lauantai 30. heinäkuuta 2011

Vielä on kesää jäljellä leikittäväksi


Leena Hietamies & Karoliina Pertamo: Lapsen kesäkirja. Parhaat puuhavinkit. 87 sivua. Minerva 2011. Kansikuva Karoliina Pertamo ja Leena Kilpi.










Tämä kirja leikki koko kesän kuurupiiloa Rouva Huun työhuoneessa ja päätyy sen vuoksi vasta nyt esiteltäväksi.

Mutta parempi myöhään kuin ei ollenkaan.

Ja toisaalta – juuri nyt eletään monissa lapsiperheissä hiukan malttamattomia aikoja: kesä on kääntynyt jo peruuttamattomasti toiselle kyljelleen, ilmassa on hitunen kesän päättymisen haikeutta ja parhaansa tekevät myös koulureppujen ja syysvaatteiden mainostajat, jotka muistuttavat pian päättyvästä kesälomasta. Kesän lomareissut on jo tässä vaiheessa yleensä tehty ja mieli kurkottaa vähän varkain jo tuleviin syksyn rutiineihin. Silloin on hyvä keksiä jotain hauskaa, mieluusti kaikkia perheenjäseniä kiinnostavaa ja inspiroivaa yhteistä tekemistä.

Erilaiset puuha-, leikki- ja pelikirjat ovat selvästi yleistyneet 2000-luvulla. Niiden uusi suosio kertoo mielestäni paljon aikuisten omasta kyltymättömän nostalgian nälästä: halusta tutustuttaa lapset ja lapsenlapset oman lapsuuden pihaleikkeihin ja luonnonläheisiin puuhiin. Käpylehmät, kaarnalaivat, ulpukan emipossut ja pihlajanmarjahelmet ovat katoavaa leikkiperinnettä, jota halutaan nyt siirtää uusille sukupolville.



Näistä aineksista ammentaa Leena Hietamiehen koostama Lapsen kesäkirja.

Luonnonmukainen elämäntapa, luonnon kunnioitus ja kierrätysmateriaalien käyttäminen ovat keskiössä. Kirjassa on sekä sisällä että ulkona toteutettavia leikkejä, pelejä ja pikkuaskareita, joista monet kirjan nimestä huolimatta sopivat hyvin muinakin vuodenaikoina toteutettaviksi.

Askartelumateriaalit kerätään luonnosta tai hyödynnetään parittomia sukkia ja lapasia ja muita arkisia esineitä. Viisaasti muistutetaan luonnon turhasta häiritsemisestä ja riistämisestä.



Joitakin perinteisiä pihaleikkejä tekee mieli vähän kyseenalaistaa. Pitääkö nykylasta jo ohjeistaa leipuri- ja kahvilaleikkeihin hiekkalaatikolla tähän tapaan:

"Leipurileikki"

Sokerileipuri valmistaa hienot kakut pihalla, esimerkiksi hiekkalaatikossa. Tee kosteasta hiekasta hiekkakakkuja ja leivoksia sekä pullia ja piirakoita. Koristele ne mansikoilla ja kermavaahdolla eli puna-apiloilla ja koiranputkenkukinnoilla tai persikanpuolikkailla eli voikukan kukinnoilla.

"Kahvilaleikki"

Kakkujen ja muiden hiekkaleivonnaisten lisäksi voit tehdä myös muita ruokia. Voit laittaa leikkiruuaksi vaikka sillivoileipiä. Kaarnanpala tai puulastu on voileipä. Sivele sille voita eli voikukan terälehtiä ja päällimmäiseksi sillifilee, voikukanlehti.
Hyvän kesäkeiton saat silppuamalla vesikattilaan erilaisia ruohoja ja kukkasia. Puuroa voit tehdä vedestä ja sahajauhosta tai hiekasta.
Herkullisen näköistä kahvia tehdään sekoittamalla veteen vähän savea ja hienoa hiekkaa.


Aika absurdi lajissaan on "Hammaslääkärileikki":

Puhdista ison kiven pikkukoloja poralla, jonka teet puutikusta. Täytä "hampaiden" reiät hopeapaperista tai savesta pyöritellyillä paikoilla. Poraa paikat kunnolla paikoilleen. Kerää hopeapaperit pois, kun olet lopettanut leikin, niin luontoon ei jää roskia.


Hauskoja puuhaideoita Rouva Huun makuun olivat "Herneleikki", jossa lattialle kaadetaan kourallinen kovia herneitä, joita poimitaan kilpaa pyykkipojan avulla ja "Höyhenlentis", jossa oviaukkoon pingotetaan naru, jonka yli puhalletaan höyhentä.

Nykylapsien mediavetoiselle kilpailuvietille on annettu piirun verran periksi, kun kirjassa on myös ohjeet "Talent-kisan" ja "Levyraadin" järjestämiseksi.

Karoliina Pertamon levollinen ja värikylläinen kuvitus hivelee silmää.

Erikoisena voi pitää kirjantekijöiden todennäköisesti aivan tietoista ratkaisua, että kuvitus ei anna puuhiin seikkaperäisiä työohjeita. Harva lapsi osaa enää sitoa kukkaseppelettä perinteisellä sidontatekniikalla, mutta kirjan henkeen kuuluukin se, että jokaisen persoonallinen lopputulos kelpaa sellaisenaan. Piiruntarkat työohjeet ja aikuismaisen siistit valmiit askartelun tuotokset eivät useinkaan innosta lapsia tekemään omia luomia kokeiluita.



Pertamon kuvissa pääosassa ovatkin isopäiset iloiset lapset, jotka ovat selvästi tehneet sinunkaupat luonnon ja erilaisen luovan näpertelyn kanssa. Retrotyyli näkyy maltillisesti lähinnä värien, muotojen ja kuvioinnin valinnoissa.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

Ystävyyden, vanhemmuuden ja vapauden ylistys


Astrid Lindgren: Ronja ryövärintytär. Kuvittanut Ilon Wikland. Suomentanut Tuula Taanila. 239 sivua. WSOY 1981. 26. painos 2007. Pokkariversio ilmestyy 2011.

Ronja ryövärintytär. Ryhmäteatterin esitys Hyvän omantunnon linnakkeessa Suomenlinnassa 27. elokuuta asti. Ensi-ilta 16.6.2011. Ohjaus Akse Pettersson. Päärooleissa Rosanna Kemppi (Ronja) ja Ylermi Rajamaa (Birk).
Muissa rooleissa Iina Kuustonen, Arttu Kapulainen, Sauli Suonpää, Annika Poijärvi, Heidi Kirves, Tommi Rantamäki, Kai Vaine ja Leo Honkonen.


 Musiikki Jukka Hannukainen ja Jussi Kärkkäinen. Lavastussunnittelu Janne Siltavuori. Maskeeraussuunnittelu Riikka Virtanen. Puvustussuunnittelu Anna Sinkkonen. Valaistussuunnittelu Tomi Tirranen
. Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen. Esitystä suositellaan yli 7-vuotiaille. 










Rouva Huun kesämatka suuntautui äskettäin Helsinkiin ja matkan huipennuksena oli Ryhmäteatterin näytelmä Ronja ryövärintytär Suomenlinnassa.

Junamatkalla jo fiilistelin lukemalla Astrid Lindgrenin (1907–2001) Ronja ryövärintytärtä pitkälle yli puolen välin. Siitä oli hyvä solahtaa Ryhmäteatterin tulkintaan. Hyvän omantunnon linnakkeen katettu katsomo ja näyttämö muodostivat suojaisan sadunomaisen ja intiimin miljöön.

En tähän hätään ennättänyt kaivella arkistojani ja tarkistaa, millaiset olivat Lindgrenin omat tausta-aatokset Ronja ryövärintytärtä kirjoittaessaan. Väkivallan sekä henkisen ylivallan vastustaminen nousevat yhtä kaikki saturomaanin ja näytelmän keskeisiksi teemoiksi. Rosvoyhteisön keskinäinen lojaalius ja yhteishenki tulevat myös kauniisti esille.

Itselleni likeisimmäksi teemaksi kirjasta ja näytelmästä nousi kuitenkin monien ristiriitaistenkin tunteiden kyllästämä vanhemmuus – kuinka antaa lapselle riittävästi tilaa omaan kasvuun ja itsensä löytämiseen.



Näitä herkkiä tuntoja näytelmäkin onnistui aika-ajoin koskettavasti kuvaamaan. Kreeta Salmisen tilalla näytteli yhä Rosanna Kemppi, mutta tytär pongasi yleisön joukosta Salmisenkin, joka varmasti pian pääsee jalkavammansa parantumisen jälkeen jo loppukesän näytäntöihin.

Tänä vuonna Ronja ryövärintyttären ilmestymisestä tulee kuluneeksi 30 vuotta. Ryhmäteatterin näyttelijät ovat kaikki niin ikään kolmekymppisiä ja he ovat tehneet hellyydellä oman tulkintansa lapsuutensa rakkaasta lastenkirjasta.



Astrid Lindgrenin elämäntarinan yhteydessä ei aina muisteta, että hän teki kirjailijan työnsä ohella pitkän uran lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustannustoimittajana Raben & Sjögrenin kustantamossa vuodesta 1946 lähtien lähes neljännesvuosisadan ajan. Tässä puolipäiväisessä toimessaan hän jatkoi keskeytyksettä aina vuoteen 1970 asti.

Todennäköisesti nämä kaksi työtä – kirjailijana ja kustannustoimittajana – limittyivät siinä määrin hedelmällisesti toisiinsa, että Lindgrenin koki tämän kaksijakoisen työnsä mielekkääksi.

Veljeni, Leijonamieli ja Ronja ryövärintytär syntyivät vasta Lindgrenin eläkevuosina.

Lastenromaaneissaan Mio, poikani mio, Veljeni Leijonamieli ja Ronja Ryövärintytär Astrid Lindgren on hyödyntänyt pohjoismaista sankaritarustoa ja anglosaksisen fantasian aineksia. Lindgrenin fantasiaromaaneissa ei kuitenkaan ole pääosassa fantasiahahmoja, vaan tavallisia lapsia, jotka solahtavat kukin tavallaan satuun ja seikkailuun. Ryhmäteatterin puvustuksesta vastannut Anna Sinkkonen oli luonut hienoja hahmoja männiäisistä, kakkiaisista ja ajattarista.

sunnuntai 17. heinäkuuta 2011

Futistyttö etsii itseään


Anneli Kanto: Huippuvalmentaja. Futistyttö 4. 175 sivua. Karisto 2011. Kansikuva Noora Katto.











Anneli Kannon Futistyttö-sarja on elämänmakuinen ja kaikessa rosoisuudessaan sympaattinen varhaisnuortensarja.

Yläkouluun siirtyvän Oonan elämä ei onneksi pyöri pelkästään jalkapallon ympärillä: isoveli ja äiti ovat hänelle kaikessa rasittavuudessaankin hänelle tosi tärkeitä. Sarjan yksi ilmeinen vahvuus on tavallisen kotielämän kuvaus. Free lance -toimittajana työskentelevä yksinhuoltajaäiti joutuu venyttämään penniä, mutta ymmärtää tehdä myös arkeen mieltä nostattavia juhlan paikkoja.

Koulun vaihdoksen jälkeen vanha kaveripiiri pitää pintansa, mutta kuvioiden laajentuessa hänen lähipiiriinsä tulee aivan uusiakin tuttavuuksia –Etiopiasta adoptoitu Emilia ja Thaimaasta perheensä kanssa muuttanut Tan.

Oonan identiteettikriisi adoptiolapsena on kirjan yksi keskeinen teema. Oona zuumaa erilaisuuttaan veljeensä ja äitiinsä:

En koskaan opi ymmärtämään niiden mielenlaatua. Eikö sitä paitsi minun pitäisi olla se tulinen ja eksoottinen, mitä? Minä olen kuumasta etelästä, nämä kaksi kuumakallea pohjoisnavalta.

–– Meidän äidin todellinen heikkous on, että se ei ole kiinalainen. Se ei ole edes aasialainen. Meistä näkee heti, että me ollaan adoptioäiti ja adoptiotytär.


Oona tuittuilee, äksyilee ja kapinoi, mutta talttuu lopulta arvostamaan perhettään ja itseään ilman ehtoja. Äärimmäisenä tekona hän blondaa hiuksensa sulautuakseen paremmin suomalaiseksi, mutta ymmärtää lopulta, että ulkoinen olemus ei olekaan tärkein.

Adoptiolapsen identiteetin rinnalla myötäeletään veljen ja tämän tyttöystävän mopokuumeilua. Uuden jalkapallovalmentajan kautta Oona saa miettimisen aihetta, missä menee toverillisen selkään taputtelun ja seksuaalisen lähentelyn rajat.

perjantai 15. heinäkuuta 2011

Riekonuntuvapeittoja ja purkkipuhelimia


Mila Teräs: Telma ja salaisuuksien saari. Kuvittanut Karoliina Pertamo. Otava 2011. 142 sivua.











Mila Teräksen sympaattinen Telma-sarja alkoi viime vuonna ja nyt on parahiksi kesälomalukemiseksi ilmestynyt sarjan toinen osa, Telma ja salaisuuksien saari.

Ensimmäinen osa vakuutti minut rauhallisella tempollaan. Tähän kakkososaan mahtuukin sitten vähän enemmän säpinää ja seikkailua, kun Telma ystävineen pääsee Tyrskyluodon saarelle kyläilemään.




Telma ja Eetu löytävät pullopostikirjeen ja tutustuvat Villiina Maininkiin, joka kaipaa ikäistensä seuraa Tyrskyluodossa. Viliinan lisäksi saarella asuu vain boheemeja aikuisia, kuten Lempi Lampi, jonka nutturaan on kertynyt monenmoista tarpeellista ja jonninjoutavaakin tavaraa ja setä Sade, valkopartainen kapteeni ja säätieteilijä.




Telma saa olla ikäisensä, ja kertojakin tukee tätä hitaasti kiiruhtavaa elämänoppia, esimerkiksi sanoessaan

Kirjeestä ei tule kovin vuolasta. Kun ihminen on ekaluokkalainen, harva jaksaa kirjoittaa pitkästi.


Telma on ihmettelevä ja asioita hauskasti kyseenalaistava lapsi, jonka mielestä aikuiset puhuvat kiinankaalia – outoa kieltä, johon kuuluu sellaisia sanoja kuin kelavirasto tai yhteiskaupunki tai ruttokansantuote.




Mila Teräs käyttää puolestaan maltillisesti runollista kieltä, jossa "Meri pitelee saarta kämmenensä sisällä kuin vihreää helmeä" ja "mökki kääriytyy syviin varjoihin" ja "pimeä on ajanut metsään korkeat, kahisevat varjonsa".

On mielestäni hyvä, että lukemaan opettelevien kirjoissakin maalaillaan kielellä kuvia eikä vain koohoteta seikkailusta toiseen.

Pieneen, sopivasti käteen solahtavaan kirjaan mahtuu pientä draamaa, kuten lepakkojen jäljitystä ja noitanaisen talon liepeille paikantuvaa jännitystä. Seikkailun lomassa Telma miettii kasvamista, lapsen ja aikuisen erilaista elämää.

Karoliina Pertamon mustavalkoiset kuvat ovat niukkapiirteisyydessäänkin koristeellisia ja rytmittävät tarinaa poimien siitä välillä myös pikkuriikkisiä yksityiskohtia.

tiistai 5. heinäkuuta 2011

Ihmiskohtaloita ja hippunen romantiikkaakin linnan muurien suojissa


Raili Mikkanen & Laura Valojärvi: Suomen lasten linnakirja. 95 sivua. Minerva 2011. Graafinen asu Leena Kilpi.












On itse asiassa perin kummallista, että Suomen lasten linnakirja ilmestyy vasta nyt: roolipelaaminen ja erilaiset Keskiaikaan linkittyvät tapahtumat ovat jo pitkään lisänneet kiinnostusta myös suomalaisiin linnoituksiin ja muinaiseen tapatietouteen.

Lasten ritari- ja linnakirjoilla on ulkomaisina käännöskirjoina ollut vankka lukijakuntansa. Rouva Huun kuopuksen mielikirja oli alle kouluikäisenä Richard Plattin ja Chris Liddellin Linnan poika. Hovipoika Tobias Burgessin päiväkirja (Tammi 2000).

Raili Mikkanen ei ole koskaan pelännyt lasten- ja nuortenkirjoihinsa liittyvää valtaisaa taustatyön määrää. Tuloksena on luontevaa ja eloisaa historiankirjoitusta, jossa lihaa ja verta olevat oman aikansa uskalikot saavat lukijan kiinnostumaan kuin vaivihkaa historiasta.

Mikkanen on tuntenut erityistä vetoa suomalaisten suurnaisten kuvaukseen: huomiota ovat saaneet Mikkasen historiallisissa nuortenromaaneissa muiden muassa runoilija Katri Vala, kirjailija ja oman aikansa kosmopoliitti Aino Kallas, aatelisneito Aurora Karamzin ja näyttelijä Ida Aalberg.

Mikkasen kertojan lahjoista kertoo sekin, että kirjat ovat varsin käypää luettavaa myös aikuiseen makuun.



Suomen lasten linnakirjan johdannossa annetaan perustietoa Suomen linnoista ja linnoituksista ja erotellaan linnatyyppejä toisistaan. Seikkailunhaluiset ohjeistetaan myös sen varalta, jos onnistuu tekemään muinaislöydön, vaikkapa vanhan miekan.

Mikkanen kertoo kiinnostavana anekdoottina, kuinka hänen ukkinsa pellosta löydettiin aikoinaan vanha pronssinen rintakoru, josta on sittemmin tehty jäljennöksenä uustuotannossa löytöpaikan mukaan nimettyä Suotniemi-korua.



Varsinaisissa pääluvuissa esitellään Suomen keskeiset linnat Turun linna, Hämeen linna, Raaseporin linna, Kastelholman linna ja Olavinlinna sekä kartanolinnoista Louhisaaren kartanolinna ja ja Lappeenrannan, Svartholman ja Suomenlinnan linnoitukset.

Fakta ja fiktio sekoittuvat toisiinsa sujuvasti: vuosilukujen sijasta lukija kiintyy ylhäisiin ja alhaisiin linnan asukkaisiin, joiden ihmiskohtalot – todellisiin tai keksittyihin pohjaavat – tempaavat mukaansa.

Emilia Lehtisen lohikäärmeaiheisten runokuvakirjojen (Ohjeita lohikäärmeen kasvattajille, 2009 ja Kulta, voisitko syöstä tulta?, WSOY 2010) kuvittajana aiemmin kunnostautunut Laura Valojärvi on tehnyt suurtyön linnakirjan akvarellikuvituksissa. Linnainteriöörit jäävät kuitenkin melko staattisiksi, niissä ei juurikaan näy merkkejä eletystä elämästä ja kasvillisuudesta. Perspektiivit vaikuttavat suoraan matkailuoppaista napatuilta. Parastaan Valojärvi antaa kuitenkin eloisten, karikatyyristen hahmojen ja yksityiskohtien kuvaajana.



Toivottavasti Suomen lasten linnakirja päätyy itsestään selvästi kaikkien linnojen museokauppojen tuotevalikoimaan!


Raili Mikkanen palkittiin Suomen Tietokirjailijat ry:n 8 000 euron suuruisella Tietopöllö-palkinnolla Vanhan kirjallisuuden päivien avajaisissa Sastamalassa heinäkuun alussa.

Nuortenkirjailijana Mikkanen on myös historioitsija, joka saa lukijansa syttymään suomalaiselle kulttuurihistorialle. Nuori lukija saattaisi torjua kaikki ”yleissivistykseltä” tai ”pakollisilta klassikoilta” tai ”historiantutkimukselta” kuulostavat tuputukset, mutta Mikkanen kirjoittaakin nuorille rakkaudesta historiaan. Kun taitava kirjailija johdattaa lukijansa menneisyyteen, lukija saattaa rakastua historiaan. Mikkanen saa lukijansa innostumaan ja lumoutumaan menneestä samastumisen ja eläytymisen avulla.
 


Tietokirjailijana Mikkanen osallistuu historiantutkimuksen uudistamiseen ja paradigman muutoksen viemiseen kouluikäisille saakka. Vuosilukujen, vanhanmallisen sotahistorian ja suurmieskavalkadin sijasta Mikkanen kirjoittaa nuorille naishistoriasta ja erityisesti suomalaisista merkkinaisista etsimässä omaa tietään.
 
Mikkasen historialliset nuortenromaanit perustuvat huolelliseen taustatutkimukseen. Ne ovat luotettavia tietolähteitä, joissa romaanimuoto korostaa historiantutkimuksen löytöretkiluonnetta ja tositarinoiden seikkailullisuutta.

Mikkanen tutustuttaa lukijan päähenkilöihinsä älyllä ja sydämellä. Päähenkilöidensä avulla ja yhdessä lukijansa kanssa Mikkanen pohtii nuoren naisen unelmia ja valintoja. Yhä lyhytjännitteisemmässä kulttuurissamme Mikkanen tarjoaa nuorelle elämänkaaren ymmärrystä ja pohdiskelevaa kannustusta ja rohkaisua elää omannäköistä elämää.
 


On tavattoman arvokasta, että vastaanottavaisessa iässä oleva nuori saa tilaisuuden löytää omia juuriaan ja yhteyksiä siihen menneeseen, josta hänkin on kotoisin. Nuori ei ole koskaan yksin, kun hän löytää johtolankoja omaan kulttuuriseen taustaansa ja saa eläytyä kiehtovien persoonallisuuksien vaiheisiin. Tämän yhteisyyden kokemuksen Mikkanen tarjoaa lukijalle yhdistämällä tietokirjallisuuden eetoksen kaunokirjallisuuden keinoihin. Mikkasen romaanit ovat kielellisesti antoisia ja rikkaita ja kutsuvat lukijan mukaansa: historia kuuluu sinullekin, olet osa sitä, tule mukaan!


Palkintoperusteluita voi pitää erityisen osuvina. Hienoa, että Tietokirjailijat ry:n raati tulkitsee lasten ja nuorten tietokirjallisuutta avarasti ja korostaa kauniisti lasten- ja nuortenkirjallisuuden merkitystä.

Tietokirjailijat ry:n toisen palkinnon, 12 000 euron suuruisen Warelius-palkinnon, sai Leena Laulajainen. Perusteluissa kiitettiin Laulajaisen pitkään jatkunutta uraa lasten- ja nuortenkirjailijana ja oppikirjan tekijänä. Laulajaisen uusimmasta tuotannosta raati nosti esiin lasten tietokirjan Metsän mesikämmen: lasten karhukirja (2010), joka on raadin mukaan

oiva esimerkki tietokirjasta, johon kirjoittaja biologisten perustietojen ohella koonnut monipuolisen kulttuurihistoriallisen paketin maamme kansalliseläimestä.
 
Leena Laulajainen kuuluu niiden tietokirjailijoiden joukkoon, jotka eivät tyydy pysymään jossakin rajatussa kategoriassa. Sen sijaan hän kirjoittamisen iloa tuntien ja sitä myös lukijalleen välittäen seikkailee teoksissaan niin tieto- kuin kaunokirjallisuuden kentillä lisäten lukijoidensa tiedon määrää ja ilmaisun taitoa.


Rouva Huu onnittelee lämpimästi palkittuja.

maanantai 4. heinäkuuta 2011

Nalle poikineen


Émile Bravo: Kultakutri ja seitsemän kääpiökarhua. Suomentanut Mikael Ahlström. WSOY 2010.

Kajsa Lindström: Nalliina ja Otso rakentavat leijan. Suomentanut Pirta Syrjänen. Karisto 2011.

Marjaana Nyström: Nallekarhu. 141 sivua. Otava 2007.



Viime kesänä lasten leikkikulttuurista Lastenkirjahyllyssä esiin pääsivät paperinuket. Nyt on nallejen vuoro.

Ranskalainen sarjakuvataiteilija Émile Bravo (s. 1964) leikittelee riemukkaasti klassisten satujen koko arsenaalilla sarjakuvakirjassaan Kultakutri ja seitsemän kääpiökarhua.

Rouva Huu pongasi siitä ainakin Lumikin, Kultakutrin ja kolme karhua, Räätälin, joka tappoi yhdellä iskulla ties kuinka monta miestä, Ruususen, Hamelnin pillipiiparin, Kolme possua talonrakennuspuuhissa ja Peukaloisen.



Sarjakuvaruutujen koko vaihtelee aukeamilla yhdestä isosta neljään pienempään.

Lasten sarjakuvakirjoja ei ole paljonkaan tarjolla, joten Bravon kirjalle voi hurrata siekailematta Bravo!

Ruotsalaisen Kajsa Lindströmin nallekuvakirja innostaa omiin nalleleikkeihin. Nukkekotimaisessa miniatyyrimiljöössä seikkailevat nallet Nalliina ja Otso, jotka haluavat rakentaa leijan. Kirjan lopussa olevilla tarkoilla ohjeilla onnistuu omankin leijan rakentaminen.



Rouva Huu on kevään ja alkukesän aikana hurahtanut karhuihin vähän laajemminkin ja tämän innostuksen seurauksena on valmistunut itse asiassa seitsemän nallea, joista alla olevissa kuvissa näytteillä kuusi. Se seitsemäs päätyi jo kummipojan unikaveriksi. Keltaisen nallekaksikon somisteena näkyy myös paras alkuvuoden dreijausharjoitusten lopputulos: pieni puurokulho!



Kaikki nallet on tehty antiikkinallen kaavoilla, keltaisista isompi on täytetty myös perinteitä kunnioittaen puulastulla ja siinä on äänilaite, jonka ansiosta nalle ääntelee hauskasti määkimällä. Mustien ja valkoisen nallen materiaalina on villakangas ja niiden täytteenä on vanua.

Valkoiseen ja vähän eksoottisemman näköiseen nalleen kokeilin kirjontaa villalangalla.




Sinitassuisen nallen osat on kokeilumielessä ommeltu työvaiheita oikoen ompelukoneella, mutta muiden nallejen osat on ommeltu kaikki käsin, mikä tekee nallen teosta työlästä ja aikaaviepää. Mutta työrupeama palkitsee: jokaisesta nallesta tulee omanlaisensa persoona.

Perheenjäsenet ovat naureskelleet nallehuumalle avoimesti, mutta tämän tästä Rouva Huu löytää heidät silti hipelöimästä nalleja…



Se ken on kiinnostunut lelunallen kulttuurihistoriasta, ihastuu ikihyviksi Marjaana Nyströmin tietokirjaan Nallekarhu, johon on koottu napakkaa tietoa karhun ja nallekarhun historiasta. Kirja antaa paljon tietoa myös lelujen keräilijöille. Sain tietää esimerkiksi että toinen lapsuuteni nalleista on japanilainen tekokuitunalle, joita valmistettiin 1960–70-luvuilla.

Kirjasta löytyy myös erilaisia kaavoja nallen ompeluun. Sinitassuinen nalle on ommeltu tästä kirjasta löytyneillä antiikkinallen kaavoilla. Muiden nallejen kaavat on tehty Henrietta- ja Ruipelo-nimisillä kaavoilla.

Viime vuonna ilmestyi komea lasten tietokirja, Leena Laulajaisen Metsän mesikämmen. Lasten karhukirja (Lasten Keskus 2010, kuv. Ulla Vaajakallio), johon on karhu- ja nalletietouden lisäksi poimittu mukaan myös paljon karhuaiheisia satuja ja runoja.

Tässä yhteydessä lienee paikallaan myös muistuttaa Ylen ykkösellä lauantaisin klo 11.15–11.30 jatkuvasta A. A. Milnen Nalle Puh –kirjojen ääneenluentasarjasta, jossa Matti Pellonpää ja Kari Väänänen lukevat lastenklassikkoa Nalle Puh rakentaa talon. Radioteatterin taltiointi on vuodelta 1991 ja osat ovat kuunneltavissa myös Yle Areenan kautta.

sunnuntai 3. heinäkuuta 2011

Leikki-ikäinen Antti hurmaa kaikki


Kerstin Thorvall: Hyvänyön satuja. Kuvittanut Ilon Wikland. Suomentanut Marjatta Kurenniemi. Tammi 1975. Kolmas, uudistettu laitos Tammi 1985. 93 sivua.














Rouva Huu vietti viisi helteistä päivää Lounais-Hämeessä Tammelassa ja juoksi hiki hatussa kolmivuotiaan kummipoikansa Kuutin ja tämän yksivuotiaan pikkusiskon Tuutikin perässä.

Hellepäivien lomaan mahtui myös paljon uintia, kesäteatteriesitys Rauhaniemessä, pienimuotoista sukulointia ja kirpputorien väijymistä.

Marttilassa sijaitsevan kirpputorin sekalaisesta kirjahyllystä silmäni nauliutuivat oitis Kerstin Thorvallin ja Ilon Wiklandin iki-ihanaan kirjaan Hyvänyön satuja, joka lähti matkaani yhdellä eurolla.

Ihastuin kirjaan jo toimittaessani Satusaari-satuantologiaa 2000-luvun alussa ja valitsin kokoelman eri osiin lopulta peräti kolme pikku tarinaa. Tällaisia lapsen arjesta ammentavia sopivan mittaisia ja eloisasti kerrottuja arkitarinoita pitäisi ilmestyä paljon nykyistä enemmän.

Hyvänyön satuja mainostaa takakannessaan olevansa "verraton kirja kotoisiin iltahetkiin. 23 lyhyttä kertomusta hiekkalaatikkoikäisten omista asioista rauhoittavat ja luovat pohjaa keskustelutuokioille".

Ja juuri kotoista tunnelmaa ja hyvää oloa kirja tihkuukin: se kertoo kolmi-nelivuotiaasta Antista ja tämän kahdeksanvuotiaasta isoveljestä Seposta ja heidän vanhemmistaan sekä lähipiiristä ystävineen ja sukulaisineen. Tarinoiden aiheet lähtevät lapsen tasalta ja kerronta säilyy koko ajan lapsentahtisena, olipa kyseessä vaikkapa lapasten hukkuminen, kaverien väliset nahistelut, kauppareissu isän kanssa, painajaisuni tai matka mummolaan. Thorvall onnistuu käsittämättömän hienoin vivahtein kuvaamaan uhmaikäisen lapsen ajatusmaailmaa ja mielenliikkeitä.




Pikkutarinoissa on monia helmiä: Niiden kimallus syntyy tuiki arkisista asioista, joita ei Rouva Huun tietämän mukaan ole juurikaan kuvattu lastenkirjallisuudessa: vaikkapa virpominen pääsiäisenä tai luvaton matkustaminen hissillä.

Kerstin Thorvall (1925–2010) tunnetaan Ruotsissa paitsi lasten- ja nuorten ja aikuistenkirjailijana niin myös kuvittajana ja toimittajana.

Pisteenä ii:n päälle on Hyvänyön saduissa Ilon Wiklandin kuvitus, joka kulkee rauhallisesti käymäjalkaa tekstin kanssa. Hahmot on kuvattu valkoista taustaa vasten – toisinaan melko asetelmallisestikin –, mutta kuvituksen naiivius on osa kirjan lumoa. Kotoisuus syntyy usein Wiklandin taidosta luoda viihtyisiä koti-interiöörejä, joihin tekee mieli mennä kirjan sivulta sisälle. Hauska kuriositeetti – ja ajankuva – on Wiklandin ilmiselvä mieltymys hollannikkaisiin, joita Antin äiti käyttää kotikenkinä.




Lastenkirjahyllyssä oli viime kesänä puhetta Kaks´Plus –lehdessä 1970-luvulla ilmestyneistä alastomista paperinukeista. Nyt Hyvänyön satujen uudelleen lukemisen jälkeen Rouva Huu on tuiki varma, että ne ovat Ilon Wiklandin piirtämiä, siinä määrin yksi-yhteen monet paperinukkehahmot näyttävät olevan Hyvänyön satujen lapsi- ja aikuishahmojen kanssa.