sunnuntai 25. heinäkuuta 2010

Terveisiä vattukuninkaan valtakunnasta


Zacharias Topelius: Vattumato. Kuvittanut Maija Karma. Suomentanut Sirkka Rapola. 36 sivua. Otava 1984. 5. painos 2002.










Rouva Huu on viettänyt viime päivät villiintyneiden metsävadelmien viidakossa. Siitäpä juontuikin oitis mieleen Zacharias Topeliuksen iki-ihana ja hyvin aikaa kestänyt Vattumato-satu (alk. Hallonmasken).

Topeliuksen satu ilmestyi alunperin hänen toimittamassaan ruotsinkielisessä Eos-lastenlehdessä 1854. Satu on julkaisuajankohtaansa nähden jopa yllättävän moderni luontoa kunnioittavan eetoksensa ja huumorinsa ansiosta.

Maija Karma laati 1980-luvulla satuun taidokkaan ja hehkuvan kuvituksen, jossa vuorottelevat lyijykynäpiirrokset ja neliväriset akvarellikuvitukset. Sadun julkaiseminen kuvakirjan muodossa on edesauttanut sadun säilymistä myös uusien lapsisukupolvien keskuudessa.

Satu poikkeaa kirjoitusajankohtansa jahnaavan-opettavaisesta satugenrestä alkaessaan hyvin dramaattisesti, kun lukija johdatetaan heti keskelle suoraa toimintaa.

Tessa ja Aina ovat puhdistamassa vadelmia, kun heidän silmänsä osuvat vattumatoon. Syynä tyttöjen spontaaneihin "hui- ja hyi"- alkuisiin huudahduksiin ei niinkään ollut heidän tyttömäinen pelkonsa ötököitä kohtaan kuin heille kerrassaan vastenmielinen ajatus siitä, että he olisivat huomaamattaan voineet tulla puraisseeksi poloisen madon hengiltä!

Lauri-veli pilkkaa tyttöjen reaktiota ja hentomielisyyttä päästää mato takaisin vapauteen.

Marjamaidon nautittuaan isosisko patistaa tytöt toistamiseen marjastamaan, sillä vadelmia tarvitaan myös säilöttäviksi talven varalle.

Ja tästä alkaa varsinainen seikkailu.

--- Tytöt kulkivat aina vain pitemmälle, ja lopulta he tulivat… uskokaa tai älkää… he tulivat suureen vattumetsään. Siinä oli joskus ollut metsäpalo, ja nyt kasvoi vattupensas vattupensaan vieressä nin pitkälle kuin silmä kantoi. Joka pensas notkui maata kohti valtavan isojen tummanpunaisten kypsien vattujen painosta: totisesti, sellaista marjamäärää eivät innokkaat poimijatytöt eläessään olleet nähneet!



Vattujen paljous on huumannut tytöt ja he eivät enää löydäkään tietä kotiin. Väsymys on jo nujertaa tytöt tyystin, ja nälissään he haaveilevat “näkkileipävoileivästä, jonka päällä oli lintupaistia”. Ja voi ihmettä! Siinä samassa toive toteutuu. Tytöt saavat vielä hyvän yösijan puiden suojasta ja heräävät uuteen aamuun ihmetellen, kuka hyväntekijä voisi olla kaiken takana.

Ja nyt astuu näyttämölle itse Vattukuningas.



Kuningas kertoo tytöille suuren hengen loihtivan sen kerran vuodessa vattumadoksi, jotta kuningas ei ylpistyisi vallastaan liikaa. Tessan ja Ainan hyväntahtoisuuden ansiosta vattukuningas oli säilynyt koettelemusten päivästä hengissä ja se haluaakin korvata tyttöjen teot ruhtinaallisesti.

Kotiin tullessaan Tessa ja Aina kurkistavat Vattukuninkaan antamaan koriin:

Tytöt aukaisivat korin: siinä oli kaksi mitä kauneinta rannerengasta, tehty tummanpunaisista, vadelmien muotoon asetetuista jalokivistä. “Tessalle ja Ainalle”, seisoi siinä. Vieressä oli timanttinen, vattumadon muotoinen solmioneula, jossa oli kirjoitus: “Lauri, älä koskaan tapa turvatonta!” Lauri tuli aika noloksi; hän kyllä ymmärsi mikä lahjan tarkoitus oli, mutta hänestä ukko oli kostanut niin kuin vain hyvät henget kostavat. Ja vattukuningas oli ajatellut isoasiskoakin, sillä kun tämä meni kattamaan pöytää, oli siinä kaksitoista isoa koria täynnä niin suuria ja ihania vattuja, ettei sen veroisia ole koskaan poimittu, eikä kukaan tiennyt mistä ne olivat tulleet, mutta kaikki arvasivat.

Ja siitäkös alkoi hilloaminen ja sokeroiminen ja marjankeitto, niin ettei moista ennen nähty, ja jos tahdot, niin mennään auttamaan heitä: kukaties mekin saamme osamme, sillä varmasti he keittävät hilloa vielä tänä päivänäkin.




Marjatta Kurenniemi on tuiki-varmasti tehnyt oman runonsa Vattumadon talosta kunnianosoituksena Topeliuksen satuperinnölle:


Vattumadon talo

En tiedä mitään sievempää
kuin vattumadon talo.
Punaiset seinät siinä on
ja katto, ja punainen valo

punaisen ikkunaruudun takaa
punaiseen kammariin paistaa.
Vattumato sohvalla istuu
ja punaista puuroa maistaa.

Kukapa voisi kuvitella
herkkuja ruokapöydän!
- Minäkin muutan vaapukkataloon,
kun tarpeeksi suuren löydän!


Runo on ilmestynyt alunperin Kurenniemen ja Kaija Pakkasen lastenrunokirjassa Kaksi kukkopilliä. Lasten loruja ja runoja (WSOY 1968), jonka Maija Karma kuvitti.

Pikkuruisen runokirjan mustavalkokuvitus ei onnistunut visualisioimaan Vattumadon talon sisäinteriööriä, mutta onneksi Karma sai kuvittaa tämän kiehtovan miniatyyrimäisen sisäinteriöörin Topeliuksen Vattumadossa uudelleen:

--- Kunpa saisikin asua yhtä kauniissa paikassa kuin se, raikkaassa tuoksuvassa tummanpunaisessa tuvassa kaukana metsän rauhassa, kukkien ja vihreiden lehtien keskellä!


3 kommenttia:

Reeta Karoliina kirjoitti...

Ihania ja rakkaita kirjoja lapsuudesta nämä molemmat, "Vattumato" ja "Kaksi kukkopilliä". Tuosta kukkopilli-kirjasta kirjoitin omassakin blogissani keväällä.

Maria kirjoitti...

Hyvänen aika, olipa kiva löytää tämä sivu. Etsin Googlella kuvia puvustuksesta Järnefeltin näytelmään Kuolema, ja jollain ilveellä tämäkin sivu oli mukana hakutuloksissa. Kyllä tuli hyvä mieli! Itselläni on lapsuudesta vain Topeliuksen kootut sadut, jossa Maija Karman kuvitus on punaista ja mustaa liitua. Hienoa taidetta sinänsä, mutta kyllä värit panevat hänen kuvansa elämään.

Rouva Huu kirjoitti...

Tervetuloa mukaan Lastenkirjahyllyn lukupiiriin, Maria.

Hyllyssä esittelen välillä myös lastenkirjallisuuden klassikkoja, vaikka pääpaino onkin uusimmassa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa.

Onpa mielenkiintoinen ja haastava tehtävä löytää tietoja vanhan Järnefeltin näytelmän puvustuksesta!