maanantai 31. tammikuuta 2011

Taide kuuluu kaikille


Leena Rantanen: Unessa ja valveilla: tullimies Henri Rousseaun kuvia. 64 sivua. Taide 1998.















Uusimmassa Tyyris Tyllerössä 4/2010 lasten- ja nuortenkirjallisuuden kriitikko ja alan monitoimija Ismo Loivamaa peräänkuuluttaa enemmän innostavia ja asiantuntevia kirjoja kirjallisuudesta lapsille ja nuorille. Artikkelissaan Loivamaa luo katsauksen Suomessa eri aikoina julkaistuun kirjallisuustietoa eri tavoin välittävään lasten ja nuorten tietokirjallisuuteen.

Meillä on yhä hävettävän vähän alakouluikäisille lapsille muokattuja elämäkerta- tai muita teoksia keskeisistä kirjailijoista tai kirjallisuuden alueista – varsinkin jos vertailun lähtökohdaksi otetaan Ruotsi. Toteutustavaltaan verraton on esimerkiksi Rabén & Sjögren -kustantamon sarja, jossa on ilmestynyt kirjailijaelämäkerrat Lennart Hellsingistä ja Astrid Lindgrenistä. Lindgren-elämäkerta on ilmestynyt myös suomeksi WSOY:n kautta vuonna 1997, Ismo Loivamaan suomentamana.

Sitä vastoin kuvataiteesta on ilmestynyt vuosien mittaan melko paljon lapsille ja nuorille suunnattuja teoksia. Niistä isoimpana ponnistuksena kannattaa muistaa Juha Kuisman, Kirsti Mannisen ja Jussi Kaakisen Suomen lasten taidehistoria (Otava 2009).

Pariisissa asuva kirjailija Leena Rantanen on tehnyt muutamia taidekirjoja lapsille. Tässä esiteltävän Henry Rousseau -kirjan lisäksi Rantanen on kirjoittanut kirjat Tuulet (Weilin+Göös 1986) 
sekä Seitsensorminen omakuva: taiteen taikamaailma (Gummerus 1979, 2. painos 1983).

Henry Rousseau´ta (1844–1910) pidetään yleisesti naivistisen taiteen isänä. Hän oli itseoppinut ranskalainen taidemaalari, joka työskenteli tullimiehenä ja siirtyi kokopäiväiseksi taiteilijaksi vasta jäätyään eläkkeelle.

Avantgardistiset taiteilijat, muiden muassa Paul Gauguin ja Pablo Picasso, ihailivat hänen töitään Rousseaun elämän loppuvaiheessa. Elinaikanaan Rousseau kohtasi kuitenkin taidepiireissä paljon vastustusta ja suoranaista pilkkaakin. Tässä omakuvassaan vuodelta 1890 Rousseau poseeraa kuitenkin hyvin itsetietoisena ja ylpeänä: siitä kertoo esimerkiksi poskilla hehkuva innostuksen puna ja kunniamerkki, jonka taiteilija tosin liitti maalaukseen vasta 15 vuotta myöhemmin...

Leena Rantanen on osannut taitavasti yhdistää teokseensa Rousseaun monipolvisen ja vivahteikkaan elämän ja taiteen. Teosanalyysien yhteydessä annetaan paljon tietoa myös Rousseaun elämänvaiheista ja henkilöhistoriasta. Rantanen kirjoittaa elämyksellisesti, mutta selkeästi ja havainnollisesti ja innostaa näin tutkimaan taideteoksia uteliaan ennakkoluulottomasti.

Rousseau kuvasi paljon viidakkoa, johon tiivistyi samanaikaisesti idylliä ja seesteistä rauhaa mutta myös suuria tunteita - julmuutta ja raadollisuuttakin. Juuri tällaiset viidakkotutkielmat yhdistävät hänet eilen Lastenkirjahyllyssä esillä olleeseen ruotsalaiseen kuvittajaan Hans Arnoldiin. Iloiset kujeilijat -niminen maalaus on ajoitettu noin vuoteen 1906.



Rousseau ammensi vaikutteita maalauksiinsa muun muassa Kasvitieteellisestä puutarhasta. Rantanen kirjoittaa:

--- Täältä Rousseau sai viidakkoihinsa vihreät tiheiköt ja kaktukset ja uhkeat kiinanruusut ja sirot freesiat, kellot ja lumpeenkaltaiset. Tänne hän sijoitti Iloiset kujeilijat. Viisi vekkulia apinaa ovat kaataneet maitopullonsa, maito virtaa maahan ja ne vain leikkivät merkillisellä pikku haravalla tai kenties se on selänrapsutin. Yksi näyttää miettivän ankarasti. Muut ovat vähän hämillään. Onko tuo suuri musta eläin edes apina? Vaalea lintu katsoo niiden touhuja, valkoinen kellokukka kuuntelee.

sunnuntai 30. tammikuuta 2011

Ylva-Lii ja Salikonin ruusut


Astrid Lindgren & Hans Arnold: Kultasiskoni. Suom. L. Aro. 28 sivua. WSOY 1973. 2. painos WSOY 2011.










Tässä taas iloksenne Astrid Lindgrenin sadusta 1970-luvulla tehdyn kuvakirjaversion uusintapainos, joka on vast´ikään ilmestynyt.

"Kultasiskoni"-satu löytyy myös Astrid Lindgrenin Satuja-kokoelmasta.

Aivan sadun aluksi lapsilukija tai –kuulija vihitään Liisan salaisuuteen: Liisa-tytöllä on nimittäin kaksoissisar, Ylva-Lii, josta Liisa joutui heti syntymän jälkeen eroon. Tytöt leikkivät kuitenkin yhdessä Salikonin, ruusupensaan, alta aukeavassa satumaailmassa, missä Ylva-Lii on kuningattarena.

Ette voi ikinä uskoa, miten kaunista Kultaisessa salissa on. Seinistä välkkyy kulta. Salin keskellä on suihkukaivo, ja sen vesi on aivan vihreätä. Siinä Ylva-Lii ja minä käymme uimassa.
Kun kanit on syötetty, päätimme lähteä vähän ratsastamaan. Ylva-Liin ratsu on valkoinen. Harja on kultaa ja kaviotkin on kultaa. Minun hevoseni on musta. Sen harja ja kaviot ovat hopeiset. Ratsumme ovat nimeltään Kultajalka ja Hopeajalka.




Lindgrenin satu on salaperäinen ja sen tunnelma on huima. Siinä on vaikutteita nonsensesta: maan alaisesta onkalosta löytyvine fantasiamaineen ja valkoisine kaniineineen.

Kuten Lindgrenin saduissa usein, on Kultasiskossakin viiltävän dramaattinen säie: Ylva-Lii kertoo eleettömästi, että kun Salikonin ruusut kuihtuvat, hän tulee kuolemaan.

Sadulle tarjoutuu monta erilaista tulkintaa. Onko kyse "vain" lapsen vilkkaasta mielikuvituksesta, Liisan halusta saada itselleen sielunsisar, jonka kanssa voisi kokea huimia seikkailuja?

Toisaalta sadun voi tulkita kuvaavan myös kaksoslapsen tiivistä vuorovaikutusta sisarukseensa. Kenties Liisalla on ollut kaksossisar, joka on kuitenkin kuollut synnytyksessä, eikä asiaa ole hänelle koskaan kerrottu?

Ensimmäinen tulkintavaihtoehto – jokaisen lapsen kaipuu samanmielisen leikkitoverin saamiseksi, koiranpentuineen kaikkineen – on tässä tapauksessa armeliaampi vaihtoehto.

Olipa Lindgrenin tarkoitus mikä tahansa, hän tekee tarinasta joka tytön toiveunen satumaisine näkymineen, elollistettuine kasveineen ja omaperäisine fantasiamaan hahmoineen.


Hans Arnold (1925–2010) on syntyjään sveitsiläinen, mutta asui Ruotsissa vuodesta 1947 aina kuolemaansa asti. Arnold kuvitti kirjoja ja aikakauslehtiä. Ruotsissa hänet tunnetaan erityiseesti Bland tomtar och troll –satuantologioiden kuvittajana… sekä ABBA-yhtyeelle tekemästään ABBA The Greatest Hits –levynkannesta.



Arnoldin tyyli tuoi mieleen Henri Rousseaun, jota pidetään naivistisen taiteen isänä. Rousseaun tapaan myös Arnold ammensi vaikutteita surrealistisista näkymistä sekä kauhun ja pelon tunnemaailmoista.

Henri Rousseauhun Rouva Huu lupaa palata tuonnempana uudelleen.

Kultasiskon suomennos on merkitty L. Aron nimiin. Salanimen takaa paljastuu WSOY:n pitkäaikainen lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustannustoimittaja Inka Makkonen.

perjantai 28. tammikuuta 2011

Hertta tunnetaan jo monen median kautta


Niina Veittikoski: Hertta tahtoo lemmikin. 24 sivua. Tammi 2010.

Niina Veittikoski: Hertta harjaa hampaat. 24 sivua. Tammi 2010.






Oululainen Niina Veittikoski on lanseerannut rytinällä Alpakka Media -yrityksensä kautta uuden leikki-ikäisille suunnatun hahmon, toimeliaan Hertta-tytön.

Hertta-konsepti tunnetaan jo Pikku Kakkosen lastenohjelmissa pyörivänä piirrosanimaatiosarjana, dvd:nä, lastenmusiikki-CD:nä, Internet-peleinä, kuvakirjasarjana ja monina oheistuotteina (pehmolelut, pelit ym.).

Hertta-animaatioihin voi tutustua Pikku Kakkosen verkkosivuilla.

Syksyllä 2009 Hertta valloitti myös Ruotsin television. Hertan maailman rinnalle Veittikoski on tuottamassa myös uutta Pojat-sarjaa, jossa touhuavat omaperäisiä keksintöjä luovan ajattelun tuloksena suoltavat vauhtiviikarit Teppo ja Lore .

Hertan maailma sai alkunsa Veittikosken halusta tuottaa turvallista ja viihteellistä sisältöä verkkoon alle kouluikäisille lapsille.

Tammen kustantama kuvakirjasarja pohjautuu suoraan animaatiosarjaan.

Animaatiosarjan tapaan myös kuvakirjan teksti on pääosin runomuodossa. Kirjojen taitossa ja formaatissa tasapainoillaan perinteisen katselukirjan ja tietokuvakirjan rajamailla: tekstissä kehotetaan nimeämään ja tunnistamaan esineitä, eläimiä ja karsimaan aihealueeseen kuulumattomia pois, esitetään yksinkertaisia kysymyksiä lapselle ja jaetaan tietoa ”Hertan tietoruuduissa”. Animaatiosarjassa ja kuvakirjoissa liikutaan tuttujen ja turvallisten leikki-ikäisten perusasioiden ja kiinnostuksen kohteiden äärellä. Animaatioiden lapsilähtöisyyttä ja samastumispintaa lisää lapsinäyttelijän eloisa puhe.




Hertan kanssa seikkailevat sekä animaatioissa että kirjoissa kaksi peikkoa, Tollo ja Aivo, jotka höystävät lapsen arkeen keskittyviä aiheita omilla tempauksillaan tai anarkistisiksi tulkittavilla väitteillään.

Hertan konseptin siirtäminen kuvakirjaformaattiin ei mielestäni oikein toimi.

Räväkät väriyhdistelmät, tietokonepohjaisen kuvituksen luomat perspektiiviharhat ja isot tasaiset väripinnat luovat välillä vinhan kolmiulotteisen vaikutelman, joka aiheuttaa ainakin Rouva Huun migreeniin taipuvaisessa päässä epämääräistä väristystä.

Hertan tunnusmerkkinä ovat pystysuorat lähellä toisiaan olevat silmät, joita ei parhaalla tahdollakaan voi sanoa järin vetoaviksi. Animaatioissa silmien muoto sentään vaihtelee, mikä tuo vähän enemmän eloa ja sympaattisuutta Hertan olemukseen.




Kotimaisena lasten animaatiosarjana Hertan maailma on joka tapauksessa kiinnostava ilmiö ja periaatteessa Rouva Huu pitää aina kotimaisen tuotannon puolta: monelle medialle taipuva uusi kotimainen kuvakirjasarja puoltaa aina paikkaansa paremmin kuin pussillinen ulkomaisia. Hertta-sarja on myös hyvä esimerkki siitä, että tietokoneavusteinen animaatio antaa nykyisin aivan uusia mahdollisuuksia ja haasteita kotimaiselle lastenkulttuurille. Nähtäväksi jää, jatkuuko Hertan maailmanvalloitus vielä Ruotsista eteenpäin.


Keväällä 2011 ilmestyy kaksi uutta Hertta-kuvakirjaa Hertta leikkii nukketeatteria ja Hertta leipoo pullaa.

torstai 27. tammikuuta 2011

Vain piikkilanka-aita välissä


John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa. Suomentanut Laura Beck. 206 sivua. Bazar 2008. 3. painos 2010.














Irlantilaisen John Boynen (s. 1971) romaanista Poika raidallisessa pyjamassa on tullut maailmalla todellinen sensaatio. Vuonna 2006 alunperin ilmestynyttä kirjaa on myyty maailmalla jo yli viisi miljoonaa kappaletta. Erityisen suosittu kirjasta on tullut Espanjassa ja kirjailijan kotimaassa Irlannissa.

Meillä Suomessa samanniminen filmatisointi noteerattiin isommalla kohulla kuin varsinainen alkuteos, mutta onpa romaanin suomennoksestakin ilmestynyt Bazar-kustantamon kautta viime vuonna jo kolmas painos.

Kielirajat ylittäville kirjasensaatioille rakennetaan yleensä huolellisesti syntytarina ja niinpä Pyjamapoikakin sai sellaisen. Aikuistenkirjailijana debytoinyt Boyne ei ollut aikeissa kirjoittaa mitään lapsille, mutta tarina vaati tulla kerrotuksi. Boyne kertoo ryhtyneensä kirjoittamaan sitä kuin transsissa. Vähitellen hänessä vahvistui aavistus siitä, että tekeillä saattaisi olla lastenkirja, mutta kukaties aikuisetkin pitäisivät siitä?

Boyne lähetti käsikirjoituksen David Ficklingille, yhdelle Iso-Britannian arvostetuimmalle lastenkirjallisuuden kustannustoimittajalle, joka aikoinaan löysi myös Mark Haddonin läpimurtoteoksen (suom. Yöllisen koiran merkilliset tutkimukset, Otava 2003). Sittemmin – päästyään kirjansa menestyksen myötä kurkistamaan lastenkirjallisuuden sisäpiiriin – Boyne on kertonut hurmioituneensa tämän kirjallisuuden alueen intohimoisuudesta, ammattiylpeydestä ja rakkaudesta kirjaan.

On siis melko vaikea olla ihastumatta tällaiseen mieskirjailijaan.

Entä sitten itse kirja – Poika raidallisessa pyjamassa? Onko siinä aineksia 2000-luvun uuden lapsisukupolven historiallisen tietoisuuden ja tajunnan räjäyttäjäksi Anne Frankin päiväkirjan tapaan?

Lastenkirjallisuuden tutkimus on viime vuosina kiinnostunut tutkimaan lapsuuden erityisasemaa traumoja käsittelevässä kaunokirjallisuudessa. Erityisen huomion kohteena ovat olleet historialliset murroskohdat ja niiden aiheuttamat traumat (mm. holokausti) tai kansalliset tragediat. Alan tutkimusta ovat tehneet muiden muassa Hamida Bosmaijan ja Kenneth Kidd. Boynen romaani tuo esitysteknisessä helppolukuisuudessaan kiinnostavan lisän tutkijoiden aineistoon.

John Boynen romaanin kertojan ääni on naiivi, mikä on tietysti oikeutettua, kun tapahtumien keskiössä on vasta 9-vuotias berliiniläinen pikkupoika. Isän sotilasura on antanut perheelle näkyvän aseman ja vauraan toimeentulon suurkaupungissa. Brunon, hänen teini-ikää lähestyvän isosiskonsa ja kepeään seurapiireilyyn tottuneen äidin elämä kuitenkin järkkyy raiteiltaan. Isä saa tärkeän komennuksen kauas tarkemmin määrittelemättömään paikkaan, joka Brunon korvissa kääntyy muotoon Aus-vitsi, vaikka hän ei ymmärräkään, mitä hauskaa paikassa voisi olla. Siellä isä toimii Hillerin käskyläisenä ja on kovasti tohkeissaan vastuullisesta tehtävästään.

Mutta Bruno pitkästyy nopeasti sosiaalisesti eristettyyn elämäänsä. Hän tekee yhä pidempiä kiellettyjä tutkimusmatkoja pihapiirin ulkopuolelle ja päätyy laajan hiekka-aukean laidalle. Sieltä levittäytyy silmin kantamattomiin jatkuva aidattu alue, jonka toisella puolella on laihoja, harmaakasvoisia ihmisiä, jotka ovat kaikki pukeutuneet raidallisiin pyjamiin. Bruno huojentuu katseen tavoittaessa joukosta myös ikätoverin, pienen Shmuel-pojan, jonka kanssa hän vähin erin ystävystyy.




Aikuinen kirjan lukija haluaisi tavan takaa nipistellä Brunoa havahtumaan todellisuuteen. Voiko 9-vuotias lapsi olla noin tietämätön ja pikkuvanha ympäristönsä tapahtumista? Ajankohdan ja tuon aikaisen lapsikäsityksen huomioon ottaen... luultavasti kyllä. Boyne esittää Brunon vanhemmat vähemmän mairittelevassa valossa. Ainoat vastavuoroisuuden varaan rakentuvat aikuiskontaktit Brunolla on perheen taloudenhoitajaan Mariaan ja tarjoilijana perheessä ajoittain työskentelevään Paveliin, joka asuu aidan toisella puolella. Brunolle läheinen isoäiti, entinen teatteridiiva, on katkaissut välinsä perheeseen protestina poikansa uravalintaan Aus-vitsissä.

Kirjan dramaattinen ja moraalisesti rohkea loppuratkaisu vihlaisee minkä ikäistä lukijaa tahansa. Taitavasti Boyle luo saksalaiselle poliittis-historialliselle tragedialle kuitenkin laajemmat kehykset. Hän tuntuu rohkaisevan lasta kyseenalaistamaan vallitsevan yleisen totuuden ja esittämään aikuisille karujakin kysymyksiä.

Aus-vitsin kaltaisia ihmisiä erottelevia piikkilanka-aitoja löytyy yhä riittämiin. Liikoja alleviivaamatta Boylen kirjasta kasvaakin voimakas suvaitsevaisuuden puolustuspuhe. Havaintojeni mukaan Poika raidallisessa pyjamassa on onneksi päätynyt monien yläkoulujen ja lukioiden kirjalistoille, keskustelun ja oikeudentunnon herättäjäksi.

Tänään vietetään juutalaisvainojen uhrien muistopäivää.

Muita aiheeseen liittyviä nuortenromaaneja:

Anne Provoost: Putoaminen. Tammi 1998.
Leena Wallenius: Rosalien laulu. Otava 1999.
Annika Thor: Steffi-sarja: Saari meren keskellä, Lumpeenkukkalampi, Meren syvyyksissä; Avoimille vesille, Tammi 2001–2008.

Viime vuonna ilmestyi Avaimen kustantamana myös uusi kiitetty Carol Ann Leen elämäkerta Anne Frankista: Anne Frank 1929–1945.



Poika raidallisessa pyjamassa -romaanin arvio on muokattu alun perin Onnimannissa 2/2009 julkaistusta kritiikistä.

tiistai 25. tammikuuta 2011

Ottakaa varas kiinni!


Anna Jansson Kadonneet retkirahat. Emil Wern tutkii- sarja. Kuvittanut Mimmi Tollerup. 89 sivua. Gummerus 2011.










Taas ruotsalaiset osoittavat taitonsa lasten dekkarien tekijöinä.

Anna Jansson (s. 1958) tunnetaan entuudestaan Suomessakin vuodesta 2000 ilmestyneistä dekkareistaan, joissa seikkailee Maria Wern -niminen poliisi. Uudessa lasten dekkarisarjassa Jansson kertoo Maria Wernin valppaan ja fiksun pojan toimista pikkurikollisten jäljittämiseksi samaan tapaan kuin Ilkka Remes on nuorten trillereissään zuumannut seikkailuja aikuisromaaniensa sankarin Antti Korven poikaan Aaroon.

Kadonneet retkirahat on vallan mallikas ja rivakasti etenevä lasten dekkari, jossa perinteisen dekkarin juonikaavan mukaan tapahtuu rikos ja lapsietsivä kerää todisteita ja tekee listaa epäillyistä. Emilin luokka kerää rahaa tulevaan luokkaretkeen. Viidennen luokan yhteistuumin ja suurella vaivala keräämät rahat kuitenkin varastetaan opettajan laatikosta. Samoihin aikoihin eri puolilla Visbyn kaupunkia sattuu muitakin mystisiä rahavarkauksia.

Visbyn vanha kaupunki on viehättävä ja monien suomalaisturistienkin hyvin tuntema miljöö tälle pienelle salapoliisiseikkailulle. Kirjassa on jopa kartta vanhasta Visbystä. Bonuksena kirjan lopussa on vielä Emilin keräämää salapoliisityössä tärkeää sanastoa sekä Janssonin ja kirjan kuvittaneen Mimmi Tollerupin ystäväkirjojen sivut.

Aiempaan nykylastenkirjojen köyhyys-teeman vähäisyyteen liittyneeseen keskusteluun kirjasta löytyy kiinnostava anekdootti. Emilin pääepäiltyjen joukossa on nimittäin hänen paras ystävänsä. Ubben äiti on työtön ja tästä syystä Emil saa syyn epäillä kaveriaan varkaaksi.

Ubben äiti näytti huolestuneelta. Useimmat ymmärsivät miksi. Hän oli työtön, ja hänellä oli neljä lasta. Ubbella ei ollut edes omaa kännykkää eikä tietokonetta kotona. Hänen äidillään ei ollut varaa.

maanantai 24. tammikuuta 2011

Iloa luku- ja kirjoitustaidosta


Ilja Karsikas & Juho Gröndahl: Sintti Silmusuu tahtoo oppia lukemaan. 40 sivua. Nemo 2010.

Leena Laulajainen: Kumma kirje. Kuvitus ja graafinen suunnittelu Katri Kirkkopelto. 31 sivua. Kirjapaja 2010.








Viime vuonna ilmestyi sattumalta kaksi kotimaista kuvakirjaa, joiden aiheena on luku- ja kirjoitustaidon oppiminen.

Kummassakin kirjassa tapahtumat on loitonnettu sadunomaiseen eläinmaailmaan.

Uudet miestulokkaat hämmentävät – sanan kahdessa merkityksessä – mukavasti melko naisvaltaistaistunutta kotimaista kuvakirjakenttää. Graafinen suunnittelija Ilja Karsikas (s. 1978) debytoi toissa vuonna kuvakirjan kuvittajana niin ikään lastenkirjailijana ensikertalaisen, Akaassa asuvan Heimo Hatakan tekstiin perustuvassa lastenkirjassa Keksijä Punainen ja hatun varjo (Tammi 2009).

Karsikas on luonut Juho Gröndahlin tarinalle omalaatuisen fantasiametsän oransseine ja violetteine puineen ja kurpitsataloineen. Eläimet ovat sentään kotosuomalaisia karhuja, kettuja, pöllöjä, supikoiria ja jäniksiä… ja kissankokoisia muurahaisia.

Sintti on – uskokaa tai älkää – toimelias karhunpentu, joka haluaisi oppia lukemaan. Se on nähnyt Eleonoora-keijulla kauniin muistikirjan, johon keiju välille tekee merkintöjään. Kiireinen keiju antaa Sintille muistikirjansa, mutta ei ennätä vihkiä karhun poikaa lukemisen salaisuuksiin. Metsän eläimetkään eivät pysty sitä auttamaan. Isoveli murisee kirjoittamisen olevan ”kaupunkilaisten heiniä”. Niinpä Sintti päättää ottaa asiasta selvää itsenäisesti ja niin se lähtee kaupungin humuun, isoveljen estelyistä huolimatta.




Kaupunki näyttäytyy Sintille kakofonisena kiireen, levottomuuden ja metelin tyyssijana. Kenelläkään ei ole aikaa neuvoa Sinttiä. Ilta hämärtyy ja kaupungin kaduille syttyvät mainosten neonvalot, joita Sintti ihmeissään tallettaa muistikirjaansa. Ja Heureka! Sintti pääsee aivan omin neuvoin jyvälle kirjainten salaisuudesta. Se rientää takaisin kotimetsäänsä kertomaan asiasta isoveljelleen. Uuden taitonsa kunniaksi se rakentaa itselleen oikean talon, jossa on oma valoisa huone kirjoituspöytineen kaikkineen. Ja Sintti ryhtyy kirjoittamaan tarinaa pienen karhun kaupunkimatkasta, vuorten takana sijaitsevasta metsästä, kaupungin humusta ja isoveljestään…

Sintistä sukeutuu Juho Gröndahlin tarinassa valistuksen ja sivistyksen airue, joka tuo valoa ja tietoa takapajuiselle ja kaikkeen uuteen nyreästi suhtautuvalle metsän väelle. Kirjan kupeessa on ilmestynyt myös Sintti Silmusuu-cd. Ilja Karsikas vastaa sävellyksestä, sanoituksesta ja laulusta, osin yhdessä Sanna Karlströmin kanssa ja Samae Koskinen tuotannosta, miksauksesta, sovituksista, instrumenteista ja taustalaulusta.

Sintillä on myös omat omat fanisivut ja Sintti Silmusuu-cd:n lauluja voi kuunnella täällä.

Kumma kirje on puolestaan syntynyt lasten- ja nuortenkirjailijana pitkän uran tehneen Leena Laulajaisen ja kokeneen kuvittajan Katri Kirkkopellon yhteistyönä. Tarinassa on salapoliisitarinan juonteita ja viitteitä suomalaisen kansansaduston eläingalleriasta. Tosin viisaan pöllön sijasta tässä seikkailussa pelastuksen tuojana esiintyykin Joulupukin apulainen Topi-tonttu.



Nalle saa kirjeen. Se osaa auttavasti lukea vain oman nimensä ja tietää numerot yhdestä 20:een. Epäonnen numero 13 ja oma nimi yhdessä herättävät nallessa epäilyksen ja se turvautuu muiden metsän eläinten apuun. Ne eivät ole nallen tavoin myöskään mitään järjen jättiläisiä, ja ongelma tuntuu vain mutkistuvan. (Laulajaisen tarina tuo itse asiassa mieleen klassisen sadun kananpojasta, joka uskoo että taivas putoaa sen päälle.)

Topi-tonttu lukee lopulta Nallen saaman kirjeen, joka paljastuukin syntymäpäiväkutsuksi Vilpertti-pojan syntymäpäiville. Ja kesteissä eläimet saavat Topilta lainaan taika-avaimen ja pääsevät kurkistamaan Sadun ja Tiedon maahan. Topi vakuuttaa jokaisen saavan oman taika-avaimen heti, kun oppisi itse lukemaan.



Siinä missä Ilja Karsikas luo mieluummin kiehtovia miljöitä ja laajoja maisemia, on Katri Kirkkopelto parhaimmillaan eläinten moninaisten ilmeiden ja eleiden tallentajana.

Näissä molemmissa kuvakirjoissa lukemisen ja kirjoittamisen idea on vähällä hukkua kokonaan ulkokohtaisten tapahtumien ja suoranaisen kohkaamisenkin takse. Suoranaista tilausta luulisin olevan lastenkirjalle, jossa lukemaan ja kirjoittamisen oppimisen prosessia kuvattaisiin havainnollisesti ja asteittain lapsen omasta arkisesta kokemusmaailmasta käsin.

torstai 20. tammikuuta 2011

Diktaattoreita ja kuninkaita, lapsia ja vanhempia


Ulf Stark & Linda Bondestam: Diktatorn. 36 sivua. Söderströms 2010.

Thierry Robberecht & Philippe Goosens: Isä kuninkaana. Suomentanut Sinikka Suonto-van der Meer. 25 sivua. Lasten Keskus 2004.









Lasten- ja nuortenkirjallisuus nappaa aiheensa läheltä ja välittää ne myös verraten nopeasti lukijoiden ulottuville. Vanhemmuus – tai sen puuttuminen – on tosiaan ollut keskeisenä teemana monessa viime vuosina ilmestyneessä lasten- ja nuortenkirjassa. Isät ja äidit ovat kiireisiä, väsyneitä, itsekeskeisiä ja usein jopa täysin voimattomia hoitamaan vanhemmuuttaan lapsen kannalta tyydyttävällä tavalla.

Hollantilaisten Thierry Robberechtin ja Philippe Goossensin yhteistyön hedelmistä on saatu nauttia myös suomennetuissa kuvakirjoissa Eeva kadonneiden siskojen maassa (2004) ja Kiukkuhirviö (Lasten Keskus 2010), joissa keskusaiheena on pikkusisaren suru isosiskon kuoleman jälkeen ja lapsen uhma.

Isä kuninkaana sohaisee syvältä nyky-yhteiskunnan uraohjusvanhemmuutta.

Pojan isä saa jäykältä herralta houkuttelevan tarjouksen ryhtyä kuninkaaksi. Valta kihoaa isän päähän ja hänen suuruutensa haittaa jo perheen arkea: poika ei voi leikkiä jättimäisiin mittoihin kasvaneen isän kanssa enää piilosta, ja isän hellyydenosoitukset satuttavat äitiä. Kunnes – ja näin voi tapahtua vain aidossa lastenkirjassa – isä huomaa ammattinsa varjopuolet itsekin ennen kuin vielä pahempaa ja peruuttamatonta ennättää tapahtua.

Isä luopuu mahtavasta virastaan ja ryhtyy taas tavalliseksi leppoisaksi isäksi. Robberecht kiteyttää tärkeän asian pieneen tilaan ja antaa kuvittajalle mahdollisuuden visuaalistaa tekstiä vapaasti uhkeissa kuvissaan. Philippe Goosensin kuvailmaisu on niukkaa mutta tehokasta. Hän ei emmi liioitella isän egon paisumista suorastaan suhteettomassa mittakaavassa. Isän puku on ruudutettu kuin narrin asu ikään. Geometriset viivat ja perspektiivit luovat jännitettä.



Tämä riemastuttava, riittoisa kuvakirja voisikin olla suuryritysten työhönohjauksessa kaikkien vanhempien pakollisena lukemistona!

Ruotsalaisen Ulf Starkin ja suomenruotsalaisen kuvittajan Linda Bondestamin Diktatorn on tavallaan filosofialtaan ja kasvatusopiltaan käänteinen hollantilaiselle kuvakirjalle. Tässä kirjassa lapsi onkin itsevaltias, joka pompottaa vanhempiaan mennen-tullen ja odottaa arvolleen sopivaa kohtelua.

Tämä olemukseltaan varsin sympaattinen, mutta militaariseen univormuun pukeutunut ja vallan symboleihin sonnustautunut pikkudiktaattori kokee olevansa kaiken ytimessä, paitsi MINIsterietissä (lue: päiväkodissa), jossa Sirkka ei haluakaan leikkiä hänen kanssaan. Itse asiassa Sirkka sanoo leikkivänsä paljon mieluummin vaikka apinan kanssa.

No, seuraavana päivänä pikkudiktaattori ilmoittaakin isälleen ryhtyvänsä apinaksi.

Ulf Stark suomii pidäkkeettömästi nykyistä vapaata ja vallatonta lastenkasvatusta, joka on omiaan tekemään tällaisia kaikkivoipaisia ja itseriittoisia julmureita. Lapsi pystyy käsittääkseni näkemään hänelle tuttujen arkisten tilanteiden (nukkumaanmeno, kodin muut rutiinit, päiväkotielämä, taistelu ystävien suosiosta) takana piilevän absurdiuden.



Linda Bondestamin kollaasi- ja retrokuvitus menee täysillä mukaan lapsen fantasioihin ja hyödyntää reippaasti militaarista rekvisiittaa. Aikuiset esiintyvät hiukan pelokkaina, jopa hysteerisinä ja siten lapsen mielestä koomisina ja surkuhupaisinakin hahmoina.

keskiviikko 19. tammikuuta 2011

Nuortenromaani ahdistuksen kipurajoilla


Maria Autio: Ajatustenlukija. 210 sivua. Karisto 2011. Kansikuva Jutta Kivilompolo.

Patricia McCormick: Viilto. 171 sivua. Suomentanut Milla Karvonen. Minerva 2009. Kansikuva Suvi Sievilä.












Lieneekö sattuman summaa, mutta Rouva Huu on lukenut viime aikoina sen verran monia romaaneja – nuortenromaanien lisäksi viimeksi Markus Nummen Karkkipäivän (Otava 2010), joissa vanhempien hoivavietti on kokonaan hervahtanut, että koko aihepiiri ja sen kaavamainen käsittely alkaa jo hiukan tympiä.

Maria Autio (s. 1967) voitti vuonna 1987 J. H. Erkon runokilpailun ja on sittemmin julkaissut runokirjan (Valkoinen ruletti, WSOY 1988) aikuisille sekä nuortenromaanin, jonka aiheena oli koulukiusaaminen (Paperisudet, Karisto 2005).

Tekisin vääryyttä, jos väittäisin juuri ilmestyneen Aution toisen nuortenromaanin, Ajatustenlukijan, käsittelytapaa viihteelliseksi. Olen kuitenkin havainnut muutamissa viime aikoina ilmestyneissä mielenterveysongelmia ja murrosikään liittyviä kipupisteitä käsittelevissä nuortenkirjoissa sellaista kepeyttä, jonka haluaisin asettaa kyseenalaiseksi.

Kuinka tällaisen angstintäyteisen romaanin kokee nuori lukija, joka painii samankaltaisten ongelmien kanssa omassa elämässään? Ajatuksenlukijan käsittelemät asiat, itsetuhoisuus, viiltely ja mielen järkkyminen, eivät ole mitään ohimeneviä pikkuongelmia, jotka voisi lakaista maton alle tai joista voisi parantua käden käänteessä.

Lieneekö siis kyse uudesta rankkoihin aiheisiin viehtyneestä nuortenkirjatrendistä, joka on vähin erin kotiutumassa ulkomaisten – lähinnä ruotsalaisten ja yhdysvaltalaisten – esikuvien vanavedessä myös kotimaiseen kirjallisuuteen? Viitteitä tästä näkyi myös toisessa Kariston kotimaisessa nuortenromaanissa, viime syksynä ilmestyneessä ja Topelius-palkitussa Kirsti Kurosen Piruettiystävyydessä. Siinä päähenkilö, balettia tanssiva Elli, kipuilee hyvin ohimenevästi syömishäiriöiden kanssa.

Aution nuortenromaanissa Tiuku aloittaa lukion uudessa kaupungissa, 300 kilometrin päässä kotoa. Hille-Äiti ja tämän miesystävä Retu antavat ymmärtää, että tytön on jo itsenäistyttävä ja alettava elää omillaan. Äidin ja isäpuolen alkoholismi ja ailahteleva käyttäytyminen tympivät Tiukua, mutta parivuotiaan pikkusiskopuoli Amaliinan takia hän katsoo velvollisuudekseen käydä kotona säännöllisesti tarkastamassa että kaikki on kunnossa. Onneksi naapurissa asuva Ulpu lupaa katsoa Tiukun poissa ollessa pikkusiskon perään.

Tiuku asuu tätinsä yksiössä ja opettelee hapuillen itsenäisen elämän alkeita. Hän tutustuu Iidaan, joka on seurakunnan toiminnassa mukana oleva aktiivinen perhetyttö. Ampaattisen Iidan luonteen vakaus ja harmoninen perhe-elämä tyynnyttävät Tiukun ailahtelevaa mieltä.

Iidaa enemmän Tiuku tuntee kuitenkin sielunsukulaisuutta samaa koulua käyvään salaperäiseen Lintutyttöön, Ellaan, jonka blogiin hän sattumalta törmää netissä. Vähin erin Lintutytön perhe-elämän traagisuus paljastuu Tiukulle, ja hän tulee estäneeksi todennäköisesti täysin harhaisen ja mieleltään järkkyneen tytön itsemurhan.

Maria Aution nuortenromaanissa on niukalti dialogia. Tämä kerrontatekninen valinta on varmasti tarkkaan mietitty: Tiukun ahdinko tihentyy ja konkretisoituu vähin erin ihon viiltelynä. Tiuku ”muuttuu yöeläimeksi, jolle pimeän aika tarjoaa parhaan suojapeitteen”.

Aution runollinen kieli tuntuu ajoittain karua aihetta vasten vähän itsetarkoitukselliselta. Oheinen katkelma liittyy Tiukun haavekuvaan isästä, jota hän ei ole koskaan tavannut ja jonka traaginen kohtalo paljastuu vasta myöhemmin lukijalle.

Aurinko kehräsi keltaista villaa, ja vesi pesi timantteja säihkyviksi. Aallot tulivat kohti kuin hyppynaru. Hän kahlasi Miska-isän kanssa syvemmälle, käsi kädessä. Sitten he kelluivat. Heillä oli auringon villahuopa peittonaan.



Aikansa emmittyään Tiuku päättää mennä kouluterveydenhuollon vastaanotolle nikkeliallergiaoireiden takia ja näin myös hänen tähän asti tarkoin varjelemansa salaisuus paljastuu. Kliseisesti tyttö suhtautuu ynseästi kouluterveydenhoitajaan ja koulupsykologiin, joista viimeksi mainittu esitetään – sinällään mainiona ajankuvana – työnsä puolesta ylikuormitettuna ja melko epäempaattisena lastensuojelun ammattilaisena.

Aution Ajatustenlukija vertautuu kiinnostavasti yhdysvaltalaisen Patricia McCormickin nuortenromaaniin Viilto, joka suomennettiin pari vuotta sitten.

Viilto koostuu kolmesta pitkästä luvusta, jotka kuvaavat 15-vuotiaan Callien hidasta toipumista itsetuhoisesta viiltelystä nuorten psykiatrisessa sairaalassa. Callie on ottanut liian suuren vastuun pikkuveljensä vakavasta kroonisesta astmasta ja vähin erin yksilö- ja ryhmäterapian kautta tyttö oivaltaa, että hänen ongelmansa johtuvat itse asiassa vanhempien kyvyttömyydestä ottaa vastuuta lapsistaan.

Callie on pitkään puhumaton, ja Aution romaanin tapaan myös Viillossa dialogi on aluksi vähäistä tästäkin syystä. Vähin erin Callie näkee sairaalan muut nuoret tytöt yksilöinä, ja oivaltaa oman paikkansa ja tehtävänsä hoitoyksikössä. Terapeutti kiteyttää Callien tilanteen osuvasti: ”Minä en voi pitää sinua turvassa. Vain sinä itse voit.”

Sekä Tiukun että Callien toipuminen voi alkaa, kun he ymmärtävät, että eivät enää voi toimia vain läheistensä parhaaksi, itseään ja omia toiveitaan laiminlyöden.

Autio tiivistää asian konkreettisesti puhumalla rajaviivoista:

Hän oli piirtänyt rajaviivan hiekkaan. Tämä on minun rantani, hän huutaisi. Hän puolustautuisi. Ei enää mitään salakoodia hihan alla, vaan kyltti: rikkominen kielletty. Ei pullonsirpaleita.


Valtaosa nuortenromaaneista suosii edelleen onnelllista tai ainakin toivoon kurottavaa loppuratkaisua. Lukijalle jää tunne, että Ajatustenlukijan Tiuku selviää vahvan persoonansa takia, vaikka hänen huoltajansa eivät parannusta omissa elämäntavoissaan kenties tekisikään. Sen sijaan Lintutytön toipuminen jää epäselvemmäksi. Itse tulkitsin, että Lintutytön toipumiselta katkaistaan sananmukaisesti siivet kohtauksessa, jossa Tiuku ostaa itselleen kaksi häkkilintua, joista toinen on jo ostohetkellä parantumattomasti sairas.

Rankkoja aiheita käsittelevien nuortenromaanien viehätys niin sanottujen perusonnellisten nuorten lukijoiden keskuudessa voi johtua puhtaasta tirkistelynhalusta: kirjojen lukemiseen liittyy varmasti paljon samaa luontaista uteliaisuutta kuin vaikeissa elämäntilanteissa elävistä ihmisistä kertovien televisiodokumenttien nykyisessä suosiossa.

Toisaalta nämä kirjat voivat rohkaista samankaltaisten ongelmien kanssa omassa elämässään painivia nuoria hakemaan apua ja puhumaan avoimesti ongelmistaan ammattiauttajille tai aikuisille. Nuorelle voi myös olla huojentavaa lukea kaunokirjallinen teos, jossa hänen erityisongelmaansa on kuvattu elämyksellisesti ja ymmärtäen, mutta riittävän realistisesti, ilman että syntyy vaikutelmaa pikakelatusta happy endistä.

Rankkaa aihetta käsittelevässä nuortenromaanissa nuori voi näin parhaimmillaan saada ensimmäisen vertaistukijan kirjailijasta: ainakin yksi ihminen on ymmärtänyt hänen oman tuskansa ja ahdistuksen! Ja juuri tämän vertaistuen kautta kirjailijalla onkin harteillaan poikkeuksellisen iso vastuu, joka ulottuu paljon kaunokirjallisia linjauksia pidemmälle.

maanantai 17. tammikuuta 2011

Köyhyyskin voi olla seikkailu


Gustav Cederlund & Jan-Olof Sandgren: Ei lantin lanttia, sanoi isä. Suomentanut Raija Viitanen. 27 sivua. Kustannus-Mäkelä 2006.












Suomalaisessa uudessa lastenkirjallisuudessa ei näy häivähdystäkään kerjäläisistä tai leipäjonoista ja syrjäytyneisyys tai vanhempien työttömyyskin on jäänyt melko vähälle käsittelylle. Sari Peltoniemen lastenromaanissa Kissataksi (Tammi 2010) on tosin sivuhenkilöinä kodittomia miehenköriläitä ja Anneli Kannon FC Tytsyt-sarjassa (Karisto) päähenkilö saa tuta free lancer –toimittajaäitinsä epävakaiset työtulot.

Viime vuosien lasten- ja nuortenkirjoissa on ollut aika tyypillistä loitontaa köyhyys kaukomaihin. Esko-Pekka Tiitisen Villapäät –romaanissa (Tammi 2008) nuoret auttavat Punaisen Ristin kautta hädänalaisia järjestämällä konsertin. Terhi Rannelan Goa, Ganesha ja minä –romaanissa (Otava 2009) Intian kaduilla nähty köyhyys saa Miran ja Kertun hankkimaan kansainvälisen kummilapsen Intiasta. Marja-Leena Tiaisen Maiju ja Bao –kirjassa (Tammi 2009) Maiju käynnistää perheen lomamatkalta Suomeen palattuaan hyväntekeväisyyskampanjan Vietnamissa kotinsa menettäneen pojan perheen auttamiseksi.

Lieneekö tässä köyhyyden etäännyttämisessä kyse eräänlaisesta vinksahtaneesta sosiaalipoliittisesta korrektiudesta? Kustantajat pitävät aihetta epätrendikkäänä ja "ei niin kivana" eikä varsinkaan hyvin myyvänä. Toisaalta lasten vanhemmat ja kasvattajat päiväkodeissa ja kouluissa kaipaisivat taatusti kirjoja myös näistä arjen nurjista puolista.

Rouva Huun mieleen ei tule edes käännöskirjoista suoranaisesti köyhyyttä käsittelevää kuvakirjaa. Lapsiperheen ohimenevästä köyhyydestä on tosin kyse ruotsalaisessa Gustaf Cederlundin & Jan-Olof Sandgrenin kuvakirjassa Ei lantin lanttia, sanoi isä.

Isä maksaa epähuomiossa omien veromätkyjensä sijasta puolisonsa huomattavasti isommat, kymmenkertaiset lisäverot omalta pankkitililtään ja niin isä ja kuusivuotias Osko-poika ajautuvat äidin työmatkan ajaksi totaaliseen köyhyysloukkuun.

Ilman rahaa ei voi pitää hauskaa, isä sanoi.
Hassua että hän sanoi niin, sillä yleensä hän sanoo, ettei raha tee onnelliseksi. Mutta nyt hän sanoikin, että se pätee vain silloin kun on rahaa.



Oskon kekseliäisyyden, ystävällisten ihmisten hyväntahtoisuuden ja ravintolan akuutin kalapulan ansiosta isä ja poika selviävät kuitenkin puutteenalaisesta päivästä kunnialla… ja pääsevät päivän päätteeksi ravintolaan syömään haudutettua valkoturskafileetä pihlajanmarja-aromisen hummeripohjaisen punaviinikastikkeen kera sekä risteilylle Tanskaan.

Ja laivalla isä ja poika syövät hummeria ja venäläistä kaviaaria ja Osko pelaa rahapelejä ja voittaa 10 000 kruunua. 
"Sen jälkeen kun isällä ei ollut lantin lanttia, minä koin elämäni ensimmäisen oikean seikkailun", muistelee Osko jälkeenpäin.


Niinpä. Lastenkirjoissa köyhyyskin on vain äärimmäisen kiinnostava survival-seikkailu!


Ylen ykkösen kulttuuriuutisissa Rouva Huu on tämän lastenkirjallisuudessa vähäisen köyhyys-aiheen tiimoilta äänessä tänään klo 15.05, toimittaja Leena Peltokankaan koostamassa haastattelussa, joka pohjaa joulukuussa ilmestyneeseen tutkimukseen Minttu, Jason ja Peikonhäntä, lasten kuvakirjoja kipeistä aiheista.

Lyhyt haastattelu on luettavissa YLE:n verkkosivuilla.

lauantai 15. tammikuuta 2011

Kun kaikilla on mukavaa


Kirsti Kuronen: Kuituset ja isän koodi. Kuvitus Jaakko Katajamäki. 98 sivua. Karisto 2010.










Viime vuonna alkanut Kirsti Kurosen Kuituset-sarja on tervetullut lisä pienimpien alakouluikäisten lukuharrastuksen alkuvaiheisiin. Himpun verran isommalla kirjasimella ja runsaammalla kuvituksella sarjaa voisi kutsua helppolukuiseksi.

Nuutti ja Niilo ovat ehtiväiset ekaluokkalaiset veljekset, joilla on kaksosuudesta huolimatta kummallakin omat määräävät luonteenpiirteensä ja tapansa. Pojat asuvat isovanhempiensa luona, sillä heidän vanhempansa kuolivat auto-onnettomuudessa, kun he olivat vasta parivuotiaita. Nuutin ja Niilon ja isovanhempien pienperhe on taas yksi hyvä esimerkki siitä, että ydinperheen rajat natisevat nykyisin lastenromaaneissakin. Pojat eivät mummun ja papan huoltajuutta kyseenalaista, koska ovat tähän järjestelyyn tottuneet, eivätkä muusta tiedäkään. Välillä tuntuu hyvältä lukea lastenkirjoja, joissa arkiset ongelmat ovat lapsen kokoisia ja elämänmakuisia, ilman tehostettua dramatiikkaa.



Kuituset ja isän koodi –kirjassa pojat perustavat Annin ja Eevan kanssa Neropattien kerhon. He pääsevät selville poikien isän ja naapurin Keijon vastaavasta salaseurasta ja saavat näin vihiä myös isänsä lapsuusajasta. Neropatit ratkaisevat isän ja Keijon salaseuran koodin ja saavat huomata, että poikien ajatukset ja rehdin ystävyyden perusteet pysyvät pohjimmiltaan samoina sukupolvelta toiselle.

Kirsti Kuronen on luonut lämpimän, empaattisen ja idyllisen kyläyhteisön, jossa kaikki pitävät huolta toisistaan. Ja toisin kuin monissa lasten- ja varhaisnuortenromaaneissa viime aikoina, niin Nuutin ja Niilon kyläkoulusta ei löydy mitään pahaa sanottavaa: pojat päättävät kutsua opettajankin mukaan syntymäpäivilleen!



Jaakko Katajamäen mustavalkokuvitus toistaa hyvin poikien mielenliikkeet ja sarjan peruslämpimän, empaattisen tunnelman.

perjantai 14. tammikuuta 2011

Lydecken Dieckmannille ja Topelius Kuroselle


Hetki sitten on jaettu Nuorisokirjailijat ry:n vuotuiset Lydecken- ja Topelius-palkinnot Maijaliisa Dieckmannille lastenromaanista Väläys pimeässä. Louis Braille ja pistekirjoituksen tarina (Avain 2010) ja Kirsti Kuroselle nuortenromaanista Piruettiystävyys (Karisto 2010).






Palkintoraati luonnehtii teoksia seuraavasti:

Sujuvasti kahdessa eri tasossa kulkeva tarina: tosikertomus sokeainkirjoituksen keksijän Louis Braillen lapsuudesta ja toisaalta omaan aikaamme sijoittuva näkövammaisen Leon koulunkäyntikuvaus. Periksiantamattomuus loistaa kummankin ajanjakson lapsista. Kirjailija yhdistää taitavasti faktaa ja fiktiota. Historian elävöittämistä parhaimmillaan.


Kahdeksasluokkalainen Elli väsyy suorituspaineisiin: pitää menestyä koulussa ja baletissa, pitää olla hoikka. Salaperäinen Doris-ystävä on joka tapauksessa ylivoimaisen täydellinen. Kun Elli uskaltaa olla epätäydellinen, myös ilo palaa elämään. Rinnakkaisluokan Tuukka pitää tytöstä vilpittömästi ja saa Ellin luottamaan itsenäisiin ratkaisuihinsa. Mutkatonta ja luontevaa nuorisokuvausta.


Rouva Huu on iloinen, että palkintosade osuu välillä myös pienempien kustantamoiden teoksille. Karistossa on viime vuosina panostettu kotimaiseen lasten- ja nuortenkirjallisuuteen aivan uudella volyymillä ja ammattitaidolla. Avaimen vasta alullaan olevaan lasten- ja nuortenkirjatuotantoon Rouva Huu suhtautuu myös iloisen odottavalla mielellä.

Olen arvioinut Kurosen Piruettiystävyyden
Helsingin Sanomissa ja Dieckmannin teoksen Lastenkirjahyllyssä viime vuoden toukokuussa.

Porvoossa asuva Maijaliisa Dieckmann (s. 1934) on saanut Topelius-palkinnon aiemmin historiallisesta nuortenromaanistaan Luostarin Piritta vuonna 2003.

Dieckmann on uuttera ja taitava historiallisen lasten- ja nuortenromaanin taitaja, jonka teoksia on ilmestynyt viime vuosina useammallakin kustantajalla: Fredrika-rouvan koulu (2007), Kerjäläistyttö ja sissipäällikkö (2009) ja aivan painotuore Satujen kuningas. Sakari Topeliuksen tarina (2011) Schildtsin kautta ja Ville Romunen –sarja Kustannus-Mäkelän kautta (v:sta 2004). Tänään palkittu Louis Braillen elämästä kertova Väläys pimeässä voisi hyvinkin aloittaa historian suurmiesten ja –naisten elämästä kertovan sarjan.

Lempäälässä asuva Kirsti Kuronen (s. 1966) on nopeassa tahdissa vakiinnuttanut paikkansa varhaisnuortenkirjallisuudessa. Vuodesta 2004 ilmestynyt Vili Voipio –sarja rikastutti humorisen poikakirjallisuuden vähäveristä kotimaista tarjontaa ja viime vuonna alkanut Kuituset-sarja liittyy klassisen kotikertomuksen perinteeseen, ydinperheen rajoja mukavasti liikautellen. Kuituset ja isän koodi, sarjan toinen osa, kopsahti Rouva Huun postilaatikkoon eilen ja eiköhän sen tuore lukukokemus tekeydy kohdakkoin arvioiksi asti Lastenkirjahyllyyn. Ja tänä vuonna Kuronen laajentaa reviiriään myös nuortenlyriikkaan Likkojen lipas -runokokoelmallaan.

Rouva Huu onnittelee tämänpäiväisiä voittajia!

torstai 13. tammikuuta 2011

Nuori kapinallinen


Kari Levola:Kattohaukka. 129 sivua. Weilin+Göösin nuortenkirjasto. Weilin+Göös 1982. 2. painos WSOY 1986. Kansikuva Ulla Vaajakallio.














Vuoden taitteessa Lastenkirjahyllyssä arvioidun Kate Thompsonin Yön eläjän innostamana päätin lukea uudelleen Kari Levolan ensimmäisen nuortenromaanin Kattohaukka.

Lukukokemus oli väkevä ja sai haikailemaan tällaisten mitaltaan kohtuullisten ja puhuttelevien nuortenromaanien perään. Miksei enää kirjoiteta näin elämänmakuisesti ja rosoisesti nuorista pojista, jotka kamppailevat identiteettinsä ja orastavan miehuutensa kanssa?

Murrosikäinen Harri asuu yhdessä vanhempien veljiensä kanssa. Äiti on ollut jo pitkään sairaalahoidossa, todennäköisesti syövän tai muun vakavan sairauden takia. Isää ei ole näkynyt kotikuvioissa pitkään aikaan.

Samaa koulua käyvän Paulan kanssa on ollut jotain vipinää, mutta yht äkkiä kaikki on epävarmaa. Turvattomuuden tunne ja isän mallin kaipuu altistaa Harrin vähin erin rikoksen teille. Hän ryhtyy avustamaan huumeita välittävää rikollisliigaa.

Mutta lopulta liigaan kuuluva käskytettävä, Äijä, huomaa Harrin haavoittuvuuden ja päästää pojan pinteestä.

Ankeista kehyksistään huolimatta toivo ja luottamus elämään kannattelee romaania alusta loppuun. Lukija tuntee sympatiaa herkkää Harria kohtaan:

Paula sanoo aina että mä olen tyyppiesimerkki elämänmurjomasta nuoresta: kotiolot syrjällään, farkut väärää mallia. Se uskoi, että mä olisin ollut ihan kyky, jos mä olisin tiennyt niistä asioista, mistä piti.

Sen tyylin marttyyrius ei kyllä mua itseäni yhtään innostanut. Koska tahansa mä voin ennustaa, että mua ei koulu yksinkertaisesti kiinnostanut. Eikä olisi kiinnostanut, vaikka maailma olisi ollut lännen vanua.

Kirjoitus oli ainoa mikä kiinnostaa koulussa ainekirjoituksen takia, että se oli ainoa missä mä viitsin kapinoida. Se opettaja ei koskaan tajunnut mua, ja musta tuntui joskus hienolta olla sissi, joka taistelee sitä vastaan. Mä tuli vuorilta, ja mä todella iskin, eikä mua saanut mistään kiinni.


Ja nimenomaan kirjallisuus ja itseilmaisu on Harrille se minuutta koossa pitävä voima. Hauskan vastinparin Harrille tarjoaa Jukka Parkkisen Mustasilmäisen blondin (WSOY 1990) päähenkilö, uhmamieli Pete, joka Harrin tavoin luki kovaksikeitettyjä dekkareita, kirjoitti niistä parodiaa ja ajoi koko kesän ruohonleikkuria isoilla viheralueilla.

Huumeliiga pitää majaa vanhassa antikvariaatissa, jota päivystää nuori tyttö Allu. Harri tuntee Alluun kirjojen kautta sielunsukulaisuutta ja onnistuu samalla säilyttämään todellisuudentajunsa hermopaineiden keskellä:

Allu taisi huomata, että mä olin tulossa raskasmieliseksi. Mä vaan yhtä päätä luin, chandlereita, rossmacdonaldeja ja huonojakin dekkareita, ja vaikka mä tajusin, että jus nyt nistä ei olisi mulle mitään apua, mä luin. Se piti mun hapot jotenkin tasapainossa.

Kun Allu näki mut sellaisena kirjapöhönä, se saattoi tulla ja napata kirjan mun kädestä ja pyyhkiä rätillä musta pölyt. Me naurettiin ja alettiin yhdessä keksiä kakkia sanontoja ja huulia Allun vihkoon, jota se sanoi fraasisanakirjakseen. ”Vihdoinkin, sanoi mies armaalleen saunan luona”, ja siihen tyyliin.


Taitavasti Kari Levola taittaa angstin ja ongelmakeskeisyyden vaarat Harrin lakonisella, mutta letkeällä huumorilla. Harri kuuntelee Juicea, Kari Peitsamoa ja Tuomari Nurmiota.

Ajankuvaltaan romaani on yllättävän tuore. Äkkiseltään ei tuntuisi pöllömmältä ajatukselta että kirjasta otettaisiin uusintapainos: sen lähes 30 vuoden takainen maailmankuva ja nuoruuden etsikkoajan kuvaus ei ole juurikaan pölyyntynyt.

Kattohaukka sai ansaitusti vuonna 1983 valtion kirjallisuuspalkinnon.

tiistai 11. tammikuuta 2011

Pojallakin saa olla kauneuden kaipuu


Tuula Korolainen & Taru Castrén: Minä olen perhonen. Tammenterho-sarja. 32 sivua. Tammi 2010. Sarjan ulkoasun suunnittelu Eevaliina Rusanen.









Tammenterho-sarjassa ilmestynyt Minä olen perhonen jatkaa Lastenkirjahyllyssä viime vuoden tammikuussa esillä olleiden kuvakirjojen, Anette Skåhlbergin ja Katarina Dahlquistin Kalle med klänning ja Pija Lindenbaumin Kenta ja barbiet, tematiikkaa – tosin näihin ruotsalaisiin kuvakirjoihin verrattuna sovinnaisemmin ja vähemmän kiihkoisasti sukupuoli- ja seksuaali-identiteettiä alleviivaten.




Päiväkotiryhmä Varpuset ovat suunnittelemassa kevätjuhlan ohjelmistoa. Kaikki lapset saavat valita mieluisen esiintymisasun itselleen. Nuutti on ollut vatsataudissa, kun asuja jaettiin. Jäljellä on enää kastemadon asu, ja siihen Nuutti ei totta vie halua pukeutua. Nuutti haluaisi nimittäin olla viehko perhonen!

Tuula Korolaisen tekstissä eletään hektisen ja virikkeisen päiväkodin arkea. Hoitohenkilökunta ei aina ennätä pysähtyä tiukan päiväohjelman takia yksittäisen lapsen asian äärelle. Kohellus ja riehakkuus leimaavat myös Taru Castrénin vesivärikuvitusta.




Nuutille tarjotaan myös sammakon ja ampiaisen pukua, mutta nekään eivät miellytä poikaa. Seuraavana päivänä lastentarhanopettaja Molla on selvästi työstänyt Nuutin murhetta ja hoksaa, että tärkeintä eivät olekaan esiintymisasun siivet, vaan esteettisesti kaunis ja keveä vaikutelma. Niinpä Nuutista tulee keltainen kukka!

Minä olen perhonen kuvaa päiväkodin arkea silottelematta ja lapsen mielenliikkeitä myötäillen. Kirjan lopussa on Nuutin päiväkotiryhmän kevätjuhlassa esittämä Tervetuloa kesä -runo.

maanantai 10. tammikuuta 2011

Eläinrakkautta ja luopumisen tuskaa


Ritva Lukkarinen & Pirkko Vainio: Ami. Suomentanut Johanna Forss. 26 sivua. Schildts 2010.













Tämä kuvakirja olisi oikeasti pitänyt esitellä jo viime kuussa Joulukirjakalenterissa, sillä sen tapahtumat sijoittuvat osittain joulun aikaan.

Tekstin tekijästä Ritva "Ami" Lukkarisesta ei hevillä löydy tietoja. Kuvakirja on kuitenkin ilmestynyt alun perin samannimisenä Hollannissa, mikä selittää osittain sen, että teksti on suomennettu. Kirjan esilehdellä on julkaistu myös Lukkarisen ja kuvittajan Pirkko Vainion lapsuudenkuvat. Tarina pienen tytön ja sorsan ystävyydestä pohjaa Lukkarisen omiin lapsuudenmuistoihin.




Ami-tyttö löytää juuri ennen joulua kotipihaltaan värjöttelevän ja nälkiintyneen sinisorsan ja ottaa sen kotiin suojatikseen. Sorsa voimistuu tytön hellässä hoivassa ja se kiintyy Amiin. Mutta äiti on sitä mieltä, että sorsan kuuluu päästä takaisin vapauteen. Amille luopuminen Onniksi nimeämästään lemmikistä on vaikeaa, mutta lopulta hän ymmärtää äidin olevan oikeassa.




Pirkko Vainion pastellinen vesivärikuvitus on herkkää ja kaunista – jopa siinä määrin, että tarinan alussa sorsan riutuva olemus ei välity kuviin asti lainkaan. Jouluiset yltäkylläiset sisäinteriöörit hivelevät silmää. Vainio on asunut pitkään Italiassa ja julkaissut paljon kuvakirjoja Keski-Euroopan lastenkirjamarkkinoilla. Niinpä hänen kuvitustyylinsäkin poikkeaa jossain määrin suomalaisesta kuvakirjaperinteestä.

Jos kirjan lukee historiallisena kuvakirjana, sen eläinsuojelullisesti hiukan kyseenalaisen näkökannan voi tietysti jättää omaan arvoonsa. Lapset tuntevat aina heltymystä loukkaantuneisiin villieläimiin, mutta oikeasti tällainen eläinrakkaus voi kuitenkin koitua eläimen tuhoksi.

Varmuuden vuoksi kirjaan olisi voinut liittää pienen tietoinfon siitä, kuinka lapsen kannattaa toimia, jos löytää luonnosta loukkaantuneen eläimen: ottaa yhteyttä esimerkiksi paikalliseen eläinsuojeluyhdistykseen.


keskiviikko 5. tammikuuta 2011

Kummiuden ytimessä


Anna-Mari Kaskinen: Kummin paluu. Kuvittanut Matti Pikkujämsä. 64 sivua. Kirjapaja 2010.












Monella kirjallisuuden alueella tavattoman tuottelias Anna-Mari Kaskinen pitää yllä klassisten kotikertomusten pitkää perinnettä. Nämä helppolukuiset alakouluikäisille suunnatut kirjat sijoittuvat yleensä kodin välittömään turvapiiriin ja niissä mahdollisesti käsiteltävät ongelmat ovat ohimeneviä ja yleensä varsin harmittomia.

On hienoa, että hengelliseen ja teologiseen kirjallisuuteen erikoistunut kustantamokin uskaltaa itsekriittisesti käsitellä nykyaikana jo melko maallistuneen kummisuhteen modernia problematiikkaa. Kaskisen lastenromaani nimittäin kertoo Emppu-pojasta, jonka kummitäti ei ole antanut kuulua itsestään moneen vuoteen. Amelia on maailmankuulu leijonantutkija Afrikassa, missä hän tutkii sukupuuttoon kuolevia aasialaisia leijonia.

Kummin paluun kerrotaan Kirjapajan sivuilla aloittavan "uuden kerronnallisen sarjan lapsen ja kummin suhteesta". Nähtäväksi jää, kerrotaanko myöhemmissä osissa Empusta ja hänen kummistaan lisää, vai esitelläänkö sarjan uudessa osassa aina uusi lapsi- ja kummisankari.



Empun yhdeksäntenä syntymäpäivänä oven taakse ilmaantuu kuitenkin yllättäen rehevämuotoinen, värikkääseen afrikkalaiseen asuun pukeutunut täti, joka esittäytyy Empun kummitädiksi.

Vähin erin Emppu ja Amelia tutustuvat toisiinsa paremmin ja kurovat monen vuoden etäisyyttä umpeen. Tosin Amelian kiireet eivät helpota nytkään: hän päättää pestata Empun omaksi assistentikseen tutkiessaan suomalaisen eläintarhan leijonia ja osallistuessaan kansainväliseen konferenssiin. Suoranaisilta vaaratilanteiltakaan ei vältytä, mutta Amelia suhtautuu niihin vähätellen ja tulee näin ehkä hiukan karaisseeksi kummipoikaansa.

Eksoottinen ja kuuluisa Amelia anastaa kyllä päähuomion tässä leppoisassa seikkailussa. Kyse on Rouva Huun mielestä isommasta lastenkirjallisuuden trendistä, jossa lapset tahtovat jäädä tyyten karismaattisten aikuisten jalkoihin.




Matti Pikkujämsä on aiemmin kuvittanut myös Kaskisen Tuulihattu –kirjoja. Hänen värikylläinen ja räväkkä kuvituksensa antaa sekin paljon huomioarvoa Amelialle, joka ilmiselvästi nauttii huomion keskipisteenä olemisesta!

sunnuntai 2. tammikuuta 2011

Perhe pitää yhtä


Mari Strachan: Hiljaisuus soi h-mollissa. Suomentanut Kirsi Ohrankämmen. 338 sivua. Karisto 2010. Kansikuva Bruno Ehrs/ Link Image.









Walesilaisen Mari Strachanin esikoisteos aloittaa Kariston uuden Lupaus-sarjan, jossa julkaistaan ansiokkaita ulkomaisia esikoisromaaneja, joista "toivon mukaan kuulemme vielä", kuten kustantaja sarjaan valittuja teoksia kuvailee.

Tämäkin on taas yksi kiinnostava säie tässä sarjoittumisilmiössä: itsenäiset teoksetkin liitetään sarjaksi jotta niille saataisiin isompi näkyvyys.

On ilmeistä, että kuusikymppinen Strachan on punonut 1950-luvun Walesiin sijoittuvaan tarinaan aineksia myös omasta lapsuudestaan. Hiljaisuus soi h-mollissa on luettavissa paitsi sukusaagana niin myös murhamysteerinä ja perinteisenä kasvutarinana.

12-vuotias Gwenni lukee paljon, ja välillä tosi ja kuviteltu sekoittuvat suloisesti keskenään. Gwennillä on myös erityisiä kykyjä: hän osaa nimittäin öisin lentää ja näkee asioita, joita muut perheenjäsenet eivät näe – tai suostu näkemään.

Naapurin hulttio mies löydetään vesialtaasta hukkuneena, ja Gwennin vilkas mielikuvitus työstää yhdessä salapoliisitarinoiden kanssa tapahtuneelle monta eri tulkintavaihtoehtoa. Samaan aikaan Gwenni kiinnostuu perheensä vaiheista ja vaietuista salaisuuksista. Sodanjälkeiset traumat purkautuvat vanhempien välisissä suhteissa. Gwennin isän äiti, mummi, yrittää parhaansa mukaan pitää perhettä tolkuissaan ja ottaa taloudenpidon vastuulleen, kun Gwennin ja isosisko Bethanin äiti on liian alavireinen.

Perhe-elämän traagisuus pehmentyy Gwennin sarkasmin ja tarkkojen havaintojen kautta. Murrosikää tietämättään lähestyvä tyttö suhtautuu äitiinsä väliin ivallisesti, väliin suurella heltymyksellä. Kyläyhteisön tuki auttaa erilaisten murheiden raskauttamia pää- ja sivuhenkilöitä.

Strachanin kirjan viehätys piilee arjen kuvauksen kirpeydessä. Vaikeudet ovat voittamista varten ja pienille ihmeille jää tilaa.