keskiviikko 22. joulukuuta 2010

22. luukku: Kaikki kiertää ja kierrättää: piparkakkukin


Erik Wahlström: Minä, piparkakku. Kuvat Simo Brotherus. Suomentanut Leena Vallisaari. 32 sivua. Schildts 2010. Ulkoasun suunnittelu Simo Brotherus.










Minä, piparkakku ansaitsee tämän vuoden vähäisen kotimaisen joulukirjatarjonnan joukossa tittelin "friikkikirja"

Se on saanut luokituksen lastenkirjaksi, mutta kuvataiteilija Simo Brotheruksen (s. 1973) roisin-reteä kuvitus ja aikuistenkirjailijana mainetta niittäneen Erik Wahlströmin aiempien teosten kaiku saavat varmasti hiukan varttuneemman nuorison ja aikuiset tarttumaan kirjaan pikkulapsia huomattavasti hanakammin.

Ilmitasollaan kuvakirja on vaikutevelassa H. C. Andersenin inhimillistetyistä esineistä kertoville moraalipaatoksella kuorrutetuille saduille. Etsimättä piparkakun tarina tuo mieleen myös norjalaisten Møen veljesten tarinan pullapojasta, joka karkasi paistopelliltä ja päätyi lopulta viekkaan ketun kitaan.



Piparkakku kokee ensimmäisen joulun Mäkisten perheessä. Lapset leipovat piparkakkutaikinasta piparkakkupojan, jonka jalka vinksahtaa leipomisen tuoksinassa hiukan vinoksi.

En tainnut olla kovinkaan kaunis piparkakku. Tärkeintä oli kuitenkin, että olin olemassa.


Pimeän tullen piparkakakut keskustelevat keskenään siitä, mitä tuleman pitää. Ne ovat hiukan peloissaan, koska ovat saaneet lasten puheista käsityksen, että tulevat syödyiksi jouluna. Sydänpiparkakku kuitenkin uskoo joulun jälkeiseen elämään.



Tämä käy toteen Piparkakkupojankin kohdalla. Se päätyy perheen pojan syömäksi ja pojan mahalaukkuun ja sieltä ulosteena ulkovessan säiliöön … ja sieltä sitten kompostiin ja aikanaan lannoitteeksi pellolle… ja pellolta vehnänjyvinä riiheen… ja sieltä myllyyn jauhettavaksi ja uudelleen vehnäjauhoina Mäkisten perheen piparkakun leivontaan. Tällä kertaa siitä tuleekin merirosvo!

Wahlströmin tarinan jujuna on havainnollistaa elämän kiertoa, ajan kulumista ja uuden alkua. Mäkisten perhe lisääntyy vuodenkierron mittaan uudelle perheenjäsenellä, mutta toisesta päästä iäkäs Kalle-setä kuolee.

Lastenkirja on ilmestynyt ruotsiksi (Jag, en pepparkaka) jo vuonna 1995, tuolloin Karin Ducanderin kuvittamana.

1 kommentti:

kirsti k kirjoitti...

Tätähän sitä aina miettii: onko kuoleman jälkeen mitään. Olen ollut taipuvainen uskomaan, että kaikki ei katoa, vaan jatkaa kiertoaan jossain muodossa, kuten tarinan pipari.

Kiitos Rouva Huulle blogin ahkerasta päivittämisestä ja asiantuntijuudesta kuluneen vuoden aikana, ja lokoisaa jouluoloa!