilla päivillään rakentama leikkimökki. Mukana on myös tuikitavallisten lasten pikkumökkejä, alkeellisia lasten itse rakentamia majojakaan unohtamatta.

Vanhojen lelujen ja nostalgian ystävät viehättyvät myös leikkimökkien sisäinteriöörien lukuisista yksityiskohdista. Kirjan bonuksena ovat standardileikkimökin rakennusohjeet pohjapiirroksine kaikkineen.

lauantai 17. heinäkuuta 2010

Koska kaikki me ollaan sisimmässämme petoja


David Almond: Naakkakesä. Suomentanut Kaisa Kattelus. Kansikuva Rod Holt. Kannen ulkoasu Eevaliina Rusanen. 201 sivua. Tammi 2010.













Brittiläisen David Almondin nuortenromaanit säväyttävät aina. Hän käsittelee yhteiskunnnallisesti ajankohtaisia aiheita nuorta lukijaa kiinnostavalla intensiteetillä, ilman valtavirran nuortenkirjallisuudelle ominaista, lukijan omaa ajattelua aliarvioivaa paatosta ja lässytystä.

Almondin romaaneissa on aina ripaus mystiikkaa arkisenkin kuvauksen lomassa. Hänen kirjoissaan aikuiset eivät koskaan jää paperinukkemaisen ohuiksi hahmoiksi, vaan he ovat aitoja, tuntevia – ja myös virheitä tekeviä inhimillisiä olentoja, jotka toimivat yhdessä lastensa kanssa.

14-vuotias Liam kiinnittää ystävänsä Maxin kanssa huomiota nummella oudosti käyttäytyvään naakkaan, jolla tuntuu olevan heille jotain asiaa. Pojat seuraavat naakkaa ja löytävät nummelta maastoon hylätyn vauva. Sen vieressä on viesti: "Olkaa kiltit, pitäkää tytöstä huolta. Hän on Jumalan lapsi." Vauvan vieressä on hillopurkki täynnä seteleitä ja kolikoita.

Liam vie tyttövauvan kotiinsa, ja lastensuojelu sijoittaa tytön sijaisperheeseen. Tässäkin olisi jo riittävästi draaman aineksia, mutta Almond ei tietenkään tyydy vain löytölapsiromantiikkaan. Sijaisperheessä vieraillessaan Liam tutustuu siellä asuviin elämän kolhimiin ikätovereihinsa, liberialaiseen Oliveriin, jonka uhkana on palautus takaisin väkivaltaiseen kotimaahansa ja Crystaliin, ongelmanuoreen, joka on saanut tuta elämän karummat puolet. Tärkeä sivuhenkilö on myös Nattrass, Liamin ikäinen poika, joka rakastaa pahuutta, kiduttamista ja pelon ilmapiiriä.

Liamilla on boheemit kulttuurivanhemmat. Isä on tunnettu kirjailija ja äiti kokeellisia ja yhteiskunnallisesti kantaaottavia tekniikoita käyttävä valokuvaaja. Hän ottaa esimerkiksi kuvia Liamin kesällä saamista mustelmista ja muista poikien remellysleikeissä syntyneistä ruhjeista ja suurentaa kuvia moninkertaisiksi niin että niistä syntyy abstraktia taidetta. Äidin inhorealismi menee yhä pidemmälle: hän kuvaa raadeltua kania, tammeen naulattuja sammakoita ja kuolleita myyriä. Liamin äidin valokuvagalleriassa saavuttama menestys innostaa Nattrassia omiin videotaideinstallaatiohin, joissa taiteen ja todellisuuden raja himertyy.

Liamin kodin lähellä sijaitseva sotilastukikohta ja Iranin sodan herpaantumaton seuraaminen tiedotusvälineissä virittävät hänet pohtimaan sodan ja väkivallan oikeutusta. Oliverin tarina havahduttaa hänet pohtimaan elämän perusasioita, sodankäynnin mielettömyyttä ja väkivallan olemusta.


"Tappoivatko ne sinun perheesi?" kysyn.
"Joo, kyllä tappoivat. Niin kuin kerroin. Mutta en minä ollut heinikossa. Olin koulussa. Ja minun perheeni teurastettiin mutkattomasti ja rauhallisesti niin kuin monet muutkin sinä päivänä."
"Mutta miksi?"
"Miksi? Pitäisi olla syy, niinhän? Ja se oli kammottavaa, niinhän. Sitä ei voi uskoa. Mutta se pitää uskoa. Sellaista tapahtuu joka tunti, joka päivä. Sellaista tapahtuu tänä iltana, samalla kun me istutaan tässä nuotion ääressä. Miten ihmiset voivat tehdä sellaisia asioita? Voi, minä opin piankin, miten sellaista voi tehdä. Pian minä opin miten helppoa se on."
Hän vaikenee taas. Hän kaventaa silmiään ja katsoo kohti laakson reunaa. Minä käännyn katsomaan samaan suuntaan. Kuuntelen. ---


Kesän tapahtumat kilpistyvät kliimaksiinsa Liamin lähdettyä yksinään retkeilemään kodin lähimaastoon. Hän tapaa karkumatkalle lähteneet Oliverin ja Crystalin… ja Nattrassin. Kesäinen leikki on karkaamassa käsistä.

Rouva Huu ahmaisi kirjan heti, kun se postilaatikkoon työkappaleena eilen tuli. Romaanin intensiiviset viimeiset sivut jäivät kuitenkin vasta yömyöhällä luettaviksi, sillä päätimme siipan kanssa sivistää teini-ikäistä esikoista katsomalla yhdessä Philip Ridleyn elokuvan Lapsuuden loppu, Reflecting skin (1990).

Naakkakesässä ja Ridleyn elokuvassa on ilmeisiä yhtäläisyyksiä, vaikka toivo kantaa sittenkin pidemmälle Almondin nuortenromaanissa.

torstai 15. heinäkuuta 2010

Luonnonvaraiset kesäkukat tutuiksi


Kristina Digman: Floran kukat. Suomentanut Tuula Syvänperä. 32 sivua. Karisto 2010.










Tämän viehättävän kuvatietokirjan kohdalla suloiset superlatiivit ovat vähällä kokea inflaation.

Aiemmin suomennettu Floran talo on saanut ihastuttavan jatko-osan, jossa piskuinen peukalonpään mittainen Flora-tyttö tutustuu luonnonvaraisiin niityllä, kedoilla ja metsän peitossa kasvaviin kasveihin.

Tietokirjamaisen asialllinen, mutta silti vivahteikas teksti kertoo perusfaktaa kasveista, niiden erityisominaisuuksista ja kasvupaikoista. Minäkertoja jutustelee leppoisasti kasveihin kohdistuvista toimistaan ja innostaa luonnosta jo tyyten vieraantunuttakin lasta avaamaan ihmettelevät silmänsä kasvien erityisominaisuuksille:

Myös KÄENKAALI eli KETUNLEIPÄ kasvaa metsässä. Sen lehdet ovat kuin kolme pientä sydäntä. Ne maistuvat happamelta ja hyvältä. Kukat ovat valkoisia, ja niissä on ohuita sinipunaisia juovia. Kun siemenet ovat kypsiä, käenkaali sinkauttelee ne ympärilleen. Kosketapa varovasti siemenkotiaa, niin näet, että se aivan kuin räjähtää… vaikkakin äänettömästi.




Kristina Digmanin kuvat kasveista ovat herkkiä ja kasvitieteelliset detaljit hienosti tallentavia. Floran hahmo tuo kuviin ripauksen luontomystiikkaa ja sadunomaisuutta.

maanantai 12. heinäkuuta 2010

Kirjoituskilpailulla uutta fantasiaa ja scifiä






Kustannusosakeyhtiö Teos on äskettäin julistanut fantasia-ja scifi-kirjallisuuden kirjoituskilpailun.

Kilpailu osuu hyvään saumaan ja Rouva Huu ennakoi raadin saavan satoja käsikirjoituksia hyvinkin eri-ikäisiltä ja lähtötasoltaan erilaisilta kirjoittajilta. Kilpailuun saavat osallistua kaikki 16 vuotta täyttäneet. On hyvin todennäköistä, että kilpailu kiinnostaa monia nuoria, ja se voi hyvinkin poikia myös uusia kirjoittajalupaksia nuorten fantasian puolelle.

Tuomaristo käsittelee kaikki käsikirjoitukset nimettöminä. Näin kilpailu tarjoaa tasapäiset mahdollisuudet yhtälaisesti kirjalliset kannuksensa jo hankkineille tekijöille kuin harrastajakirjoittajienkin teksteille.

Kilpailu on avoin kaikille fantasia- tai tieteiskirjallisuuteen kuuluville romaanikäsikirjoituksille, jotka ovat perillä Teoksessa 31.3.2011 mennessä.

Kilpailun tuomaristoon kuuluvat kustannustoimittaja Maarit Halmesarka, kustantaja Silja Hiidenheimo, kirjailija Mikko Rimminen sekä tuomariston puheenjohtajana kirjailija Johanna Sinisalo.

Kirjoituskilpailun voittaja julkistetaan Finncon-tapahtumassa Turussa kesällä 2011.

Tämänvuotinen scifi- ja fantasiatapahtuma Finncon järjestetään Jyväskylässä kuluvalla viikolla 16.–18. heinäkuuta.

Pääpalkintona Teoksen fantasia- ja scifi-kilpailussa jaetaan 5 000 euroa sekä kustannussopimus, joka takaa voittajaromaanin julkaisun kesän 2011 aikana.

Lisäksi ansioituneille käsikirjoituksille voidaan jakaa tunnustuspalkinto, mikä merkitsee työn lunastamista Teokselle ja sen julkaisemista lähivuosina.

lauantai 10. heinäkuuta 2010

Auringon paahdetta myös kuvitusoriginaalien näyttelyssä


Petra Heikkilän kuvitusoriginaaleja kuvakirjasta Pikku Nunuun löytöretki (Lasten Keskus 2010) Nekalan kirjastossa Tampereella, os. Lounaantie 2 31.8.2010 asti.
Kirjasto avoinna ma-ti ja to klo 13–19, ke ja pe klo 11-15.













Lastenkirjojen kuvitusoriginaaleja on nykyisin ilahduttavan paljon esillä. Tampereella Nekalan kirjastossa on vast ikään avattu Petra Heikkilän Pikku Nunuun löytöretki -kuvakirjan kuvitusoriginaalien näyttely.

Vaikka kirjapainotekniikka kehittyy jatkuvasti, kuvitusoriginaalien ja painotyön jälki poikkeaa usein toisistaan. Tämän huomaa myös Pikku Nunuun löytöretken kollaasitekniikalla toteutettuja originaaleja tarkasteltaessa: ne hehkuvat Afrikan paahdetta monin verroin painojälkeä vivahteikkaammin.



Näyttelyssä on esillä myös kirjan tekoon liittyvää rekvisiittaa: muun muassa puunkuorikangasta, jolle eläinhahmot on maalattu, kierrätysmateriaalista valmistettu leikkiauto ja perinteinen kanga-liina, jota Nunuu kirjassa käyttää seikkailunsa aikana moneen eri tarkoitukseen.

Petra Heikkilä oli marras-joulukuussa 2005 viisi kuukautta Taideteollisen korkeakoulun taidekasvatuksen opiskelijavaihdossa Kampalan yliopistossa Ugandassa. Idea Pikku Nunuun löytöretki –kirjaan on syntynyt matkan aikana ja näyttelyssä voi myös lukea katkelmia Heikkilän matkapäiväkirjasta:


8.12.2005

Maalasin illansuussa mangopuuta taas ulkona, se oli rentouttavaa, kaikki äänet, puolikuu ja laskeva aurinko, sinessä kaartelevat linnut, oksiston kahinat, kaukaa kuuluva laulu ja soitto. Tuukka mietiskeli tiskiharjapuun katveessa. Sitten Moses saapui ja sanoi, että nyt hän voisi viedä meidät ostamaan puunkuorikangasta hökkelikylään.

Hökkelikylä oli nyt illalla erilainen, eloisampi, kodikkaampi, kauniimpi. Kaikki lukemattomat yksityiskohdat, kojut, jotka oli valaistu myrskylyhdyin tai koristevaloin, paahtuvat maissit, roikkuvat makkaratketjut, kirppuja etsivät kulkukoirat, valkoiset parturihuoneet, maan punainen tomu. Ihanaa. Silmät ahmivat. Lopulta Moses johdatti meidät torille, jossa oli valtavasti erilaisia hedelmiä, jauhoja suoraan avonaisissa pusseissa, astioita maanrajassa. Kanahäkkien luona oli vihdoin kaipaamamme myyjä, jolta ostimme 10 metriä tuota himoitsemaamme puunkuorikangasta 45 000 shillingillä. Ylihintaa varmasti, mutta eipä kirpaissut, kuitenkin vain 2 e/ metri.

20.12.2005

Tämän matkan aikana olen saanut myös kokea, miltä tuntuu tiivis aivomyrsky kirjaprojektin kimpussa, kun ympärillä on jatkuvasti muita projektista tietäviä (ja kyseleviä) ja kun aluksi oli vain tietynlainen, vangitsevakin etukäteiskaava, joka alkoi sitten vihdoin elää omaa elämäänsä, saada vaikutteita kokemuksista, ajatuksista, havainnoista. En tiedä olisinko saanut samanlaisia oivalluksia Suomessa. --

torstai 8. heinäkuuta 2010

Koko kesä kahdestaan


Riitta Jalonen & Kristiina Louhi: Aatos ja Sofia. 37 sivua. Tammi 2010. Kannen suunnittelu Terhi Haikonen.







Riitta Jalonen kirjoittaa sekä lapsille että aikuisille samalla tunnepohjaisella intensiteetillä.

Vast ikään ilmestyneen Aatos ja Sofia -kuvakirjan aloitus on hyvin epälastenkirjamainen: lukija ja kuulija heitetään suoraan outoon tilanteeseen, kahden lapsen leikkiin hiekkakuopalla. Tekstissä on myös ylimalkaisia viittauksia kirjan ulkopuolelle. Lastenkirjankaan ei aina tarvitse selittää asioita puhki. Riitta Jalonen luottaa siihen, että samastuminen ja kiintyminen henkilöihin tapahtuu pienienkin kiinnekohtien avulla.

Päähenkilöiden nimet, Aatos ja Sofia, ilmaisevat itsessään kaiken oleellisen. Aatos on pikkuvanha pohdiskelija, kun taas häntä todennäköisesti hieman vanhemmalla Sofia-tytöllä on enemmän jalat maassa ja Aatosta huomattavasti käytännönläheisempi ja mutkattomampi suhde elämään.

Tyttö-trilogian tapaan Riitta Jalonen jatkaa uudessakin kuvakirjassaan hetkeen kiinnittynyttä ja impressionistista kerrontaa. Aatos ja Sofia kertoo intiimisti, lyhyin irrallisin tuokiokuvin, pienen pojan syvästä, lähes pyhäksi tulkittavasta kiintymyksestä leikkitoveriinsa. Intiimistä kuvauksesta voi ajoittain aistia jopa häivähdyksen eroottista latausta:

Aatos mittaa valmista lettiä selkää vasten. Se ulottuu puseron loppuun asti. Kerran hän näki, kun Sofia ui hiukset vapaina.
– Vedenneito, Aatos lipsauttaa.
– Mitä sanoit?
– Vedenneitoja on yhdessä kuvakirjassa, Aatos vastaa ja alkaa solmia toista lettiä.


Aatos on oman tunnemyrskynsä takia virittynyt myös havainnoimaan lähimpiensä, vanhempiensa ja isovanhempiensa, parisuhdetta ja hellyydenosoituksia:

Kun isoisä nostaa kätensä sohvan selkänojalle isoäidin selän taakse, Aatos terästäytyy. He voivat hyvin pian antaa toisilleen suukon. Isä ja äiti tekevät sohvalla usein niin. Etukäteen ei voi arvata, millä hetkellä se tapahtuu.


Totta tosiaan: lastenkirjoissa hellyydenosoitukset kohdistuvat järkiään lapsiin. Rouva Huu ei muista, milloin olisi edes lukenut lasten kuvakirjasta aikuisten kahdenkeskisen kiintymyksen osoituksia kuvaavia kohtauksia. Alueenvaltaus siis tämäkin lajissaan!

Kristiina Louhi tekee rohkeita, mutta yksityiskohdiltaan hyvin niukkoja mielenkuvia, jotka vaikuttavat kuvan katsojaan lähes hypnoottisesti.

Oma suosikkini on kuva, jossa lapset leikkivät hiekkakuopalla. Se on varjoineen ja syvyysvaikutelmineen huikaiseva ja silti melko karu:




Lastenkirjailija Leena Laulajainen ja kustannustoimittaja Arja Kanerva ovat tahoillaan kumpikin puhuneet samaa tarkoittavasti hiljaisuuden saduista ja hiljaisuuden lastenkirjoista. Tällaisissa teksteissä on tavallisesti vain vähän toimintaa ja tapahtumia ja niiden ensisijaisena pyrkimyksenä on rauhoittaa ja pysähdyttää lasta. Tällaiset kirjat antavat lapselle tilaa ja omaa aikaa kasvaa kokonaiseksi ihmiseksi. Hiljaisuuden kirjat tarjoavatkin nykylapselle lepopaikan, rauhallisen hetken kiireen ja jatkuvien suorituspaineiden keskellä.

Aatos ja Sofia on kiistämättä juuri tällainen hiljaisuuteen, itsetutkiskeluun ja ihmettelyyn innostava kirja, jota tulee lukea verkkaisesti ja mietiskellen. Lapsen itsensä mielestä tällainen luokitteleva nimeäminen on varmasti jonninjoutavaa. Hiljaisuuden kirja – tai tunnetaitokirja – on ehkä pikemminkin tarpeen aikuiselle kasvattajalle, osviitaksi ja muistutukseksi siitä, että koheltavaan ja tapahtumantäyteiseen arkeen on hyvä jättää myös kiireettömiä suvantokohtia.




Jalosen & Louhen aiempi Tyttö-trilogia on herättänyt kiinnostusta ulkomailla; sen osia on käännetty jo Ruotsiin, Viroon, Puolaan, Liettuaan, Englantiin, Saksaan, Kiinaan, Koreaan ja Bangladeshiin. Aatokselle ja Sofiallekin voi povata maailmanvalloitusta: Louhen kuvituksessa on juuri sopivasti suomalaista luontoromantiikkaa koivunrunkoineen, pitkospuineen ja laiturimaisemineen.

tiistai 6. heinäkuuta 2010

Emman – ja Pirkon – kanssa on aina ollut mukavaa


Pirkko Harainen & Leena Lumme: Emma-sarja. WSOY vuodesta 1998.








Kustannustoimittaja Pirkko Harainen loi yhdessä kuvittaja Leena Lumpeen kanssa vuonna 1998 sirpakan kuvakirjasankarin, joka liittyi jouhevasti jatkoksi Maikki Harjanteen Minttu- ja Kristiina Louhen Aino-kirjojen toimeliaiden kuvakirjatyttöjen perinteeseen.

Mintun ja Ainon tavoin Emmakin viettää melko kotikeskeistä elämää. Äiti on vielä pikkuveikan kanssa kotona ja hänellä on aikaa kuunnella tyttönsä monia tuumailuja.

Jokaisessa Emma-kirjassa on jokin kantava teema, jota arkisen juonen lomassa työstetään. Kirjoille on tyypillistä lasta aidosti kuunteleva ja eläytyvä ote. 5-6-vuotiaan Emman arkeen mahtuu paljon pieniä, ohimeneviä ongelmia, mutta niitä käsitellään ymmärtäen. Jokaisessa Emma-kirjassa on tarinan lopussa muutamia kirjan teemaan liittyviä kysymyksiä, joilla voidaan syventää keskustelua yksittäisen lapsen tai lapsiryhmän kanssa.

Esimerkiksi Älä narraa, Emma –kirjassa (2002) pohditaan valkoisen valheen oikeutusta. Emma tutustuu samaan pihapiiriin muuttaneeseen tummaihoiseen Miranda-tyttöön, jonka adoptiotaustaa syvennetään sarjan myöhemmissä osissa. Emma lipsauttaa Mirandalle eli Mimmille, että heillä olisi akvaario, jotta saisi tytön huomion kiintymään itseensä. Myöhemmin valhe tietysti paljastuu.

Sarjalle on tyypillistä, että asioita ei alleviivata tai selitetä teennäisen opettavaisesti. Erilaisten kulttuuritaustojen ja ihonvärien kirjo näkyy Emman päiväkoti- ja eskariryhmässä paitsi lapsissa myös opettajissa. Sarja ilmentääkin hyvin monikulttuuristuvaa Suomea ja sille oli vuosituhannen taitteessa todellinen sosiaalinen tilaus. Sarjan tällä erää viimeisin osa Emma ja erilainen perhe (2008) pohtii sävykkäästi suomalaisten perhemallien moninaisuutta:




Leena Lumpeen lapsihahmot ovat särmikkäitä ja karismaattisia. Lumme hahmottelee hyvin vähäeleisesti akvarellikuvituksessaan peruslapsen piirteitä, joissa nenän asento ja lunuttavat sukkahousut ilmentävät olennaisen lapsen kulloisestakin mielialasta! Lumpeen lapsissa on jotain hyvin ajatonta, vaatteet ja eloisa olemus tuovat aikuiselle väistämättä mieleen Suomi-Filmien punaposkiset ja kuuliaiset lapsukaiset.

Lumme on selvästi sarjan myötä kehittynyt lapsikuvauksessaan: ensimmäisessä osassa Mitä kuuluu, Emma lapsihahmot ovat vielä hivenen kulmikkaita ja luonnosmaisia:




Kustannustoimittajat ovat edelleen kernaasti taustalla pysytteleviä niin sanottuja harmaita eminenssejä, jotka eivät pidä meteliä itsestään. Pirkko Harainen on työskennellyt lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustannustoimittajana ensin Otavassa ja sittemmin WSOY:ssä.

Hän on suomentanut muiden muassa Eric Hillin Puppe-kirjoja, Russell ja Lillian Hobanin Myry-kirjoja, Else Holmelund–Minarikin Pikku karhu –kirjoja ja lukemattomia muita pienten lasten kuvakirjoja sekä Anders Jacobssonin ja Sören Olssonin Bert-sarjaa.


Kustannusosakeyhtiö WSOY irtisanoi kesäkuussa työntekijöitään ja irtisanottujen joukossa oli myös Pirkko Harainen.
Kustantamoon vuonna 1952 perustetulla ja Inka Makkosen pitkään luotsaamalla lastenkirjaosastolla on ollut kunniakas historia.

Pirkko Haraisella on ollut näkemyksellisyyttä, rautaista ammattitaitoa, huumoria ja sitkeyttä ajaa lastenkirjallisuuden asiaa. Hän kantoi suurimman vastuun vuonna 2004 järjestetyn pohjoismaisen kuvakirjakilpailun Suomen osakilpailun järjestelyistä. Kuvakirjakilpailun satoa on riittänyt moneksi vuodeksi eteenpäin, ja Haraisen ilmeisenä vahvuutena onkin ollut nimenomaan kuvakirjallisuus.

WSOY on ollut edistämässä – osin juuri mainitun kuvakirjakilpailunkin ansiosta – kuvakirjallisuuden uudistumista (esim. pohjoismaisen kuvakirjakilpailun voittajateos, Jukka Laajarinteen ja Martti Ruokosen Mummon kone ja Kasper ja Nora Strömmanin Sohvaperuna).

Pirkko Harainen oli niin ikään perustamassa vuonna 2006 WSOY:lle Lista-sarjaa, jota markkinoitiin nuorille aikuisille. Yksi Listan brändeistä oli tehdä kuvakirjoja aikuisille, ja tähän Suomen oloissa varsin uskaliaaseen hankkeeseen Harainen latasi paljon innostustaan ja ammattitaitoaan.

Rouva Huulla on ollut ilo tehdä yhteistyötä Pirkko Haraisen kanssa kahdessa hauskassa kirjaprojektissa: Onnenpäiviä. Runoja lapsen juhlaan -runoantologiassa (WSOY 2005) ja Helmi Krohnin nimissä Suomessa ilmestyneiden Hipsuvarvas-tarinoiden Petra Heikkilän uudelleen kuvittamassa Hipsuvarvas ja muita kertomuksia -kirjahankkeessa (WSOY 2006).

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustantaminen, käsikirjoitusten toimittaminen ja uusien kirjailijoiden ja kuvittajien kouliminen vaatii perspektiiviä, eikä elämänkokemuskaan ole pahitteeksi. Rouva Huu pelkää, että lastenkirjojenkin kustantamisesta tulee tätä menoa varsin lyhytnäköistä ja nykivää liiketoimintaa, jossa kokemukselle ja pitkäjänteiselle elämäntyölle ei anneta enää mitään arvoa.

lauantai 3. heinäkuuta 2010

Helppoa elämää helppolukuisessa


Teemu Saarinen: Mummoni on pankkirosvo. Kuvittanut Annika Mannström. 61 sivua. WSOY 2010.







Kotvasen aikaa sitten kannettiin huolta tupakoinnin lisääntymisestä lasten kuvakirjoissa.

Rouva Huu on törmännyt toiseenkin tiukkapipoisia kenties kismittävään ilmiöön: lastenkirjoissa rosvoaminen ja vilunkikonsteilla keplottelu esitetään nykyisin vallan varteenotettavana elämäntapana.

Siri Kolun Me Rosvolat -kirjassa tyttö joutuu rosvojoukon kaappaamaksi ja viettää unohtumattoman kesäloman hieman löylynlyömän perheen kanssa.

Teemu Saarisen Werneri-sarjan kirjassa Mummoni on pankkirosvo Touko-pojan mummo ei halua mennä vanhainkotiin, vaan janoaa maailmalle seikkailuja kokemaan. Mukaan hän ottaa parhaan ystävänsä Sennin. Pian saa Touko kuulla radiosta uutisia Villasukkakoplan tekemistä pankkiryöstöistä. Sennin ja mummon esikuvana on Thelma ja Louise -roadmovie!

Ennen pitkää Toukokin pääsee mukaan koplan jäseneksi.

– Kuule Senni, minä sanoin illalla matkustajakodissa. – Minkä takia sinä aina välillä käytät rollaattoria, vaikka pystyt kävelemään ihan hyvin ilmankin?
– Imagosyistä. Ja siksi, että rollaattorin kanssa saa parempaa palvelua. Pääsee kiilaamaan jonon ohi. Se on kivaa.
– Pitäisiköhän sitä kokeilla myös ruotsalaisessa pankissa? mummo pohti. – Päästäisiin suoraan ryöstöhommiin, eikä tarvitsisi jonotella. "Pois alta, täältä tulee seniorirosvo!"
– Ja pakoautokin voitaisiin jättää invalidipaikalle, Senni keksi. – Täytyisi vain ensin pihistää jostain invamerkki tuulilasiin.



Villasukkakopla tapaa seikkailun tuoksinassa myös kuningatar Silvian ja poikkeaa Ruotsissa Ikeassa. Koheltavaan juoneen on upotettu myös pientä traagisuutta: Astma-niminen tyttö haluaa ehdottomasti liittyä koplaan, koska hänen lukihäiriöiset vanhempansa vain riitelevät ja räyhäävät keskenään.

Kaiken siloittavassa loppuratkaisussa mummo investoi ryöstörahansa Kypsien ihmisten nuorisokotiin, jossa on pallomeri, pitseria, hampurilaisbaari, kylpylä, elokuvateatteri ja alle 70-vuotiailta kielletty disko.

Teemu Saarisen letkeä huumori ja juonen absurdit käänteet purevat oletukseni mukaan jälleen erityisesti poikiin. Annika Mannströmin mustavalkoinen kuvitus muistuttaa paljossa Jukka Lemmettyä, mutta on hivenen seesteisempää ja "vähemmän söheröistä".