maanantai 29. marraskuuta 2010

Nälkäinen toukka valloittaa uusia lapsisukupolvia
















Eric Carle: The Very Hungry Caterpillar´s finger puppet book. Puffin books 2010. 14 sivua.

Eric Carle: Pikku toukka paksulainen. Weilin+Göös 1971. 26 sivua. Suomentanut Kaija Pakkanen. 7. painos Tammi 2007.





Yhdysvaltalaisen Eric Carlen Pikku toukka paksulainen on yksi interaktiivisten lelukirjojen klassikko, jonka jujuna ovat sivujen läpi poratut reiät.

Vuonna 1969 alunperin ilmestynyt kirja suomennettiin lähes tuoreeltaan, vuonna 1971. Sittemmin siitä on saatu alkuperäisen paperisivuisen kuvakirjan lisäksi suomeksi myös minikirja ja pahvikirja.

Nälkäisestä toukasta kertovassa kirjassa käydään läpi viikonpäivät ja joukko lukusanoja. Herkusta toiseen siirtyessään pikku ahmatti jättää jälkeensä oikeita reikiä, joihin lapsi voi työntää sormensa. Kirjan kuvallisena kliimaksina ja tarinan huipennuksena on toukan muodonmuutos perhoseksi. Kirja on hyvä esimerkki lastenkirjan pedagogisesta ulottuvuudesta: leikin ja tarinan varjolla opetetaan myös uusia asioita.

Rouva Huun sisko löysi Lontoosta aivan uuden pikkutoukkapaksulais-variantin.

Tässä sorminukketoiminnolla varustetussa tukevassa pahvikirjassa opetellaan lukusanat yhdestä viiteen ja koetaan ikään kuin ”pikakelauksena” ahneen pikku toukan muodonmuutos kauniiksi perhoseksi. Kirjan takakannessa ohjeistetaan kirjan käyttöön seuraavasti:

Push your finger through the hole and make the Very Hungry Caterpillar puppet wriggle his way through the pages.




Viime viikolla saapunut Tammen kevään uutuuksien esite tietää kertoa, että tämä sorminukkekirja ilmestyy ensi vuonna myös suomennoksena!



Eric Carle on syntynyt New Yorkissa vuonna 1929.

Hän muutti kuitenkin vain kuusivuotiaana perheensä kanssa Saksaan, missä hän myös kouluttautui taidealalle. Aikuistuttuaan vuonna 1952 hän palasi synnyinmaahansa ja sai töitä graafisena suunnittelijana The New York Times -lehdestä. Sittemmin Carle on tehnyt noin 70 kuvakirjaa lapsille.

Carlen visuaalisesti pelkistetty, värikylläinen ja varma muotokieli on tehnyt hänen kuvakirjoistaan kansainväliset rajat ylittäviä lastenkirjaklassikkoja, joista toivoisi otettavan Suomessakin enemmän uusia painoksia.

Eric Carlella on viralliset kotisivut ja hän pitää myös omaa kuvittajablogia.

Amherstiin Massachusettiin on perustettu vuonna 2001 myös Carlen kuvitusoriginaaleja esittelevä The Eric Carle Museum of Picture Book Art, jossa on myös vaihtuvia kuvitusnäyttelyitä.

torstai 25. marraskuuta 2010

Rosvolat veivät voiton

Siri Kolu: Me Rosvolat. Kuvitus Tuuli Juusela. Otava 2010.












Näyttelijä-kolumnisti Hannu-Pekka Björkman on hetki sitten julkistanut vuoden 2010 Finlandia Junior -palkinnon saaneen teoksen.

Björkmanin valinta osui Siri Kolun lastenromaaniin Me Rosvolat (Otava, kuvitus Tuuli Juusela).

Kirja antoi Björkmanille ”oivalluksia, ihmetyksen aiheita ja ripauksen anarkiaa”.

Lisäksi hän ihastui erityisesti romaanin kieleen:

Kirjailijan luoma todellisuus vaati osittain myös uusia sanoja ja ilmaisuja, jotka aluksi hämmensivät ja sitten riemastuttivat. Ehkä juuri tästä syystä kirjailijan luomasta maailmasta tuli juuri niin persoonallinen ja hauska, että sen henkilöt alkoivat elää mielessäni.


Puheessaan Björkman korosti suomalaisen lastenkulttuurin paineita entistä kaupallistuneemmassa reaalitodellisuudessa. Mainosten ja objektiivisen tiedon rajat himertyvät. Kolmivuotias yhdysvaltalaislapsi tunnistaa jo sata erilaista brändilogoa. Samaa aikaan viihteellistyminen työntää lonkeroitaan elokuvaan, teatteriin, kirjallisuuteen ja televisioon.

Björkman kokee lastenkirjan tässä mediamelskeessä tärkeäksi keinoksi rauhoittaa lapsi hiljaisuuteen:

Kirja merkitsee usein myös aikuista, joka on lähellä. Aikuista, jonka kanssa luetaan, pohditaan ja eläydytään turvallisesti. Luetun sanan ja mielikuvituksessa siitä syntyneen kuvan yhteys on pysynyt muuttumattomana vuosituhansia. Merkityksiä muuttaa vain ympäröivä kulttuurimme. Prosessi on sama. Se on se tärkeä hetki kun lapsi oivaltaa lukemisen viehätyksen ja valtava portti tarinoiden maailmaan avautuu. Me aikuiset ja tarinan kertojat toimimme hengellisinä oppaina lapsillemme. Kohtaamme vaarat yhdessä, yritämme selittää selittämättömän, iloitsemme löydöistä ja yllätyksistä. Itkemme yhdessä, nauramme yhdessä.

Taiteilijan ja kirjailijan tehtävä hektisessä kulttuurissamme on pysähtyä ja ihmetellä todellisuutta, muuntaa sitten havaintonsa tarinaksi ja näin kirkastaa kokemaansa ja tuoda se niitten nähtäville, joilla ei ole aikaa nähdä ja pysähtyä.


Björkman teki lukemistaan kuudesta ehdokaskirjasta myös – ehkä hiukan tendenssimäisenkin – huomion,

-- ettei niissä missään varsinaisesti esiinny yhtäkään niin sanottua ydinperhettä, ainakaan pitkään ehjänä tai kokonaisena. Päähenkilöt elävät ja kasvavat aina ikään kuin vailla jotakin. Se seikka kertoo ihmisyydestämme paljonkin. Lapselle vanhemmuuden tai aikuisen huomion puute onkin jo vakavampaa. Mutta näissä kirjoissa päähenkilön vierelle löytyy myös aina välittävä aikuinen. Ei ehkä äiti tai isä hahmon stereotyyppi, mutta aikuinen kumminkin.


Me Rosvolat on arvioitu Lastenkirjahyllyssä huhtikuussa.

Nähtäväksi jää, synnyttääkö Me Rosvolat kotimaiseen lastenkirjallisuuteen tai lastenkulttuuriin uuden anarkismin aallon.

Rosvolat väijyvät Sherwoodin metsien oikeamielisen Robin Hoodin hengessä mieluiten PuPo:ja eli puoliporvareita, jotka ovat "omasta mielestään ihan tavallisia, mutta jotka sijoittavat paljon mukavuuteen, kuten autoon, ruokiin ja vaatteisiin".

Viljan isä saa Rosvoloilta luokituksen KoPo TT, eli Kokoporvari, toivoton tapaus. Vaikka suoranaista kapitalismikritiikkiä Kolu ei romaanissaan esitäkään, niin tohdin epäillä että ”porvarin” käsite aukenisi kovin monelle 2000-luvun lapsilukijalle.

Me Rosvolat ilmentää hyvin tämänhetkisen lastenkirjallisuuden trendejä.

Käsikirjoitus voitti Otavan ja Kinoproduction Oy:n järjestämän kilpailun ja sen pohjalta on suunnitteilla myös elokuva. Kilpailuun osallistuneilta käsikirjoituksilta on edellytetty tiettyä markkinointikonseptia ja brändiä, joka on siirrettävissä toiseen mediaan, elokuvaksi.

Me Rosvolat on myös selvästi pidemmäksi sarjaksi suunnitellun kokonaisuuden avausteos. Tämä tehdään lukijalle selväksi teoksen jälkikirjoituksessa, jonka aikana päähenkilö Vilja kävelee parkkipaikalta hissiin:

Tämä on ollut paras kesäni ikinä. Tänä kesänä minusta tuli maantierosvo.
Opin sen, mitä on syödä aamiainen kuumalta pannulta järven rannassa, opin sen, miten kylmä on ulkona nukuttu yö.
Opin parhaat niksit pihistää takakontista ja ryöstää naamioituneena keskellä kirkasta päivää.
Opin olemaan törkeä ja viheltämään hampaiden välistä.
En enää koskaan ole se sama tyttö, joka odotti seuraavan päivän kuoroa tai viulutuntia.
Odotan ensi kesää. Minut on luvattu ryöstää uudestaan, koska he tarvitsevat minua.


Ai niin.

Hannu-Pekka Björkman povasi Rosvoloiden suosikkipelille, Suklaakuutoselle, suurta menestystä joulunpyhien aikaan ja tulevana kesänä.

Pelin ohjeet löytyvät Me Rosvolat -romaanista sivuilta 103–104. Peliin tarvitaan arpakuutio, suklaalevy ja haarukka kullekin pelaajalle.

tiistai 23. marraskuuta 2010

Pois ahtaista karsinoista


Ylioppilaslehden uusimmassa numerossa 15/2010 Laura Suhonen otsikoi kolumninsa Boxin sisäpuolelta: Alempaa taidetta.

Suhonen on silmäillyt ensi vuoden maaliskuussa Pariisin kirjamessuille kutsuttujen suomalaiskirjailijoiden nimilistaa. Kahdeksan kirjailijan – Monika Fagerholm, Kari Hotakainen, Sofi Oksanen, Johanna Sinisalo, Märta Tikkanen, Daniel Katz, Seita Parkkola ja Matti Rönkä – joukossa on yksi Suhoselle entuudestaan outo nimi. Kuka ihmeen Seita Parkkola?

Päättelin, että kyseessä on esikoiskirjailija, joka on otettu konkarien joukkoon raikastamaan palettia.
 Väärin.


Suhonen ihmettelee, miksei ole koskaan kuullut pihaustakaan Parkkolasta, jonka uusimman teoksen käännösoikeudet on sentään myyty jo seitsemään maahan, myös Yhdysvaltoihin, jonne on tunnetusti vaikea markkinoida suomalaista kirjallisuutta. Suhonen vertaa Parkkolan menestystä Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta -romaanin suurella volyymillä lanseerattuun viiden maan valloitukseen.

Suhonen päätyy selittämään tietotyhjiötään Parkkolan osalta sillä yksinkertaisella faktalla, että

Parkkola on nuortenkirjailija. Nuortenkirjallisuuteen suhtaudutaan oikeastaan kuten nuoriin yleisestikin; tärkeydestä ollaan topakasti yhtä mieltä, mutta teot eivät kieli arvostuksesta. Eri yhteyksissä kysellään kovasti ”mitä nuoret itse ovat mieltä”, mutta herra paratkoon todella kuuntelemasta – eiväthän he ole vielä kokonaisia ihmisiä.


Nuortenkirjailijatkaan eivät pääse kirjallisuuden raskaaseen sarjaan. Apurahat ovat pienempiä ja kritiikkien palstatila minimaalinen. Monelta nuortenkirjailijalta on kysytty, milloin hän kirjoittaa oikean kirjan.
Se on kummallista, kun miettii, miten suuri vaikutus nuortenkirjallisuudella on. ---


Suhonen ihmettelee miksi nuortenkirjallisuutta julkisuudessa vähätellään, vaikka sillä on usein ihmisten elämässä aikuistenkirjallisuutta paljon painavampi ja pitkäkestoisempi merkitys. Suhonen selittää nuortenkirjallisuuden arvostustyhjiötä vähäisellä kritiikillä ja nuortenkirjailijoiden pienillä apurahoilla.

Tämän kirjallisuuden alueen kritiikin vähäisyyteen Rouva Huun on helppo yhtyä, mutta apurahojen ja palkintojen suhteen Parkkola ei ole niitä kehnoimmin rahoitettuja. Viimeksi hän sai syksyllä WSOY:n kirjallisuussäätiön tunnustuspalkinnon, suuruudeltaan 10 000 euroa.

Toivottavasti Suhosen kolumni liikauttaa monia, jotka eivät ole ennakkoluuloisuutensa tai yleisen ynseytensä takia uhranneet ajatustakaan kotimaiselle laadukkaalle ja kerkeästi aikaa seuraavalle nuortenkirjallisuudellemme.

Toisaalta Rouva Huu taas vähän jurottaa, koska ison lukijakunnan tavoittavan kolumnin tyylilaji taittuu taas valittavan tendenssimäiseksi.

Miksei lasten- ja nuortenkirjallisuudesta voisi kirjoittaa haltioituneesti ja pidäkkeettömästi, vanhat arvoasetelmat jo tyyten romukoppaan tuupaten, ilman tätä ainaista säälinsekaista luokittelua kirjallisuuden alempaan kastiin?


Tätä tekstiä kirjoittaessaan Rouva Huu kuunteli puolella korvalla Ylen ykkösen kulttuuriuutisia, joissa uutisoitiin Ruotsissa tänään julkistetuista 100 000 kruunun suuruisista August-palkinnon saajista.

Uutiseen ei jostain syystä ollut mahtunut aikuistenkirjallisuuden ja tietokirjalllisuuden August-palkintojen lisäksi mainintaa siitä, että lastenkirjallisuuden oman 100 000 kruunun suuruisen August-palkinnon sai Jenny Jägerfeldin nuortenromaani Här ligger jag och blöder (Gilla Böcker).

Jep.

Ei rakkaus ikää katso


Katarina von Numers-Ekman & Christel Rönns: Konrad och Kornelia. Ulkoasu Christel Rönns. Schildts 2010.

Katarina von Numers-Ekman & Christel Rönns: Konrad ja Kornelia. Suomentanut Anna Kervinen. Ulkoasu Christel Rönns. Schildts 2010.







Konrad ja Kornelia on kuvakirjana todellinen napakymppi: taitto, ulkoasu sekä kuvan ja tekstin vuoropuhelu toimivat siinä tismalleen. Harvoin näkee näin rikkumattoman eheää kuvakirjaa, jossa osaset ovat loksahtaneet kohdalleen näin täydellisesti… punaista, ylellistä lukunauhaa myöten.

Kuvakirja on ilmestynyt samanaikaisesti ruotsiksi ja suomeksi Schildtsin kustantamana.



Lapsilla on usein tietyssä kehitysvaiheessa mielikuvitusystäviä. Lastenkirjallisuuden klassikoista muistuu etsimättä mieleen vaikkapa Astrid Lindgrenin mainio Katto-Kassinen pikkuveikan salaisena ystävänä ja Gunilla Bergströmin Mikko Mallikkaan ystävä Mulperi.

Mutta tässä kuvakirjassa Kornelia-tytön mielikuvitusystävä Penttinen jatkaa Kornelian kanssa sopuisaa rinnakkaiseloa aikuisuuteen asti. Ja mikä kiinnostavinta, Penttinen pysyy aina samanikäisenä, noin 50-60-vuotiaana miehenä!



Kuvakirjan ajallinen kaari kestää Kornelian varhaislapsuudesta nuoruuteen ja aikuisuuteen. 15-vuotiaana Kornelia kokee ensisuudelmansa, mutta mopopoika haisee ikävästi bensalta ja hieltä, toisin kuin nukkavieru Penttinen.

Aikuistuttuaan Kornelia elää itsellistä elämäänsä pysäköinnin valvojana yhdessä Penttisen kanssa. Kornelian sosiaalinen elämä typistyy muutamiin naisystäviin, kunnes hän tapaa Konradin, vastoin tahtoaan jalkavaivojen takia maalta kaupunkiin käytännöllisempään asuntoon muuttaneen miehen, joka haikailee koiraansa ja entistä vapauttaan.



Jälleen Rouva Huu kiinnittää huomiota suomenruotsalaiseen vähäeleisen kauniiseen pääkaupunkimiljöön kuvaukseen (vrt. Turtschaninoffin Underfors ja Lutherin Ivoria).

Vähillä viitteillä lukija aistii merellisen Helsingin tunnelman:

Pysäkillä kesäilta on sininen ja viileä. Raitiovaunu on melkein tyhjä. Satamassa Konrad ja Kornelia näkevät nostokurkia, ja kauempana alkaa saaristo.
– Minulla on ikävä merta, sanoo Konrad.
Tuttu varjo kulkee ohi. Kornelia heilauttaa kättään hieman empien.
– Oliko siellä joku tuttavasi? kysyy Konrad.
– Tavallaan, sanoo Kornelia ja hengittää hiljaa hentoa perämoottorin ja kielon tuoksua.
Konrad pidättää henkeään ja koskettaa varovasti Kornelian kättä. Hän katsoo kauas merelle ja tuntee kuinka sydän hakkaa kylkiluita vasten.


Aikuinen lukee tämän rakkaustarinan varmasti erilaisin silmin kuin lapsi.

Rouva Huu toivoo hartaasti, että kuvakirja löytäisi tiensä ikääntyneiden kirjahyllyyn ja esimerkiksi vanhusten palvelukotien lukemistoon. Tällaisia aikuisten kuvakirjoja tarvitaan, mutta niiden markkinointiin ei ole Suomessa luotu vielä toimivia kanavia.

Katarina von Numers-Ekman on lastenkirjailijana ensikertalainen. Christel Rönns on jo kuvittajana kannuksensa ansainnut.

Rönns rakentaa kuviinsa myös aivan uusia tarinoita. Monet yksityiskohdat ilmeikkäine lokkeineen, muistilappuineen ja henkilöiden paljon puhuvine asentoineen ovat vertaansa vailla. Tapetit, verhot ja muut tekstiilit, lattian ruudutus, kaakelit ja koivikoiden ryhdikäs rivistö tuovat kuviin jännittäviä taustoja, joissa silmä lepää. Niiden vastapainona toimivat välillä myös valkoiset kuvatausta-aukeamat.

Ja hienovaraisesti Rönns solmii tarinan poimut siistille rusetille: myös Penttisen kannalta loppuratkaisu näyttää kääntyvän onnelliseksi. Penttinen saa nimittäin aivan selvästi uuden suojatin puiston penkillä istuvasta yksinäisestä naisesta:



Konrad ja Kornelia on yksi kuudesta Finlandia Junior -ehdokkaasta.

Näyttelijä Hannu-Pekka Björkman julkistaa lopullisen palkinnon saajan ylihuomenna torstaina.

maanantai 22. marraskuuta 2010

Lohtukirja suruista suurimpaan


Martti Lintunen: Älä yritä unohtaa. Prometheus kustannus 2010. 71 sivua. Graafinen suunnittelu ja taitto Inka Happo.








Älä yritä unohtaa on täsmäkirja tärkeästä ja yhä vaietusta aiheesta.

Valokuvaaja-toimittaja Martti Lintunen on tarttunut lähes mahdottomalta tuntuvaan haasteeseen. Oman poikansa itsemurhan jälkeen hän on halunnut tehdä vertaistukea välittävän kirjan lapsille ja nuorille, jotka ovat kokeneet läheisen itsemurhan.

Lintunen on esilehdellä asettanut kirjalleen kolme erilaista kontaktipintaa:

Hän haluaa 1) auttaa aikuisia selittämään itsemurhaa lapselle, 2) helpottaa lasten vaikeuksia puhua itsemurhasta aikuisille ja 3) kannustaa lapsia puhumaan asiasta myös keskenään.

Tekijä muistuttaa myös siitä, että kirjaa on hyvä lukea aikuisen sylissä, joskin vanhemmat lapset ja nuoret voivat lukea sitä myös itsekseen, omaan tahtiinsa.

Kirja on pyritty riisumaan kaikesta paatoksesta ja tulkinnanvaraisesta monisanaisuudesta. Kieli on selkeää, rauhallista ja antaa kriisin keskellä elävän lapsen ja nuoren omalle ajattelulle tilaa.

Martti Lintunen tunnetaan entuudestaan monista luontokuvistaan. Tänä vuonna häneltä on ilmestynyt kaksikin valokuvakuvitettua lasten kuvatietokirjaa: Merikarhun matkassa, lasten veneilykirja yhdessä Kirsi Tuuran kanssa (Otava) sekä Savannin sankarit, alakouluikäisille suunnattu eläinkuvakirja Afrikan eläimistä (Gummerus).



Tässä kuvatietokirjassa kuvat toimivat lähinnä mielenkuvina, symbolikuvina, jotka tukevat tekstiä tunnelmaltaan tai antavat kiinnekohtia vaikean asian ymmärtämiseksi. Kuva-aines on hyvin monikansallista, kulttuurirajat ylittävää.

Kenties kirja voisi kiinnostaa myös käännöksinä muilla kielialueilla?




Älä yritä unohtaa on tyypillinen ns. self help -book, johon on varattu tilaa myös lapsen tai nuoren omille muistiinpanoille, piirroksille tai muille merkinnöille, jotka auttavat ristiriitaisten tunteiden ja ajatusten työstämisessä.

Kirjan levollinen teksti käsittelee myös yleisellä tasolla kuoleman kohtaamista, surutyön monia muotoja ja ajan parantavaa merkitystä. Kuvatekstit ovat aforismin kaltaisia lohtuvirkkeitä:

Pimeimmässäkin paikassa voi välillä pilkahtaa valo.

Suru ja kaipuu on pyöreä. Et voi välttää palaamasta aina välillä lähtöpaikkaan.


Eilen vietettiin itsemurhan tehneiden muistopäivää. Päivän vieton on vakiinnuttanut Suomessa Surunauha ry. Se on vuonna 1997 perustettu yhdistys, joka antaa vertaistukea itsemurhan tehneiden omaisille ja läheisille.

Ulkomailla itsetuhoisuudesta ja itsemurhasta tai syvästä depressiosta on ilmestynyt Rouva Huun tietojen mukaan muutamia lasten kuvakirjoja:

Tomi Ungerer: Le Nuage Bleu, 2000
Sergei Kozlov & de Vitaly Statzynsky: Petit-Ane, 1995
Gregie de Mayerer & Koen Vanmechelen: Jules, 1996
Quentin Blake: Michael Rosen´s sad book, 2004
Shaun Tan: The Red Tree, 2001.

Suomessa on aiemmin ilmestynyt aiheesta yksi lapsille suunnattu kirjanen, Sanna Lehtiniemen, Kaisa Nybergin ja Maarit Virtasen Matin isä oli vähällä kuolla, jonka on kustantanut Omaiset mielenterveyden tukena Tampere ry 2005.

Kouluikäisen Matin isä on ollut pitkään masentunut ja hän yrittää itsemurhaa alkoholilla ja lääkkeillä. Isä pääsee hoitoon ja kuntoutuu. Matin tunteet isää ja hänen tekoaan kohtaan vaihtelevat surusta raivoon. Matti pelkää myös, että isä yrittää itsemurhaa uudelleen, mutta isä vakuuttaa, että hän osaa nyt hakea apua.


Ruotsissa on ilmestynyt vuonna 1998 Margaretha J. Runvikin kuvakirja Min pappa vill inte leva. Se kertoo viisivuotiaasta Pär-pojasta, joka on hämmentynyt isänsä itsemurhan jälkeen.

Kirja on ajateltu yleispäteväksi kuoleman kuvaukseksi, eikä se näin ollen painotu yksinomaan itsemurhateemaan. Kuvakirjan aikuiselle tarkoitetuissa asiantuntijalääkärin laatimissa jälkisanoissa kerrotaan surutyön eri ilmenemismuodoista.

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Talven valoa kuvakirjoissa


Emily Hawkins & Lisa Evans: Lumiprinsessa. Suomentanut Ulla Sirén. WSOY 2010. 22 sivua.

Stephen Mackey: Miki. Suomentanut Maikki Tilvis. Aurinko Kustannus 2010. 47 sivua.









Tässä kaksi pakahduttavan kaunista ja talvista kuvakirjaa. Niiden tyylitelty miljöö ja lumimaisemat ovat tosin kaukana Pohjolan talvimaisemista, mutta taitavasti ne onnistuvat silti vetoamaan romanttisia ja sadunomaisia aineksia arvostaviin naislukijoihin.

Miki on pieni eskimotyttö, joka elää karujen jäätiköiden hallitsemassa maassa. Miki haaveilee yhdessä ystäviensä pingviinin ja jääkarhun kanssa pienestä puusta, jonka hän voisi koristella kauniilla valoilla. Sähkövoimaan tarvitaan vahvoja apulaisia, ja Miki lähtee etsimään sellaista syvältä jään alta. Miki tapaa siellä meduusan ja mustekalan.

Mikin vedenalaisen seikkailun mahdollistava keskiyön taika on jo loppumaisillaan, kun iso mustekala vie hänet turvaan jäätikölle. Ja taskustaan Miki löytää kimmeltävän tähden, joka valaisee hänen puunsa!

Englantilaisen Stephen Mackeyn pelkistetyt isot kuva-aukemat anastavat huomion melko tasapaksulta tarinalta. Tämä kuvakirja olisi vallan mainiosti voinut tulla toimeen jopa ilman tekstiä: niin ilmaisuvoimaisia ja vahvoja kuvat ovat!


Lumiprinsessa on mukaelma klassisista Ruusunen- ja Sammakkoprinssi-saduista. Kuningas ja kuningatar juhlivat Aurinkopalatsissa pikkuprinsessansa 10-vuotissyntymäpäivää. Mukaan juhliin on kutsuttu kaikki muut paitsi Lumihaltia.

Tämä suivaantuu asiasta siinä määrin, että laatii taian, jonka takia prinsessan sydän muuttuu jääksi, jos vanhemmat katsovat tytärtään. Valtakunnan viisaat päättävät, että prinsessan on mentävä asumaan korkeimmalle vuorenhuipulle kauas Aurinkopalatsin lämmöstä ja vanhempien rakkaudesta.

Prinsessan ikävää liennyttää valkoinen karhu, jonka kanssa hän leikkii päivät pääksytysten. Vuodet kuluvat ja prinsessasta varttuu kaunis neito. Monet nuorukaiset yrittävät kiivetä jäistä vuorenseinämää pitkin linnaan, mutta heidän haarniskansa jäätyvät kylmästä kankeiksi.

Prinsessa on jo vaipua kokonaan epätoivoon. Hän suutelee surumielisenä valkoisen jääkarhun kuonoa, ja kas ihmettä: jääkarhusta sukeutuukin komea nuorukainen, jonka villi velho on lumonnut karhuksi.

Ja lopun varmaan kaikki arvaavatkin…

Lumiprinsessa-kirjan tekee niin ylelliseksi iso koko ja kohopainetut tehosteet.

Englantilaisen Lisa Evansin kuvituksen monet koristeelliset äärimmäisen pikkuruiset yksityiskohdat hivelevät yhtälaisesti pienten ja isompienkin tyttöjen silmiä.

Nämä kuvakirjat tuntuvat suomalaiseen kuvakirjamakuun nähden lähes pahki-romanttisilta ja erityisesti Lumiprinsessa jopa vähän ylimakealta. Mutta toisaalta… vaihtelu virkistää välillä.

torstai 18. marraskuuta 2010

Prööt! Nyt saa puhua kakasta ihan avoimesti


Crai S. Bower: Pieru – bongarin opas. Kuvittanut Travis Millard. 25 sivua. Suomentanut Juho Gröndahl. Nemo 2009.

Nicola Davies: Kakka. Kuvittanut Neal Layton. Suomentanut Joel Kontro. 61 sivua. Otava 2008.

Werner Holzwarth & Wolf Erlbruch: Pikkumyyrä joka tahtoi tietää kuka kehtasi kakkia kikkaran suoraan hänen päähänsä. Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen. 20 sivua. Nemo 2000. Uudistettu laitos 2005.

Pernilla Stalfelt: Kakkakirja. Suomentanut Birgit Huttunen. Minerva 2010. 2. painos 2010.



Huomenna perjantaina vietetään kansainvälistä käymäläpäivää. Tapahtumaa organisoi Suomessa tamperelainen Käymäläseura Huussi ry, joka on vuonna 2002 Tampereella perustettu kansalaisjärjestö.

Huussi ry:n tavoitteena on tehdä kuivakäymälöistä kestävän kehityksen keskeinen osa, jotta myös tulevat sukupolvet voisivat nauttia puhtaasta vedestä ja terveellisestä ympäristöstä. Tavoitteena on edistää kuivakäymälöiden käyttöä tiedottamalla, tutkimalla, selvittämällä, antamalla lausuntoja ja pitämälllä esitelmiä.

Tässä käymäläpäivän oheislukemistoksi sopivia lastenkirjoja. Niiden tyylilaji ammentaa anarkiasta ja lapselle luontaisesta ja terveestä uteliaisuudesta omia eritteitään kohtaan.

Nemon hittiteos, pahvikirja Pieru – bongarin opas, nousi vuosi sitten marraskuussa Mitä Suomi lukee? -listalla käännetyn kaunokirjallisuuden ryhmässä kuudennelle sijalle. Pierun päihitti sentään Henning Mankellin Rauhaton mies ja Paulo Coelhon Voittaja on yksin, mutta Pieru oli suositumpi kuin Siri Hustvedtin Lumous!

Suvereenisti ikärajat ylittävästä pieruhuumoristahan tässä on kyse.

Juho Gröndahlin sävykäs suomennos antaa eri pierutyypeille verbaaliset nyanssit luonnehtiessaan niiden tuntomerkkejä, ääniä, levinneisyyttä ja kantamaa. Kirjan äänirasiasta voi kuunnella ääninäytteet kustakin pierutyypistä, mm. ”Hiipivästä kauhusta”, ”Karkurista” ja ”Sisäisestä sankarista”. Plussaa tämä pahvinen äänikirja saa siitä, että sen paristot ovat helposti vaihdettavissa ja ohjeet on painettu kirjan sisäkanteen selkeästi.

Yhdysvaltalainen Crai S. Bower on kirjailija ja kolumnisti. Hän on käyttänyt apulaisinaan 5- ja 8-vuotiaita lapsia. Kirjan on kuvittanut groteskilla sarjakuvatyylillä Travis Millard.

Nicola Daviesin tietokirja on myös ylittämätön aihealueen klassikko ja kiinostaa varmasti jo esikouluikäisiä lapsia.

Tämä kirja kertoo kattavasti, asiallisesti ja mutkattomasti kaiken mahdollisen eläinten jätöksistä. Kirja on taitoltaan miellyttävän levollinen. Aukeamalla on tavallisesti tekstisivu ja sen vieressä koko sivun kuvitus. Liian usein lasten tietokirjat hajoavat sirpalemaiseksi esitykseksi, jossa trivia- ja perustieto sekoittuvat sotkuiseksi puuroksi.

Kakka-kirja on tulvillaan toinen toistaan ällistyttävämpiä kuriositeetteja eläinten kursailemattomasta tavasta suhtautua jätöksiinsä ja hyödyntää niitä monin keinoin muun muassa keskinäisessä viestinnässä sekä pesien rakennus- ja polttoaineena. Kuvittaja Neal Layton tunnetaan myös Pikku Mammutti-kirjoistaan.

Werner Holtzwarthin myyräkirja on ollut Rouva Huun perheen suosikki jo monen vuoden ajan.

Likinäköisen myyrän päähän putoaa taivaalta pahanhajuinen kakkakikkara. Moisesta suivaantuneena se lähtee etsimään syyllistä ja tutustuu samalla eläinten erilaisiin papanoihin, pipanoihin ja ruikkauksiin. Kirjan viehätys perustuu mutkattomaan aiheenkäsittelyyn, riemastuttavan ilmeikkääseen kuvitukseen ja Pirkko Talvio-Jaatisen mieltä hytkäyttävän eloisaan suomennokseen.

Itsensä alttiiksi paneva aikuinen ääneen lukija voi tämän kirjan avulla saada aikaan todellisen performanssin.

Tässä esitellyistä kakkakirjoista voiton vie tuorein teemakirja: ruotsalaisen Pernilla Stalfeltin Kakkakirja.

Se kertoo nasevasti ja havainnollisesti, oleellisen tekstiin ja kuviin tiivistäen perusasiat kakasta. Kirja on onnen omiaan nimenomaan päiväkoti-ikäisten lasten lukemistoksi. Stalfeltin tietokuvakirja suhtautuu aiheeseensa suurella antaumuksella, mutta ei syyllisty ylilyönteihin.

Kakkakirjan lisäksi Minerva on suomentanut tänä vuonna Stalfeltilta myös Karvakirjan.

Stalfelt on saanut lukuisia palkintoja lastenkirjoistaan. Ne käsittelevät usein aiheita, joita aikuiset kernaasti väistelevät lasten kanssa keskustellessaan. Kenties myöhemmin saadaan suomeksi myös muita Stalfeltin kirjoja, esimerkiksi Dödenboken (1999), Kärlekboken (2001), Våldboken (2005) ja Livetboken (2010).

Stalfeltin taito kiteyttää olennainen sanoihin ja kuviin saattaa juontaa myös hänen työstään museopedagogina Modeerna Museetissa Tukholmassa.

tiistai 16. marraskuuta 2010

Pienikin voi olla jonkun mielestä tosi iso!


Anne Vasko: Jellona Suuri. 25 sivua. WSOY 2010. Graafinen suunnittelu ja tekstaus Erika Kallasmaa. Valokuvat Jaakko Vasko.










Näyttää siltä, että tietokonepohjaisen tai -avusteisen kuvituksen yleistymisen myötä yhä useammat kuvittajat haluavat korostaa käsityön ja uniikin lastenkirjataiteen merkitystä.

Tällaiset hankkeet voivat olla kuvittajille henkilökohtaisen kilvoittelunkin paikkoja, kun kuvitus tehdään voimavaroja ja työtunteja säästelemättä.

Käsityöpohjainen kuvitus voi olla myös joillekin tekijöille silkkaa terapiaa jo tylsäksi rutiiniksi muodostuneen kuvitustekniikan jälkeen.

Hyviä esimerkkejä ovat Taruliisa Warstan silkkipainotekniikalla toteuttamat kuvakirjat Nuppu, Waldemar ja peitto (Lasten Keskus 1998) ja Silloin prinsessa itki (Tammi 2003) ja Salla Savolaisen puupiirrostekniikalla toteuttama kuvitus Reetta Niemelän hyönteisrunoihin runokuvakirjassa Sinisen kärpäsen sirkus (Otava 2010).

Anne Vasko (aik. Peltola) on käyttänyt kollaasitekniikkaa ja pehmeitä kangas- ja lankamateriaalia jo aiemmin muun muassa WSOY:n pohjoismaisessa kuvakirjakilpailussa menestyneessä pikkulasten kuvakirjassaan Pompom (WSOY 2005).

Peltolan riehakas värimaailma ja pintatekstuurit ovat hyvin retrohenkisiä. Tällainen juuri nyt niin trendikäs retrotyyli istuu hyvin myös Jellona Suuren kierrätyshenkiseen teemaan.




Jellona on elänyt huolettomia kissanpäiviä pojan pehmoleluna. Mutta sitten se joutuu entistä useammin jäämään jäähylle muiden toiminnallisten leikkien ja lelujen kiinnostaessa poikaa enemmän.

Jellona syyllistää itseään ja haluaa muuttua… Se kuvittelee itsensä suureksi, pelottavaksi ja karvaiseksi.

Suuret leijonat ovat salaperäisiä
Saalistajia, jotka eivät pelkää
Pimeää tai pahaa sutta.
Eivät edes rumia sanoja.





Leijona mielikuvittelee niin hurjia visioita, että pelästyy lopulta niitä itsekin.

Mutta tietysti tällä pikkutarinalla on onnellinen loppu.

Pojan pikkusisko löytää Jellonan ja hyväksyy sen ilman mitään ehtoja.




Vaivihkaisesti ja pelkistäen Vasko käsittelee kuvakirjassaan isoja aiheita: lapsuuden lyhentymistä, ulkonäköpaineita ja kovuuden ihannetta.

Kuvituksessa on yhdistetty tilkkutöitä, kirjontaa, neulepintaa. Kuviin syntyy tehostepistoilla tarvittaessa myös liikkeen ja jännitteen vaikutelma.

Mitään uuden-uutukaista tällainen tekniikka ei – tietenkään – enää ole. Muistetaanpa vaikka 1970-luvulta Gunilla Bergströmin Mikko Mallikas –kirjat, joissa kollaasilla on tärkeä rooli kuvituksessa.

Joan Gannijn ja Clare Beatonin Hiljainen hirvi , Viisas virtahepo ja Clare Beatonin pahvikirja Yksi hirvi, kaksikymmentä hiirtä (Pieni Karhu 2007 ja 2009) on toteutettu huopakollaaseina, tosin huomattavasti Peltolan tyyliä pedanttisemmin ja koko kuva-alalle levitettynä "huopamattona".

Tässä yhteydessä kannattaa palauttaa mieleen myös keväällä Lastenkirjahyllyssä esillä ollut Beatrice Alemagnan mainio huovutettu kirppukirja Im Land der Flöhe (Phaidon 2009)!

Jellona Suuri on yksi kuudesta Finlandia Junior –ehdokkaasta.

[Jostain syystä kuvien skannauksessa värit näyttävät alkuperäistä kirjaa värikkäämmiltä. Todennäköisesti kirjan retrohenkisyyden nimissä väriskaalaa on tietoisestikin (?) haluttu painokoneissa vähän sammuttaa.]

maanantai 15. marraskuuta 2010

Ratiseeko kritiikki hampaissa kritiikin viikolla?


Suomen Arvostelijain liitto (SARV) on valtakunnallinen eri taiteenalojen arvostelijain ammatillinen yhteenliittymä, joka juhlistaa 60-vuotista toimintaansa tällä viikolla viettämällä valtakunnallista kritiikin viikkoa.

Liiton keskeisenä tavoitteena on arvostelijoiden ammatillisen toiminnan edistäminen ja ammattitaidon kohottaminen. Liitto toimii jäsentensä taloudellisen, sosiaalisen ja oikeudellisen aseman parantamiseksi. SARV on perustettu vuonna 1950 ja sillä on nykyään yli 900 jäsentä.

SARV järjestää juhlavuoden kunnaiski tällä viikolla tiistaista perjantaihin kaikille avoimen keskustelusarjan Ateneumin taidemuseon Ateneum-salissa Helsingissä: 60 vuotta SARVia ja hampaita!

Keskustelusarja tuo esiin kiinnostavia näkemyksiä ja historian havinaakin taiteilijoiden ja kriitikoiden debateissa ja kysyy muun muassa ”Hyvä, paha kriitikko vai taiteen tärkeä apulainen?”

Tiistaina 16.11. klo 17–19 teemana on kirjallisuus:
Keskustelijoina Anja Snellman ja Jarmo Papinniemi. Mukana myös Videorunoesityksiä.

Keskiviikkona 17.11. klo 15.30 - 17.30 teemana on kuvataide:
Otsikolla "Eteenpäin! Kritiikki ja yhteiskunta" TaM, TeM Terike Haapojaa haastattelee kriitikko Juha-Heikki Tihinen.

Keskiviikkona 17.11. klo 18.00–20.00 teemana on elokuva:
Keskustelijoina Dome Karukoski ja Taneli Topelius.

Torstaina 18.11. klo 17.00–19.00 teemana ovat teatteri ja tanssi:
Ovatko lapset ja nuoret taiteen lapsipuolia? Keskustelijoina Pohjoismaisella näytelmäkirjailijapalkinnolla 2010 palkittu Heini Junkkaala ja tanssitaiteilija, koomikko Johanna Keinänen sekä kriitikko Eeva Kauppinen. Illan erikoisvieraana on eläkeläinen Tyyne Kettunen.

Ja perjantaina 19.11. klo 17.00–19.00 teemana on musiikki:
Otsikkona Marginaalimusiikki ja muusikko marginaalissa. Esiintyjinä ja keskustelijoina bluesmuusikko Jo'Buddy Raulamo, oboeisti Aale Lindgren ja kriitikko Lauri Otonkoski.


Lasten- ja nuortenkirjailijat käyvät Finlandia Junior –ehdokasasettelun jälkeisissä mainingeissa kiinnostavaa ajatusten vaihtoa lasten- ja nuortenkirjakritiikistä Grafomania-blogissa.

Käykää kurkkaamassa sinnekin.

Lasten- ja nuortenkirjakritiikkiä tai esittelyitä ilmestyy Suomessa nykyisin todella monella eri foorumilla.

Sanomalehtien julkaisemasta lasten- ja nuortenkirjakritiikistä saa hyvän käsityksen Kritiikkiportista, joka on SARV:in yhdessä Kulttuurirahaston kanssa vuodesta 2008 toteuttama kritiikkiportaali, jonka kautta voi lukea valta- ja maakunnallisissa sanomalehdissä julkaistuja taidekritiikkejä.

Kirjastoseuran nuorten verkkopalvelu Sivupiiri ja lasten verkkopalvelu Okariino sekä Lukukeskuksen lasten kirjallisuuslehti Vinski ja nuorten kirjallisuuslehti Lukufiilis antavat äänen lasten- ja nuortenkirjallisuuden todellisille lukijoille, lapsille ja nuorille.

Kirjavinkkarit jalkautuvat ahkerasti eri puolilla Suomea lasten ja nuorten pariin antamaan lukuvinkkejä kouluissa, päiväkodeissa ja kirjastoissa.

Vauva- ja perhelehdet julkaisevat puffityyppisiä pikkuesittelyitä lastenkirjoista ja ainakin kerran vuodessa lehdet toimertuvat miettimään asiantuntijan kera, miksi lapsille lukeminen on tärkeää.

Toisaalta nimenomaan pikkulasten vanhemmat olisivat Rouva Huun mielestä erityisen otollinen kohderyhmä myös säännöllisesti ilmestyville lastenkirjapalstoille, joissa esiteltäisiin ilmestyneitä uutuuksia – tai yhä lukuarvonsa säilyttäneitä klassikoita – paneutuneesti ja innostavasti. Kaks´Plussassa palstaa toimitti aikoinaan Rouva Huun muistin mukaan ainakin Paula Havaste.

Tällainen säännöllisesti lehden joka numerossa ilmestyvä lasten- ja nuortenkirjapalsta löytyy Lastensuojelun Keskusliiton julkaisemasta Lapsen maailma -lehdestä, jonne Ismo Loivamaa, pitkän linjan lasten- ja nuortenkirjakritiikko, arvioi uutuuksia ytimekkäästi ja linjakkaasti.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden erikoislehdistä arvosteluja julkaistaan myös neljästi vuodessa ilmestyvissä Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutin Onnimanni-lehdessä ja IBBY Finlandin Virikkeitä-lehdessä.

Rouva Huu on huomenna alustamassa Lastenkirjahyllyn tiimoilta yhdessä blogisti-kollegansa, kirjailija Jukka Laajarinteen kanssa IBBY Finland ry:n syyskokouksen jälkeen klo 19 Kehitysyhteistyön palvelukeskus Kepa ry:n järjestö- ja kokoustiloissa Helsingissä, osoitteessa Töölönkatu 2.

Ja tamperelaisille tiedoksi, että tänään maanantaina on mahdollisuus kuulla FT Risto Niemi-Pynttärin kaikille avointa yleisöluentoa aiheesta Verkkokirjoittaminen ja -kirjallisuus Suomessa klo 16.15–18 Tampereen yliopiston keskustakampuksella luentosalissa Pinni B1100.

Niemi-Pynttärin luento päättää koko syksyn Tampereen yliopistolla jatkuneen Nykykirjallisuus ja yhteiskunta –studia generalia –luentosarjan.

lauantai 13. marraskuuta 2010

Huima seikkailu peikkojen valtakunnassa


Maria Turtschaninoff: Underfors. 342 sivua. Söderströms 2010. Kansikuvan suunnittelu Ea Söderberg. Kuva-aihe Rodeo.fi/ Juha Tuomi ja Istockphoto.











Suomenruotsalaisen Maria Turtschaninoffin historiaa ja fantasiaa yhdistävä Arra-romaani lumosi viime vuonna Rouva Huun ja onneksi Tammi on tänä vuonna julkaissut siitä myös Marja Kyrön suomennoksen.

Toivottavasti myös Underfors saadaan pika-pikaa suomeksi. Romaani on taas hyvä todiste siitä innovatiivisuudesta, jolla meikäläiset kirjailijat tuovat pikantin lisämausteen kansainväliseen fantasiagenreen.

Irmelin Sandman Lilius on selvästi saanut Turtschaninoffista perillisen: molemmat kietovat lukijansa taitavasti intensiivisen tarinan pyörteisiin. Kummankin teoksista paistaa läpi laaja tietämys fantasiagenren perinteistä, mutta heillä on myös rohkeutta lähteä uudistamaan sitä ja rikkomaan rajoja.

Teinityttö Alva esitellään lukijalle aluksi kuin minä tahansa menneisyyttään kipuilevana murrosikäisenä. Alva on adoptoitu ja hänellä on muistissaan mustia aukkoja varhaisesta lapsuudesta. Hän on ollut vuoden puhumattomana ja kärsii edelleen paniikkihäiriöistä. Takana on myös pitkä terapiajakso.

Vähin erin Alva saa yhä enemmän näkö- ja muita aistimuksia menneisyydestään. Alva tapaa Niden, pitkään nahkatakkiin sonnustautuneen raamikkaan nuorukaisen, johon hän tuntee seksuaalisesti virittäytynyttä vetoa. Nide johdattaa hänet Underforsiin, Helsingin kaupungin alla sijaitsevaan maanalaiseen valtakuntaan, jossa Alva saa kuulla olevansa todellisuudessa Umbra, kuolleen hallitsijan, varjokuninkaan, perillinen.

Där fanns sanningen. Sanningen om Umbra och Underfors och allt annat hon nu fått en aning om. Sanningen om hennes arv, identitet, ursprung. Visst ville hon veta allt det.

Med där fanns också sanningen om varför hon varit rädd hela sitt liv. Sanningen om varför hon inte ens kunde tänka på Före utan att känna den där välbekanta elstöten av skräck rusa genom sin kropp.


Mutta samaan aikaan Alva on sopinut treffeistä Joelin, samaa koulua käyvän ja parkouria harrastavan kaverinsa kanssa. Kun Alva ei saavu sovituille treffeille, Joel lähtee jäljittämään tyttöä ja päätyy näin hänkin Underforsiin. Etsiessään Alvaa hän tapaa siellä Uldan, Alvan vanhan lastenhoitajan ja tämän äidin Adillan. Joel ymmärtää pian, että Alva ei ole turvassa Niden seurassa. Jännite tiivistyy ja vähin erin Underforsin ja Alvan menneisyyden solmut lähtevät purkautumaan.

Turtschaninoffin romaanissa vilisee peikkoja, näkkejä, jokihevosia, keijuja ja noitia, joilla on kullakin lajityypilleen ominainen karisma. Närpiössä asuva Lunkentus-peikko on ratkaisun kannalta avainasemassa, ja niin kolmikko matkustaa Närpiöön jatkaakseen matkaa sieltä vielä eteenpäin aina Lappiin asti. Tapahtumat huipentuvat juhannusyöhön, jolloin monet taiat ovat tunnetusti mahdollisia.

Underfors on klassinen identiteetin etsintätarina: Alva rakentaa rikkinäistä minuuttaan menneisyydestä löytämillään palasilla. Hän vapautuu syyllisyydestä, ikävästä ja selittämättömästä ahdistuksesta, mutta se vaatii myös uhrauksia ja kamppailua eettisten kysymysten kanssa.

Luvut on nimetty kahden päähenkilön, Alvan ja Joelin, mukaan ja tällaisen vuorottelevan näkökulman siirron kautta lukija voi kartuttaa tietojaan Alvan elämänkohtalosta. Alva ja Joel joutuvat moneen otteeseen miettimään, voiko kehenkään todellisuudessa luottaa. Lopulta kuitenkin yhteistyö ja luottamus toisen lojaalisuuteen vievät voiton.

Nyt niin muodikkaiden elämän ja kuoleman rajatilaan sijoittuvien vampyyri- ja ihmissusirakkaustarinoiden rinnalla Underfors on virkistävän erilainen kahden nuoren kasvukertomus, joka kerronnan hienoisesta rönsyilyvyydestä huolimatta pitää lukijan pihdeissään tyveneen loppuun asti.

Rouva Huu ei voi olla ihmettelemättä sitä latausta, jolla nimenomaan suomenruotsalaiset nuortenkirjailijat osaavat kuvat Helsinkiä niin rakastettavasti ja tunnelmallisesti. Underfors on mitä suurimmassa määrin ylistys vanhan Helsingin kortteleille, erityisesti Kruununhaalle. Viime vuodelta on niin ikään jäänyt vahvana lukuelämyksenä mieleen Annika Lutherin Ivoria, jossa liikuttiin Töölössä.

Kirjailijalla on Underforsia varten myös oma fanisivu ja hänellä on myös oma blogi, niiden linkit löytyvät palkista oikealta.

perjantai 12. marraskuuta 2010

Perhelukeminen on nyt trendikästä












Tampereen kaupunginkirjastossa Metsossa kannustetaan huomenna, isänpäivän aattona, perheitä lukemaan yhdessä ja viettämään näin kiireetöntä aikaa lapsen kanssa.

Lauantaina järjestetään Metsossa koko perheelle suunnattu Lue minulle, isä! –tapahtuma.

Tapahtumaa ideoinut kaupunginkirjaston lasten- ja nuorten osaston johtaja Niina Salmenkangas on ollut huolissaan poikien lukuharrastuksen vähentymisestä: ”Asennoituminen lukemiseen muodostuu jo kotona. Isät voivat omalla esimerkillään antaa pojille lukevan miehen mallin”, sanoo Salmenkangas.

Ohjelmassa on kaksi satutuokiota lapsille ja vanhemmille. Metson satuhuoneessa klo 12 lempisatujaan lukee kirjailija-näyttelijä Reidar Palmgren, ja klo 15 on apulaispormestari Perttu Pesän vuoro.

Suosittu lastenmusiikkiorkesteri Tohtori Orff & Herra Dalcroze esiintyy klo 13 Metson luentosalissa 1.


Lukemisen tärkeydestä puhutaan klo 14 Metson luentosalissa 1. Vieraina ovat lastenpsykiatrian erikoislääkäri Minna Koskinen ja puheterapeutti Heli Niiranen. Heitä haastattelee Reidar Palmgren.



Lue minulle, isä! -tapahtuma haluaa rohkaista ja kannustaa vanhempia olemaan enemmän läsnä lastensa elämässä. Kun luetaan yhdessä ja samalla keskustellaan luetusta, lapsi kokee, että aikuinen on siinä juuri häntä varten. Yhteisessä lukuhetkessä kehittyy samalla lapsen sanavarasto, kieli, mielikuvitus ja kyky hahmottaa maailmaa. Kertomusten avulla lapsi voi käsitellä omia tunteitaan ja huoliaan turvallisesti aikuisen kanssa. Lapsi oppii myös myötäelämisen taitoa.



Kirjastossa on esillä valikoima kirjoja yhteisiin lukuhetkiin, ja vanhemmat saavat kirjalistan myös mukaansa.

Metson Lue minulle, isä! -tapahtuman lisäksi toimintaa on myös Messukylän kirjastossa lauantaiaamuna klo 10, jolloin satuhetkessä kuullaan isän lukemia satuja.



torstai 11. marraskuuta 2010

Psykologinen hevostyttöstoori


Arja Puikkonen: Sydän saappaanvarressa. 221 sivua. Otava 2010. Kansikuva Inga H./ Vastavalo-kuvastudio.












Arja Puikkosella on kadehdittava taito porautua teini-ikäisten nuorten ailahtelevaan sielunelämään. Hänen nuortenromaaninsa Haloo, kuuleeko kaupunki palkittiin vuonna 2003 Finlandia Junior -palkinnolla ja romaani tekee Rouva Huuhun edelleen säväyksen nimenomaan sen poikkeuksellisen intensiteetin ja ihmistutkielmien vuoksi.

Sydän saappaanvarressa voisi olla ihan perinteinen hevostyttöilystä kertova kepeän harmiton kirja, mutta Puikkonen poraa näkökulmaansa paljon syvemmälle.

Lara on 13-vuotias yksinäinen susi, joka tuntee epäviihtymystä jopa omassa perheessään, koulusta nyt puhumattakaan. Lara on sijoitettu kahdeksanvuotiaana Italiaan setänsä luokse perheen sisäisten traumojen purkamisten ajaksi. Siellä Lara on kiintynyt varsaan, Rotsiin, jonka emä hylkäsi heti syntymän jälkeen.

Puikkonen karrikoi aikuisia äärimmilleen, joiden rinnalla nuorten päähenkilöiden hieman ylitse lyövätkin tempaukset vaikuttavat silti päteviltä reagoinneilta. Laran äiti ei ymmärrä tuittuilevaa teinitytärtään ja tytär käyttää isänäitinsä lempeyttä myös taloudellisesti varsin häikäilemättömästi hyväkseen.

Arja Puikkonen kuvaa viiltävän tarkasti ja jopa kipeää tehden tyttöjen välistä vallankäyttöä ja henkisen kiusanteon erilaisia muotoja.

Äkäpäissään Lara lähtee takaisin Italiaan ottamaan mittaa itsestään. Laran unelma hankkia Rotsi omakseen on yhtä ylimitoitettu kuin tytön isästään luoma haavekuvakin.

Unelmat sortuvat, mutta kunnon tyttökirjan tapaan Lara lopulta terhakoituu, nöyrtyy pyytämään anteeksi tekemiään erehdyksiä ja kasvaa kohtaamaan uusia haasteita.

tiistai 9. marraskuuta 2010

Lastenkirjallisuus on taas hetken mediahuomion keskipisteessä


Tässä tulee virallinen Finlandia Junior -lista perusteluineen, joka on hetki sitten julkistettu Grand Casinon Fennia-salongissa Helsingissä.

Finlandia Junior -palkintoehdokkaat 2010

Tapani Bagge: Maalla. Kuvitus Hannamari Ruohonen, Tammi

"Maalla" on juuri lukemaan oppineille tarkoitettu kirja. Sen sisältö ei väheksy lukijaa. Kirja alkaa haikealla valmistautumisella erilaiselle matkalle mummolaan, jossa mummoa ei enää ole. Päähenkilö Kaisa pohtii arkisten asioiden keskellä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Välillä käydään aamukalassa ja syödään pullapitkoa yhdessä. Maalla eletään verkkaiseen tahtiin kesäloman loppua. Kaipaus ja ikävä pulpahtavat esiin arkisten asioiden keskellä.

Tarinaa siivittää vähäeleinen piirroskuvitus, joka jättää lukijan mielikuvitukselle tilaa täydentää ne omikseen. Herkkiä ovat Kaisan tunnelmakuvat sateen ropinasta tai halusta päästää perhoseksi muuttunut mummo ulos vintin ikkunasta. Vaikka aiheena on elämän suuri mysteeri, kuolema, "Maalla" ei ole raskasmielinen – päinvastoin. Kaisa ja aikuiset hyväksyvät kuoleman osaksi eteenpäin menevää elämää.

Syksy on jo tulossa, mutta se saa tullakin. Ei täällä pelätä, niin kuin ukki toteaa. Tämä rauhallinen hyväksyntä välittää lukijalle kaunista elämänasennetta, sillä talven jälkeen tulee taas uusi kesä.


Siri Kolu, kuvitus Tuuli Juusela: Me Rosvolat , Otava

Vainistojen perhe aloittelee kesälomaansa, kun Rosvoloiden perhe hyökkää näiden autoon. Tavoitelluin kohde on irtokarkit, mutta rosvot tulevatkin varastaneeksi perheen tyttären, Viljan. Tästä alkaa seikkailu ja samalla riemastuttavan outo komedia ja moraliteetti, jossa roolit välillä vaihtuvat, eikä ole itsestään selvää kenen tahdon toteuttaminen on tärkeintä.

Varastettu ja vähän hylättykin Vilja on fiksua sorttia ja tekee mieluusti muistiinpanoja. Hänen pohdintansa auttavat lapsilukijaa jäsentämään tapahtumia. Tärkeimpiin kysymyksiin päädytään pikkuhiljaa: Haluaako Vilja kotiin? Mitä tehdä kun rosvojen lapsi haluaa kouluun? Onko rosvous järkevää? Rosvolat varastelevat vain jännityksen, karkkihimon ja perinteiden vuoksi. He eivät ymmärrä rahan arvoa, eikä heillä ole maailmanvalloitushaluja... ainakaan siihen asti, kunnes fiksu rosvotyttö keksii loputtomien rosvousmahdollisuuksien aarre-aitan: internetin.

Kirja osaa hämmästyttää: eihän varastaminen ole oikein! Juuri epätyypillisen ja suorastaan anarkistisen asetelmansa vuoksi se pakottaa pienen ja isommankin lukijan miettimään mistä tavaran haalimisessa ja rikkauksien tavoittelemisessa on kyse.

"Me Rosvolat" on vauhdikas satu, joka kulkee kuin viritetty pakoauto. Tuuli Juuselan kuvitus jaksottaa hienosti lukukokemusta.


Laura Lähteenmäki: Aleksandra Suuri, WSOY

Nuortenromaani Aleksandra Suuri kertoo synkän tarinan siitä, kuinka hukkaan menneet hyvät pyrkimykset katkeroittavat etevän lukiolaistytön. Aleksandra on ihailtu 16-vuotias, näytelmäkerhonsa keskipiste. Hän kohtaa elämänsä haasteen, kun hänen perheeseensä tulee hollantilainen vaihto-oppilas Tim.

Vastuuton nuorimies ei piittaa mistään yhteiselämän säännöistä, mutta vanhemmat kuittaavat Aleksandran valitukset sisaruskateutena ja epäkohteliaisuutena. Aleksandra kritisoi isänsä ja äitipuolensa idyllin kaipuuta, huonoa kielitaitoa, sisustusmakua. Pahinta heissä on se, että he asettavat kaikessa Timin etusijalle. Hollantilaishulttio saa tehdä mitä vain, mutta Aleksandran aivan normaalit edesottamukset tulkitaan yhä negatiivisemmin.

Minäkertoja Aleksandran syöksykierteen kuvaus käy intensiivisyydessään terapeuttisesta lukukokemuksesta. Lähteenmäki valitsee erehtymättömästi ne kielelliset keinot, jotka kulloinkin parhaiten kuvaavat voimakasta tunnetilaa. Aleksandran yhä sapekkaampi kiukku kanavoituu vähitellen päätökseksi hallita omaa elämäänsä. Loppuratkaisun hirtehisyys on loistava huipennus, joka pistää vielä kerran miettimään minäkertojan puolueellisuutta. Teos kritisoi terävästi löyhää vanhemmuutta, jonka seurauksena hyväosainenkin nuori voi kokea olevansa väliinputoaja.


Markus Majaluoma: Hulda kulta, luetaan iltasatu!, WSOY

Kuvakirja alkaa toteamuksella "Kirja on puutarha", ja toden totta tässä puutarhassa on monenlaista tutkittavaa. Jalmari lukee iltasatua Huldalle ja sama lämpö avautuu aikuiselle, joka lukee tätä kirjaa lapselle. Kirjan kuvat ovat tutkimusretkiä itsessään.

"Hulda kulta, luetaan iltasatu" on kirja, jonka tekemisessä ei ole tarvittu ylimääräisiä tehokeinoja. Se todistaa, että harkiten piirretyt kuvat ja vahva tarina riittävät kiehtovan satumaailman luomiseen. Puutarhasta löytyy pieniä sivupolkuja kuljettavaksi, sillä kirjan etu- ja taka-aukeamat jatkavat tarinaa siitä, mihin teksti päättyy. Kuvituksen ja tekstin limittyminen yhdeksi kokonaisuudeksi on kirjan kantava voima.

Tekstiin muodostuu kaksi tasoa siitä, että Hulda valitsee Jalmarin luettavaksi eläinsadun. Lapsilukija seuraa kuvien avulla molempia tarinoita vaivatta. Ennen kuin toivotetaan hyvää yötä Huldalle, seikkaillaan metsässä, unohdutaan omiin uniin ja eläydytään eläinsatuun. Ja kun Hulda viimein nukahtaa, taka-aukeaman kuva aukaisee portin puutarhakutsuille.

Hyvä idea ei tarvitse ympärilleen kuin ytimekkään tekstin ja taidokkaat piirrokset. Niistä on ihana iltasatu tehty.


Katarina von Numers-Ekman & Christel Rönns: Konrad och Kornelia /Konrad ja Kornelia, Schildts

En medelålders kvinna, Kornelia, och hennes bästa vän Bengtsson har bott tillsammans sedan Kornelia var en liten flicka. Underligt nog finns Bengtsson inte, han är hennes låtsaskompis.

Konrad, en ensam pensionär, flyttar in mittemot Kornelia. Berättelsen blir spännande: Konrad och Kornelia måste mötas! Det börjar vara dags för Bengtsson att gå. Det krävs många vändningar, utomstående hjälp av nya vänner och några lyckträffar innan historien når sitt rörande slut. Och då är ingen längre ensam, inte ens fantasifiguren.
Konrad och Kornelia berättar vackert och empatiskt om den moderna människan i en urban miljö. Boken berättar om viljan att känna sig trygg intill en annan människa, om viljan att ha någon att dela vardagen med, om viljan att tillsammans göra vardagen till fest.

Också små barn kan förstå personerna i boken och kan skratta åt den varma humorn. De många illustrationerna är stiliga och skickligt gjorda och de lockar läsaren att ta i boken gång på gång. Det är fint att man har satsat på utformningen: precis som Kornelia i boken finns det många som tycker om ”böcker med ett mörkrött sidenband som man lägger mellan sidorna som bokmärke”.

Keski-ikäinen nainen, Kornelia, ja tämän paras ystävä Penttinen ovat asuneet yhdessä siitä asti kun Kornelia oli pikkutyttö. Ihmeellistä kyllä, Penttistä ei ole olemassakaan, vaan tämä on Kornelian mielikuvitusystävä.
Korneliaa vastapäätä muuttaa asumaan yksinäinen eläkeläinen, Konrad. Kertomus muuttuu jännittäväksi: Konradin ja Kornelian täytyy kohdata! Penttisen olisi aika lähteä. Vaaditaan monia käänteitä, ulkopuolista apua uusilta ystäviltä ja sattuman suomia onnenpotkuja, ennen kuin tarina saa hellyttävän päätöksensä. Eikä kukaan ole enää yksin, ei mielikuvitusolentokaan.

Konrad ja Kornelia kertoo kauniisti ja myötäeläen nykyajan ihmisistä kaupunkiympäristössä. Se kertoo halusta tuntea olonsa turvalliseksi toisen ihmisen rinnalla, halusta jakaa arkea jonkun kanssa, halusta tehdä yhdessä arjesta juhlaa.
Pienikin lapsi ymmärtää kirjan henkilöitä ja nauraa kirjan lämpimälle huumorille. Kirjan kuvitus on taitavaa, runsasta ja tyylikästä. Se houkuttelee tarttumaan kirjaan yhä uudestaan. Hienoa, että ulkoasuun on satsattu: kuten kirjan Korneliakin, monet pitävät "kirjoista, joiden selkään on ommeltu tummanpunainen silkkinauha jota voi käyttää kirjanmerkkinä".


Anne Vasko: Jellona Suuri. Graafinen suunnittelu ja tekstaus Erika Kallasmaa. Valokuvat Jaakko Vasko, WSOY


Anne Vaskon kuvakirja on kannesta kanteen harkittu teos. Pehmolelu Jellona loikkaa kansien välistä suoraan sydämeen kuten rakkaimmat pehmolelut ovat aina tehneet. Kangaskollaasitekniikalla toteutettu kuvaelämys on sekä visuaalisessa kekseliäisyydessään ja viimeistelyltään huipputasoa. Jopa teostiedot on hauskasti taitettu.

Teos on kaksinkerroin koskettava kuvakirja. Selkämyksen kangasyliveto jatkuu rohkeasti pitkälle kanteen, joten materiaalisuuden tuntu alkaa jo ulkopuolelta. Sisäpuolella taas kangasmateriaalien ja ompeleiden katselu synnyttää vahvan mielikuvan koskettamisesta. Eläköön frotee, vohvelikangas, puuvillakankaan kuviot ja käkkärälle purettu villalanka!

Tarinatasolla Jellona Suuren jännite perustuu pehmolelujen traagiseen kohtaloon: hylkääkö kasvava lapsi oman rakkaansa? Omistajansa hurjemmiksi käyvien leikkien paineessa pikku Jellona haluaa suuremmaksi ja leijonamaisemmaksi, kunnes visiot alkavat pelottaa sitä itseäänkin. Tarina etenee muoto muodolta ja ilme ilmeeltä tavalla, joka herättää lapsen tunteet ja tutkimisen halun. Tekstissä on tarkka rytmi, joka tukee täydellisesti kuvien ilmaisuvoimaa. Tämä nostalgia- ja kierrätyshenkinen kuvakirja on enemmän kuin ajan ilmiö. Se on taiteellinen täysosuma.



Rouva Huu teki viime vuonna tukkimiehen kirjanpidolla tilastoa kolmen suurimman yleiskustantajan (WSOY, Otava, Tammi) kotimaisesta lasten- ja nuortenkirjallisuudesta, ja tuolloin jo lähes 60 prosenttia kertoi entuudestaan tutusta kirjasankarista tai oli uuden sarjan avausteos.

Nyt Rouva Huu toimi vähän professionaalisemmalta pohjalta ja teki oikein Excel-taulukon, jossa mukana seurannassa olivat yleiskustantajien lisäksi myös muut lastenkirjallisuutta julkaisevat kustantajat (Kustannus-Mäkelä, Lasten Keskus, Kirjapaja, Karisto, Schilts, Söderström, Pieni Karhu, Teos, Gummerus). Sama sarjoittumis-suunta näyttää jatkuvan: tämän vuoden kotimaisista lasten- ja nuortenkirjauutuksista 62 prosenttia on sarjoittunut ja 38 prosenttia ilmestyneistä uutuuksista on tulkittavissa ns. itsenäisiksi teoksiksi.

Tosin jää nähtäväksi, kuinka moni niistäkin saa myöhemmin jatko-osan tai useamman. Siri Kolun Me Rosvolat -lastenromaanille on tiettävästi ainakin valmistumassa jatkoa.

Käännöksistä 70 prosenttia on sarjoittunut ja 30 prosenttia on itsenäisiä teoksia.

Ehdolle asetetuista lastenkirjallisuuden kentällä ensikertalaisia ovat Catharina von Numers-Ekman ja Siri Kolu, joka tuli lastenkirjallisuuteen Otavan ja Kinoproductionin järjestämän lastenromaanikilpailun kautta. Me Rosvolat -kirjan voi ajatella olevan alusta lähtien tuotteistettu, sillä sen pohjalta ollaan tekemässä myös lastenelokuvaa. Kiinnostava ja aikaansa heijasteleva ilmiö tämäkin!

Tämän vuoden kirjatarjonnasta Rouva Huu on löytänyt monia mieltä sykähdättäviä lukuelämyksiä, mutta sarjallisuuden lisääntyminen nävertää kyllä yhä enemmän kotimaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden uudistumista.

Itsenäisiä ja omavaloisia nuortenromaaneja ei juurikaan ilmestynyt: Lähteenmäen Aleksandra Suuri, Marika Laijärven Vaihtoaskelia ja Marja-Leena Tiaisen Päin mäntyä edustivat lähes yksinään tätä ennen niin perinteistä realistisen nuortenromaanin lajityyppiä.

Eivätkö kustantajat enää usko intensiiviseen, samastumiseen koukuttavaan nuortenromaaniin vai kaipaisiko kenttä enemmän uusia, nuorempia tekijöitä? Eikö nykyinen kirjanjulkaisun tiivistynyt tahti anna kirjailijalle kylliksi aikaa kehitellä kiinnostavia aiheita?

Jukka Parkkisen, todellisen pitkän linjan konkarikirjailijan, Klikkaa kaveriksi -nuortenromaanin julkaisu on siirtynyt ensi vuoden puolelle ja siihen tulee nyt ehkä vähän kohtuuttomastikin ladanneeksi todella suuria odotuksia. Parkkinen on rohkeasti tarttunut todella ajankohtaiseen aiheeseen, sosiaaliseen mediaan.

Yksittäisistä kohderyhmistä pikkupojat, ne vähän lukevat kymmenvuotiaat ja teinipojat jäivät tänä vuonna paitsioon. Tanja Haahden Gladiaattorikoutsi oli hyvällä asialla, mutta sekin hukkasi sanomansa turhan vuolaaseen kerrontaan. Muista kotimaisista harrastusaiheisista poikakirjoista samaa voi sanoa Tuija Lehtisen carting-autoilusta kertovan Vintiöt-sarjan uutuudesta. Sukupuolisidonnaisuus ei ole lastenkirjoissa mikään ehdoton vaade, mutta pojat ovat tunnetusti nirsompia tarttumaan ennakkoluulottomasti kovin runsaasti rönsyäviin ja tyttöhempeilyäkin sisältäviin opuksiin.

Suomen Kustannusyhdistys ei tänä vuonna ole päässyt yksimielisyyteen vuotuisen yhteisjulkaisun, Vuoden kirjat –luettelon, julkaisemisesta. Viimeksi vuonna 2004 luettelo jäi niin ikään ilmestymättä. Tietämättä yksityiskohtia tohdin kuitenkin ihmetellä, kuinka kustantajilla on varaa jättää julkaisematta tällainen jokamiehen, -naisen, -lapsen ja -nuoren helposti tavoittava tietopaketti kuluneen vuoden kirjatarjonnasta? Kun nimekemäärät vuosi vuodelta kasvavat, aktiiviset kirjallisuuden kuluttajat kaipaavat entistä enemmän apuneuvoja tarjonnan seulomiseen. Vuoden kirjat -luettelo ei sekään tietenkään ole kaiken kattava, mutta se seuloo kuitenkin isoimpien kustantamoiden tarjonnan kätevästi ja selkeästi esille.

Kirjallisuuden kuluttajat joutuvat nyt tyytymään kirjakauppa- ja tavarataloketjujen entisestään karsiintuneeseen kirjatarjontaan ja ostavat sitten lauhkeasti näitä megamarkkinoituja opuksia, kun eivät saa tietoa paremmasta.

Finlandia Junior -esivalintaraadin puheenjohtaja, Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutin toiminnanjohtaja Maria Ihonen, puuttui aivan oikeutetusti ehdokkaiden julkistustilaisuudessa myös lasten- ja nuortenkirjakritiikin vähäisyyteen kaikissa medioissa. Tästä asiasta Rouva Huu on louskuttanut eri tahoilla jo suunsa kuivaksi, joten on hyvä, että muutkin tahot toimertuvat välillä puuttumaan julkisuudessa tähän seikkaan.

Nähtäväksi jää, kuinka mielekäs on Suomen Kirjasäätiön nykyinen tapa tiivistää Finlandia-palkintojen ehdokasasettelun suma viikon sisälle: viime torstaina julkistettiin Tieto-Finlandia-ehdokkaat, tänään Finlandia Juniorit ja ylihuomenna Finlandiat. Eri lehtien kulttuurisivuilla on havaittavissa näinä päivinä jo hienoista Finlandia-ähkyä.


Maria Ihosen lisäksi esivalintaraatiin kuuluivat keramiikkataiteilija Heini Riitahuhta ja kirjakauppias Iida Siimes.

Kuvakirjallisuus on tänä vuonna näyttävästi esillä ja Rouva Huu iloitsee erityisesti Anne Vaskon Jellona Suuren puolesta ja lupaa palata pian siihen myös piakkoin Lastenkirjahyllyssä.

Catharina von Numers-Ekmanin ja Christel Rönnsin Konrad ja Kornelia –kuvakirja on mielestäni mitä oivallisin vanhusten kuvakirja. Toki siinä on tarttumapintaa myös lapsille, mutta otollisin kohderyhmä on iäkkäämmissä lukijoissa.

Vastoin Rouva Huun hienoisia ennakko-oletuksia fantasiakirjallisuus – Maria Ihosen oma erikoistumisalue – ei ollut tänä vuonna lainkaan edustettuna. Raadin työskentely on aina monen kompromissin summa, jossa yksittäiset mieltymykset alistetaan ryhmän yhteisen konsensus-mielipiteen alaisiksi. Rouva Huulta on vielä viimeiset 30 sivua – sic! – lukematta Maria Turtschaninoffin Underforsista, ja tämä mystinen peikkoseikkailu on kyllä kieltämättä kuulunut loppusyksyn sykähdyttävimpiin ja mukaansatempaavimpiin lukukokemuksiin. Siitäkin lisää hieman tuonnempana.

Mutta iloitaan nyt tästä Finlandia Junior -kuusikosta. Rouva Huu kokee tämän kuuden kirjan listan olevan yksi kurkistus laadukkaaseen ja kunnianhimoiseen kotimaiseen lasten- ja nuortenkirjallisuuteen. Näiden kirjojen kupeessa toivottavasti myös ne monet muut, yhtä hyvät ellei jopa hieman toisin kriteerein arvioituna himpun verran paremmatkin kirjat, saavat yhtälaisesti osansa tämän päivän mediahässäkästä.

Lautakunnan nimeämistä ehdokkaista lopullisen palkinnon saajan valitsee näyttelijä, kirjailija ja kolumnisti Hannu-Pekka Björkman, joka kertoo päätöksestään 25.11.2010. Eli jänskätään sitä nyt vielä hetki.

lauantai 6. marraskuuta 2010

Finlandia Junior tulee, oletko valmis?







Tässä Rouva Huun oma kuusikko, joka valmistaa Lastenkirjahyllyn lukijoita odottamaan ensi tiistaina julkistettavaa virallista Finlandia Junior –ehdokkaiden listaa.

Tällä listalla on pyritty ottamaan huomioon lasten- ja nuortenkirjallisuuden lavea lukijaryhmä ja valittu jokaisesta kirjallisuuden osa-alueesta jokin "helmi".

Rouva Huu on arvostanut omaperäisyyttä, uudistusmielisyyttä ja trendeistä piittaamatonta ilmaisua.

Näissä kirjoissa teksti ja kuvitus muodostavat myös saumattoman kokonaisuuden:

1. Liisa Kallio: Pikku Papu. Tammi 2010. Tammenterho-sarja.

2. Tapani Bagge: Maalla. Kuv. Hannamari Ruohonen. Tammi 2010. Keltanokka-sarja

3. Maria Vuorio: Eräänä valtavana maanantaina. Kertomuksia. Tammi 2010.

4. Reetta Niemelä: Sinisen kärpäsen sirkus ja muita runoja naapurinötököistä. Kuv. Salla Savolainen. Otava 2010.

5. Sari Peltoniemi: Kissataksi. Kuv. Liisa Kallio. Tammi 2010.

6. Laura Lähteenmäki: Aleksandra Suuri. WSOY 2010.

Helsingin Sanomissa julkaistut arviot Kissataksista ja Aleksandra Suuresta avautuvat kirjan nimeä klikkaamalla.

Muut neljä varjolistan kirjaa on arvioitu aiemmin Lastenkirjahyllyssä. Arviot voi hakea arkistosta blogin vasemman yläkulman hakutoiminnon kautta kirjan nimellä.

Rouva Huu haastaa kaikkia Lastenkirjahyllyn lukijoita tekemään omia varjolistojaan, joiden kautta voi samalla kätevästi levittää sanaa itselle mieluisista lukuelämyksistä.

Tiistaina virallisten ehdokkaiden julkistamisen jälkeen Rouva Huu lupaa summata näkemyksiään kuluvan vuoden kirjatarjonnasta vähän syvämietteisemmin.

Millaisista prosenteista puhutaan sarjakirjallisuuden kohdalla kotimaisten ja käännösten osalta ja löytyykö luettavaa yhtäläisesti tytöille ja pojille tai jyräävätkö uudet tekijät pian jo vanhat konkarit alleen?

Entä pitääkö itsenäisen nuorten romaanin katoamisesta olla jo huolissaan ja kuuluuko lastenkirjallisuuden ääni yleisessä mediahässäkässä enää kovinkaan kauas?

Moka päivässä ja kaksi parhaassa pitää mielen virkeänä


Annamari Kaskinen: Tuulihattu ja mahdottomat mokat. Kuvittanut Matti Pikkujämsä. 72 sivua. Kirjapaja 2010.












Tuulihattu ja tuhat tarinaa ilahdutti viime syksynä nimenomaan lyhyiden, erillisinä luettavien kertomustensa ja raikkaan ulkoasunsa takia. Tuuli-tyttö löytää talon kierrätysroskiksesta leveälierisen hatun, joka osoittautuu taikahatuksi. Tuuli saa nopeasti lisänimekseen Tuulihattu ja hän keksii uuden ystävänsä Teemun kanssa kokeilla hattua tuntemiensa totisten ja kaavoihinsa kangistuneiden aikuisten päähän – mielenkiintoisin seurauksin.

Tuulihattu ja mahdottomat mokat on luettavissa pikemminkin helppolukuisena lasten romaanina, vaikka toisiinsa liittyvistä, ketjuuntuvista tapahtumista tässäkin kirjassa on pohjimmiltaan kyse.

Kirjan keskushenkilöinä ovat Teemu ja Tuulihattu, jotka tutustuvat samassa talossa asuvaan Viivi-tyttöön, joka joutuu vilkkaan mielikuvituksensa takia tämän tästä kiipeliin. Teemulle, Tuulihatulle, Viiville ja pihapiirin monille aikuisille sattuu monenlaisia mokia, mutta niistä selvitään huumorilla ja sutkilla elämän asenteella. Erehtyminen ja pikku mokat ovat inhimillisiä, oppivat lapset omista ja läheistensä pikku mokista.

Anna-Mari Kaskinen tarjoilee lukijoilleen ilman alleviivaavaa osoittelevaisuutta rauhanomaisen rinnakkaiselon, empaattisuuden ja suvaitsevaisuuden elämänohjeita. Perheellä, sukulaisilla, naapureilla ja isovanhemmilla on lasten elämässä tärkeä sijansa.

Ja onneksi lapset kohtaavat myös Ruotsin laivalla ainoastaan ymmärtäväisiä ja vastuuntuntoisia aikuisia, jotka pitävät heistä huolta, kun Viivi muistaa äitinsä työpaikan laivan nimen väärin.

Kaskisen Tuulihattu-kirjojen tyylilaji muistuttaa paljon Tittamari Marttisen helppolukuisten lastenromaanien henkeä: kohellusta, äkkikäänteitä ja persoonallisia lapsia ja aikuisia riittää.

Jokaisen luvun lopussa on pieni riimiruno, joka kiteyttää olennaisen sen teemoista. Matti Pikkujämsän taitto on yhtä tyylikästä ja kuvitus värikylläisen riehakasta kuin edellisessäkin osassa.

Rouva Huu ei kuitenkaan voi mitään pienelle déja vu –tunteelleen: tämä on jo koettu ja nähty, mitä uutta tulisi seuraavaksi?

perjantai 5. marraskuuta 2010

Kirpeä pohjolan roadtrip


Terhi Rannela: Jäämeri, jäähyväiset ja minä. 219 sivua. Otava 2010. Kansikuva Markus Pyörälä.













Terhi Rannelan Kertusta ja Mirasta kertova letkeä kirjasarja on edennyt kolmanteen ja trilogian päättävään osaansa.

Nyt tytöt matkaavat Lappiin ja pohjois-Norjaan yhdessä 17-vuotiaan Ilarin ja tämän isoveljen Valtterin kanssa. Kertun on tarkoitus tavata isänsä pitkästä aikaa ja Ilari treffaa netti-ihastustaan Hetaa ensimmäistä kertaa.

Nuorten yhteisen matkapäiväkirjan kautta zuumataan kunkin omia intiimejä tuntoja. Jokainen kipuilee omia asioitaan, ja niistä on helpompi kirjoittaa kuin puhua suoraan muille.

Tällainen ristiinvalotus ja moniäänisyys onkin Jäämeri, jäähyväiset ja minä -kirjan ilmeinen ansio.

Keskushenkilönä ja minäkertojana on Kertun ja Miran sijasta Ilari, lapsena auto-onnettomuudessa vammautunut poika, joka on joutunut sopeutumaan elämään pyörätuolinsa, Apollon, kanssa. Enpä muista sitten Varpu Vilkunan esikoisromaanin Rullan (Tammi 1992) jälkeen vammaisuutta käsitellyn nuortenkirjallisuudesa näin myönteisesti ja surkuttelematta, ettenkö sanoisi jopa trendikkäästi.

Ilari ei ole kertonut Hetalle liikuntavammastaan ja jännittää ensikohtaamista. Hetan persoona on arvoituksellinen lähes loppuun asti. Hetan kautta romaaniin tulee jännitettä: elämän tarjoamia äkkikäänteitä, joihin vimmainen nuoruuden uhokaan ei voi vaikuttaa.

Rannela kirjoittaa viihdyttävästi ja vetävästi. Erityisesti täytyy kiittää sitä luontevuutta, jolla kirjailija antaa näiden teini-ikäisten olla yhteydessä kotiväkeensä. Matka selvästi kasvattaa heitä kaikkia ja auttaa arvostamaan myös vanhempien hoivaa ja rakkautta aivan uudella tavalla.

Jäämeri, jäähyväiset ja minä on rento roadtrip ja se tekee hauskasti kunniaa suomalaiselle luonnolle kartuttaen lukijoiden tietämystä pohjoisen elinoloista. Kunnon turistina Kerttu haluaa ehdottomasti silittää matkansa aikana poron turkkia.

Edellisten sarjan osien tapaan tästäkin kirjasta löytyy lopusta soundtrack niistä kappaleista, joita Rannela on kirjaa kirjoittaessaan kuunnellut tai joita seurue matkansa aikana autostereoista kuuntelee.

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Liekin pauloissa


Reeta Aarnio: Virvatulen vartijat. Kansikuva Jussi Kaakinen. 256 sivua. Otava 2010.











Reeta Aarnion arjesta taikuuteen ponnistava ja eri elementtien mukaan jäsentyvä lastenromaanisarja on saanut kolmannen itsenäisen jatko-osan Virvatulen vartijat. Aiemmissa osissa Maan kätkemät (2008) ja Veden vanki (2009) Liina ystävineen on ottanut haltuun veden ja maan.

Nyt on tulen vuoro:

Tuli on elementeistä hirmuisin, sen te tulette vielä huomaamaan, ystäväiseni. Tulenvoima on rajaton, sillä se on pelkkää energiaa. Tuli on elämän ydin. Intohimo, rakkaus, viha, kaikki suuret tunteet kumpuavat tulesta, elämän energiasta. Siksi tulen väkeä on kaikessa elollisessa, teissäkin, ystäväiseni.


Näin maireasti tulen elementistä oppilailleen esitelmöi väki-tiedon tunneilla taikakoulun opettaja Ulla Pirtapaula, joka on hahmona särmäinen ja temperamentiltaan jopa hieman epävakaa. Hänen olemuksensa ei suinkaan herätä luottamusta kaikissa oppilaissa. Erityisesti Liina, sarjan keskushenkilö, on kyllin kriittinen asettaakseen välillä myös auktoriteetin toiminnan kyseenalaiseksi.

Aarnion konsepti on nerokas: hän yhdistää letkeästi kansainvälisen lasten fantasia perinnettä (tunnistettavin vaikutevelka J. K . Rowlingin Harry Potter -kirjoille) suomalaiseen kansanperinteeseen. Parat, vetehiset, maahiset, tontut, kratit ja monet muut myyttiset hahmot saavat kukin karismaattisen esittelyn ja ne toimivat tiukasti suomalaisen muinaisuskon edellyttämissä kehyksissä.

Toisaalta kansanperinteen myyttiset hahmot elävät myös aivan itsellistä elämää: esimerkiksi edellisistä osista tuttu sympaattinen Niruknirun-tonttu rohkaistuu nyt kosimaan etäihastustaan, saunatonttu Nillaa.

Liina on saanut velhokoulun oppitunneilla tietoa virvatulista eli aarnivalkeista, jotka suomalaisessa kansanperinteessä on nähty henkiolentoina tai niiden valoina, joilla ne houkuttelevat ihmisiä eksymään tai vahingoittumaan. Vaappuvia virvatulia on voitu pitää lyhtyinä, joita joku olento kantaa pimeässä. Aarnivalkean alla on uskottu olevan aarre, jonka arvometalleja aarteen haltija kiillotti tai puhdisti liekillä. Myös Virvatulen vartijoissa löydetään aarre, josta osa on kultasepänliikkeen ryöstösaalista ja osa ihan oikeaa, ikivanhaa muinaisaarretta…

Ihmissuhteisiin ja perheeseen liittyvät arkiset hankaukset ryydittävät tarinaa, välillä hiukan liiankin alleviivaavin painotuksin. Eetun perheeseen majoittuu serkkupoika Jani, jonka vanhemmat tarvitsevat hiukan ”omaa aikaa” järjestääkseen avioeroa ja sen jälkeistä elämäänsä parempaan kuosiin. Liina riitautuu parhaan ystävänsä Sirin kanssa. Riidan syynä on Jani, jonka viehtymys tulitikkuleikkeihin ja isottelevaan käytökseen ei ole Liinan mieleen. Ihmissuhdesotkut selviävät lopulta parhain päin, ja kukin lapsi saa oppia rehellisyyden olevan keskeinen elämän arvo.

Janin epätoivoisessa paossa autioituneeseen huvilaan ja erityisesti siellä rellestävän rosvojoukon sytyttämän tulipalon kuvauksessa on sellaista latausta, että kirjaa ei tee mieli suositella kovin herkkähermoisille lukijoille.

Aarnio on kätkenyt teoksiinsa myös ekologisia viestejä. Niinpä Virvatulen vartijatkin on luettavissa osin ympäristökriittisenä manifestina esimerkiksi metsäpalojen tuhoavasta voimasta ja ihmisen piittaamattomuudesta. Painavan sanansa tähänkin asiaan sanoo Pirtapaula:

Jos elementeistä yksikin pääsee vallalle tai katoaa, olemme pulassa. Jos yhdenkin elementin olennot hylkäävät maailman, olemme pulassa. Ihminen on omilla toimillaan tehnyt sekä ilman että veden olentojen olon tukalaksi ja vahvistanut tulen olentojen elämänmahdollisuuksia Se on harvinaisen typerää. Ihmiset ovat toki muuttaneet toimintaansa, sekä ilman että veden henkien tilanne on monessa maailman kolkassa parempi nyt kuin aiemmin, mutta paljon on vielä tehtävää jäljellä. Suuri urakka jää teille lapsille. Olkaa te meitä viisaampia.

tiistai 2. marraskuuta 2010

Heikoille voimaa voi vahvemmat antaa


Esko-Pekka Tiitinen & Nikolai Tiitinen: Kyyhkyn kysymys. 25 sivua. Tammi 2010.












Isän ja pojan, Esko-Pekka ja Nikolai Tiitisen, yhteinen kuvakirja istuu tähän kiireiseen ja itsekeskeiseen aikaan lähes tilaustyön tavoin ja toimii pätevänä moraliteettina monen ikäisille lukijoille.

Kyyhkyn kysymys on alun perin kirjoitettu näytelmäksi. Sitä on esitetty Elämän pisarat –nimisenä jo 70 maassa osana Environment Online (ENO) –verkkokoulun luonnonsuojelukampanjaa, jossa Esko-Pekka ja Nikolai Tiitinen ovat olleet mukana.

Kyyhkyn kysymys jatkaa luontevasti myös Esko-Pekka Tiitisen omaa henkilökohtaista projektia, jossa hän herättelee nuorten lukijoidensa sosiaalista omaatuntoa ja humaanisuutta.

Tähän humaanisuuden ketjuun kuuluvat esimerkiksi Tiitisen kuvakirjatarinat Maailman pienin lehmä (1991, Kustannuskiila, kuv. Tuula Tiitinen ja Onnen omat, Kustannuskiila 1989, kuv. Tuula Tiitinen) sekä viimeisin nuortenromaani Villapäät (Tammi 2008).

Kyyhky sinkoutuu hiekkamyrskyssä kauas eteläisestä kodistaan. Se kohtaa viisaana pitämänsä pöllön ja pyytää siltä apua. Toinen toistaan tukien ne etenevät haasteellisella matkallaan. Ne kohtaavat valaan, jolla on sama matkan määränpää, ja vietävänään viesti apua tarvitseville ihmisille.

Esko-Pekka Tiitisen teksti on jyhkeää, mutta silti käytännönläheistä.



Hän puhuu aavikoitumisesta, eläinten tuskasta ja veden merkityksestä kaikelle elolliselle lähes raamatullisella ponnella. Hänen tekstistään voi poimia aforismeja moneen elämäntilanteeseen:

Heikoille voimaa voi vahvemmat antaa, jos tuuli on myötäinen

Kiltti on sellainen, joka auttaa. Ja viisas on se, joka ymmärtää hädän.

Tahto on suuri silloin kun se on kantajansa kokoinen.


Lopulta tuuli auttaa kyyhkyä ja pöllöä:

Tuuli otti pöllön ja kyyhkyn toiveet suureen syliinsä, pyörähteli iloisesti ja lähti matkaan. Tuulispäänä se kuljetti viestiä kaikille mantereille, yli vuorten ja valtamerien. Kaikkialle se toi tuulahduksen hyvää tahtoa. Amerikassa tuuli kuiskasi viestin puuman korvaan, Kiinassa pandalle, Australiassa koalalle ja Afrikassa gorillalle.




Kaikki eläimet ottavat siemeniä matkaansa ja tuovat ne aavikoituneelle alueelle. Ja niin elämä voi jatkua.

Nikolai Tiitisen sekatekniikalla toteuttama kuvitus on kuin mannaa väsyneille silmille. Sen luonnonläheiset murretut värit puhuvat omaa kieltään toivon ja yhteisen vastuun merkityksestä.