torstai 31. maaliskuuta 2011

Kierrätysteema näkyy monin eri tavoin myös kuvakirjoissa


Suvi-Tuuli Junttila: Missä, tässä, jossakin… 57 sivua. WSOY 2011.

Jaana Lappo & Outi Markkanen: Jonnin joutavaa. 31 sivua. Minerva 2007.







Kierrätys on tätä päivää ja se näkyy monin eri tavoin myös kuvakirjoissa. Vanhojen nostalgisten tapettien ja kankaiden lisäksi kuvittajat etsivät kollaasikuvituksiinsa materiaalia myös roskiksista. Hylätyt, ruostuneet ja ajan haurastuttamat esineet saavat uuden elämän näiden kahden kuvakirjan kuvituksessa.

Suvi-Tuuli Junttila (s. 1979) on muotoilija ja graafinen suunnittelija. Kuvakirjakriitikko Ansa Aarnio rinnasti Helsingin Sanomien kritiikissään Junttilan lastenkirjadebyytin Missä, tässä, jossakin… Alexandra Salmelan romaaniin 27 eli kuolema tekee taiteilijan (Teos 2010). Kummastakin löytyy Aarnion mukaan samanlaista leikillisyyttä.

Tällaista lasten- ja aikuistenkirjallisuuden rinnastusta – eli toisin sanoen kriitikon laajaa lukeneisuutta – soisi löytyvän enemmän sekä lasten- että aikuistenkirjallisuuden arvioista. Keinotekoiset kohderyhmäaidat ylittävillä ja yllättävillä rinnastuksilla pidetään suuren yleisön mielenkiintoa ja virkeää uteliaisuutta yllä.

On hienoa, että isoiltakin suomalaisilta kustantajilta löytyy aika-ajoin huimapäisyyttä tehdä kokeellisia kuvakirjoja, joiden kohderyhmää ei ole napitettu itsestään selvästi vain pienimpiin lapsiin.

Junttilan kuvakirjan kaltainen, suomalaisen muotoilun nosteeseen uskova kulttuuriteko oli niin ikään WSOY:n kustantama, vuonna 2009 ilmestynyt Rosa Liksomin sekä muotoilijana ja graafisena suunnittelijana ulkomaita myöten mainetta niittäneen Klaus Haapaniemen samuraikirja Neko.

Junttila on rakentanut pienoismaisemia ja valinnut kirjansa päähenkilöiksi mahdollisimman epäproosalliset sankarit: mutterin, koukun, pullonkorkin ja ruuvin. Kirjassa leikitellään mittasuhteilla, uskotaan ihmeisiin ja luvataan että pieni on kaunista.



Junttila on pyrkinyt erittäin minimalistiseen kerrontaan. Olen sitä mieltä, että jäljelle jäänytkin vähäinen teksti on turhaa: kuvat toimisivat vallan hyvin ilman tekstiä: visuaalisina mielenmaisemina ja levähdysseisakkeina kaikille hektisen kuvaähkyn raskauttamille.



Yllä olevat kuvanäytteet ovat Junttilan kotisivuilta. Kuvat puhuvat sellaisinaankin kirjan perusteeman, pidäkkeettömän ihmettelyn ja hetkeen tarttumisen puolesta.

Lasten hylkäämät tai muutoin hukassa olevat lelut ovat olleet kautta aikojen suosittuja sankareita lastenkirjallisuudessa, muistetaanpa vaikka Elina Karjalaisen Uppo-nalle, Russell Hobanin Hiiri ja hänen lapsensa ja Hannu Mäkelän Kalle-Juhani ja kaverit.

Jaana Lapon ja Outi Markkasen kuvakirjassa seikkailevat korvaton pupu Jonni ja Otusnalle. Jonni uskoo pääsevänsä takaisin lasten suosioon jos vain löytäisi korvansa. Matkalla ne kohtaavat tehokkuusajattelun ja kehittyneen tekniikan nimeen vannovia hikikääpiöitä ja rahaa näyttöpäätteen äärellä tekevän Vuorenpeikon.

Kun toverukset ovat jo vaipumassa epätoivoon, ne saavat taivaalta putoavan viestin, jossa luvataan Jonnille uudet, korvat, kunhan se pyrkisi ”kohti Jonnin Joutavaa”. Jonni ja Otusnalle tempautuvat hauskaan leikkiin ja unohtavat maalliset murheensa. Lopulta Keiju paljastaa koetelleensa Jonnia erilaisten vastusten kautta tavoitteenaan saada se oivaltamaan että olemassaolon oikeus ei ole maallisesta onnesta ja ulkonäöstä kiinni. Jonni saa korvansa takaisin ja Otusnallekin saa paremmin sitä kuvaavan ja herkän nimen: Päiveli.




Jaana Lapon teksti on salaviisasta olematta silti liian monimutkaista tai kimuranttia. Outi Markkasen sekatekniikkakuvitus hyödyntää erilaisia kierrätysmateriaaleja kuvakollaaseissa. Jonnin joutavaa on itsellinen jatko-osa Kopijyvä kustannuksen kautta ilmestyneelle kuvakirjalle Jonnin korvat (2001).

Junttilan ja Markkasen kollaasikuvakirjojen ohella kannattaa muistaa myös Petra Heikkilän Makin makiikkaa. Kuvittelukirja (Lasten Keskus 2007), jossa Maki-apina innostaa lasta tarkkailemaan tuttuja arkisia esineitä.

Kierrätys ekologisena elämäntapana on myös esillä muun muassa näissä kuvakirjoissa:


Amber Stewart & Layn Marlow: Rakas riepu, Kustannus Oy Arkki 2007.
David Bedford & Caroline Pedler: Pikkukarhun raitapaita, Karisto 2008.
Juha Suonpää ja Marja-Leena Korte: Taikaämpäri, Otava 1990.
Salla Savolainen: Kirpputorikoira Napo , Tammi 2000.
Sanna Pelliccioni: Onni-pojan kierrätyskirja, Minerva 2009.
Marika Kokkonen & Kati Närhi: Roska-Reima ja jätevuoren valloitus, WSOY 2005.
Juha Henttonen ja Tuomas Mäkelä: Miina ja Manu kierrättävät, Satukustannus 2009.
Irja Nikkinen & Milla Koivunen: Kotimetsän paras kirja: Von Harmajan perhe suojelee luontoa, Kirjapaja 2009.

Shaun Tan sai Alma-palkinnon


Rahalliselta arvoltaan maailman suurimman lastenkirjapalkinnon ( 558 000 euroa) sai eilen australialainen kuvittaja ja kirjailija Shaun Tan (s. 1974).

Rouva Huu on kuullut Tanista muutamia ihailevia lausuntoja, erityisesti ikärajattomasta The Arrival -kuvakirjasta. Rankat aiheet kuvakirjoissa -tutkimuksessa mainitaan myös Tanin angstinen kuvakirja The Red Tree esimerkkinä lapsen depressiota käsittelevästä kuvakirjasta.

Shaun Tanin kuvamaailmaan ja ajatuksiin voi tutustua hänen kotisivujensa kautta.




Palkinto tuli nimenomaan Tanin rohkeudesta kuvakirjallisuuden uudistajana: hän on luonut visuaalisesti loisteliaita kertomuksia, joissa ihminen on keskiössä.

Jury perusteli valintaansa seuraavasti:


Shaun Tan is a masterly visual storyteller, pointing the way ahead to new possibilities for picture books. His pictorial worlds constitute a separate universe where nothing is self-evident and anything is possible. Memories of childhood and adolescence are fixed reference points, but the pictorial narrative is universal and touches everyone, regardless of age.


Monet saattavat muistaa Shaun Tanin nimen äskettäin jaettujen Oscar-palkintojenkin tiimoilta. Tan palkittiin parhaasta animoidusta lyhytelokuvasta The Lost Thing. Tan on naimisissa graafisen suunnittelijan ja korusepän Inari Kiurun kanssa.

Shaun Tanin kirjoja on käännetty noin kymmenelle kielelle – ja toivottavasti mitä pikimmiten myös suomeksi!

Astrid Lindgrenin muistopalkinto perustettiin vuonna 2002 rakastetun ruotsalaisen kirjailijan kunniaksi. Se myönnettiin nyt yhdeksännen kerran.

12-henkinen raati pyytää ehdotuksia kansainvälisiltä toimijoilta ja järjestöiltä ja ottaa nämä varteen lopullista päätöstä tehdessään. Palkintoraatiin kuuluu myös turkulainen lasten- ja nuortenkirjallisuuden tutkija Maria Lassén-Seger.

Suomesta ehdokkaiksi nousivat tänä vuonna Christina Andersson, Linda Bondestam, Aino Havukainen ja Sami Toivonen, Sinikka ja Tiina Nopola, Mauri Kunnas ja Tove Appelgren.

Eilen julkistettiin Bolognan kansainvälisillä kirjamessuilla myös kansainvälisen H. C. Andersen mitalin suomalaiset ehdokkaat vuodelle 2012: kirjailijat Sinikka ja Tiina Nopola ja kuvittaja Virpi Talvitie. Talvitie on ehdolla palkinnolle jo kolmatta kertaa: edellisen kerran hän oli ehdolla vuosina 2006 ja 2008.

maanantai 28. maaliskuuta 2011

Nuo mainiot inhimillistetyt koneet


Inga Röning: Oiva Lentokone, joka pelkäsi lentämistä. Kuvittanut Marjo Nygård. 46 sivua. Tammi 2011. Ulkoasun suunnitelu Marjo Nygård.

Gertrude Crampton: Puksu, pikku veturi. Kuvittanut Tibor Gergely. Suomentanut Ritva Toivola. 24 sivua. Tammen kultaiset kirjat 179. Tammi 2003. 2. painos 2009.








Lastenkirjallisuus on täpö täynnä inhimillistettyjä eläimiä. Siihen nähden teknisten laitteiden persoonallistaminen on vähäisempää, mutta edelleen suosittua, vaikka ei enää kohtuuden nimessä voikaan puhua mistään koneromantiikan ajasta.

Inga Röning debytoi lastenkirjailijana vuonna 2005 omintakeisella saturomaanilla Kohti Pystynyppyläin vuoristoa (Tammi). Sen jälkeen hän on tehnyt pienkustanteina ja ns. tarvepainatuskonseptilla lastenkirjoja, joissa seikkailun sankarina voi olla oma lapsi omalla nimellään.

Oiva on pieni punainen lentokone, joka suhtautuu pelokkaasti lentämiseen isälleen sattuneen lento-onnettomuuden vuoksi. Oiva potee erilaisia psykosomaattisia oireita ( ”maharaudat mourivat ja jalkapyörät notkuvat” ja se valuttelee tämän tästä öljyjään kyynelehtiessään surullisena.

Oivaa uhkaa jo romutus, mutta onneksi se löytää ymmärtäjän vanhasta ja viisaasta lentokoneesta, Wanhasta lentäjäsankarista, joka yrittää vakuuttaa Oivan lentämisen ihanuudesta. Kun Oiva ja pikkupoika Mikko onnekkaasti kohtaavat, Oiva saa tilaisuuden päästä pelostaan ja näyttää samalla todellisen luontonsa taitolentonäytöksessä muille lentokonehallin ilkkuville lentokoneille.




Tekstiä on peruskuvakirjaa enemmän. Inga Röning on paikoitellen turhan monisanainen tapahtumien kuvailija, monin kohdin rönsyilevää kerrontaa olisi voinut tiivistää. Marjo Nygård on luonut kuvituksessaan veikeän karismaattisen, mutta silti pienten lukijoiden silmissä uskottavan Oiva-lentokoneen karisman. Sen muuttuva olemus ja itsetunnon vankistuminen on hyvin tavoitettu eri asennoissa ja kuvakulmissa! Ja uskoisin, että useammankin pienen huimapään silmiä hivelee lentokoneen ohjaamon kojelauta lukuisine mittareineen ja vipuineen!




Tammen kultaisten kirjojen suosituimpien osien joukossa ovat vuodesta toiseen olleet elollistettuja kulkuvälineitä kuvaavat kirjat Jere Jarruvaunu ja Puhku, pieni punainen hinaaja. Inhimillistyksestä huolimatta Puksu, pikku veturi ei aivan pääse samaan sarjaan näiden suosikkien kanssa. Kirja on alunperin ilmestynyt Yhdysvalloissa jo vuonna 1945, mutta suomennettu ensi kerran vasta 2003.







Kaukana, kaukana täältä on Asemalan kaupunki. Kaikki veturilapset menevät sinne kouluun oppiakseen taitoja, joita ne tarvitsevat tultuaan isoiksi.
Pikku veturit tekevät parhaansa ajellessaan kiskoja pitkin. Ne yrittävät puhkua, puksuttaa, kolkuttaa ja viheltää komeasti niin kuin isot veturit tekevät. Mutta aluksi ne saavat aikaan vain pientä pihinää ja puhinaa raikuvan vihellyksen sijasta.
Sen vuoksi niiden täytyy opiskella Asemalan veturikoulussa ahkerasti viheltämistä, puksuttamista, varovaista ajoa mutkissa, jarrujen kirskutusta ja kiskojen kolkuttelua.


Tärkeintä on kuitenkin, että juna pysyttelee raiteilla eikä lipeä omille teilleen.



Puksu on kuitenkin vielä pieni ja kokematon veturi, eikä aina muista opettajien neuvoja. Se ottaa erivapauksia ja kirmaa raiteilta ryhtyessään kilpaan hevosen kanssa tai nauttiessaan kukkaniityn värihehkusta, kunnes jää – tietysti – kujeistaan kiinni. Veturinkuljettaja keksii kuitenkin keinon saada Puksu takaisin ruotuun, vaikka keino ei mielestäni olekaan lapsipsykologialtaan paras mahdollinen.



Kenties Finnairin ja Valtion rautateiden olisi hyvä ottaa oppia lastenkirjallisuudesta. Jos vetureille ja lentokoneille annettaisiin kullekin yksilöidyt nimet, jotka myös herättäisivät tarpeen tullen sympatiaa, niin ehkäpä matkustajien olisi helpompi antaa myöhästymisetkin anteeksi?

perjantai 25. maaliskuuta 2011

Osaatkos piirtää tämän kissatarinan?


Toini Karivalo: Kun isä kissan piirsi. Parinpellon tarinoita. Kuvittanut Anne Miettinen. 126 sivua. Kirjapaja 1981.

Ritsagor. Sammanställda och berättade av Per Gustavsson. Illustrerade av Boel Werner. 80 s. Alfabeta 1995.











Rouva Huu on yrittänyt jäljittää kääntökuvien historiaa ja sen kupeessa intoutunut myös muistelemaan lapsuudestaan tuttuja piirrostarinoita.

Spontaanin aihehaun tuloksena seulaan jäi Toini Karivalon (s. 1913) omaelämäkerrallinen lastenromaani Kun isä kissan piirsi. Parinpellon tarinoita. Kirja ajoittuu vuosiin 1918–1926, jolloin Karivalon isä oli Hollolassa papin virassa.

Totuuspohjasta ja avoimesta muisteluluonteesta huolimatta kirjan tapahtumat ovat myös yleisellä tasolla kiinnostavia. Tämänkaltaisia historiallisia lastenromaaneja soisi ilmestyvän enemmänkin!

Kirja koostuu nelilapsisen perheen monista omaperäisistäkin tempauksista pikkupappilassa ja sen välittömässä läheisyydessä. Niissä on vähän samanlaista nostalgista nostetta kuin Astrid Lindgrenin Vaahteramäen Eemelissä, vaikka pappilan lapset ovatkin Eemeliä huomattavasti vähemmän anarkistisia monissa toimissaan.



Lapset ottavat luontevasti osaa moniin maaseudun puhdetöihin ja oppivat näin samalla enemmän elämästä ja ihmisistä. Kerrontaa siivittää lämpö ja yhteenkuuluvuuden tunne. Papin virkaa hoitava isä on hämmästyttävän moderni ja lapsilähtöinen. Paitsi että hän on taitava kertomaan piirrossatua ukosta ja akasta, jotka päättivät rakentaa talon, hän keittää myös lastensa kanssa nekkuja!



Anne Miettisen kansatieteellisesti tarkat ja hienopiirteiset tussipiirrokset hivelevät silmää. Ne havainnollistavat hyvin 1910-luvun tarve-esineiden, työvälineiden ja pukeutumisenkin historiaa.


Ruotsalainen tarinankertoja Per Gustavsson on koonnut kirjaksi joukon piirrossatuja. Hän on jäljittänyt piirrossatuja kansanperinteen arkistosta, mukaillut niitä tarvittaessa ja keksinyt myös muutamia aivan uusia. Gustavsson on löytänyt piirrossadun varhaisimpia variantteja Saksasta vuodelta 1575. Suomessa varhaisimmat maininnat löytyvät suomenruotsalaisen kansanperinteen pelejä ja leikkejä esittelevästä kokoelmasta vasta 1800-luvun puolivälin jälkeen.

Piirrossadut eivät ole aikojen saatossa juurikaan tutkijoita tai kansanperinteen tallentajia kiinnostaneet. Tämän Gustavsson selittää johtuvan piirrossatujen putoamisella kahden perinteen väliin: niiden tekstiainesta ei voi laskea sen koommin kansansatuihin, loruihin tai kansanrunoihin eikä niiden kuva-aineskaan solahda yhtään sen luontevammini kuvataiteenkaan kategorioihin. Omasta mielestäni piirrossadut ovat mitä suurimmassa määrin oman aikansa kansantaidetta, eräänlaista ITE-taidetta. Kahta tismalleen samanlaista piirrossatua ei nimittäin ole: jokainen piirtäjä tekee lopputuloksesta omanlaisensa.

Piirrossadut ovat olleet yleensä aikuisten ja lasten yhteistä viihdettä. Lapsi viehättyy kerta toisensa jälkeen piirrossadun lopputuloksesta ja vähitellen lapsen motoristen taitojen ja tarinankerronnan kehittyessä hän pystyy jatkamaan perinnettä myös nuorempien sisarusten hauskuttamiseksi.



Gustavssonin Ritsagor-kirjasta löytyy klassisen kissatarinan lisäksi muiden muassa sadut, joista sukeutuu lopulta possu, kaniini, kukko tai avain. Piirrostarinoita voi kaikin mokomin keksiä myös itse. Itse asiassa ne antavat kenelle tahansa amatööripiirtäjälle mahdollisuuden kuvitella olevansa Kylli-täti, joka lumosi lastenohjelmissa kuulijansa jännittävillä saduillaan ja piirroksillaan!

Hauskasti Per Gustavsson varoittaa, että Ritsagor-kirjaa ei missään nimessä saa lukea yhdessä lapsen kanssa! Aikuisen on ensin opeteltava sadut ja piirrosten eri vaiheet omin päin ja vasta sitten esitettävä taitonsa lapsille. Vain tällä tavalla piirrossatujen lumous säilyy.


Piirrossatuja on julkaistu Ruotsissa myös lastenkirja-antologioissa. Suomessa perinne on elänyt käsittääkseni lasten folklorena esimerkiksi lastenlehtien kautta.

Tätä perinnettä halusin osaltani jatkaa ja tehdä piirrossatua tutuksi myös nykyvanhemmille ja heidän lapsilleen. Päätoimittamani kahdeksanosaisen Satusaari-antologian osasta Hulivilivuori (Weilin+Göös 2005) löytyy piirrossatu "Ukon ja akan talo".

keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Kun kirjamuistot eivät natsaa uusintapainoksissa yksi–yhteen…


Oili Tanninen: Nunnu. 31 sivua. Otava 1965. 3. painos 1969.
Oili Tanninen: Nunnu. [sis. kirjat Nunnu, Nunnu lentää ja Nunnu putoaa.] 95 sivua. Otava 2007.

Jean de Brunhoff: Babarin lapset. Suomentanut Sanna Uimonen. Weilin+Göös 1987.
Jean de Brunhoff: Babarin perhe. Suomentanut Sanna Uimonen. Tammi 2011.

Tove Jansson & Per Olov Jansson: Outo vieras muumitalossa. Suomentanut Panu Pekkanen. 32 sivua. WSOY 1980. 3. painos 1987./ 46 sivua. 4. painos 2010.




Lastenkirjallisuus on nostalgian kyllästämä kirjallisuuden alue. Tämän hokeman todisti jälleen myös Lastenkirjahyllyssä sukeutunut laaja keskustelu Anni Swanin nuortenromaaneista.

Aiemmat sukupolvet siirtävät oman lapsuutensa lukuelämyksiä lapsilleen ja lapsenlapsilleen. Monet hankkivat myös lapsuutensa kirja-aarteita omaan kirjahyllyynsä aikuisena, kun kirjat ovat muutoissa, kovassa käytössä tai epähuomiossa joutuneet hukkaan. Tällainen lastenkirjallisuuden "nostalgia-hypetys" takaa klassikoille pysyvät markkinat.

Ongelmia voi syntyä vaativimpien lastenkirjaentusiastien keskuudessa, kun lapsuuden rakkaan kirjan ominaistuoksua tai kirjan fyysistä ilmiasua ei voi siirtää sellaisenaan uusintapainoksiin. Kirjapainotekniikan myötä erilaisia paperivaihtoehtoja on aiempaa enemmän, ja tämä voi joskus tehdä tepposet myös kirjan painoasulle ja väritykselle.

Tosin Rouva Huu sai nenilleen, kun ihmetteli muutama vuosi sitten Oili Tannisen Nunnu-kuvakirjojen yhteislaitoksen uusintapainoksen yhteydessä sen ensipainoksiin verrattuna tyyten erilaista väriskaalaa.

Uusintapainos oli mielestäni sammuttanut kirjoille tyypilliset synteettiset värit – aniliininpunaisen, kirkaan keltaisen ja sinisen ja vinhan violetin. Kustantajalta Rouva Huu kuitenkin sai kuulla, että Oili Tanninen oli tämän Nunnu-kirjojen yhteislaitoksen värin toistoon itse ylen tyytyväinen: värit olivat nyt paljon lähempänä originaalien väritystä kuin 1960-luvulla konsanaan! Aiemman syväpainomenetelmän sijasta uuden yhteislaitoksen painamisessa hyödynnettiin ensipainoksia modernimpaa kirjapainotekniikkaa.


Ranskalaisen Jean de Brunhoffin (1899–1937) yhdessä vaimonsa Cecilen kanssa luoma Babar-norsu tunnetaan nykylastenkin keskuudessa tv-animaatioiden ansiosta. Tammi on julkaissut kirjasarjan 80-vuotisjuhlan kunniaksi uusintapainoksena kuvakirjan Babarin perhe.

Itse muistan viehtyneeni Babar-kirjoihin lapsena nimenomaan niiden ison koon ja tasaisen kauniin käsialatekstauksen takia.



Tässä uusintapainos-Babarissa tekstiä on lyhennetty, kirjan koko on ns. normaali kuvakirjaformaatti ja teksti on ladottu painokirjaimin.



Myöhemmin tänä vuonna ilmestyy myös perheen pienimmille suunnatut pahvikirjat Babarin juhlat ja Babarin ystävät, joissa kerrotaan olevan ”hieno kangasselkä”. Tällainen perinteisen kirjansidontatekniikan elementtien paluu kertoo sekin nostalgian arvostuksesta uusintapainosten markkinoinnissa. Kangaskluuttiselkämys viestittää ilahduttavan monissa lastenkirjoissa nykyisin perinnetietoisuuden lisäksi myös kestävämmästä kuluttamisesta ja esteettisistä arvoista.

Kaikkein kummallisin kömmähdys on mielestäni tapahtunut Tove ja Lars Olov Janssonin Outo vieras Muumitalossa -kuvakirjan kaivatun uusintapainoksen yhteydessä.

Kirjan koko on kutistunut alkuperäisestä A4-koosta kokoon 21,5 x 21,5 cm:iin, minkä seurauksena Lars Olov Janssonin ottamat valokuvat Pertti Eistolan, Tuulikki Pietilän ja Tove Janssonin vuosina 1976–1979 rakentamasta viisikerroksisesta Muumitalo-nukkekodista on rajattu uudelleen.

Kuvien määrää on vähennetty, niiden sävy on paikoitellen muuttunut – välistä painotyö ehkä tekee paremmin kunniaa kuvauskohteelleen, mutta toisinaan kuvat ovat tulleet tummiksi ja sumeiksi. Lisäksi kuva- ja tekstisivut on kehystety kauttaaltaan raskaalla siniharmaalla kehyksellä, joka syö valokuvien latausta.

Kannustan tekemään rohkeasti aloitteita suoraan kustantamoon, jos mielii uusintapainosta jostain tietysti lapsuuden rakkaasta kirjastaan. Yksittäisten toiveiden perusteella kustantaja tuskin tekee päätöksiä, mutta uskoisin, että sielläkin haistellaan uteliaana kulloisiakin trendejä ja nostalgiatuulahduksia.

tiistai 22. maaliskuuta 2011

Isoveli perherauhan pelastajana


Johanna Arola: Henkka Henkari pikku supersankari. Kuvitus Nora El-Sayed. 71 sivua. LK-julkaisut 2010. Taitto Nora El-Sayed ja Katja Hakala.













Monelle pienkustantajalle voi tulla yllätyksenä, että niiden kirjat joutuvat todella ankaraan taistoon medianäkyvyydestä nykyisessä lasten- ja nuortenkirjatulvassa.

Viime vuonna perustettu uusi LK-julkaisut –pienkustantamo sai hyvän startin, kun Johanna Arolan Henkka Henkari –kirja nimettiin äskettäin ehdolle LukuVarkaus –palkinnolle. Toinen kustantamon viime vuonna ilmestyneistä kirjoista, Johanna Arolan Lontoosta Laipanjärvelle, on arvioitu Lastenkirjahyllyssä viime elokuussa.

LK-julkaisut on reippaasti hypännyt mediahässäkkään ja Henkka Henkarille on luotu heti jopa omat nettisivut. Sivuilta kirjaa fanittavat lapset ja aikuiset saavat tietoa myös kirjan hahmojen ympärille sommitelluista, erikseen tilattavista puuhapäivistä ja lastentapahtumista.

Johanna Arola on valinnut lastenromaaniinsa hiukan epätavanomaisemman tulokulman: perinteisen sisaruskateuden sijasta keskusaiheena on pikemminkin vanhempien väsymys, joka johtuu koliikki-itkun tai muun syyn takia valvottavasta ja huomionkipeästä kuopuksesta.

Isoveli Vinski aistii perheen tulehtuneen ilmapiirin ja päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä. Vinski saa kontaktin kiljuvaan pikkuveikkaan ja yhdessä he kokevat hengästyttäviä seikkailuja esimerkiksi ritarien, prinsessojen, avaruusolentojen, tiedemiesten ja tutkimusmatkailijoiden parissa.

Arola yhdistää empimättä raadollisen perhekuvauksen ja lapsen siekailemattoman fantasian toisiinsa:

Väsyksissään äiti tiputti täyden vellikulhon lattialle. ”Tämäkin nyt vielä, nyt täytyy vielä pestä lattiakin ja pyyhkiä seinät”, äiti purskahti itkuun. Siinä vaiheessa oli Vinskin aika puuttua asiaan: ”Kuule, mä vien Henkan takaisin pinnasänkyyn ja pidän sille seuraa, niin sä saat putsattua lattian ja lämmitettyä vellin. Ja tee samalla itsellesi kuppi teetä ja ota kaapista korvapuusti, niin jaksat paremmin.” Äiti katsahti Vinskiin kiitollisena: ”Viitsisitkö sä tosiaan ottaa Henkan hetkeksi?” eikä jäänyt odottamaan vastausta, ettei Vinski vain ehtisi tulla katumapäälle, vaan ojensi raivoavan vauvan isoveljelle. Vinski kantoi pikkulveljen pinnasänkyyn, mutta huuto vain jatkui.
”Gö gö gö. Ögö ögö ögö”, Vinski yritti jokellella ja väännellä naamaansa vauvalle, mutta Henkkaa ei niin vain lepyteltykään. ”Hei, mä kerron sulle iltasadun…. Tai siis yösadun”, Vinski korjasi katsottuaan seinällä olevaa kelloa, joka näytti kahta yöllä. ”Olipa kerran… olipa kerran…”





Pienkustantajat eivät aina kiinnitä riittävästi huomiota kirjan typografiaan ja kuvitukseen, jotka ovat erityisesti lukemaan vast ikään oppineiden lasten romaaneissa ensiarvoisen tärkeässä roolissa. Kappaleet ovat Henkka Henkari -kirjassa järkiään turhan pitkiä, ja vuoropuhelun merkitseminen pitkässäkin kappaleessa sitaattihipsuihin ei ole paras mahdollinen ratkaisu.

18-vuotiaan ammattiopistossa painotuoteassistentiksi opiskelevan Nora El-Sayedin yksityiskohtia täynnä olevat mustavalkoiset tussipiirokset ovat turhan täyteen pakattuja.

Henkka Henkari pikku supersankari heijastaa havainnollisesti kirjoittamisajankohtaansa: lapset ratkaisevat luovalla ongelmanratkaisutaidollaan monet vastukset, jotka heidän huoltajilleen ovat ylivoimaisia.

Arolan lastenromaani tuo mieleen Camilla Mickwitzin valloittavan sisaruskuvauksen, animaatioelokuvanakin tunnetun kuvakirjan ... ja sinusta tulee pelle (Weilin+Göös 1984), jossa pääosassa on pikkuveljeään äidin kauppa-asioiden ajan hoitava Julia. Hän työstää Jonni-veljeensä kohdistuvia kateuden ja mustasukkaisuuden tuntemuksia keksimässään mielikuvitustarinassa, jossa veli joutuu naurunalaiseksi ja palvelee pellen hahmossa Juliaa. Lopussa isosisko ymmärtää itse luomansa voimaannuttavan fantasiatarinan kautta pikkuveljen avuttomuuden ja hänen hoivaviettinsä herää.


Suomeen syntyy uusia pien- ja omakustantamoita nykyisin todella taajaan. Toivoisinkin uusien yritysten ottavan ensin selvää jo vakiintuneiden kustantamoiden nimistä. LK-julkaisut on nimensä puolesta hämmentävän lähellä Lasten Keskuksen alla toimivaa, aikuisten tieto- ja opaskirjallisuuteen keskittyvää LK-kirjat –kustantamoa. LukuVarkaus –ehdokasasettelun uutisoinnissa Arolan kirja oli nimetty toisinaan erheellisesti Lasten Keskuksen julkaisemaksi.

maanantai 21. maaliskuuta 2011

Tällä viikolla kritiikin papupata porisee – ja toivottavasti myös iloisesti kiehuu eri medioissa


Hannu Väisänen: Apupata. 220 sivua. Otava 2011. Kannen maalaus Hannu Väisänen.













Alkavalla viikolla vietetään valtakunnallista lukuviikkoa. Lukukeskuksen kouluille ja kirjastoille järjestämän lukuviikon teemana on "Kirjoita kirjasta". Tarkoituksena on innostaa koululaisia kirja-arvioiden tekemiseen ja omien tekstien eli ns. fanifiktion kirjoittamiseen luettujen kirjojen innoittamana.

Lukukeskuksen uudistuneilta verkkosivuilta löytää kouluille ja kirjastoille suunnattua Lukuviikon lisämateriaalia.

Ylihuomenna keskiviikkona 23. maaliskuuta kello 18 järjestetään Lukukeskuksessa Villa Kivessä (os. Linnunlauluntie 7, Helsinki) Lukuviikon teemailta otsikolla Pelastaako verkko kirjallisuuskritiikin?

Illan aikana keskustellaan uudesta 2000-luvun ilmiöstä, joka on siirtänyt kirjallisuuskritiikkiä yhä enemmän verkkoon. Illan aikana pohditaan myös sitä, millaista on olla sekä kirjailija että kriitikko, kuinka kirjallisuuskritiikki on muuttunut vuosikymmenten aikana ja kuka lukee kirjallisuusblogeja.

Aiheesta ovat keskustelemassa kirjallisuuskriitikko Hannu Marttila, kirjailija-toimittaja Jani Saxell ja kirjailija-kriitikko Salla Simukka. Keskustelua vetää Lukukeskuksen toiminnanjohtaja Anu Laitila. Toivottavasti Salla Simukka referoi myöhemmin illan antia esimerkiksi Grafomaniassa.



Kuvataiteilija-kirjailija Hannu Väisänen kirjoittaa osuvasti vast´ ikään ilmestyneen Apupata-kolumnikokoelmansa saatesanoissa kaikkia viimeisen kymmenen vuoden aikana kirjallisuuskriitikon työtä tekeviä koskettaneesta merkkimäärän vähentymisestä. Sanomalehtien sivukoko on pienentynyt, kuvien koko kasvanut ja avustajan palstamillit kutistuneet:

Alati supistuva tila pakottaa järjestämään tavaransa ja sanottavansa uudella tavalla. Olen kokenut sen mieluisaksi haasteeksi, vaikka välillä tunteekin olevansa jyrsijä, joka sulloo eväänsä makuusoppensa koloihin. Sanoa yhä lyhyemmin mutta sanoa tarpeellinen. En voi väittää ihannetta saavuttaneeni, mutta lehtien pienentyessä, sitten kun kolumneistani tulee haikuja, sisällön ja tilan suhteita voitaneen tarkastella uudelleen.


Rouva Huu on aina ollut kriitikkona lavean ilmaisun ystävä. Taipumus juontaa varmasti myös toisesta pestistä kirjallisuudentutkijana: haluan perustella väittämiäni antaumuksella, kääntää peruskiviä ja katsoa tarvittaessa myös taaksepäin.

Vuodet ovat tosin väkisinkin koulineet minua tässä monisanaisuudessa: Aamulehteen vakiintui vuoden 2009 aikana lastenkirjakritiikin standardimitaksi 1000 merkkiä ja Helsingin Sanomissakin on taivuttava satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta lasten- ja nuortenkirjakritiikeissä 1400 merkin määrämittaan.

Tässä mitassa ei juuri sitaatteja viljellä ja esiin nostettavia näkökulmiakin on aina pakko rajata. Nykyisin kirjallisuuskritiikki onkin monien kompromissien summa ja potentiaalisen lukijan mielenkiinnon nopea herättäminen on kritiikin ensisijainen tavoite – eikä sellaisenaan toki mitenkään väheksyttävä.

Kirjallisuusentusiastit ja alan asiantuntijat etsivät jatkuvasti uusia foorumeita kirjallisuuskritiikille. Lukukeskuksen Kiiltomato.net -verkkolehti on toiminut jo kymmenen vuotta ja antanut näkyvyyttä erityisesti vähälevikkiselle kirjallisuudelle. Kirjallisuuslehti Nuori Voima perusti syyskuussa 2009 kahdesti vuodessa ilmestyvän Kritiikki-nimisen lehden, joka julkaisee ensisijaisesti kotimaisen tieto- ja kaunokirjallisuuden kritiikkiä.

Kirjallisuuslehdistä Parnasson kritiikit ovat luettavissa pienellä viipeellä myös netissä samoin kuin Lukukeskuksen nuorten kirjallisuuslehti Lukufiiliksen nuorten kirjoittamat kirjaesittelyt.

Lukuviikon kunniaksi olen päivittänyt oikeanpuoleista linkkiluetteloa erilaisista verkko-osoitteista, joiden kautta voi lukea lasten- ja nuortenkirjakritiikkiä. Uusin tulokas on hiljattain perustettu hämeenlinnalaisten kirjallisuustoimijoiden perustama Iilimato-verkkosivusto, joka on keskittynyt nuortenkirjallisuuden esittelyyn.

Lastenkirjahylly on ollut toiminnassa syyskuusta 2009 lähtien ja Rouva Huu heittäytyy nyt uteliaaksi lukijakuntansa suhteen.

Lastenkirjahyllyllä näyttää olevan vakituisia lukijoita myös ulkomailla: muun muassa Ruotsissa, Virossa, Iso-Britanniassa, Keski-Euroopassa, Yhdysvalloissa ja Japanissa. Olisi hauska kuulla teidän toimijataustoistanne ja intresseistänne: mistä aiheista tai ilmiöistä olette suomalaisessa lastenkirjallisuudessa kiinnostuneita ja mikä kaiku suomalaisella lasten- ja nuortenkirjallisuudella on ulkomailla?

Kykyjensä mukaan Rouva Huu lupaa laajentaa Lastenkirjahyllyn repertuaaria myös teidän toiveitanne ja terveisiä kuunnellen.

lauantai 19. maaliskuuta 2011

Kirja kuin kaunis kukka…


Leena Krohn: Auringon lapsia. Kuvitus Inari Krohn. 80 sivua. Teos 2011. Graafinen suunnittelu Sofia Wilkman.













Toivottavasti Teoksen markkinointiosasto on ymmärtänyt ryhtyä yhteistyöhön kukkakauppojen kanssa. Leena Krohnin Auringon lapsia on sellainen kirja, jonka pitäisi olla myynnissä kaikissa floristiikkaan kunnianhimoisesti suhtautuvissa alan erikoisliikkeissä. Mikä mainio liikeidea: kukka ja kirja samassa paketissa: lohduksi surevalle, kyläilytuliaiseksi tulppaanikimpun kera tai yllätyslahjaksi ystävälle.

Orvokki on noin kymmenvuotias koulutyttö, joka elää idyllisessä pikkukaupungissa naisten hallitsemassa pienperheessä. Orvokin kasvatus on hajautettu äidin, tädin ja mummon kesken. Omalaatuinen eno toimittaa perheen miehen virkaa, miten parhaiten taitaa.

Orvokki saa viikon mittaisen pestin kukkakaupan lähettinä. Senseitsemänkukkaa-nimisen kukkakaupan omistaja neiti Horsma lähettää Orvokin joka päivä toimittamaan kukkalähetyksiä eri puolille kaupunkia. Orvokki vie kukkia monen lapsen riuduttamalle yksinhuoltajaäidille, joka kerää vielä voimia lapsivuoteessa, ylioppilaalle, vangille, luulotautiselle vanhalle rouvalle sairaalaan, professorille, oopperalaulajattarelle, kaupungin pormestarille, entiselle kauneuskuningattarelle ja taikurin hautajaisiin. Kukkien ja ihmisten kohtaaminen koulii Orvokin ymmärrystä elämän kiertokulusta ja ihmismielen oikullisuudesta.

Ja niin Orvokki oppii viikon aikana paljon, itsestään ja elämästä ylisummaan. Neiti Horsma opastaa häntä kunnioittamaan ja ymmärtämään kukkien kieltä:


– Mutta mikä oli kaikkein ensimmäinen kukka? Orvokki kysyi.
– Sitäpä ei kukaan voi tietää, mutta ensimmäiset kukat ilmestyivät rannoille ja kosteikkoihin, sinne missä ne saivat tarpeeksi juotavaa. Ja sinne, missä aurinko paistoi lämpimimmin. Sillä kukat ovat auringon lapsia. Kukat kukoistivat ja kuihtuivat, niiden lehdet ja varret maatuivat, ja kun vuosituhannet vierivät, tämä tähti muuttui yhä kauniimmaksi ja hedelmällisemmäksi. Kukkien vuoksi mekin voimme elää täällä.
– Eikö olisi ihmisiä, jos ei olisi kukkia? Orvokki kysyi yllättyneenä. – Niinkö tärkeitä kukat ovat?
– Niin minä ajattelen, neiti Horsma sanoi. – Se ajatus sopii kukkakauppiaalle, eikö vain?




Vuonna 2008 ilmestyneen Kotini on Riioraa –kirjan tapaan Leena Krohn (s. 1947) antaa – lähinnä aikuislukijan huvitukseksi – muutamia vihjeitä teoksen tapahtuma-ajasta. Kevyesti mainitaan, kuinka Orvokki haluaisi lukea kirjakaupan ikkunassa näkemänsä kirjat, brittiläisen Erik Linklaterin lastenkirja Kuussa tuulee (WSOY 1947) ja Marjatta Kurenniemen saturomaani Kuinka-Kum-maa-on-kaikkialla (Tammi 1954). On ilmiselvää, että romaanin tunnelmassa ja herkissä muistikuvissa on paljon häivähdyksiä Krohnin omasta lapsuudesta.

Leena Krohn liikkuu suvereenisti ikärajattomalla kirjallisuuden alueella. Auringon lapsia on aivan kirjaimellisesti ymmärrettynä monenikäisten kaunokirjallisuutta. Auringon lapsia on miellyttävällä tavalla vanhanaikainen lasten romaani, jonka punnittu kieli ja ilmaisu hivelevät silmää ja korvaa.

Krohn ei kirjoita mitään lapsen pään yli, sillä romaanin ydin avautuu sekä lapselle että aikuiselle. Orvokki ihmettelee suurin totisin silmin elämän vivahteita ja virittää lukijankin tähän samaan naiivin-uteliaaseen elämäntapaan.

Ihanteellista? Toki, mutta jostain syystä tällaiselle idealismille on mielestäni juuri nyt tilausta.



Esteettisesti jo itsessään nautittavan lukuelämyksen kruunaa vielä visuaalinen loppusilaus: Inari Krohnin käsin väritetyt grafiikan vedokset ovat kunnianosoitus saksalaiselle luonnontieteilijä-kuvittaja Maria Sibylla Merianille (1647–1717). Merian teki tarkkoja maalauksia (ks. kuva vasemmalla) tutkimistaan hyönteisistä ja kasveista.


Inari Krohnin tarkat kasvitutkielmat ovat kuin vanhoista luonnontiedon kirjoista tai opetustauluista. Vaikka lapsi ei välttämättä tuntisikaan vielä vetoa näihin jumalaisen kauniisiin kasvikuviin sinänsä, hän oivaltaa varmasti kasvien symboliikan ja kuvakielen merkityksen.

perjantai 18. maaliskuuta 2011

Kullatut lukumuistot Iris rukan, Ullan ja Tottisalmen perillisen kanssa


Anni Swan: Iris rukka. Koululaistarina. WSOY 1916. 24. painos 2001.















Huomenna lauantaina 19. maaliskuuta kannattaa istahtaa klo 19 alkaen radion ääreen.

Ylen ykkösen Lukupiirin aiheena ovat nimittäin Anni Swanin (1875–1958) nuortenromaanit. Keskustelua on vauhdittamassa yhdessä Tarleena Sammalkorven ja Juha Hurmeen kanssa kirjailija Eppu Nuotio.

Lukupiiri kutsuu kertomaan lapsuuden lukukokemuksista. Tervetulleita ovat myös kuuntelijat, jotka tunnustavat aikuisenakin lukevansa nuortenkirjoja.

Suoraan lähetykseen voi soittaa puhelinnumeroon (09) 144 800.

Toivottavasti ohjelmassa kuullaan illan aikana myös muutamien nykytyttöjen mielipiteitä Anni Swanin nuortenkirjatuotannosta!

Toimittaja Tarleena Sammalkorpi kiteyttää Swanin merkityksen nasevasti:

Näistä kirjoista olen aikuisena löytänyt kaikki ne käytöskoodit joita olen pyrkinyt noudattamaan tai joita vastaan olen kapinoinut. Kasvamisen oppaita!


Rouva Huu on tyttökirjamieltymyksissään ollut aina vähän kotikutoinen: L. M. Montgomeryn klassisia tyttökirjasankareita, Annaa ja Uudenkuun Emiliaa, paljon suuremman vaikutuksen minuun teki 1970-luvun lapsuudessani sittenkin Anni Swanin Iris Klewe. Olen ostanut Iris rukan perheen kesälomamatkalla Vammalasta Tyrvään kirjakaupasta kesällä 1976. Kirja maksoi kahdeksan markkaa.




Iris rukan lukemiseen liittyy lapsuuden voimakkain tunnepohjainen lukuelämykseni: makaan vatsallani vanhassa sivustavedettävässä valkoisessa puusohvassa ja luen kohtaa, jossa kerrotaan Iriksen sielunsiskon ja luottoystävän Ulla Stjernfeltin kuolemasta. Muistan yhä, kuinka itku ryöpsähti minusta voimakkaana ja jatkui pitkään.

Kun luen kirjaa aikuisena, ihmettelen tunnereaktioni voimakkuutta. Ullan kuolema kuvataan hyvin lyhyesti ja jopa lakonisesti. Todennäköisesti samaistuin Iriksen ulkopuolisuuden ja Ullaa kohtaan tunnetun syvän luottamuksen tunteisiin ja itkin tavallaan Iriksen puolesta. Iris joutui nimittäin hillitsemään surunsa pahansuopien ja ymmärtämättömien sukulaisten läsnä ollessa.

Anni Swanin varhaisin nuortenromaani, tyttöjä ja poikia tasavertaisesti kiinnostava Tottisalmen perillinen, ilmestyi vuonna 1914 ja tyttö- ja koululaisromaanin mitat täyttävä Iris rukka pari vuotta myöhemmin, vuonna 1916.

Swan hyödynsi monissa kirjoissaan notkeasti löytölapsiaiheen lisäksi tuhkimoteemaa, jossa kovia kokenut päähenkilö nousee rääsyistä rikkauksiin. Ollin oppivuodet (1919) on rakenteeltaan puhdasverinen, joskin melko romanttinen poikaromaani. Pikkupappilassa-romaanin (1922) päähenkilö Ulla on taiteellisesti lahjakas ja impulsiivinen pyryharakka, joka oli yksi ensimmäisistä kansainvälisen tyttökirjallisuuden mallin mukaan luoduista kotimaisista sankarittarista.

Mikä Anni Swanin nuortenromaani on jäänyt Sinulle parhaiten mieleen?

torstai 17. maaliskuuta 2011

Mikä on oikeasti vaarallista?


Karin Henriksson & Maarit Gunnervall: Oikeasti vaarallista. Suomentanut Anna Kervinen. 43 sivua. Schildts 2010.

Karin Henriksson & Maarit Gunnervall: Farligt på riktigt? Schildts 2010.










Japanin maanjäristys-, tsunami- ja ydinvoimalaonnettomuuden uutisointi on synnyttänyt taas uuden kiperän haasteen lasten kasvattajille: kuinka keskustella maailman tapahtumista kodeissa, päiväkodeissa ja kouluissa rakentavasti mutta lapsen perusturvallisuuden tunteen silti säilyttäen?

Vaikka viime keväänä ilmestynyt Karin Henrikssonin & Maarit Gunnervallin kuvakirja Farligt på riktigt (suom. Oikeasti vaarallista) ei annakaan luonnonkatastrofiin mitään kaiken kattavaa selitystä, se saattaa silti toimia lapselle hyvänä katalysaattorina pohtia ja työstää eteenpäin paitsi henkilökohtaisia niin myös yleisiä huolen ja pelon aiheita. Nimenomaan pelkistetyn esitystapansa ansiosta kuvakirja sopii erinomaisesti myös isossa lapsiryhmässä ääneen luettavaksi.

Kuvakirja pyrkii pääsemään lapsen pelkojen ytimeen. Päähenkilönä on vasta kolmevuotias Matilda, jolle isovanhemmat kertovat jännittäviä satuja. Mummu vakuuttaa, että satujen tapahtumat eivät ole oikeasti vaarallisia: on tehtävä ero mielikuvituksen ja toden välillä.



Ja tämän toteamuksen innoittamana tyttö ryhtyy pohtimaan, mikä sitten on oikeasti vaarallista.

Pelon ja huolen aiheet ovat Matildan vähäiseen ikään nähden toisaalta hyvin konkreettisia mutta samalla täysin mielivaltaisia. Muun muassa dinosaurukset, autot, elokuvat, terävät veitset, kummitukset ja hirviöt, ruoka suussa leikkiminen, rokottaminen, hämähäkit, pesuaineet, sähkö ja vanhempien poissaolo askarruttavat Matildaa ja mummo antaa järkiperäisiä mutta ytimekkäitä vastauksia niiden vaarallisuusasteesta:

Ovatko pesuaineet vaarallisia?

Ovat! Siivoukseen, pyykinpesuun ja tiskaamiseen käytetään aineita, joita ei ole hyvä niellä.
---
Onko vaarallista että äiti tai isä on poissa kotoa?

Ei! Äidit ja isät ovat välillä poissa. He käyvät töissä, matkustavat, tapaavat kavereita ja urheilevat. Sinäkin olet poissa kotoa, kun olet päivähoidossa.




Matildan maskottina esiintyy jokaisessa kuvassa hänen pehmolelunsa, valkoinen karitsa, joka on tavallaan tytön sijaistoimijana kuvitelluissa vaaratilanteissa. Tuntuu tarpeettomalta, että päähenkilön ikä on määritetty kirjassa niin tarkasti: isommat lapset voivat torpata kuvakirjan liian vauvamaisena Matildan vähäisen iän takia.

Maarit Gunnervallin kollaasikuvitus
on räväkkää ja yhdistelee äskettäin Lastenkirjahyllyssä esitellyn Jonna och mirakelträdet –kuvakirjan tapaan monia eri pintamateriaaleja. Kollaasikuvituksen ei välttämättä tarvitse olla levotonta ja silmille hyppivää, mutta Gunnervallille tämä rosoisen-riehakas tyyli näyttää olevan suoranainen tavaramerkki. Gunnervall (s. 1977) asuu Sveitsissä, missä hän työskentelee ruotsin kielen opettajana.



Karin Henriksson (s. 1970) perusti kirjansa inspiroimana samannimisen Farligt på riktigt –blogin, joka valitettavasti näyttää hiljenneen heti kirjan julkistamisen jälkeen. Helsingissä syntynyt, sittemmin Ruotsiin muuttanut ja yritysten kestävän kehityksen hankkeissa konsulttina työskentelevä Henriksson on neljän lapsen äiti. Arvatenkin kirja syntyi omien lasten inspiroimana.

Näin Henriksson kirjoittaa blogissaan:

Små barn flätar samman fantasi och verklighet på ett underbart sätt. Allt är nytt.

Vi vuxna vill skydda våra små från faror, som de möter i sin vardag. Man känner sej lätt tjatig.


Suna Vuoren ja Katri Kirkkopellon kuvakirja Hirveää, parkaisi hirviö (WSOY 2005) ilmestyi juuri Thaimaan tsunamikatastrofin jälkeen. Sivujuonteena kirjassa käsitellään lapsen peloista pahinta eli pelkoa vanhempien kuolemasta.

Kirjassa pikku hirviö penää äidiltään lupausta siitä, että äiti ei kuolisi ennen kuin pikku hirviö on varttunut isoksi. Sujuvasti äitihirviö lupaa kuolla vasta myöhemmin:

– Mutta ettehän te kuole vielä?
– Emme kuole, sanoi isähirviö. – Minä uskon, että me elämme pitkän ja onnellisen elämän ja kuolemme vasta, kun sinä olet jo iso hirviö.
– Ja silloin, sanoi äitihirviö, – sinulla on kenties omia pieniä hirviöitä, jotka heräävät keskellä yötä ja kyselevät olemassaolosta ja siitä, miltä kuoleminen tuntuu. Silloin sinä ymmärrät, että ne ovat vaikeita kysymyksiä, joihin tuskin on yhtä oikeaa vastausta. Niin on aina ollut ja tulee olemaan.


Arvostelin kuvakirjan Aamulehteen ja kyseenalaistin kritiikissä tällaisen lapsipsykologian juuri elämän ennalta-arvaamattomiin tragedioihin vedoten. Kohtaus oli banaali nimenomaan tsunamin tuhoon rinnastettuna, mutta yksittäisestä luonnonmullistuksesta irrallaan tulkittuna se on lastenkirjallisuudessa tuiki tavanomainen ja softattu tapa työstää elämän ja kuoleman vaikeita kysymyksiä yhdessä lapsen kanssa.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Elämän ihmeitä linnunpoikasen matkassa


Pirkko Vainio: For Those Who Want to Fly. Clavis 2009.

Tervetuloa maailmaan! Kuvitus Pirkko Vainio. 44 sivua. Lasten Keskus 2008.














Tämä menovinkki tulee nyt vähän myöhässä, mutta parempi myöhään kuin ei ollenkaan:

Tamperelaisilla on mahdollisuus vielä parin päivän ajan tutustua Pirkko Vainion kuvakirjaoriginaalien myyntinäyttelyyn ”Kuvia saduista” Lastenkirjainstituutissa, os. Puutarhakatu 11 A. Näyttely on avoinna perjantaihin 18. maaliskuuta asti klo 10–15.

Näyttelyssä on kuvitusoriginaaleja Vainion kuvakirjoista Minun ystäväni (Lasten Keskus 2000), Sippo Satakieli (Lasten Keskus 2006), Joulun valo (Lasten Keskus 2009) ja Ami (Schildts 2010), joista kaksi viimeksi mainittua on esitelty myös Lastenkirjahyllyssä.

Mikäli on kiinnostunut lastenkirjan kuvitustaiteesta ja kuvan tiestä kuvittajan työpöydältä lukijan ja kuvan katsojan ulottuville, on suotavaa käydä mahdollisimman usein myös kuvitusoriginaalien näyttelyissä. On nimittäin hyvä nähdä alkuperäiset kuvitustyöt ja vertailla niitä kuvakirjan painojälkeen.

Pirkko Vainion kuvitusten suhteen tosin ei silmämääräisesti arvioiden ole tapahtunut paljonkaan hallaa, mutta joskus alkuperäisten töiden näkeminen voi lyödä katsojan ällikällä. On myös hyvä nähdä originaalien koko, joka ei läheskään aina ole yksi-yhteen painetun kuvan kanssa.


Pirkko Vainio (s. 1957) on asunut pitkään Italiassa Firenzessä, mutta hän on palannut hiljattain takaisin Suomeen. Vainion herkkä ja taidokas akvarellikuvitus tunnetaan ympäri Eurooppaa: hänen kuvittamiaan kirjoja on ilmestynyt muun muassa Englannissa, Ranskassa ja Sveitsissä ja niitä on käännetty 13 eri kielelle.

Vainion tyyli on suomalaisen makuun melko pastellinen. Hänen ehdoton valttinsa ovat herkät eläinkuvat, joista löytyy myös suomalaisen luonnon jyhkeyttä ja kansansaduista tuttujen eläinten karakteristiikkaa.

Hyvä esimerkki Vainion herkkyydestä on alun perin Belgiassa ilmestynyt kuvakirja, jonka Rouva Huu löysi Lastenkirjainstituutista englanninkielisenä, Yhdysvalloissa ilmestyneenä laitoksena. For Those Who Want to Fly on monenikäisten filosofinen kuvakirja kasvamisen haasteista.



Kirjassa on aforisminkaltaisia mietelmiä, joiden rinnalla hellyttävä linnunpoikanen opettelee elämän aakkosia. Kirjaa ei ole tällaisenaan julkaistu suomeksi mutta kuvitus löytyy Lasten Keskuksen kustantamasta täytettävästä vauvakirjasta Tervetuloa maailmaan, jossa on tilaa myös vauvan ensimmäisen vuoden muistoille ja valokuville.

sunnuntai 13. maaliskuuta 2011

Etsivä ei löydä novelleja, mutta kelpo tarinoita sitäkin enemmän


Toim. Tapani Bagge: Etsijät. Novelleja nuorille. 168 s. Tammi 2011. Kansikuva Janne Harju.














Tapani Bagge on lasten- ja nuortenkirjailijakollegoineen tarttunut haasteeseen kirjoittaa varhaisnuorille sopivia kertomuksia. Niitä tarvitaan kosolti esimerkiksi äidinkielen ja kirjallisuuden oppiaineen opetuksessa.

Etsijät sisältää 15 tarinaa, stooria tai kertomusta. Ladattua kieltä, intensiivisen jännitteistä kerrontaa sisältävän ns. haukka-motiivin sisältämän perinteisen novellin tunnusmerkkejä niistä ei tiukalla seulalla tulkittuna juurikaan löydy. Siksi tekisi mieli kyseenalaistaa koko novelli-termin käyttö – varsinkin kun se pahimmillaan karkottaa potentiaaliset lukijat kajoamasta koko kirjaan.

Kokoelmassa on mukana lasten- ja nuortenkirjatuotannossaan aiemminkin lyhyeen ilmaisuun mieltyneitä tekijöitä: Marja-Leena Tiainen (Montonen ja yks enkeli, Tammi 1990), Salla Simukka & Karo Hämäläinen (Luokkakuva, Tammi 2009), Sari Peltoniemi (Ainakin tuhat laivaa. Kertomuksia täältä ja muualta, Tammi 2005) ja Tuula Kallioniemi (Viimeinen juna, Otava 1989, Lätkässä, 1990, Järvihirviö, 1991, Lanka palaa, 1999, Nikolai Kärpäsen ihmeellinen talvi. Omituisia juttuja, 2004).

Useampi tekijöistä on hionut lyhyen ilmaisun taitoaan myös monissa oppikirjatyöryhmissä ja sanataiteen ohjaajina. Löytyypä joukosta myös yksi uusi tulokas, Petra Forstén, joka debytoi Kouvolan Dekkarikilpailun antologiassa. Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana työskentelevän Forsténin (s. 1976) tarinassa "Jäljillä" seikkailevat samat päähenkilöt kuin hänen ensimmäisessä, parasta aikaa tekeillä olevassa nuortenromaanissaan. Samanlaiseen ns. ketjuttamiseen on päätynyt myös Karo Hämäläinen "Hurja meriseikkailuni" –kertomuksessa, jossa kohdakkoin ilmestyvästä, eri kirjailijoiden kirjoittamasta Jylhänperä-sarjasta (Tammi 2011) tuttu kirjastonhoitaja Moilanen muistelee.

Moni kirjailijoista on päätynyt hyödyntämään kansanperinteestä tai jännityskirjallisuudesta ammentavia elementtejä tarinoissaan (esim. Tomi Kontion "Pirunpuntari", Tapani Baggen "Aavejuna", Sari Peltoniemen "Nynnyt", Harri István Mäen "Ne" ja Ansu Kivekkään "Botski").

Toisaalta myös realistinen, koulun ja kodin piiriin sijoittuva kertomus on arvossaan (esim. Salla Simukan "Salainen ihailija", Kirsti Kurosen "Viimeinen kesä" ja Tuula Kallioniemen "Hattujen kuningas", joissa tavoitetaan klassisen novellin tiiviitä tunnetiloja ja symboleita lapsuuden ja nuoruuden kaltevalta rajapinnalta ilman turhaa alleviivausta.

Näitä kahta lajityyppiä yhdistää herkullisesti Eppu Nuotio tarinassaan "Pidä huoli tavaroistasi", joka oli kokoelman yllättäjä hykerryttävän aiheensa ja hauskan opetuksellisuutensakin ansiosta. Veikkaanpa, että tämän kertomuksen jälkeen koululaiset pitävät tarkempaa huolta irtaimesta omaisuudestaan koulussa. (Olisi kiva spoilata, mutta pidän visusti suuni kiinni enemmästä juonireferoinnista…)

Huumoriakin tarinoista onneksi löytyy, varsinkin lajityypin suvereeneina mestareina tunnetuilta Timo Parvelalta (kertomus "Minun veljeni on idiootti") ja Tuula Kallioniemeltä.

Tarinoiden päähenkilöt ovat järkiään noin 12-vuotiaita. Hiukan väljempi ladonta ja kuvitus olisi varmasti lisännyt kirjan houkuttelevuutta entisestään. Tälle vaativalle ja monien harrastusten kuormittamalle kohderyhmälle pitää mielestäni tehdä mahdollisimman houkutteleva ja koukuttava kattaus. Janne Harjun labyrinttikansikuva on hauska oivallus esitellessään tarinoiden sankareita ja tapahtumamiljöitä.

perjantai 11. maaliskuuta 2011

Kuvakirjojen erikoistehosteita


Tracey Corderoy & Tina Macnaughton: Leevin uintiretki.
Karisto 2011.

M. Christina Butler & Gavin Scott: Kanin keväthattu. Karisto 2011.

Stephanie Stansbie & Polona Lovsin: Pikkuhiiri ja yön äänet. Karisto 2010.


Tässä kolme käännettyä kuvakirjaa, joissa on kaikissa mukana jokin toistuva erikoisefekti: Leevin uintiretkessä kimallesäihke, Kanin keväthatussa samettinen kangaspinta ja Pikkuhiiri ja yön äänet –kirjassa äänitehosteet.

Perheen pienimmille suunnatut kuvakirjat eivät herttaisen kuvitustyylinsä ja ennalta arvattavan tarina-aihionsa puolesta juurikaan eroa toisistaan. Niiden viehätys perustuneekin juuri "ylimääräiseen luksukseen": lapsesta on hauska sivellä kädellään samettista pintaa ja pieni tingelis-tangelis-säihke toiminee edelleen samaan tapaan kuin rakkaimmat kiiltokuvat ennen vanhaan konsanaan.

Kanin keväthatussa pikkukani ei suostu luopumaan sille rakkaasta villamyssystä, vaikka aurinko porottaa ja tekee sen olon tukalaksi. Lopulta viisas mummi keksii tehdä kanille uuden hienon keväthatun, josta tietysti tulee kanin rakkain päähine!

Leevi-ankka erottuu ankkapoikueen kilteistä ja kuuliaisista siskoankoista uteliaisuutensa takia. Leevi lipeää kerta toisensa jälkeen kimalteisesta päivänkakkaraketjusta omille teilleen ja ajautuu näin – ainakin emon mielestä – moniin pulmatilanteisiin.

Siinä missä nämä kaksi kuvakirjaa ovat ihanteellisia juuri iltasatuhetkiä varten seesteisen ja leppoisan tunnelmansa takia, niin Pikkuhiiri ja yön äänet on parasta lukea (kuvakirjan kannen ”Ihana äänikirja iltahetkiin” - suosituksesta huolimatta) kirkkaan päivänvalon aikaan ja lapsi turvallisesti aikuisen sylissä. Äänitehosteet kajahtavat ilmoille merkittyä "äänipalloa" sormella painaen. Äänitehosteet toimivat pienillä kelloparistoilla ja ne ovat vaihdettavissa kirjan takakannen kautta.

Pikkuhiiri havahtuu sängyssään yön moniin ääniin. Se kuulee pöllön huhuilua, kolkkoa kellon tikitystä, myrskytuulen suhinaa, veden tippumista, oven narahduksen, kolinaa, valittavaa ujellusta ja kutsuu hädissään emonsa paikalle, koska uskoo kummituksen olevan lähistöllä. Äiti antaa hiiren kuulemille äänille luonnollisen selityksen. Lopulta hiiri nukahtaa omaan sänkyynsä – ja kuorsaa äänekkäästi!

Tove Janssonin Kuinkas sitten kävikään (WSOY 1952, 20. p. 2007. ) lumoaa yhä uusia lukijasukupolvia yksinkertaisen reikäefektinsä vuoksi.

Rouva Huu muistaa, kuinka ällisteli neljännesvuosisata sitten (!!!) ensimmäistä käännöskuvakirjaa jossa oli erikoistehosteena hologrammia, Michael Palinin, Alan Leen ja Richard Seymourin Peilikiveä (WSOY 1986). Se on edelleen käypä ja lajissaan harvinainen fantasiakuvakirja, jota mainostettiin "aavemaisilla, kolmiulotteisilla hologrammikuvilla".

maanantai 7. maaliskuuta 2011

Kaikkivoipainen lapsi pelastajana


Tuula Pere & Sanna Pelliccioni: Sanni ja taikakivi. 27 sivua. WickWick 2010. Ulkoasu Sanna Pelliccioni.

Stella and the Magic Stone. Kääntänyt Päivi Vuoriaro. WickWick 2010.

Nalle Valtiala & Maarit Gunnervall: Jonna och mirakelträdet. 34 sivua. Schildts 2010. Typografia Nora Kitinmäki.




Tässä kaksi kiinnostavaa jo viime vuonna ilmestynyttä kuvakirjaa, joista Rouva Huu sai vihiä vasta nyt. Sattumalta niissä molemmissa on sama ja hiukan problemaattinen teema.

Tuula Peren ja Sanna Pelliccionin samanaikaisesti myös englanniksi ilmestyneessä Sanni ja taikakivi -kuvakirjassa esikouluikäisen Sannin ukki kaatuu polkupyörällä, loukkaa päänsä ja menettää tajuntansa. Ukki makaa sairaalassa ja tyttö on hämmentynyt:

Sanni ei olisi halunnut jättää ukkia yksin. Tavallisesti ukki tuntui suurelta aikuiselta, mutta nyt hän oli kuin pieni lapsi, josta jonkun täytyi pitää koko ajan huolta.




Ukki on opettanut Sannin tutkimaan läheisellä kivilouhoksella kiviä. Sanni näkee unen, joka innostaa häntä etsimään ukin parantavan taikakiven. Tuumasta toimeen. Sopivan kiven löydettyään Sanni haluaa heti lähteä ukin luokse.

Vanhemmat toppuuttelevat kuitenkin Sannin kiirettä. Lapsen ja aikuisten elämäntapojen eritahtisuus ja arvojärjestykset todentuvat havainnollisesti Sanna Pelliccionin kuvituksessa, jossa vanhemmat sulkevat epähuomiossa lapsen tarpeet omiensa ulkopuolelle.




Sanni lähtee sairaalaan yksin. Ja voi ihmettä: auringon säteet energisoivat taikakiven sairaalan ikkunalla: ukki herää ja on heti entisellään.

Lastenkirjallisuuden kuvittajana Sanna Pelliccioni tunnetaan entuudestaan Onni-pojasta kertovasta katselukirjasarjasta (Minerva) ja Pierretta Diamantopouloksen Villikukka-sadun kuvituksestaan (WSOY 2010). Tänä vuonna on ilmestynyt myös Tammenterho-sarjassa Pelliccionin kuvitus Katri Tapolan tarinaan Pieni prinsessasatu, johon Rouva Huu palaa myöhemmin uudelleen.

Onni-poika -kirjojen tyylilaji on – osin nuoremman kohderyhmänkin takia – varsin pelkistetty ja melko yksiulotteinen, mutta Sanni ja taikakivi esittelee omintakeisen ja kuvakulmiltaan virkeän Pelliccionin. Hänen isopäisissä ja suurisilmäisissä ihmishahmoissaan on sopivassa mitassa paitsi herkkyyttä niin myös karismaa.

Myös Nalle Valtialan ja Maarit Gunnervallin kuvakirjassa Jonna och mirakelträdet Jonnan vanhemmat omivat surun läheisen hyvinvoinnista kokonaan itselleen.

Jonnan mummon sydän on väsynyt ja vanhemmat ovat huolestuneita. Mummo itse kuitenkin kiistää Jonnalle olevansa huonovointinen:

- Mormor, hur mår du? frågar Jonna förskiktigt.
- Tack, bra, svarar mormor. Mig är det inget fel på.

Men hon ser så svag och bräcklig ut. Som en porslinfigur som bär som helst kan brista. Hon rör sig långsamt och mödosamt. Det är knappt hon orkar lyfta vattenkannan.





Sannin tavoin Jonnakaan ei jää surkuttelemaan tilannetta, vaan ryhtyy toimeen. Kirjakaupassa hän lukee tietokirjasta intialaisesta parantavasta ihmepuusta. Jonnan pettymykseksi puuta ei kuitenkaan ole enää olemassa.

Jonna muistaa mummon ikkunalaudalla kasvavan kasvin, jonka alkuperästä mummollakaan ei ole tietoa. Hän päättää kokeilla sen toimivuutta ja syöttää yhden kasvin lehden mummolle.

Ja hokkus-pokkus: mummo toentuu, nousee sairasvuoteelta heilumaan imurin kanssa puuhakkaana jo seuraavalla aukemalla ja viettää pian punaposkisena ja kokonaan tervehtyneenä joulua yhdessä perheen kanssa.




Sanni ja taikakivi –kuvakirjassa ei suoranaisesti selitetä ukin ihmeparantumisen johtuvan lapsen toimista. Jää lukijan pääteltäväksi, onko kyse vain puhtaasta sattumasta. Sitä vastoin suomenruotsalaisessa kuvakirjassa lapsen pelastusoperaatio tulee konkreettisemmaksi eikä jätä mielikuvittelulle niin paljon sijaa.



Pidän myös varsin kyseenalaisena sitä huolettomuutta, jolla kirjassa annetaan lapselle malli siitä, että tuntemattoman kasvin lehtiä voisi syödä. Monet huonekasveista ovat oikeasti myrkyllisiä!

Rouva Huu on hämmentynyt näiden molempien kuvakirjojen lukemisen jälkeen. Vaikeiden ja rankkojen asioiden yhteydessä lapsi haluaisi ymmärrettävästi uskoa taikuuteen ja ihmeisiin. Lapsen vajavainen elämänkokemus ja vähäinen ymmärrys elämän kiertokulusta selittää lapsen halun ratkaista ongelmia fantasian kautta. Mutta ymmärtääkö lapsi näiden kuvakirjojen allegoriat ja entäs kun kirjojen esittelemät ”vippaskonstit” eivät toimikaan tosielämässä?

Ja onko niin, että trendikkäät fantasia-aihelmat työntyvät jo entistä näkyvämmin myös realistisiin kuvakirjoihin?

Toinen kiinnostava trendi-ilmiö on kollaasikuvitus, jota eritoten suomenruotsalaiset kuvittajat ovat koko 2000-luvun kehitelleet kuvakirjoissa. Maarit Gunnervallin jippona ovat valokuvakollaasit oikeista hiuksista ja erilaisten skräppäys-askartelupaperien hyödyntäminen tapetteina ja muina pintaelementteinä. Kirjan lopussa jopa kerrotaan, että käytetyt koristepaperit ovat Graphic 45 –sarjaa, jota voi hankkia Sinellin askarteluliikkeestä!

Gunnervallin kuvitus on räväkkää ja ainakin minun silmiini vähän aggressiivista. Toisaalta levoton yleistunnelma on perusteltavissa sillä, että asia on lapselle vaikea ja ristiriitainen.