perjantai 25. maaliskuuta 2011

Osaatkos piirtää tämän kissatarinan?


Toini Karivalo: Kun isä kissan piirsi. Parinpellon tarinoita. Kuvittanut Anne Miettinen. 126 sivua. Kirjapaja 1981.

Ritsagor. Sammanställda och berättade av Per Gustavsson. Illustrerade av Boel Werner. 80 s. Alfabeta 1995.











Rouva Huu on yrittänyt jäljittää kääntökuvien historiaa ja sen kupeessa intoutunut myös muistelemaan lapsuudestaan tuttuja piirrostarinoita.

Spontaanin aihehaun tuloksena seulaan jäi Toini Karivalon (s. 1913) omaelämäkerrallinen lastenromaani Kun isä kissan piirsi. Parinpellon tarinoita. Kirja ajoittuu vuosiin 1918–1926, jolloin Karivalon isä oli Hollolassa papin virassa.

Totuuspohjasta ja avoimesta muisteluluonteesta huolimatta kirjan tapahtumat ovat myös yleisellä tasolla kiinnostavia. Tämänkaltaisia historiallisia lastenromaaneja soisi ilmestyvän enemmänkin!

Kirja koostuu nelilapsisen perheen monista omaperäisistäkin tempauksista pikkupappilassa ja sen välittömässä läheisyydessä. Niissä on vähän samanlaista nostalgista nostetta kuin Astrid Lindgrenin Vaahteramäen Eemelissä, vaikka pappilan lapset ovatkin Eemeliä huomattavasti vähemmän anarkistisia monissa toimissaan.



Lapset ottavat luontevasti osaa moniin maaseudun puhdetöihin ja oppivat näin samalla enemmän elämästä ja ihmisistä. Kerrontaa siivittää lämpö ja yhteenkuuluvuuden tunne. Papin virkaa hoitava isä on hämmästyttävän moderni ja lapsilähtöinen. Paitsi että hän on taitava kertomaan piirrossatua ukosta ja akasta, jotka päättivät rakentaa talon, hän keittää myös lastensa kanssa nekkuja!



Anne Miettisen kansatieteellisesti tarkat ja hienopiirteiset tussipiirrokset hivelevät silmää. Ne havainnollistavat hyvin 1910-luvun tarve-esineiden, työvälineiden ja pukeutumisenkin historiaa.


Ruotsalainen tarinankertoja Per Gustavsson on koonnut kirjaksi joukon piirrossatuja. Hän on jäljittänyt piirrossatuja kansanperinteen arkistosta, mukaillut niitä tarvittaessa ja keksinyt myös muutamia aivan uusia. Gustavsson on löytänyt piirrossadun varhaisimpia variantteja Saksasta vuodelta 1575. Suomessa varhaisimmat maininnat löytyvät suomenruotsalaisen kansanperinteen pelejä ja leikkejä esittelevästä kokoelmasta vasta 1800-luvun puolivälin jälkeen.

Piirrossadut eivät ole aikojen saatossa juurikaan tutkijoita tai kansanperinteen tallentajia kiinnostaneet. Tämän Gustavsson selittää johtuvan piirrossatujen putoamisella kahden perinteen väliin: niiden tekstiainesta ei voi laskea sen koommin kansansatuihin, loruihin tai kansanrunoihin eikä niiden kuva-aineskaan solahda yhtään sen luontevammini kuvataiteenkaan kategorioihin. Omasta mielestäni piirrossadut ovat mitä suurimmassa määrin oman aikansa kansantaidetta, eräänlaista ITE-taidetta. Kahta tismalleen samanlaista piirrossatua ei nimittäin ole: jokainen piirtäjä tekee lopputuloksesta omanlaisensa.

Piirrossadut ovat olleet yleensä aikuisten ja lasten yhteistä viihdettä. Lapsi viehättyy kerta toisensa jälkeen piirrossadun lopputuloksesta ja vähitellen lapsen motoristen taitojen ja tarinankerronnan kehittyessä hän pystyy jatkamaan perinnettä myös nuorempien sisarusten hauskuttamiseksi.



Gustavssonin Ritsagor-kirjasta löytyy klassisen kissatarinan lisäksi muiden muassa sadut, joista sukeutuu lopulta possu, kaniini, kukko tai avain. Piirrostarinoita voi kaikin mokomin keksiä myös itse. Itse asiassa ne antavat kenelle tahansa amatööripiirtäjälle mahdollisuuden kuvitella olevansa Kylli-täti, joka lumosi lastenohjelmissa kuulijansa jännittävillä saduillaan ja piirroksillaan!

Hauskasti Per Gustavsson varoittaa, että Ritsagor-kirjaa ei missään nimessä saa lukea yhdessä lapsen kanssa! Aikuisen on ensin opeteltava sadut ja piirrosten eri vaiheet omin päin ja vasta sitten esitettävä taitonsa lapsille. Vain tällä tavalla piirrossatujen lumous säilyy.


Piirrossatuja on julkaistu Ruotsissa myös lastenkirja-antologioissa. Suomessa perinne on elänyt käsittääkseni lasten folklorena esimerkiksi lastenlehtien kautta.

Tätä perinnettä halusin osaltani jatkaa ja tehdä piirrossatua tutuksi myös nykyvanhemmille ja heidän lapsilleen. Päätoimittamani kahdeksanosaisen Satusaari-antologian osasta Hulivilivuori (Weilin+Göös 2005) löytyy piirrossatu "Ukon ja akan talo".

2 kommenttia:

Anneli kirjoitti...

Oih ja voih tätä nostalgiaa! Kansakoulunopettaja-äitini piirsi ja kertoi meille lapsille tasan tätä satua. Luulin aina, että hän oli sen itse kehitellyt, mutta ehkä olikin opettajaseminaarissa oppinut.

Anneli

Paula kirjoitti...

Tuttuja ovat, mutta unohtuneita. Kiitokset tästä - muistan nyt kertoa tarinat omille lapsilleni!