tiistai 11. lokakuuta 2011

Nuori, nuorempi, nuortenkirjailija?















Ei ole otsikkoon aina uskomista. Nuoruus ei nimittäin ole mikään itseisarvo nuortenkirjailijan ammatissa.

Mutta totta on kuitenkin se, että suomalaisten nuortenkirjailijoiden keski-ikä on tätä nykyä melko korkea.

Terhi Rannela ja Salla Simukka ovat Rouva Huun alkeellisen ynnäystaidon mukaan tällä haavaa ainoat 1980-luvulla syntyneet, asemansa jo vakiinnuttaneet ja kohtuullisen ison tuotannon tähän mennessä kirjoittaneet nuortenromaanien tekijät.

Siiri Enoranta (s. 1987) antaa kuitenkin lupauksen siitä, että kustannusmaailmassa on yhä sijaa myös oikeasti nuorille nuortenkirjailijoille. Enoranta on vasta 24-vuotias ja hän on lunastanut kannuksensa jo kolmella nuortenromaanillaan.

Edellinen käänteentekevä sukupolvimurros tapahtui realistisessa nuortenkirjallisuudessa 1990-luvulla, kun muiden muassa Timo Parvela, Mika Wickström, Markku Karpio sekä Hannamarjut Marttila debytoivat nuortenromaaneillaan. Vastaavaa yhtenäistä nuoren polven kirjallista liikettä ei siis ole vähään aikaan ollut näköpiirissä.

Mutta siitä viis. Meillä on onneksi Marja-Leena Tiainen, joka tarttuu taustatöitä pelkäämättä ajankohtaisiin ja usein jopa hankaliin aiheisiin ja – mikä tärkeintä - kirjoittaa nuoria puhuttelevalla tyylillä.

Liperissä Joensuun lähellä asuvana Tiainen sai kimmokkeen kirjaansa Joensuussa sattuneista maahanmuuttajavihamielisistä tapahtumista, ja näitä kaikuja tallentui nuortenromaaniin Pikkuskini (Tammi 2002), joka nimellään kertoo jo kaiken olennaisen. Arttu K.-sarjassa (Tammi 1998–2002) hän kuvasi myös Sortavalasta Suomeen muuttaneen Julia-tytön tuntoja.

Alex-sarjassa (Tammi 2006–2008) hän eläytyy oleskelupaikkaa Suomesta anovan maahanmuuttajapoikaan, taustoittaen pojan kotimaan tapahtumia ja myötäeläen myös sopeutumista ensin itäsuomalaiseen maahanmuuttajakeskukseen ja sieltä suomalaiseen yhteiskuntaan. Tiaisen tähän sarjaan tekemien taustahaastattelujen ja muun lähdeaineiston keräämiseen huvennutta aikaa voi vain arvailla. Tärkeintä on kuitenkin se, että tämä tietoaines ei mitenkään häiritsevästi ja sormi ojossa valistaen työnny rivien välistä lukijalle, vaan auttaa nimenomaan hahmottamaan itselle vierasta tilannetta ja elämänkokemuksia.

Tiainen on aina kokenut tärkeäksi kuvata maaseudun lapsia ja nuoria. Esimerkiksi metsästysharrastus on kiinnostavasti esillä Vihreä varis –sarjan Antti-kirjoissa (Tammi 2001–2003).

Myös urheilu on Tiaisen sydäntä lähellä, tästä aihepiiristä kannattaa muistaa vaikkapa pesäpalloaiheiset lastenromaanit Väärät pois, Vatanen! ja Pallo hukassa, Vatanen? (Tammi 1988 ja 1989) sekä Jääprinsessa-kirjat (Tammi 1996–1999). Tiainen on myös yksi harvoja realistisen varhaisnuorten- ja nuortenkirjallisuuden tekijöitä, joka on kirjoittanut puhuttelevasti suomalaisten lapsiperheiden köyhyydestä (esim. Pyry, Pilvi ja pennittömät, Tammi 1993).

Tiainen oli myös kokeellisen nuortenromaanin uudistaja teoksellaan Rakas Mikael (Tammi 1999), jossa kertojana on liikenneonnettomuudessa kuollut teinipoika, jonka elämä kuitenkin jatkuu tyttöystävän kautta.

Ja se kaikkein uusin Tiaisen nuortenromaani, äskettäin ilmestynyt Kahden maailman tyttö (Tammi 2011), jatkaa ja laventaa komeasti Tiaisen monikulttuuristen nuortenromaanien aihepiiriä.

Rouva Huu on lupautunut kirjoittamaan romaanista toisaalle, joten vihjaanpa vain tässä, että Kahden maailman tyttö on mitä mainioin kirja myös aikuisen luettavaksi yhdessä Jari Tervon Laylan (WSOY 2011) kanssa. Ne seurustelevat nimittäin kiinnostavasti keskenään.

Hitaana hämäläisenä Rouva Huu onnittelee lämpimästi eilen 60 vuotta täyttänyttä Marja-Leena Tiaista. Tiainen itse on pitänyt enteellisenä sitä, että sattui syntymään juuri Suomen kirjallisuuden ja Aleksis Kiven syntymäpäivänä.

9 kommenttia:

Kirsi Hietanen kirjoitti...

Hankin juuri töihin sarjallisen Tiasen Alexin tarinasta. Tuo uutuus kiinnostaa myös, kiitos vinkistä!

Anonyymi kirjoitti...

Hups, rouva Huu.

Kolahti, koska olen juuri ikäkriisiä pikkuhiljaa ohittamassa.
Olen useassa yhteydessä ilmoittanut lakanneeni kirjoittamasta nuortenkirjoja, koska koen olevani hieman etääntynyt teini-ikäisten nuorten maailmasta. Ja minulle kirjoittamisen lähtökohtana on aina ollut se, että jotenkin olen tuntevinani asian, josta kirjoitan.

Laajemmin tämä liittyy kirjailijuuteen yleensä. On vaikea kuvitella, että joku ylipäänsä haluaisi kirjoittaa asiasta, joka ei kiinnosta ja jota ei tunne.
Kirjallisuuden kriteerit lienevät edelleen muualla kuin tekijänsä iässä, etkä rouva Huu sitä tietenkään voinutkaan tarkoittaa.

Mutta minusta olisi aika ajoin hyvä nostaa ikäkissakin pöydälle. Kirjallisuudessa on kuitenkin aina pohjimmiltaan kyse ihmisenä olemisesta. Jos vaikka terävä satavuotias tuntee paloa kirjoittaa nuortenkirja ja hänellä on siihen niin kirjalliset kuin sisällölliset eväät, niin en usko, että kukaan pahastuu tekijän iästä.
Meillä on aikojen saatossa ollut niin hyvin nuoria ja hyvin lahjakkaita kirjailijoita (Kaarina Helakisa esim.) kuin iäkkäitäkin (Kirsi Kunnas, Bo Carpelan...). Minulla ei vilpittömästi ole ikinä käynyt mielessä kirjoittajan ikä, kun luen hyvää kirjaa. Ei myöskään silloin, kun luen huonoa kirjaa.

Olen samaa mieltä rouva Huu: meillä on onneksi Marja-Leena Tiainen. Toivottavasti kukaan ei lue blogiasi nyt niin väärin, että Marja-Leena olisi ainoa, joka meillä on.
Meillä on onneksi erinomaisen pitkä ja erinomaisen edustava rivi erinomaisen eri-ikäisiä kirjailijoita, ja jos lasten- ja nuortenkirjailijat halutaan luetella omassa kategoriassaan kirjailijoina (minusta se ei ole ollenkaan välttämätöntä), niin heistäkin saa pitkän ja erinomaisen edustavan listan.

Iloinen syystervehdys niin vanhoille kuin nuorille.

T von Lorukuja

Terhi kirjoitti...

"Alle 30-vuotiaita kannuksensa jo lunastaneita nuortenkirjailijoita meillä ei tällä hetkellä ole."

Entäpä Siiri Enoranta, joka oli FJ-ehdolla jo esikoisellaan?

Kirjailjaliiton jäsenten keski-ikä on 61 vuotta, mikä oli itselle yllättävä uutinen.

Rouva Huu kirjoitti...

Terhille kiitos asiallisesta huomiosta.

Yritin todentaa väitettäni plaraamalla uusimpia Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita -hakemistoja, mutta Enorannan debyytti on vielä niin tuore, että hän ei ole edes ennättänyt näihin teoksiin!

Olen nyt lisännyt eiliseen blogitekstiin Enorannan, jonka tuotantoa pidän ilman muuta ilahduttavana ja toivoa antavana merkkinä siitä, että nuorillekin tekijöille löytyy kyllä nuortenkirjamarkkinoilta sijansa. Mutta sitkeyttä ja lujaa luottamusta itseen tuo kirjailijuus kyllä nuorelta tekijältään vaatii, kuten Sinäkin Terhi varmasti ihan omastakin kokemuksesta ja nuorena kirjailijan tielle lähteneenä tiedät.

Ja Lorukujan Tuulalle:

Tietenkään Marja-Leena Tiainen ei ole nuortenkirjailijana ainoa lajissaan, joka seuraisi aikaansa ja vetoaisi nuoriin lukijoihin.

Epävirallisessa syntymäpäiväjutussa halusin kuitenkin korottaa sankarin jalustalle ja tuoda hänen ansionsa esiin, tällä kertaa monet muut taitavat kollegat sivuuttaen.

Mila kirjoitti...

Jo varttuneempaan ikään ehtineet, taitavat ja tuotteliaat kirjailijat toimivat minulle kannustavana esimerkkinä: ikä estä lapsille ja nuorille kirjoittamista, eikä näistä hommista tarvitse ainakaan iän vuoksi jäädä eläkkeelle.

Anonyymi kirjoitti...

Meniköhän nyt minun lapseni pesuveden mukana? Kun tarkoitukseni oli virittää keskustelu iän merkityksestä kirjailijuudessa.
Näkökulmia on paljon eikä ikä ole itseisarvo, kuten, rouva Huu, heti alussa vähän provosoivan otsikkosi alla sanotkin.
Olisi karua, ellei nuorta polvea olisi tulossa kirjailijakaartiin, semminkin, kun keski-ikä liitossa on tuo, mitä Terhikin ällistelee. Ja nuoria, lupaavia kirjailijoita pitää ehdottomasti kannustaa. Ajatuksenpoikaseni oli lähinnä se, että pitääkö nimenomaan nuortenkirjailijan olla nuori. Ja rouva Huu nimenomaan todisti, että esim. ikätoverini, ONNEA HÄNELLE! Marja-Leena on erityisesti ajan hermolla ja tietää, mistä puhuu.

Syntymäpäiväjuttu oli enemmän kuin paikallaan, enkä minä ainakaan siihen odottanut muita kollegoja esiteltäväksi. Tuo jutun alussa ollut "siitä viis" ja "onneksi"-sana jäivät minulle hiukan hämäriksi, niinpä ajattelin, että ilmaukset saattavat johtaa jonkun ajatukset sellaisille poluille, että meillä olisi vain yksi merkittävä nuortenkirjailija.

Kaiken kaikkiaan, minusta kirjoittajan ikä on triviaali asia kirjallisuuden sisällön kannalta. Kuten ovat muutkin ulkokirjalliset seikat.
Ja tästä taas päästäänkin ikuisuusdilemmaan: mitä nuortenkirjallisuus on tai miten se eroaa "aikuis"(oikeasta?)kirjallisuudesta.

Minulla on edelleen se hurskas usko, että hyvä kirjallisuus on hyvää kirjallisuutta, kirjoitti sitä minkä ikäinen ihminen tahansa ja kertoo se minkä ikäisestä ihmisestä tahansa.

Mökin ruskasta

T von L

Rouva Huu kirjoitti...

Lorukujan Tuula:

Ei solahtanut (kenenkään) lapsi minnekään viemäriin.

Rouva Huu yrittää varmaan joskus myös käyttää turhankin raflaavia sanamuotoja ja otsikoita julkisuushakuisuudessan.

[Sovitaanko että tuo edellinen lause oli huono vitsi?]

Mitä useamman ikävaiheen ihminen on jo kokenut, sitä kypsemmin ja kaukokatseisemmin ja puhuttelevammin hän mielestäni pystyy myös nuoruudesta – tai mistä tahansa muusta elämänvaiheesta – kirjoittamaan.

Toisaalta keski-ikäisten kirjailijoiden rinnalle tarvitaan myös aloittelevien nuorten kirjailijoiden vielä vereslihalla olevia nuoruuden kuvauksia.

Itse olen tahollani vähän murehtinut realistisen nuortenromaanin pitkän perinteen vähittäistä hiipumista Suomessa.

Ajattelevatko kirjailijat, että nykynuoret vaativat ajan hermolla olemista, trendi- ja merkkitietoisuutta ja sitä nuorten hypetystä, jota netti naamakirjoineen ja keskustelupalstoineen on tätä nykyä väärällään?

Ja kuitenkin nimenomaan kirjallisuus, joka ei ole kovin tarkkaan napitettu ilmestymisajankohtaansa, onnistuu puhuttelemaan useampaakin lukijasukupolvea. Ajatellaan nyt vaikka Merja Otavan Priskaa, joka ilmestyi vuonna 1959 ja on mielestäni yhä aivan kuranttia luettavaa.

Moni 1980–1990-luvulla ilmestynyt nuortenromaani puhuttelisi niin ikään vielä nykynuoria, jos kustantajat vähän uudistaisivat teosten kansikuvia ja typografiaa.

Isojen kysymysten äärellähän tässä liikutaan, se on selvä.

Rouva Huu voisi myös tässä kohdin mennä itseensä, ja kyseenalaistaa oman kykynsä toimia keski-ikäisenä tanttana arvioimassa kirjoja, jotka on kirjoitettu huomattavasti häntä nuoremmille. [Tämänkin saa halutessaan tulkita huumoriksi.]

Anonyymi kirjoitti...

Hihi!

Nyt ollaan taas samalla polulla, täti Huu.
Minun henkilökohtainen ongelmani on nimenomaan tässä se, että en mielestäni osaa kirjoittaa "ajatonta" nuortenkirjaa. Vaikka sisimmässäni uskon, että niin nuori kuin lapsikin on ikuisesti samanlainen pohjimmiltaan.
Mutta kun kirjoittaa ja yrittää sovittaa henkilönsä jonkinlaiseen viitekehykseen, tulee minulle kyllä vastaan se, että jotain täytyisi tietää niin naamakirjailusta kuin muustakin ajassa liikkuvasta.
Ei ole helppoa olla napittamatta juttuaan aikaan.Toisaalta, ajan hammas ei ole (ainakaan ratkaisevasti) esim. Priskaa kalunnut.

Nuortenkirjoja on monenlaisia (onneksi), ja osalle sallittakoon vauhdikas pintaliitokin. Ei tämä elämäkään aina niin syvällistä ole.
Hyvä viihde on aina paikallaan, mutta kuten sanot, isojenkin kysymysten äärellä liikutaan.

Älkäämme myöntäkö "tanttuuttamme". Varsinkin kun me alan ihmiset olemme yhdessä rintamassa sen puolesta, että emme välttämättä kirjoita tietyn ikäisille vaan eri ikäisistä lapsista ja nuorista. Ja olisi mitä toivottavinta, että myös meidän ikäloppujen tätien ja setien kiinnostus lajityyppiä kohtaan olisi laajaa ja innostunutta.(Sopisi herättää keskustelu myös siitä, missä sedät meidän alueelta piileskelevät. On on heitä, mutta enemmänkin voisi olla, kuten nuoriakin.)


Tuuliselta järveltä

T von L

Anonyymi kirjoitti...

Vanheneva lasten- ja nuortenkirjailija kiittää Rouva Huuta onnitteluista ja lämpimistä sanoista. Kiitos myös Tuulalle ja muille kommentoijille, mukavaa, että tällaisestakin asiasta viriää keskustelu. Nuoren ihmisen tuntoihin voi eläytyä, vaikkei oma olo olisikaan enää kovin tyttömäinen. Olen ollut joskus itsekin nuori, ja niistä tuntemuksista voi ammentaa tämän ajan tarinoihin, parhain terveisin Marja-Leena T. 60+