torstai 10. marraskuuta 2011

Luopumisen tuskaa aikuiseen makuun


John Boyne: Nooa Notkoniitty karkaa kotoa. Kuvitus ja kansikuva Oliver Jeffers. Suomentanut Laura Beck. 224 sivua. Bazar 2011.















Irlantilaisen John Boynen parin vuoden takainen hittikirja Poika raidallisessa pyjamassa on koskettanut hyvin monenikäisiä lukijoita. Uusin tänä vuonna ilmestynyt suomennos tuskin tavoittaa aivan raidalliseen pyjamaan pukeutuneen pojan kaltaista vankkumatonta lukijasuosiota.

Nooa Notkoniitty karkaa kotoa on haikean-kuulas ja hiukan aikuismaiseen muottiin kirjoitettu kasvutarina. Juonessa on varsin tarkkaan harkittua ja siksi kliseiseltäkin kalskahtavaa identiteetin etsintää, lapsuuden ja vanhuuden peilausta ja perhesuhteiden ylistystä.




Draaman nostatus pysyy aluksi verkkaisena. Nooan kotoa lähtemisen mahdollisia syitä väläytellään lukijalle tämän tästä. Jännite on jo vähällä täysin herpaantua kunnes Nooa tapaa monen ynseän eläimen (joilla kuitenkin on oma roolinsa tarinassa) jälkeen vihdoin vanhan miehen, joka ottaa hänet hoiviinsa tarjoamalla ruokaa ja yösijan.

Vanha mies on perinyt kuolleelta isältään lelukaupan ja veistää siellä uusia puunukkeja, vaikka ostajia ei näykään mailla eikä halmeilla. Boynen romaani tekee näin varsinkin tarinan loppukäänteiden osalta vaivihkaisen komeasti kunniaa myös italialaiselle lastenkirjaklassikolle, Carlo Collodin Pinokkiolle.

Vanha mies muistelee Nooalle elämäänsä ja tarinoinnin lomassa Nooakin saa välillä tilaisuuden esittää kysymyksiä tai kommenttejaan elämän monimutkaisuudesta. Nooan lähdön syyt kilpistyvät äitiin. Näin Boynen romaani toistaa lastenkirjoissa yhä hämmentävän usein toistuvaaa teemaa, vanhempien ymmärtämättömyyttä vihkiä lasta vähin erin sopeutumaan perheen isoihin ja odottamattomiin tragedioihin.




Boyle tuntuu viestittävän aikuisille lukijoilleen kuinka tärkeää on tarttua hetkeen, elää lapsen kanssa täydesti ja pidäkkeettömästi.

”Vanhemmat ovat aina hyvin yksinäisiä, kun heidän lapsensa ovat poissa, etkö sinä sitä tiennyt?” kysyy vanha herra Nooalta. Tällaisissa painotuksissaan Nooa Notkoniityn tarina vetoaa lapsilukijoita huomattavasti enemmän nostalgiseen ja paljon kokeneeseen aikuiseen, joka haikailee menetettyjä ihmissuhteitaan.

Oliver Jeffersin äärimmäisen pelkistetyt ja numeroidut kuvat erilaisista arkisista esineistä tuntuvat hiukan tekotaiteelliselta kikkailulta. Romaanin käyttömukavuutta esimerkiksi ääneen lukemisen kannalta olisi lisännyt huomattavasti enemmän perinteinen kuvittava ja siten tarinaa eteenpäin vievä ja hahmoihin samastumista helpottava kuvitus.



Nooa Notkoniityn viipyilevässä ja välistä pakahduttavan kauniissakin tarinassa on samaa ulkokohtaisuuden tuntua kuin Kate DiCamillon Taikurin norsussa (Otava 2010). Tarinan lumo on kiistämätön, mutta silti jälkimaku jää vaisuksi.

Ei kommentteja: