maanantai 24. joulukuuta 2012

24. luukku: Kuusi kutsuu jouluun








Johannes Ijäs: Loista, kaunis joulukuusi. Kuvittanut Sanna Pelliccioni.  48 sivua. Kirjapaja 2012. Taitto Maija Sohlman.




Tässäpä sympaattinen kirja, joka on selvästi suunniteltu lahjakirjaksi. Sen pieni koko, viimeistelty ulkoasu, taitto ja freesi kuvitus houkuttavat selailemaan ja – mikä tärkeintä! – hiljentymään joulun tosiolevaisen rauhan äärellä.

Kotimaa-lehden toimittaja Johannes Ijäs on seulonut joulun perinnetiedosta kiinnostavia faktoja populariin, helppotajuiseen ja lyhyen-ytimekkääseen muotoon. 

Kirja antaa tietoa mm. joulukuusen jalan historiasta Suomessa, erilaisten perinteisten joulukoristeiden merkityksestä ja kynttilän symboliikasta.

Esimerkiksi oikeilla omenoilla oli myös joulukuusta tasapainottava tehtävä:

Yhdenlaista lahjakkuutta ja kekseliäisyyttä tarvittiin aikanaan, kun aidosti palavat kynttilät olivat kuusissa ainoa vaihtoehto. Tuolloin oksille ripustettiin sopiviin kohtiin tuoksuvia, punaposkisia omenoita. Ne pitivät oksat suorassa, eivätkä kynttilät valuttaneet steariinia.


Sanna Pelliccionin kuvitusta kirjaan Loista, kaunis joulukuusi, Kirjapaja 2012.



Huomiota saavat myös aivan uniikit koristeet:

Lapset keksivät ripustaa oksille kaikenlaista. Joskus tällainen oma kuusenkoriste jää oksille perinteeksi vuodesta toiseen.
                      Siellä saattaa lepuutella nalle tai leluauto, nukke tai koru.siitä tulee rakas, ja se voi myöhemmin alkaa herättää muistoja ajalta, kun lapset olivat vielä pieniä. Silloin tällöin oman perheen kesken tunnettu koriste kiertää jopa sukupolvelta toiselle ja kantaa tarinaa mukanaan. Kuinkahan monta erilaista koristetta suomalaistenkin joulukuusien oksilla riippuu?


Perinteiset joulukuusenkoristeet saavat kukin oman aukeamansa Johannes Ijäksen ja Sanna Pelliccionin kuvatietokirjassa Loista, kaunis joulukuusi, Kirjapaja 2012.

Lopuksi kirjasta löytyy lyhyt joulukuusen historia. Suomen ensimmäinen joulukuusi on tiettävästi ollut jouluna 1829 helsinkiläisen paronin kotona. Zacharias Topeliuksen päiväkirjasta löytyy myös merkintä 1830-luvulla porvarisperheissä yleistyneestä perinteestä.

Sanna Pelliccionin kuvitus on modernin pelkistettyä. Taustalla on usein marmoroitu paperipinta tai tapetti, joka tuo levollisen tunnelman koko kuvitukseen.

Rouva Huu toivottaa kaikille Lastenkirjahyllyn lukijoille levollista joulun aikaa.

Jouluaaton lukemiseksi sopii myös H. C. Andersenin klassinen satu "Kuusen tarina".

sunnuntai 23. joulukuuta 2012

23. luukku: Vaahteramäen Eemelin sydän on puhdasta kultaa












Astrid Lindgren: Eemelin kootut metkut. Kuvittanut Björn Berg. Suomentaneet Aila Meriluoto ja Kerttu Piskonen. 293 sivua. Suuri Suomalainen Kirjakerho/ WSOY 1972. 22. painos 2007.






Jos pitäisi valita vain yksi joulun ajan kuvaus lastenkirjallisuudesta ylitse muiden, niin se olisi ehdottomasti Astrid Lindgrenin Eemelin koottujen metkujen luku nimeltään "Maanantai, joulukuun kuudeskolmatta, jolloin Eemeli järjesti Kissankulmassa ison tanttarallan ja pyydysti Komentooran sudenkuoppaan". 

Olen saanut kirjan jouluna 1972, eli 40 vuotta sitten. Esilehdellä lukee äidin tunnistettavalla tasaisella käsialalla kirjoitettu omiste: "Päiville 1972, Joulupukin muorilta".

Kissankulman tuvassa käy huiske, kun kaikki valmistelevat yhdessä joulua. Björn Bergin kuvitusta Astrid Lindgrenin lastenromaaniin Eemelin kootut metkut, WSOY 1972.


Eemelin vanhemmat lähtevät Korventakaan joulupitoihin Tapanin päivänä. Liina-piikakin pääsee riemukseen Kissankulman isäntäparin, Anttonin ja Alman, hevoskyydissä tapaamaan äitiään.  

Lapset saavat jäädä kotiin Aatu-rengin kanssa. Aatun isoisä Pöhkö-Jukka asuu vaivaistalossa, jota hirmuhallitsee Komentoora. Aatu vei isoisälle jouluruokamaistiaisia, mutta Komentoora ahnehtii kaikki herkut itselleen. Vaivaistalon vanhukset saavat joulunakin syödäkseen vain vähän suolasilliä.

Eemelin mielestä tämä on totinen vääryys. Aatu ja Eemeli lähtevät hakemaan vaivaistalon asukkaita Kissankulmaan joulupitoihin. Koska pelastusoperaatio on tehtävä Komentooran tietämättä, niin kaikki pakenevat vaivaistalon vintin ikkunan kautta.

– Mutta onko ihan varmaa, ettei tuo ole metku?, hätäili pikku Iida.Aatukin pelästyi, että jos se hyvinkin oli metku, mutta Eemeli vakuutti ettei ollut. Se olisi niin hyvä teko, että Jumalan enkelit taputtaisivat sille käsiään yhtä kovasti kuin olivat äsken itkeneet vaivastalon surkeaa joulua.–    Ja äitikin tulee iloiseksi, Eemeli sanoi.– Entäs isä? Sanoi pikku Iida.– Hm. Sanoi Eemeli. – Muttei se silti metku ole.

Aatu kantaa kaikki vaivaistalon vanhukset yksi kerrallaan vintin ikkunasta tikapuita pitkin.  Björn Bergin kuvitusta Astrid Lindgrenin lastenromaaniin Eemelin koootut metkut

Ja niin vaivastalon asukkaat saavat kerrankin syödä vatsansa pinkeiksi. 

Ja kyllä he syövätkin: palttua, silavamakkaroita, sylttyä, maksapasteijaa, paistinmakkaroita, lihapullia, vasikankyljyksiä, kylkipaistia, ryynimakkaroita, perunamakkaroita, sillisalaattia, suolalihaa, suolattua häränkieltä, silppumakkaroita, joulukinkkua, joulujuustoa, limppuleipää, siirappileipää, rusleipää, katajanmarjajuomaa, maitoa, riisiryynipuuroa, juustokakkua, luumuja, omenakakkua, kuohukermaa, mansikkahilloa ja inkivääripäärynöitä. (Kertoja arvelee unohtaneensa - kohtuuden nimissä - luettelosta muutaman jouluruoan!) 

Vaivaistalon asukkaiden riemu kukkuraisen joulupöydän äärellä lyö Iidan ja Eemelinkin ällikällä: lasten asennot ilmaisevat itsessään ällistystä. Björn Bergin kuvitusta Astrid Lindgrenin lastenromaaniin Eemelin koootut metkut



Mutta kokonaisena paistettu juottoporsas on niin hurjan näköinen, että siihen ei kukaan halua koskea. Ja yyksi makkaran pala säästetään sudenkuoppaan, ja sinnehän se ahnas ja ruualle perso Komentoora mätkähtää ja saa katua itsekkyyttään!

Astrid Lindgren on köyhien ja vähäväkisten puolella. Iida suree seuraavana päivän kylään kutsuttujen inkovaaralaisten puolesta, kun ruoka-aitta nyt kumisee tyhjyyttään. Eemeli kuittaa asian rauhallisesti:

– Ne ovat  jo tarpeeksi paksuja, sanoi Eemeli rauhallisesti. – On parempi että ruoka mene niille, jotka sitä tarvitsevat.

Ja vaikka Eemelin äiti tietää sydämessään, että poika on tehnyt oikein antaessaan jouluiloa köyhille, niin verstashuoneeseenhan Eemeli tästäkin tempauksestaan silti koko seuraavaksi päiväksi joutuu.

lauantai 22. joulukuuta 2012

22. luukku: "Joulu tulee aivan minä hetkenä hyvänsä!"














Tove Jansson:  Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia. Suomentanut Laila Nieminen. WSOY 1962. 17. painos 2005.





Tove Janssonin kertomus "Kuusi" on joulusatujen aatelia.

Moni uudempi jouluaiheinen lastenkirja on hyödyntänyt sen psykologista viisautta ja kujemielisyyttä. Kuvakirjoissa esiintyy muumien kaltainen pieni lapsi tai eläin, joka ei tiedä joulusta ennakolta mitään, ja suhtautuu kaikkeen enemän tai vähemmän pelon tai hämmennyksenkin sekaisin tuntein.

Muumeilla on tapana nukkua talviunta lokakuusta lähtien ja niinpä niiltä jää joulu yleensä kokematta kokonaan. Mutta eräänä talvena hemulien hermostunut mekkalointi herättää Muumipeikon ennen aikojaan, ja niin koko perhe tulee vihityksi johonkin uuteen ja salaperäiseen rituaaliin, jouluun.

Muumiperhe suhtautuu jouluun ennen muuta järkiperäisesti ja velvollisuudentuntoisesti. 

Muumipappa hakee kuuliaisesti joulukuusen, mutta ei omasta metsästä, "sillä hän oli siitä hyvin tarkka. Hän kiipesi sen sijaan Kampsun aidan yli ja valitsi sieltä suuren kuusen, jota Kampsu ei varmasti tarvinnut mihinkään". 

Ja kun Muumimamma saa kuulla että kuusi pitäisi pukea, hän huolestuu, ettei heillä ole niin suuria vaatteita…



Juuri talviunilta kesken kaiken herännyt Muumipeikko katsoo oudoksuen ilman tolkkua säntäilevää Kampsua. Tove Janssonin kuvitusta kertomukseen "Kuusi". 


Janssonin tarinassa kiteytyy antamisen ilo, pyyteetön halu tuottaa läheisille tai aivan tuntemattomillekin –  kuten nyytille ja tämän sukulaisille  - unohtumaton elämys.


Nyyti sukulaisineen nauttii täysin siemauksin muumiperheen koristelemasta joulukuusesta ja herkuista. Tove Janssonin kuvitusta kertomukseen "Kuusi".

Ja vaikka joulun perimmäinen olemus taitaakin jäädä muumeille hiukan epäselväksi, niin yhtä kaikki Muumipeikko toteaa, että ei pelkää enää joulua. Hän arvelee Hemulin ja Kampsun käsittäneen joulun jotenkin väärin.

"Kuusi" on kuultavissa myös Yle Puheen kautta jouluaattoaamuna Lasse Pöystin lukemana klo 7.30 ja uusintana tiistaina  joulupäivänä klo 10.30. Äänite on vuodelta 1995. Kuusen voi kuunnella myös http://areena.yle.fi/radio/1775752 Yle Areenan kautta. 

perjantai 21. joulukuuta 2012

"Oi-joi, se sanoi. Taivas putoaa alas"













Hanhiemon satuaarre. Kuvittanut Feodor Rojankovski. Suomentanut Tarja Saarikoski. WSOY 1954. 28. painos 2006. 119 sivua.



Muun muassa Hanhiemon satuaarteesta tuttu satu "Tipu Tip" sopii hyvin tähän päivään.

Rouva Huun kuopus on kohkannut jo pitkään maya-intiaanien uskomuksesta, jonka mukaan maailmanloppu näyttää väistämättömältä 21. joulukuuta tänä vuonna. Onneksi Science-lehti kumosi tämän oletuksen jo toukokuussa!


Satu kertoo pienestä kananpojasta, joka hätkähtää metsässä kulkiessaan siihen, että tammenterho kopsahtaa sen päähän.


Suuri tammenterho kopsahtaa pienen kananpojan päähän. Feodor Rojankovskyn kuvitusta Hanhiemon satuaarre -satukirjaan, WSOY 1054. 

Pienessä päässään kananpoika päättelee, että taivas putoaa. 

Se kohtaa matkallaan Kana Kotin, Kukko Lukon, Ankka Vankan, Hanhi Vanhimman, Kalkkuna Talkkunan ja pyytää niitä kaikkia liittymään mukaan kertomaan suuresta onnettomuudesta kuninkaalle.

… kunnes eläinseurue kohtaa Kettu Petun, ja siitähän ei tietenkään seuraa tämänkaltaisissa saduissa milloinkaan mitään hyvää:

-- kettu oli kavala ja vei heidät suoraan pesänsä ja sitten poikasineen söi suuhunsa koko joukon. Ninpä kuningas ei koskaan saanut kuulla, että taivas oli pudonnut Tipu Tipin päälle. Mutta eihän sillä niin väliä olekaan.

Kananpojan johtama seurue ei ymmärrä kuunnella vaistoaan, vaan ne kävelevät suin-päin kohti karua kohtaloaan Kettu Petun perässä. Feodor Rojankovskyn kuvitusta Hanhiemon satuaarteeseen, WSOY 1954. 

21. luukku: : "Olkaa nyt ihan hiljaa ja ajatelkaa joulua"



Rauha S. Virtanen: Tapaamme Seljalla.  WSOY 1957. 7. painos 2001. 223 sivua. Kansikuva Maija Karma.











Rauha S. Virtanen lähti hyvin tietoisesti Selja-sarjassaan luomaan suomalaisille lukijoille vastinetta Louisa M. Alcottin Pikku naisille 1950-luvulla.  

Alcottin tyttökirjaklassikon tapaan myös Seljan perheessä on neljä tytärtä, jolla jokaisella on omat taiteelliset pyrkimyksensä tai elämänpolkunsa.

Selja-sarjan toisessa osassa uusperhe on jo löytänyt tapansa ja tottumuksensa. Isän uusi puoliso Rea on toivotettu avosylin  tervetulleeksi tyttövaltaisen perheen äidiksi.

Tapaamme Seljalla –kirja huipentuu perheen joulun viettoon, johon sekoittuu jännitystä ja pientä hämmennystäkin uuden perheenjäsenen syntymän ajoittuessa juuri joulun alle.

Käytännöllinen Kris saa toteuttaa itseään emännöimällä koko perheelle joulua Rean tullessa sairaalasta täytenä yllätyksenä syntyneiden kaksospoikien, Romuluksen ja Remuksen, kanssa vasta jouluaattona.

Kris vilkaisi isää hiukan närkästyneenä. "Sinun mielestäsi ei siis ole tarpeen keittää riisipuuroa, ei laittaa lanttulaatikkoa eikä rosollia. Et kai kaipaa joulukakkuakaan", hän motkotteli ja lisäsi äkkiä luetteloonsa seuraavan muistiinpanon: "Älä unohda mantelia joulupuurosta." "Älä jännitä niin kamalasti", rauhoitteli isä.Dodo nousi. "Olkaa nyt ihan hiljaa ja ajatelkaa joulua".--

-- Hän tunsi itsensä ylen tärkeäksi, mutta toisinaan myös avuttomaksi ja epätietoiseksi. Ja kaiken aikaa hän oli kauhean huolestunut, menisikö kaikki nuottien mukaan.

Nuoremmat sisaret sentään nauttivat joulusta täysin siemauksin.

"Hauskaa ettei tarvitse olla vanhin", sanoi Margarita Virvalle kulkiessaan tämän ohi hallissa, missä Virva istui kaikessa rauhassa hankaamassa punaisia jouluomenia kiiltäviksi. "Kaikesta saa  nimittäin irti paljon enemmän hauskuutta, kun ei tarvitse joka heti olla niin tärisevän huolestunut."

Katjan Lumiomena-blogissa on suoritettu leikkimielinen kirjakisa kahden tyttökirjaklassikon, Louisa M. Alcottin Pikku naisien ja Rauha S. Virtasen Tapaamme Seljalla  -kirjan, joulukuvausten keskinäisestä paremmuudesta.  

Kilpakategorioina olivat sää, jouluherkut, taideosuus ja joulun ihme. Mittelö oli tasainen, mutta Pikku naisten joulunvietto päihitti Seljan perheen rinnan mitalla, numeroin 8 – 6.


torstai 20. joulukuuta 2012

Kirsti tekee arjesta juhlan















Annastiina Mäkitalo: Vanhan Rauman Kirsti. 38 sivua. Kiinnoste 2012.




Annastiina Mäkitalo (s. 1982, aik. Syväjärvi) on julkaissut omakustanteena historiallisen kuvakirjan Vanhan Rauman Kirsti. Se on hänen lopputyönsä Aalto-yliopiston Taideteollisen korkeakoulun graafisen suunnittelijan ja kuvittajan tutkintoon ja toteutettu yhteistyössä Rauman museon kanssa. 

Kirja on jälleen hyvä esimerkki siitä, että omakustannekaan ei välttämättä enää eroa millään tavalla yleiskustantajien jäljestä. Mäkitalo on tehnyt myös kirjan graafisen suunnittelun itse, viimeisen päälle, ja tuloksena on eheä, nautittava kokonaistaideteos. 

Mäkitalo itse luonnehtii kirjaa runolliseksi kertomukseksi idyllistä, sen särkymisestä ja takaisin saavuttamisesta.

Kiinnoste-blogissa on todella antoisa tekijän analyysi kirjasta, sekä kuvin että sanoin. Harvoin kuvittajat tai kirjailijat avaavat teoksensa syntyprosessia ja tarkoitusperiä näin perusteellisesti ja lukijaa kiinnostavalla tavalla! 

Myös Kuvittaja-lehden numerosta 4/2011 löytyy lopputyöhön liittyvä artikkeli Kulta-aika lapsuuden, jossa Mäkitalo analysoi Ilon Wiklandin ja Ingrid Vang-Nymanin kuvituksia Astrid Lindgrenin Melukylä-kirjoihin. 

Mäkitalon mukaan nämä kuvitukset ovat määritelleet onnellisen lapsuuden ja oikean joulun elementtejä enemmän kuin moni tohtii myöntääkään.


Nykylapsen silmään tämäkin näky voi vaikuttaa idylliseltä ja kadehdittavalta: koko perhe nukkuu samassa huoneessa! Annastiina Mäkitalon kuvitusta Vanhan Rauman Kirsti -kuvakirjaan, Kiinnoste 2012. 

Vanhan Rauman Kirstin matkassa lukija pääsee aikamatkalle 110 vuoden päähän. Kirjan miljöönä on nykyisin museona toimiva Kirsti-talo Raumanjoen varrella. Päähenkilönä on Kirsti-tyttö, jonka isä on merimies ja äiti pyykkäri. Kun perheen toimeentulo on niukkaa sydäntalven aikaan, Kirstikin hankkii lisäansioita nypläämillän pitseillä.

Kirjan värimaailma on erikoinen: siinä mittelevät keskenään romanttisuuteen ja idylliin liitetty vaaleanpunainen sekä sen äärimmäisenä vastakohtana arkeen ja ankeuteenkin liitetty ruskea väri.  Värit pelittävät keskenään erinomaisesti.

Retrofiilistä kuvitukseen tulee myös kollaasikuvituksesta: kankaita, lautaseinää ja sitä kuuluisaa Rauman pitsiä on skannattu osaksi kuvamaailmaa.


Kiiltokuva-arkkeihin sijoitetut kuvakimarat ovat hauska taitollinen tehoste Annastiina Mäkitalon kuvakirjassa Vanhan Rauman Kirsti, Kiinnoste 2012.


Pienen Kirsti-tytön ja perheen vuodenkierron mukaan, keväästä talveen, rytmittyvä tarina tekee yli sadan vuoden takaisesta työläisten puutalokorttelista eloisaa kulttuurihistoriaa, josta löytyy tarttumapintaa niin lapselle kuin aikuisellekin.

Köyhyys ja epävarmuus huomisen tienesteistä eivät estä ihmisiä tekemästä arkeenkin juhlan paikkoja. Kun isä palaa meriltä, juhlaan yhtyy koko korttelin väki.

Isän meriltä paluun juhlaan osallistuu koko korttelin väki, myös Kirstin perheen vuokralaiset. Annastiina Mäkitalon kuvitusta kuvakirjaan Vanhan Rauman Kirsti, Kiinnoste 2012. 

Naurunremakka ja rallatuslaulu kantautuivat Kirstin pihasta yömyöhään, ehkä kahteentoista asti.

Erikoismaininnan ansaitsee se, että kuvakirjan teksti on ladottu versaaliaakkosin. Näitä kirjoja kysytään aika ajoin kouluissa, kun opettajat kaipaavat lukutaidon alkuun paitsi tavutettuja, myös versaaliaakkosin ladottuja kirjoja. 

Mäkitalo uskaltaa käyttää hyvin runollista kieltä, joka ei kuitenkaan tunnu itsetarkoitukselliselta helskyttelyltä vaan pikemminkin kuvatun ajanjakson jugend-henkiseltä kaunokieleltä:

Päivän kiekko kieri taivaalle monta kertaa ja pudottautui mereen. Heilautti hyvästiksi taivaalle saippuakuplan värit. Omenankukat aukesivat ja raukesivat maahan. Itkivät katoavaa kauneuttaan.
– Tämä karhu lähtee taas. Tulee takaisin, kun omenapuun oksilla istuu lumikukkia puhaltamassa huurua tuuleen. Jättää ensilumeen jäljet satamasta tänne. Posliinikoirat pitävät kyllä vahtia.
Naapurin pojat ilkkuvat Kirstiä ja tämän harrasta isän odotusta. Äitikään ei aina ole aivan varma, saavuttavatko kirjeet isää maailman meriltä.

Kirsti luottaa kuitenkin isän sanaan: tyttö ripustaa nypläämiään lumihiutaleita puuhun. Ja ihme tapahtuu: aamulla isä palaa kotiin!

Vanhan Rauman Kirsti on merkillinen hyvän olon kirja. 

On vaikea paikantaa, mistä tyyni ja levollinen mieli syntyy, kuvista vai sanoista, vai nimenomaan niiden saumattomasta yhteistyöstä, vai sittenkin yksittäisen lukijan oman lapsuuden assosiaatioista, jotka seurustelevat sopuisasti Kirstin tarinan kanssa.

Mäkitalon kuvakirja on myös oivallinen nimenomaan tämän päivä päivältä pahenevan jouluhössötyksen keskellä luettavaksi.

Osa kirjan tuotosta ohjautuu Vanha Rauma Yhdistyksen kautta vanhan Rauman talokylttien entisöintiin.

Kirjan lopusta löytyy infoaukeama, jossa kerrotaan Kirsti-talosta, raumanpitseistä ja posliinikoirista sekä pieni rauma-suomi -sanasto.

Kirjasta on tehty myös englanninkielinen laitos Kirsti of Old Rauma ja  saatavilla on kaksi erilaista kansikuvaa talvi- tai kesäaiheella. Omakustantajat voivat halutessaan antaa ostajalle tälläkin tavoin enemmän valinnanvaraa. 

Museojulkaisuina ilmestyy nykyisin paljon sekä lapsille että aikuisille suunnattuja tietoteoksia. Tänä vuonna on ilmestynyt myös Forssan museon julkaisuna Kristiina Huttusen Rimppa soi! Opas Forssan kehräämöalueelle Petra Heikkilän kuvittamana  (Forssan Kirjakeskus 2012). Teos esittelee Forssan kehräämön alueen rakennukset ja keskeiset henkilöt ja kertoo langan teon vaiheista.  


20. luukku: Voiko joululahjaksi toivoa ystävää?, miettii Pikkupupu













Rebecca Harry: Pikkupupun lahjatoive. Suomentanut Anu Valkama. 30 sivua. Karisto 2012.





Tässä taas hyvä esimerkki siitä, kuinka jouluaiheisissa lastenkirjoissa jouluun liittyy yhä taianomaista tunnelmaa, joka tekee monenlaiset – usein nimenomaan ei-materialistiset... –  toiveet mahdollisiksi. 

Tällaiset pyyteettömät joulutoiveet ovat vanhojen joulusatujen moderni muunnelma ja jatkavat näin lastenkirjallisuuden idylliä. 

Vaikka nykylapsilla ei oikeassa elämässä juurikaan taida enää ymmärrystä aineettomien hyveiden ja elämänarvojen kunnioitukselle, niin kirjoissa tämä on silti yhä mahdollista.

Rebecca Harryn kuvakirjassa Pikkupupun lahjatoive (Karisto 2012) Pikkupupu kirjoittaa joulupukille kirjeen, jossa toivoo itselleen omaa ystävää.

Pieni pupu asuu ihan yksinään metsässä. Se kirjoittaa joulupukille kirjeen, jossa toivoo itselleen ystävää. Mutta kirjetoimitus myöhästyy Punarinnan viimeisestä postikyydistä ja niin Pupun täytyy toimittaa kirje joulupukille henkilökohtaisesti.

Pupu suunnistaa Pohjantähden mukaan ja päätyy ensin kuunkajon johdattamana karhujen luistelulammelle. Lammen rannalla värjöttelee pieni karhu yksinään ja allapäin. Pupu antaa karhulle lapasensa lämmikkeeksi ja lähtee jatkamaan matkaa.

Pikkupupu kohtaa matkallaan metsän eläimiä koristelemassa yhteistä joulukuusta. Rebecca Harryn kuvitusta kirjaan Pikkupupun lahjatoive, Karisto 2012. 

Näin Pupu päätyy matkan edetessä erilaisten eläinseurueiden luokse, ja aina se huomaa yhden joukon ulkopuolelle jääneen, jota se auttaa antamalla jotain omaansa. 

Rebecca Harryn tarina vertautuu klassisiin joulutarinoihin, joissa joku sivullinen haluaa muistaa ensimmäisenä jouluyönä syntynyttä uutta kuningasta (vrt. esim. Lastenkirjahyllyssä 5. joulukuuta  esitelty Max Bolligerin & Gianni De Connon kuvakirja Jouluklovni, Lasten Keskus, 2003).


Loppu hyvin, kaikki hyvin. Pikkupupu saa yhden ystävän sijasta monta uutta ystävää, joiden kanssa se saa viettää joulua. Rebecca Harryn kuvitusta kuvakirjaan Pikkupupun lahjatoive, Karisto 2012. 

Ja tietysti suloiseksi lopuksi Pupu kohtaa joulupukin, jonka kyydissä se pääsee toteuttamaan joululahjatoiveita.

Kylläpä Pikkupupu yllättyi, kun pukin reki laskeutui sen talolle. Siellä odottivat kaikki eläinlapset, joita se oli auttanut matkallaan. Ne olivat tulleet kiittämän pupua.
Uudet ystävät viettivät yhdessä ihanan joulun. Pikkupupun lahjatoive oli sitenkin toteutunut!

Rebecca Harryn kuvitus on täynnään sinistä pakkasen huurretta. Erikoistehosteena on hopeanvärinen kimallekoriste, jota on ripoteltu kuvitukseen.

Suloisen-makea ja näennäisen harmittomalta vaikuttava tarina  ottaa kauniisti kantaa siihen tosiasiaan, että moni viettää - joko tahtoen tai tahtomattaan – joulua yksinään.  

keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Kun kaikki on avoinna ja kaikkea on mahdollista tehdä














Salla Simukka: Toisaalla. Tammi 2012. 233 sivua. Kansikuva Ea Söderberg.





Kirjailijat – ja kustannustoimittajat – paiskivat nykyisin jos mahdollista vielä aiempaa ankarammin ja nopeammin uusien käsikirjoitusten kanssa. Kuluvan  ja viime vuoden aikana on yleistynyt ilmiö, että sarja karttuu vuoden mittaan kahdellakin uudella osalla, tai ainakin annetaan lukijalle jo sarjan lanseerauksen yhteydessä selvä lupaus siitä, että seuraava osa ilmestyy pian.

Salla Simukan dystopia-genreen luokiteltavat romaanit Jäljellä ja Toisaalla on alun perin kirjoitettu yhdeksi käsikirjoitukseksi, mutta ennen pitkää kirjailijasta tuntui luontevalta hajottaa ne kahdeksi erilliseksi teokseksi. 

Keväällä ilmestynyt Jäljellä-romaani on intensiteetiltään pakahduttavan täyteläinen jännitysromaani. Se on arvioitu Lastenkirjahyllyssä huhtikuussa.

Toisaalla on hyvä nimivalinta jatko-osalle. Se antaa taustatietoa siitä, mitä tapahtui toisaalla, kun Emmi tajusi olevansa pienen nuorisojoukon kanssa ainoita eloon jääneitä tarkemmin määrittelemättömässä tulevaisuuden yhteiskunnassa. 

Jatko-osan päähenkilöksi ja keskeiseksi toimijaksi nousee Emmin sijasta nörttipoika Samuel, joka tulee sattuman summana vedetyksi mukaan Emmin kohtaloon. Takaumat ja nykyhetki lomittuvat toisiinsa. Lukija keskittää kaikki aistinsa latautuneeseen kerrontaan.

Lukijalle paljastetaan jo melko alkuvaiheessa vedätyksen laajuus ja kauaskantoisuus.

Simukka käsittelee taiten ja ovelasti lukijaa moraalikoodistoa koettelevalla tavalla ihmismielen manipulointia. Nykynuoren on helppo samastua Simukan visioon, jossa pieni, rajattu yhteisö kokee kaikkivoipuuden ja vallan tunnetta – olkoonki, että kaikki paljastuu ennen pitkää silmänlumeeksi.  

Samuel joutuu painiskelemaan moraalisten dilemmojen kanssa lähtiessään mukaan virtuaaliseen pelisuunnitteluun. Vanhempien taloudellinen ahdinko nopeuttaa hänen päätöstään sitoutua hankkeeseen. Jälleen kerran vanhempien edesottamukset heijastuvat nuortenkirjan päähenkilön reaalitodellisuuteen kouriintuntuvalla tavalla!

Olin haaveillut pääseväni tekemään joskus jotain suurta, hengästyttävää ja tajunnan räjäyttävää. Ja sitten päädyin näpertelemään joidenkin turhauttavien, arkisten yksityiskohtien parissa. Mutta kuulemma "ihmiset halusivat kokemuksia, jotka olivat totta". Stressaavina ja väsyttävinä päivinä teki mieli huutaa, että kun ei tämä ole totta. Tämä on feikkiä, joka on olevinaan totta.
         Ihmiset kuulemma halusivat tuttua ja turvallista. He halusivat nähdä tämän meidän maailmamme, mutta rauhassa, vailla häiriötekijöitä, seikkailuna. En voinut ymmärtää ihmisiä. Kun olin säätänyt viisi tuntia tomaatin makua löytääkseni oikean kirpeyden ja makeuden yhdistelmän, olisin halunnut vain iskeä pelin ostajiksi kaavailtujen upporikkaiden ja kyllästyneiden ihmisten käteen oikean tomaatin ja sanoa, että ime tuosta.

Simukan kriittisen luupin alla on myös vanhempien rajaton halu kontrolloida jälkikasvunsa tulevaisuutta. Hänen kuvaamassaan yhteiskunnassa jokaisella tulisi olla oma luonteen- ja erikosvahvuuksien mukainen paikkansa esim. dramaatikkona, intellektuaalina, numeerikkona,  retoorikkona, introverttina, analyytikkona, sentimentalistina tai aktivistina. 

Emmin vanhempien motiivit on verhottu rakkauden nimissä tehdyiksi, mutta lukija kyseenalaistaa menettelyn melko yksiviiivaiseksi manipuloinniksi. 

Simukka ottaa nasevasti kantaa myös suomalaisen yhteiskunnan uuteen uhkakuvaan yhä isompien nuorisoikäluokkien sosiaalisesta syrjäytymisestä:

--- Tätä on aika vaikea selittää. Sä olit jo vuosia aiemmin alkanut jotenkin vetäytyä, siirtyä syrjään ja muuttua näkymättömäksi. Sä et enää ollut se sama iloinen, avoin Emmi kuin lapsena. Ja sun oli niin vaikea löytää sitä, missä sä olisit hyvä.
         Emmin äiti jatkoi selittämällä, miten he olivat pelänneet, ettei Emmi tulisi pärjäämään yhteiskunnassa ja kuinka hän oli syrjäytymisvaarassa.

Tamperelainen lukija huvittuu myös paikallisväreistä, viittauksista Särkänniemeen ja Hämeenpuistoon, jota ihan oikeastikin on viime vuosina  kaupungin byrokraattien keskuudessa yritetty tuunata viihtyisämmäksi monitoimikeitaaksi:
--- Kaikki näytti tutulta, tosin erikoiselta tästä perspektiivistä. Sukelsimme puiston katoksen alle. Hämeenpuisto oli katettu juuri edellisenä vuonna, sillä siitä oli haluttu tehdä enemmän ”koko kansan olohuone.” Seiniä pitkässä puistossa ei sentään ollut, joten talvella olohuoneessa sai nauttia vaakasuorasta räntäsateesta, jota mikään katos ei pitänyt poissa.


Simukka käyttää teosparinsa taustateksteinä klassisia satuja  (keskeisimpänä H. C. Andersenin "Pieni merenneito"),  mutta niiden funktio ei mielestäni kaikin osin ole perusteltua. 

Ensi keväänä Simukka aloittaa nuorille suunnatun jännitystrilogian, romaanilla Punainen kuin veri, joka jo nimellään viittaa klassiseen "Lumikki"-satuun. Päähenkilönä on tyttö nimeltä Lumikki Andersson. Myös tällä trilogialla on jo tarkkaan lukkoonlyöty ilmestymisaikataulu.

19. luukku: Vauvallekin tulee joulu















Maïte Roche: Pienen oma joulu. Suomentanut Sisko Pörsti. 15 sivua. Suomen Lähetysseura 1996.






Jouluaiheinen lastenkirjallisuus läpäisee nykyisin jo kaikki ikäryhmät: vauvasta teini-ikäiseen.

Jokaiselle löytyy oma joulumielen nostattajakirja!


Maïte Rochen niukkaakin niukempi teksti ja pelkistetty leppeä kuvitus kertovat Jeesuksen syntymästä  Pienen oma joulu -pahvikirjassa, Suomen Lähetysseura 1996.


Tämä ranskalainen pahvikirja kertoo selkein kuvin ja vähällä tekstillä joulun kristillisestä sanomasta. Jeesuksen syntymän kautta edetään kotien joulunviettoperinteisiin.

Takakansitekstissä kerrotaan Maïte Rochen olevan psykologi ja kuvataiteilija. Kirjan tarkoituksena on tutustuttaa jo vauvaa Raamatun joulukertomukseen. 

Kristillisen joulunvieton symboli, jouluseimi, yhdistyy nykylasten joulun viettoon Maïte Rochen kuvakirjassa Pienen oma joulu, Suomen Lähetysseura 1996.