tiistai 4. lokakuuta 2011

Saarnilaaksossa asuu friikkejä aikuisia ja tavallisia lapsia


Netta Walldén: Ruben ja rouva Mallamudin tapaus. Kuvittanut Laura Valojärvi. 161 sivua. WSOY 2011.


















Nyt eletään fantasian kyllästämiä aikoja.

Lapsille ja varhaisnuorille ilmestyy ilahduttavan paljon helppolukuisia, sopivan mittaisia ja aihepiireiltäänkin mukavan erilaisia fantasiaromaaneita.

Muista uutuuksista kannattaa tässä yhteydessä mainita Kirsti Ellilän Eksyneet näkevät unia (Karisto), Katja Krekelän Romisko (Gummerus) ja Tuulia Ahon Urpukas (WSOY).

Nämä kaikki kolme kirjaa vaikuttavat yksittäisiltä lastenromaaneilta, mutta aika näyttää, sukeutuuko niistäkin vielä pienimuotoisia sarjoja.



Ruben ja rouva Mallamudin tapaus nappaa lukijan pihteihinsä tarkkaan laskelmoiduilla pikkuseikoilla: lyhyet luvut ruokkivat uteliaisuutta sopivalla intensiteetillä ja cliff-hangereilla.

Jokaisessa luvussa tapahtumia kuvataan yhden tai kahden keskushenkilön näkökulmasta.

Kirjassa seikkailevat erakon maineen saanut rouva Mallamud, herra ja rouva Pinterä sekä heidän lapsensa Ruben ja Lisa, uteliaat naapurit Armas ja Marsela Vaara, kymmenen pientä posliininukkea rouva Malamudin ikkunalaudalla sekä posteljooni Pasternak.



Rouva Mallamudin toimet herättävät naapurustossa uteliaisuutta. Aikuiset ovat tahdikkaan pidättyneitä, mutta lapset Ruben ja Lisa ovat valmiita ryhtymään tuumasta toimeen rouvan salaisuuden selvittämiseksi.

Sujuupa tämä nyt hämmästyttävän hyvin, Ruben ajatteli hytistessään pyjamassaan aivan ratkaisun äärellä, syreenipensaikon takana. Yksi kurkistus vain, ja kaikki olisi selvää. Mutta myös jännitys olisi sen jälkeen tipotiessään, hän ajatteli ja pitkitti tahallaan ratkaisun hetkeä. Puutarhan varjot venyttelivät raukeasti ja läikkyivät rouva Mallamudin talon seinustalla niin, ettei Rubenin omaa, takapihan poikki piirtyvää varjoa voinut erottaa muista. Pensasaidan takana kohosivat naapuritalojen siluetit, mutta missään ei voinut havaita valoja tai liikettä. Ruben hivuttautui lähemmäs pensaita, kunnes oli jo niin lähellä, että olisi yhdellä pään kallistuksella saanut ratkaistua kummallisen äänen arvoituksen.


Tapahtumat lähtevät rivakasti vyörymään eteenpäin ja päätyvät yhtä varmasti ja ennalta arvattavasti tyveneen loppuratkaisuun asti. Lapset jäävät kuitenkin hieman harmillisesti toinen toistaan omituisempien aikuisten varjoon. Heille ei ole juurikaan ”käsikirjoitettu” itsenäistä seikkailua, jossa heidän luonteenlaatunsa tulisi lukijalle likeisemmin tutuksi.

Lieneekö kysymys kuvituspalkkioiden minimoimisesta vai uudesta typografisesta ja kerrontateknisestä jiposta, mutta minä en ainakaan päässyt täysin jyvälle, miksi lukujen alussa toistuvat kunkin päähenkilön kohdalla Laura Valojärven sinällään varsin taidokkaat ja eloisat kuvituskuvat: kun tapahtumista kerrotaan rouva Malamudin näkökulmasta, lukija näkee rouvan työntymässä pesukoneen uumeniin ja Rubenin vaiheita kuvattaessa luvun alussa on kuva varovaisesti hiipivästä pikkupojasta.



Romaaniin olisi tullut paljon enemmän visuaalista nostetta, jos Valojärvi olisi kuvittanut sen "tavalliseen tapaan" vauhdikkailla ja karikatyyrisillä mustavalkokuvilla. Nyt kuvitus jää turhan jähmeäksi.

Netta Walldén on äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Klaukkalasta. Ruben ja rouva Mallamudin tapaus on hänen esikoiskirjansa ja se avaa kuvitteellisen Saarnilaakson maisemiin sijoittuvan fantasiasarjan.

WSOY:n syksyn kirjauutuuksia esittelevässä Kirjasanomissa Walldénia tituleerataan korskeasti luonnehdinnalla ”esikoiskiintotähti, josta viisi kustantamoa kilpaili”. Näinhän ne menestystarinat syntyvät... pienistä ylisanoista, joissa aina on hippunen totuuttakin mukana.

Kirjan mottona on katkelma yhdysvaltalaisen muusikon Elliott Smithin (1969–2003) laulun sanoituksesta, jossa mainitaan ympäristöään tarkkaileva kiinalainen posliininukke.

Tämä voi nyt mennä saivarteluksi, mutta jostain kumman syystä tämän syksyn lasten- ja nuortenkirjoissa suhtaudutaan entistä ylimalkaisemmin kirjaan esineenä. Tuija Lehtisen Piiiitkä jäähy –nuortenromaanissa (Otava) päähenkilö Roope päätyi repäisemään kirjaston tietokirjasta mäkiauton rakennusta käsittelevät sivut. Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa –nuortenromaanissa (Karisto) annetaan lukijalle lupa repiä kirjasta sellaiset sivut, jotka eivät lukijaa miellytä. Ja nyt Netta Walldénin saturomaanissa kirjat päätyvät tieten tahtoen pesukoneeseen, jossa painomuste pyyhkiytyy kokonaan pois!

Puhu tässä sitten tahollasi lapsille ja nuorille siitä, että kirjaa – sekä omaa että lainakirjaa – tulee kohdella kauniisti ja kunnioittavasti.

12 kommenttia:

kirsti k kirjoitti...

Viime lauantain Turun Sanomissa oli Netta Walldénin haastattelu, jota messuhulinassa kollegojen kanssa tavasimme henkeä haukkoen. Valitettavasti haastattelua ei löydy netistä, mutta jos Rouva Huu antaa luvan, linkkaan tähän Ellilän Kirstin blogin, jossa aiheesta käydään keskustelua:

http://kirstiellila.blogspot.com/

Rouva Huu kirjoitti...

Joo-o.

Nykyisessä kirjatulvassa kustantaja ja kirjailija itsekin pitää tahollaan entistä enemmän oman kirjansa puolia ja ottaa kaikki keinot käyttöön.

Voisiko jopa puhua entistä aggressiivisemmaksi äityneemmästä lastenkirjalisuuden markkinoinnista?

Täytyy kirjastosta poimia tuo viikonlopun Turun Sanomat ja tutustua varsinaiseen haastatteluun.

Rouva Huu näkee aina punaista, jos esikoiskirjailija tai lastenkirjallisuuden alueelle visiitin tehnyt, aiemmin aikuistenkirjailiana meritoitunut kertoo julkisuudessa huolettomasti tehneensä kirjan muutamassa viikossa, päivässä tai tunnissa. ARGH.

Anonyymi kirjoitti...

Asiaa läheltä seuranneena voin kertoa, että Netan esikoiskirja syntyi juuri noin. Tarina kirjoitti itsensä vauhdikkaasti ja kirjailija kävi läpi melkoisen tunneskaalan kirjoittaessaan. Netta ei ole vähääkään ylimielinen ihminen, kaikkea muuta. Se, miten toimittajat asiat muotoilevat ja mistä näkökulmasta he juttunsa kirjoittavat, ei ole kirjailijan vika. Jos toimittaja kysyy kauanko kirjoittaminen kesti, niin ei kai siinä pidä valehdellakaan vain siksi että ihmiset eivät ärsyyntyisi liian lyhyestä kirjoitusprosessista?

Anonyymi kirjoitti...

Rouva Huulle hieman tarkkuutta: rouvan sukunimi on Mallamud eikä Malamud ja tapahtumapaikka on Saarnilaakso eikä Saarnilehto.

Kommentti myös loppukaneettiin painomusteen pyyhkiytymisestä kokonaan pois: eiväthän sivut jää tyhjiksi, koska rouva Mallamud kirjoittaa kirjojen loput uusiksi pesun jälkeen.

Rouva Huu kirjoitti...

Kiitos tarkkasilmäiselle anonyymille!

Nimilin liittyvät lapsukset on nyt korjattu arvioon:

siis rouva Mallamud ja tapahtumapaikkana Saarnilaakso.

Anonyymi kirjoitti...

Rubenille on avattu tänään kotisivut ja kirjailijan blogi:

lue.wsoy.fi/ruben

Sillä vaan, että tuolta selvinnee vastaus tuohon kuohuttavaan mysteeriin, miten kirja voidaan kirjoittaa niinkin nopeasti.

Kaisa kirjoitti...

Anonyymille tiedoksi, että kyllä joskus pitäisi vähän valehdella: Kulmalan Minnan kanssa kirjoitimme Hullu luokka rakastuu -kirjan aikanaan vähän yli kolmessa päivässä (koulun ohella) ja kustantaja vihjasi että tätä ei tarvitsisi haastatteluissa sitten julistaa, kun kriitikot tarraavat siihen ja sanovat, ettei kirja voi olla hyvä... Siitä sitten voidaan keskustella, oliko kirja hyvä, mutta ainakin nuoret tykkäsivät. :)

Kirsti Ellilä kirjoitti...

Maailman muuttuminen näkyy. Kun Kaisa kirjoitti Hullun luokkansa, kirjoittamisen ylenpalttisen nopeuden korostaminen ei ollut vielä markkinointivaltti. Mutta nykyään on.

Ennen vanhaan oli hiukan kyseenalaista sekin, jos kirjailija julkaisi joka vuosi kirjan. Nykyään kirjailijat saattavat kilpailla sillä, kuka julkaisee vuodessa enemmän kirjoja. Esim. Koskinen-Bagge kumppanukset tavoittelivat julkaisuennätystä tänä vuonna.

Kaisa kirjoitti...

Kirsti, muistaakseni jonkin kirjani ilmestymistä lykättiin juuri siksi, ettei tulisi liian monta samana vuonna!!

Tuo runsas kolme päivää ei muuten tapahtunut putkeen, koululaisia kun oltiin. Taisi olla pari-kolme viikonloppua kun kirjaa tehtiin, + vielä puhtaaksikirjoitus (oi kultainen aika-ennen-tietokoneita).

Anonyymi kirjoitti...

Rouva Huu, olen erittäin pettynyt epäammattimaiseen, kategorisoivaan ja asenteelliseen kommenttiisi:

"Rouva Huu näkee aina punaista, jos esikoiskirjailija tai lastenkirjallisuuden alueelle visiitin tehnyt, aiemmin aikuistenkirjailiana meritoitunut kertoo julkisuudessa huolettomasti tehneensä kirjan muutamassa viikossa, päivässä tai tunnissa. ARGH."

Kirjani syntyprosessiin voi käydä tutustumassa osoitteessa

http://lue.wsoy.fi/lastenromaani/2011/10/kasikirjoitus-kiireellinen/

Kovasti toivoisin, että kirjani syntyprosessista eivät lausuisi kantojaan henkilöt, jotka eivät tiedä siitä yhtään mitään.

Ystävällisesti

Netta Walldén

Rouva Huu kirjoitti...

Hyvä Netta Walldén,

Puuskahdukseni liittyi paljolti siihen tapaan, jolla lasten- ja nuortenkirjallisuuteen tontille nykyisin on tapana tulla.

En missään tapauksessa halua kiistää sitä, etteikö varsin nopeastikin päästä paperille asti rykäistyä käsikirjoitusta edeltäisi pitkällinen ajatustyö ja päänsisäinen prosessointi.

Ensimmäisen lastenkirjansa kirjoittaneet, aikuistenkirjailijoina aiemmin meritoituneet tai suuren mediajulkisuuden kera alalle saateltavat esikoislastenkirjailijat eivät välttämättä ymmärrä tekevänsä tälle kirjallisuuden alueelle hallaa sanomalla, että kirjoittivat käsikirjoituksensa nopeasti.

Minä koen, että tällä tavalla vedetään mattoa ennen muuta niiden alta, jotka ovat tehneet töitä lasten- ja nuortenkirjailijoiden parissa pitkään.

Esikoiskirjailijoihin kohdistuu nykyisin median suurin mielenkiinto, ja siksi ei ole ihan yhdentekevää, millä sanakäänteillä tekijä itsensä ja työnsä esittelee.

Lastenkirjallisuutta ei kirjoiteta vasemmalla kädellä, muun ohessa, vaan se vaatii tekijältään paneutumista ja keskittymistä, siitä varmasti olemme yhtä mieltä.

Anonyymi kirjoitti...

Katson kyllä, että minulla on oikeus kertoa kirjani syntytarina sellaisena kuin se on. Eivätköhän useimmat kirjailijat joudu uransa aikana vastaamaan kysymykseen "miten kirjani ovat syntyneet". En tyrkytä tätä näkökulmaa kenellekään, mutta vastaan kysyttäessä totuudenmukaisesti. Olen kirjoittanut ja tulen kirjoittamaan tekstejä myös pidemmän kaavan mukaan, mutta toisinaan spontaanin vimman avulla pääsee onnistuneempaan lopputulokseen.

Sillehän ei voi oikein mitään, jos toimittaja haluaa kirjoittaa kirjan synnystä ja uran alkuvaiheista. Toki sitä toivoo, että huomion kohteeksi pääsee ennen kaikkea itse kirja.

N.W.