tiistai 31. tammikuuta 2012

Pikku Papu valloittaa jälleen


Liisa Kallio: Pikku Papu ja kukka. 31 sivua. Tammi 2011.
















Ensimmäinen Liisa Kallion Pikku Papusta kertova kuvakirja ilmestyi vuonna 2010 ja se valloitti Rouva Huun täysin, eikä tämä sarjan toinen osakaan petä odotuksia.

Pienille lapsille suunnatun kuvakirjan tekeminen on taitolaji.

Kun lapsi opettelee äidinkieltään, hänelle luetaan ensin nimeämiseen houkuttavia katselukirjoja. Siirtymä varsinaisiin juonellisiin kuvakirjoihin onkin aikuiselle haastava tehtävä: mistä löytää kirjoja, joissa on sopivasti tekstiä ja houkuttelevat kuvat? Eläväinen lapsi on nimittäin sananmukaisesti saatava kirjan lumouksen valtaan, jotta hän malttaa istua paikallaan aikuisen sylissä ja vastaanottaa koko tarinan.

Pieni juonellinen tarina ei saa äityä liian monipolviseksi ja kuvailmaisunkin pitäisi pysyä lestissään.

Tällainen yksinkertainen kuvatarina löytyy kirjasta Pikku Papu ja kukka.




Kaikki alkaa siitä, kun mato äkämystyy sen käytävän tukkivasta siemenestä.

Kilpikonna Papu istuttaa siemenen maahan. Odottaminen ottaa voimille, mutta vähitellen siemenen verso pilkottaa mullasta.

Papun ystävät auttavat sitä hoitamaan siementä kukin parhaan taitonsa mukaan. Kun kirvat tekevät joukkohyökkäyksen kasvin kimppuun, saadaan tarinaan jo jännitystäkin. Mutta onneksi leppäkerttu Hannu pelottelee ahnaat kirvat tiehensä.




Kasvista tekeytyy komea auringonkukka.

Syksyn tullen punarinnat nokkivat sen siemenet kupuihinsa ja lopulta syystuulet vievät sen terälehdetkin.

Papu tulee surulliseksi, mutta onneksi yksi siemen on jäänyt talteen tulevaa kevättä varten. Ja auringonkukan varresta ja kukinnosta voi rakentaa hauskan majan!




Liisa Kallio havainnollistaa elämän kiertoa ja luonnon järjestystä selkeästi. Pikku papu ja kukka –kuvakirjan ideassa on paljon samaa yksinkertaista neroutta kuin Eric Carlen jo klassikoituneessa Pikku toukka paksulaisessa.

Sekatekniikalla toteutettu kuvitus hehkuu raikkaita ja iloisia värejä. Tällaisia hehkuvan energisiä värejä huomaa suorastaan ahmivansa näin sydäntalven aikaan! Kuvitustyyli tuo mieleen kollaasitekniikan, mutta Kallion muototaju on vankka ja kuviin syntyy kolmiulotteinen vaikutelma.

Pääkaupunkiseudulla asuvilla on nyt mahdollisuus nähdä Pikku Papu ja kukka –kirjan kuvitusoriginaaleja Kahvila ja Puoti Lillanissa Lauttasaaressa 29. helmikuuta saakka (os. Katajaharjuntie 11, Helsinki)

Ja Pikku Papusta tehtyjä lauluja voi kuunnella Musiikkitalon lastenmusiikkikonsertissa 19.3. ja 20.3.2012.

Konserteissa tutustutaan iloiseen pieneen kilpikonnaan, hyrisevään hyttyseen, ahmivaan matoon ja tanssivaan leppäkerttuun. Laulut esitetään Sibelius-Akatemian musiikkikasvattajien Eeva-Leena Pokelan ja Soili Perkiön johdolla.

maanantai 30. tammikuuta 2012

kiekko ja juoni kulkevat letkeästi


Kirsi Pehkonen: Aloituskiekko. 182 sivua. Karisto 2011. Kansikuva Antti Ollikainen.












Urheilu on selvästi tullut uudeksi muotiaiheeksi kuvakirjoihin (esim. Annika Manström: Antto urheilee, Schildts 2011, Niina Veittikoski: Hertta pelaa jääkiekkoa (Tammi 2012) ja Tiina Nopola & Mervi Lindman: Siiri tekee maalin, Tammi 2011)

Aihepiirillä on jo pitkät perinteet lasten ja varhaisnuorten sarjakirjoissa. Sporttisten poikien rinnalla kuvataan nykyisin entistä enemmän myös tyttöjen liikunnallisia harrastuksia, erityisesti joukkuelajien parissa (esim. Anneli Kannon Futistyttö-sarja, Karisto).

Kirsi Pehkonen tekee vauhdikkaan sarjan avauksen. 13-vuotias Hilla on pelaillut tuttujen poikien kanssa korttelikiekkoa lämpimikseen ja mielihalulla, kunnes naapurikaupungin jääkiekkovalmentaja pongaa hänet kaukalosta – tietämättä ensin varman päälle Hillan sukupuoltakaan.

Hilla suhtautuu vieraan miehen kontaktiin varauksellisesti, mutta kun Kaartisen tarkoitusperät osoittautuvat rehellisiksi, on edessä uuden pähkäilyn paikka: kuinka vanhemmat suhtautuvat ajatukseen, että Hilla värvättäisiin tyttöjen jääkiekkojoukkuesseen 50 kilometrin päähän kotoa, kuinka luontuisivat pitkät välimatkat, joukkueen lisenssimaksut ja varustehankinnat? Hilla on nimittäin tottunut siihen ,että raha ei kasva puussa ja vanhemmat joutuvat välillä venyttämäänkin penniä saadakseen viisihenkisen perheen menot ja kulut tasapainoon tulojen kanssa.

Hilla esittäytyy lukijalle sarjan avausosassa omatoimisena, luonteeltaan suoraselkäisenä ja vastuuntuntoisena tyttönä. Hillan paras ystävä Noora on myös osaltaan koulinut Hillan suhteellisuudentajua. Noora on vammautunut pienenä auto-onnettomuudessa ja joutunut totuttelemaan elämään proteesijalan kanssa. Tämä ei ole Nooran optimismia ja luonteen yritteliäisyyttä lannistanut: hän harrastaa pingistä ja on edennyt siinä jo varsin pitkälle.

Tällainen "terveen" ja "sairaan" lapsen vastinparien esittäminen on tuttua jo vanhoista lastenkirjaklassikoista, muistetaanpa vaikka F. H. Burnettin Salaista puutarhaa, jossa rampa Colin auttaa äksyä ja hemmoteltua Marya asettamaan elämänarvot oikeille kohdilleen.

Pehkonen ei Nooran vammautumista surkuttele ja kirjan lopuksi sydänystävien asiat ratkeavat ystävyyden ylläpitämisen ja harrastusten jatkamisen kannalta vallan onnekkaasti parhain päin.

Aloituskiekon kelmien epäkiitollista roolia saavat näytellä Nooran ja Hillan luokan pissikset, jotka yrittävät kaikin keinoin vähätellä tyttöjen urheiluharrastukselle antautumista.

Kirsi Pehkonen (s. 1965) asuu Vehmersalmella ja työskentelee opettajana Siilinjärvellä. Hän on debytoinut Myllylahti-kustantamon kautta nuortenromaanilla HyväUni vuonna 2005.

On kiinnostavaa, että kirjailijan urasta haaveilevat sitkeimmät ”sissit” avaavat julkaisutilinsä ensin pien- tai tarvepainatuskustantamon kautta ja vähin erin sitten laajentavat repertuaariaan ja saavat myös isojen yleiskustantajien ovet auki teoksilleen. isojen yleiskustantajien piiriin.

Samanlaisen kustantajareitin on käynyt nuortenkirjailijana vielä hyvinkin nuori Siiri Enoranta, jonka kolme ensimmäistä teosta ilmestyivät pienen Robustoksen kautta, ja tänä keväänä hänen neljäs romaaninsa Painajaisten lintukoto ilmestyy WSOY:n kustantamana.

sunnuntai 29. tammikuuta 2012

"Joidenkin salaisuuksien tulee pysyä pohjalla, siellä minne ne on piilotettu"


Delphine de Vigan: No ja minä. Suomentanut Kira Poutanen. 233 sivua. WSOY 2012. Graafinen suunnittelu Anna Makkonen.














Ranskalaisen Delphine de Viganin No ja minä vastaa nyt siihen huutoon, että nuorten- ja aikuistenromaanien välille ei ole tarpeen aina laittaa lukijakuntaa liiaksi suitsivia koodeja (vrt. Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa -romaanista toisaalla käyty nettikeskustelu viime marraskuussa).

Romaanin kansilehden etuliepeessä kerrotaan kuinka "rehellinen ja älykäs romaani kodista ja kodittomuudesta on saavuttanut suosiota sekä nuorten aikuisten että aikuisten parissa".

de Viganin romaani on yhdistelmä teiniangstia, perhetraumoja, sosiaalista omaatuntoa ja identiteettitarinaa. Tavassa, jolla päähenkilö Lou koulii oikeudentuntoaan tehdessään kouluun esitelmän Ranskassakin jatkuvasti lisääntyvistä kodittomista, on jotain samaa kuin norjalaisen Aleksander Mellin Lapsihallituksessa (Tammi 2010), jossa 12-vuotias Max osallistuu tosi-tv-kilpailuun eristetyllä saarella ja solmii kontaktin rutiköyhään intialaispoikaan ymmärtäen näin jotain olennaista elämästä.

13-vuotias Lou on ikäisiään älykkäämpi, hän on kirinyt kaksi luokkaa ylemmäksi. Asetelma koulussa on Loun kannalta epäreilu: luokkatovereilla on jo hormonimyrskynsä, ja Lou vasta haparoi ensimmäisiä ihastumisen tuntemuksiaan.

de Vigan vihjaa myös jonkinlaisen autismin tai muun tunnehäiriön olemassaolosta.

Lou on kiinnostunut erilaisten asioiden testaamisesta, hän keräilee omituisia esineitä eikä osaa solmia kengännauhojaan. Ulkopuolisuuden, erillisyyden ja poikkeavuuden tuntu on vahva, kunnes Lou tapaa Non, kadulla elävän nuoren naisen, jonka seurassa tyttö huomaa viihtyvänsä ja jonka läsnäoloa hän jopa kaipaa. Aluksi Loun verukkeena on kouluun tehtävä esitelmä, jota varten hän haastattelee Nota, mutta esitelmän valmistumisen jälkeen tunnesiteestä tulee vielä vahvempi.

Loun perhe on syvästi traumatisoitunut tytön ollessa kahdeksanvuotias. Perheeseen hartaasti odotettu pikkuvauva menehtyy pian syntymänsä jälkeen ja äiti vajoaa syvään masennukseen. Loulle äidin äkillinen tunnekylmyys on kova paikka:

Äiti ei enää koskaan koske minua, hän ei enää koskaan koske hiuksiani, ei silitä poskeani, hän ei enää koskaan tartu niskaani tai vyötärööni, enää koskaan hän ei halaa minua.


Kun No muuttaa Loun aloitteesta perheeseen, äiti havahtuu pitkäaikaisesta apatiastaan ja saa vihdoin elämän syrjästä kiinni.

Mutta Non kannalta turvattu elämä on myös haaste. 12-vuotiaasta saakka sijaiskodissa asunut ja vailla rakkautta jäänyt No ei käden käänteessä sopeudu ydinperheen idylliin.

de Vigan siteeraa Antoine de Saint Exuperÿn Pikku Prinssiä, sitä kuuluisaa kohtaa jossa Kettu pyytää Pikku Prinssiä kesyttämään itsensä:

--- Mutta jos sinä kesytät minut, niin me tarvitsemme toinen toisiamme. Sinusta tulee minulle ainoa maailmassa. Ja minusta tulee sinulle ainoa maailmassa.


Non elämänkohtalo, joka jätetään kirjan lopussa hiukan avoimeksi, havahduttaa Loun myös omasta kuplastaan, ymmärtämään syvemmin perheensä, itsensä ja sitä myötä myös suhteensa luokkatoveriinsa Lucasiin.

No liikauttaa Loun elämää hyvällä tavalla sijoiltaan. Ja yhtä äkillisesti kuin hän ilmaantui Loun elämään, niin hän myös siitä haluaa häipyä.

Jotakin olennaista tämän hiukan surumielisen, mutta silti elämän parhain päin kääntymiseen luotaavan ravistelevan romaanin tunnelmasta kertoo seuraava katkelma:

Ennen kuin tapasin Non, luulin, että väkivalta oli huutoja, lyöntejä, sotaa ja verta Nyt tiedän, että väkivalta on myös hiljaisuutta, että se on joskus näkymätöntä. Väkivaltaa on aika, joka peittää haavat, sitä on päivien loputon ketju, se että on mahdotonta palata taaksepäin. Väkivaltaa on se, mitä ei voi käsittää, se mistä ei puhuta, mitä ei voi näyttää, väkivaltaa on se, jolle ei ole selitystä se joka on ikuisesti hämärän peitossa.


Monenlaisten elämänviisauksien ohessa Lou oppii, että suudeltaessa ei sittenkään ole suurta merkitystä sillä, mihin suuntaan kieltään suutelemisen aikana kääntää.

perjantai 27. tammikuuta 2012

Turvallista pelkäämisen harjoittelua Onni-pojan kanssa


Sanna Pelliccioni: Onni-poika ja hirveä hirviö. 34 sivua. Minerva 2011.









Sanna Pellicionin nyt kuusiosaiseksi karttuneesta Onni-poika -kirjasarjasta on sukeutunut mainio leikki-ikäisten kuvakirjasarja.

Muotonsa ja aihepiirinsä puolesta se kulkee Kristiina Louhen Aino-sarjan (1984–1996) jalanjäljissä.

Kirjan selkeä typografia houkuttaa lasta nimeämään pieniä yksityiskohtia aina alkuaukeamalta lähtien.





Kuvitustyylissä on värityksen puolesta ripaus retroilua. Pelkistetyt hahmot ovat hiukan lituskaisia, mutta viehättävät silti yhtälaisesti lapsen ja aikuisen silmää.

Taaperosta leikki-ikään varttunut ja isoveljeksi tullut Onni on virittynyt hämärän tullen kuvittelemaan mitä kaikkea voi nähdä pimeällä.

Erilaisten hämärän eläinten lisäksi Onni mainitsee kuin varkain myös kummitukset, mutta isä sanoo että niitä on olemassa vain mielikuvituksessa.




Onni lähtee hämäränhyssyretkelle yhdessä isän ja parhaan kaverinsa Helmin ja tämän äidin kanssa. On hyvä, että lastenkirjoissa otetaan luontevasti lähituntumaa myös kaupunkiluontoon. Parasta retkessä on tietysti evästauko ja kotitalon ulko-oveen lehahtanut iso sireenikiitäjä.

On hauskaa, että jo pienten lasten katselukirjoissakin leikitellään nykyisin kirjan muodolla. Pimeän illan avaruuden tunnun havainnollistamiseksi Pelliccioni on piirtänyt pitkänhuiskean pystykuvan, jossa retkeläiset nautiskelevat kuutamosta.



Retken jännitys purkautuu seuraavan päivän leikeissä, kun kummituslakanoihin sonnustautuneet lapset väijyvät kummituksia ja muita hirviöitä kotona pimeässä huoneessa.

Onni saa ikävaiheeseensa tyypilliseen pelkäämisen harjoitteluun turvalliset puitteet kotonaan, kun vanhemmat osaavat suhtautua kärsivällisesti Onnin kyselyihin.




Rouva Huu oli eilen Turun ammattikorkeakoulussa opettamassa kirjastoalan opiskelijoita Lastenkirjallisuus ja kirjastotoiminta -opintokokonaisuudessa.

Päivän aikana otettiin haltuun lasten- ja nuortenkirjallisuuden kliseet ja paradoksit, luodattiin uusimpia lasten- ja nuotenkirjatrendejä sekä zuumattiin rankkoja kuvakirjoja myös ryhmätöissä.

Oli inspiroivaa tavata niin motivoituneita ja auliisti kysymyksiä ja kommentteja päivän mittaan esittäviä opiskelijoita.

Erityisesti nautin pienryhmätöiden auki purkamisen kuuntelusta : kuinka nopeasti ja terävästi opiskelijat osasivat poimia valitsemistani kuvakirjoista kiinnostavia ja osin yllättäviäkin havaintojaan!

sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Presidentin elämä ei ole aina lastenkirjoissakaan herkkua



Tämänpäiväisen presidentinvaalin ensimmäisen äänestyskierroksen kunniaksi Lastenkirjahyllykin luotaa lastenkirjallisuudesta löytyviä presidenttien näköiskuvia.

Lastenlyriikka on ollut erityisen mieltynyt presidentin virallisen protokollan ja toisaalta myös yksityiselämän kuvitteluun. Näkökulma on usein lapsen: lapsi ei osaa – onneksi – pokkuroida presidentin auktoriteetin takia vaan mielikuvittelee millaista on presidentin elämä kulissien takana. Lapsella on myös lupa olla anarkistinen ja kuvitella presidentti mitä hullunkurisimpiinkin tilanteisiin.




Kaarina Helakisa ilakoi vuonna 1976 ilmestyneessä Posetiivi-runokokoelmassaan tähän tapaan:

Kekkonen kiipesi ratikan katolle
ja hyppäsi siitä lentävälle matolle
ja lentää lepatti Helsingin poikki
ja illan tullen linnaansa loikki.


Yllä olevassa Urpo Huhtasen kuvituskuvassa Kekkonen liitelee matollaan eduskuntatalolle asti.




Kovasti Kekkosen näköinen mies seikkailee myös Kasper ja Nora Strömmanin kuvakirjassa Soffpotatisen, (Söderströms 2005, suom. Sohvaperuna, WSOY), joka on aiemmin ollut esillä Lastenkirjahyllyssä.


Mauno Koivisto on innoittanut Tuula Korolaista hänen esikoiskokoelmassaan Enkeli ja poliisi. Runoja lapsille ja lapsenmielisille (Tammi 1990) tekemään kokonaisen sikermän Mauno Koivistosta.




Runossa "Presidentin ikävä elämä" surraan sitä kuinka

– – – Verkkareissa ei saa olla
pressanlinnan aulassa;
arkenakin Manu kulkee aina kovat kaulassa. – – –

Osansa saavat Manun lentopalloharrastus ja sopuliviittaukset. Matkustaessaan Orienttiin Manu hankkii tuliaisia Tellelle ja Assille.

Hannu Hyrskeen kuvituksesta tunnistaa Manun otsatukan.

Jukka Itkonen on samaistunut Tarja Halosen edustusvelvollisuuksiin runokirjassa Taikuri Into Kiemura ja muita kaupunkilaisia (Otava 2007, kuv. Christel Rönns).

Runo "E. T. Kaukainen, tasavallan presidentti" ei ole suora näköiskuva Halosesta, mutta Christel Rönnsin kuvitus, jossa ryytyneen näköinen adjutantti pitelee sateenvarjoa korkokenkiin sonnustautuneen presidentin päällä, viittaa kyllä selvästi Haloseen:

--- Hymyilen kauniisti;
haukkuvat heikoksi.
Tukka on sekaisin;
kutsuvat peikoksi.
Maatalousnäyttely,
sikaa ja lammasta,
pissittää, mutta on
purtava hammasta
ja kuultava
maakuntalaulu. – – –





Jukka Itkosen koottujen runojen Leikkihaitarissa (Otava 2011) on sama runo Matti Pikkujämsän kuvittamana, ja siitä tunnistaa Halosen Muumimamman käsilaukkuineen kaikkineen!


perjantai 20. tammikuuta 2012

Kaupunki tuulten vietävänä


Kaarina Helakisa & Nina Haiko: Tuuliin tähystäjä. Lasten Keskus 2011. 44 s. Taitto Mikko Laakso.
















Kesken kiivainta luomiskauttaan vuonna 1998 kuolleen Kaarina Helakisan tuotantoa pidetään kiitettävästi esillä uusin kuvituksin ja antologioin. Aiemmin Helakisan satuja on kuvakirjoiksi kuvittanut Heli Hieta (Prinsessan siivet, Otava 1999 ja Mies joka tahtoi nähdä koko maailman, Otava 2001).

Nyt Nina Haiko jatkaa Helakisa-sarjaansa: toissa vuonna ilmestyi kuvakirjana satu Rubiinisydän ja nyt Tuuliin tähystäjä. Molemmat Haikon sadut ovat Helakisan uran alusta, 1960-luvulta, kun Helakisa debytoi nuorena "satutyttönä" esikoiskokoelmallaan Kaarina Helakisan satukirja 1964.

Helakisa oli hiukan omapäisestikin sadun kaavaa toisaalta uusintava ja samaan aikaan myös vanhasta satuperimästä ammentava kaunokielen viljelijä. Hän kirjoitti hyvin määrätietoisesti omalla tavallaan ja viis veisasi ajoittaisesta kyseenalaistuksesta että lapset eivät hänen satujaan kenties ymmärtäisi, että hän muka "kirjoittaisi lasten pään yli", vastaanottajat unohtaen.

Helakisan sadut linkittyvät romanttiseen satuun. Vaikutelmaa vielä vahvisti Helakisan kahteen ensimmäiseen satukirjaansa itse tekemä naivistis-koristeellinen tussikuvitus.

Kaupungissa asuu tuuliin tähystäjä, äkeä ja originelli mies, jonka olemus vaikuttaa kaikkien kaupunkilaisten elämään. Hän viihtyy parhaiten matemaattisten kaavioiden ja maailmankaikkeuden mysteerien parissa.




Eräänä päivänä mies jättää kaupungin taakseen ja rakentaa kojeen, jolla pystyy säätelemään tuulten virtauksia. Tuulet riehaantuvat ja kaupungin tyven elämä notkahtaa sijoiltaan.

Eniten muuttuneesta asiantilasta nauttivat – tietysti – lapset.

Oheinen katkelma on hyvä esimerkki Helakisan viehtymyksestä käyttää arkaaista, vanhaa kieltä ja järjestää satuunsa fantastisia äkkikäänteitä:

Koulun jälkeen katti vei kaikki halukkaat kaupungin torille. Seitsemän torikyyhkystä valjastettiin jäätelökärrien eteen, lapset nousivat kyytiin ja rattaat lähtivät huimaan lentoon.
Jäätelöä kukin sai syödä niin paljon kuin halusi. Lennettiin joelle, joka oli salaperäisesti jäätynyt, vaikka muuten ilma oli lämmin ja aurinkoi paistoi. Joella hiuteli pehmeää lunta ja opettajan katti piti luistelujuhlan lapsille. Välillä puhalsi tuulenleyhkä, joka tuoksui mansikalle ja piparmintulle.
Huomattiin että koulukirjojen kirjaimet ja numerot olivat karanneet sivuiltaan ja kasvaneet rannoille kukkaniityiksi: oli punaisia kymppikukkasia, keltaisia nelosnokkosia, vihreitä ii-heiniä ja oo-lehdyköitä.


Uudet tuulet saavat koko kaupungin asukkaat juhlimaan iloista karnevaalia.




Satu on helakisamaisen salaviisas ja filosoiva, jopa pieneen keikailuun asti. Kaupunki selvästi tarvitsee tämän järistyksen, jotta kaupunkilaiset voivat muuttaa elämäänsä hiukan paremmin lähimmäiset huomioon ottavaan uomaan.

On selvää, että tuulten sekoittumisen jälkeen mikään ei ole niin kuin ennen. Tuuliin tähystävä mies tietää tämän ja poistuu vähin äänin paikalta. Sadunkertoja vakuuttaa, että mies on löytänyt sisäisen rauhan ja sen myötä myös itsensä.




Nina Haikon sekatekniikkakuvitus hyödyntää kollaasia (kukan terälehtiä, sanomalehtipaperia, kuvaleikkeitä, pitsisiä kakkupapereita, nuottipaperia) sekä rouheaa sakuraliitua ja krakeloitua pintaa. Tässäkin kuvakirjassa on välillä vaikeuksia erottaa tekstiä röpöliäisestä ja eloisasta kuvapinnasta.

Haikon kuvituksesta syntyy surrealistinen vaikutelma, mikä sopiikin sadun mystiseen tunnelmaan.

Kuvakulmat vaihtelevat, samoin erilaiset muodot ja rytmit eri aukeamilla. Jokaiselle aukeamalle täytyy ikään kuin rauhoittaa silmänsä uudelleen aistimaan nopeasti muuntuvia tunnelmia. Murretut värit hivelevät silmää. Kenties koristeellisten detaljien karsiminen olisi hiukan ryhdistänyt kokonaisuutta.

tiistai 17. tammikuuta 2012

Sulo Omenamies on hurmaava puutarhatyöläinen


Pilke Salo, Virpi Talvitie & Heikki Salo: Sulo Omenamies. 32 sivua. Vakka ja Kansi 2011. Graafinen suunnittelu Tuija Kuusela.














On hienoa, että uutta lastenmusiikkia pidetään yllä hiukan yllättävälläkin taholla eli lastenkirjallisuudessa. Samaan aikaan kun lastenmusiikki on Yle Ykkösen kanavauudistuksessa ajettu alas, niin pieni saarijärveläinen kustantamo Vakka & Kansi on lanseerannut uuden kuvakirjasarjan, jossa seikkailevat lastenlauluista tutut sankarit.

Sarjan avausteoksena ilmestyi viime vuonna Pentti Rasinkankaan lastenlauluun perustuva Mari Mörön ja Virpi Talvitien kuvakirja Markan possu.

Sulo Omenamiehen tekee kiinnostavaksi myös se, että Heikki Salon lauluun on puhaltanut kirjallisen hengen hänen tyttärensä Pilke Salo, joka näin tekee myös debyyttinsä lastenkirjatekstin laatijana.

Heikki Salon sanoittama ja Juha Louhivuoren säveltämä, Herra Heinämäen lato-orkesterin esittämä lastenlaulu "Sulo Omenamies" kertoo pienestä miehestä, joka asuu omenapuuhun ripustetussa linnunpöntössä. Sulolla on tärkeä tehtävä pitää omenapuusta huolta ja maalata syksyn tullen omenat houkuttelevan punaisiksi.




Pilke Salo on lihottanut tarinaa kehyskertomuksella, jossa sisarukset Mai ja Touko saavat vihiä Sulon olemassaolosta. Sirkeät lapset vierailevat loma-aikoina mummolassa ja Suloon tutustuttuaan auttavat häntä myös parhaan kykynsä mukaan.

Avuliaisuuden, lähimmäisenrakkauden ja sukupolvien välisen luontevan yhteyden tärkeät ja alati ajankohtaiset teemat tulevat tarinassa turhia alleviivaamatta esille.

Kuvittaja Virpi Talvitie on antanut omenapuulle sielun ja omenapuu esiintyy eri vuodenaikojen loistossaan koko aukeamalle levitetyissä kuvissa. Sinisen, vihreän ja punaisen murretut värit suorastaan loistavat kuvista katsojan silmille: tällaista väriterapiaa tarvitsee tähän aikaan vuodesta!

Hieno yksityskohta on ylläolevassa kuvituskuvassa viitteellisesti ja ah, niin runollisesti, kuvatut siluettimaiset oravat, pikkulinnut, jänikset ja peura!




Hiukan harmillisesti teksti välillä himertyy Talvitielle tyypillistä raapetaustaa vasten melko vaikealukuiseksi. Taitollisesti oivia ratkaisuja onkin ollut latoa teksti esimerkiksi auton kylkeen tai väripadan mustaan pintaan.





Tosikkomaista aikuista ja perushuolestunutta lasta saattaa hiukan askarruttaa oheinen kuva, jossa Sulo sahaa oksaa, jonka päällä samanaikaisesti istuu. Todennäköisesti Sulolla on selässään propelli vähän samaan tapaan kuin Astrid Lindgrenin Katto Kassisella, ja hän voi singahtaa sen varassa ilmaan juuri ennen kuin oksa katkeaa...

Rouva Huun pikkuruisessa puutarhassa on kolme omenapuuta ja se rakkain ja hyväsatoisin on usein katseen alla keittiön ikkunasta ulos katsottaessa. Edellisvuosina rouva Huu on somistanut puun pienin kynttilälyhdyin mutta kuluvan talven pitkään jatkunut lumeton pimeys ajoi siipan hankkimaan omenapuulle tähtivalon tuiketta.

Sulo Omenamiehen Huvitus-omenapuun alla mummon kotiinpaluun kunniaksi vietettävä juhlakuva antaa jo itsessään lupauksen että talven selkä tästä vielä taittuu ja ennen kuin rouva Huu huomaakaan, voi samanlaiset kekkerit viettää hyvien ystävien seurassa oman omenapuun alla....


maanantai 16. tammikuuta 2012

Tällaisia pienoiselämäkertoja tarvitaan myös suomalaisista suurnaisista ja -miehistä!

Barack Obama: Laulan sinusta – Kirje tyttärilleni. Kuvittanut Loren Long. Suomentanut Kristina Rikman. 33 sivua. WSOY 2011.
















Kyllä amerikkalaiset osaavat! Ei voi kuin harmitella sitä, että meikäläiset presidenttiehdokkaat eivät ole oivaltaneet vastaavaa markkinarakoa kietoa lapsiperheet pauloihinsa.

Yhdysvaltain presidentti Barack Obama – tai joku hänen avustajistaan tai kustantajan edustaja – on tehnyt komean ja korskean mutta silti pätevän syväluotauksen maan historiaan ja keskeisiin suurmiehiin ja -naisiin. Obama on omistanut ja kohdentanut tekstin tyttärilleen Malialle (s. 1998) ja Sashalle (s. 2001).



Kirjassa luodataan Yhdysvaltojen historian kannalta merkittävien henkilöiden elämäntyötä yksittäisillä aukeamilla. Kuhunkin heistä kiteytyy Obaman tyttärilleen – ja sitä kautta tietysti kaikille lapsille – suuntaaman puheen kautta erilaisia hyveitä ja luonteenpiirteitä, joita kuka tahansa vanhempi toivoisi omista lapsistaankin löytyvän.

Luovuus kiteytyy kuvataiteilija Georgia O´Keeffeen, älykkyys fyysikko Albert Einsteiniin, urheus baseballpelaajaan Jackie Robinsoniin, tietäjän ja parantajan hyveet siouxjohtajaan Istuvaan Härkään, laulun lahja jazzlaulaja Billie Holidayhin, voima ja sitkeys kuurosokeaan Helen Kelleriin, toisten uhrausten kunnioittaminen Vietnamin veteraanien muistomerkin suunnitelleeseen May Liniin, hyväsydämisyys köyhien auttajaan Jane Addamsiin, periksi antamattomuus mustien kansalaisoikeuksia ajaneeseen Martin Luther King Junioriin, uskallus tutkia uusia asioita astronautti Neil Armstrongiin, innostus maatyöläisten oikeuksia ajaneeseen Cesar Chaveziin, amerikkalaisten yhtenäisyyden puolustaminen presidentti Abraham Lincolniin ja kansallisten juurien tiedostaminen maan ensimmäiseen presidenttiin George Washingtoniin.




Viimeiselle aukeamalle on koottu yhteiskuvaan edustava otos erivärisistä ja erilaiset juuret omaavista amerikkalaislapsista, jotka hymyilevät ja katsovat reippaasti suoraan katsojaan päin. Ja loppulauselma vielä varmuuden vuoksi kertaa kirjan ydinsanomaa:

Amerikka koostuu eri rotuja, eri uskontokuntia ja uskomuksia edustavista ihmisistä. Rannikkojen ja vuorien ihmisistä . Ihmisistä, jotka ovat antaneet meille monia loistavia oivalluksia antamalla käyttöömme ainutlaatuiset taitonsa, ja rohkaisseet meitä tukemaan toisiamme, jatkamaan taistelua, tekemään työtä ja rakentamaan kaikkea mikä meidän kansakunnassamme on hyvää.



Kuvittaja Loren Long tekee taiturimaisen pelkistettyjä mutta silti symboleiltaan runsaita näköismuotokuvia suurmiehistä ja –naisista.




Tällainen siekailemattoman amerikkalaispatrioottinen kansallisuusaate on toki Suomessa vierasta. Kuvakirjan formu on ylevä ja hyvin mahtipontinen. Mutta hiukan liudentaen sitä voisi mukauttaa myös Suomen oloihin. Mikä merkitys vaikkapa Elias Lönnrotilla, Jean Sibeliuksella, MInna Canthilla ja Armi Ratialla on ollut Suomen historiassa ja nykyihmisten identiteetille?

Nuorimmille lukijoille varta vasten tehtyjä pienoiselämäkertoja historian keskeisistä vaikuttajista tarvittaisiin yhä. Laulan sinusta – Kirje tyttärilleni osoittaa, että myös aukeaman mittaiset miniatyyrikuvaelämäkerrat toimivat jopa yllättävän hyvin. Kirjan lopussa on elämäkertafaktat esillä olleista historian henkilöistä tiivistetty muutamaan virkkeeseen. Tällaisenaankin kuvakirja ajaa asiansa: lapsi tai nuori kiinnostuu ottamaan selvää henkilön myöhemmistä vaiheista muualta.

Itse muistan noin kymmenvuotiaana lukeneeni haltioituneena Helen Kellerin Elämäni tarinan (WSOY 1957).

Lukukokemus oli ennen kaikkea opettava ja jokseenkin katarttinen. Kirja toimi suoraselkäisen klassisen tyttökirjan tavoin ja sai minut ajattelemaan tähän tapaan: "Minun elämänihän on Kelleriin verrattuna suoraa ja sileää ja helppoa, en valita enää mistään! " Kellerin elämästä on tehty myös kuvakirja: Anne Marchonin ja Camil Colletten Pikku Helen: Helen Kellerin tarina (Karas-Sana 1983).




Lopuksi vielä menovinkki tälle illalle pirkanmaalaisille Lastenkirjahyllyn lukijoille:

Lastenkirjainstituutin jäsenillat jatkuvat vuodenvaihteen tauon jälkeen: tänään klo 18.15 keskustellaan lastenkulttuurin tiloista ja toimijoista.

Pro lastenkirjallisuus – Pro barnlitteraturen ry -yhdistyksen puheenjohtaja Arja Kanerva alustaa otsikolla "Lastenkirjallisuustalo – haavetta ja totta" sekä Taikalamppu-verkoston koordinaattori Saara Vesikansan otsikkona on "Taikalamppu-verkosto – lastenkulttuuria laajalla pensselillä".

Lastenkirjailloissa keskusteluihin johdattavat instituutin kannatusyhdistyksen hallituksen jäsenet, jotka puhuvat itselleen läheisistä lastenkirjallisuusaiheista. Lastenkirjaillat tarjoavat kohtaamis- ja keskustelupaikan kannatusyhdistyksen jäsenille ja kaikille lastenkirjallisuudesta ja -kulttuurista kiinnostuneille.

Lastenkirjaillat pidetään Lastenkirjainstituutin kirjastossa osoitteessa Puutarhakatu 11, 2. krs.

perjantai 13. tammikuuta 2012

Tuplapotti Topelius- ja Lydecken-palkinnoissa WSOY:lle



















Suomen Nuorisokirjailijat ry:n jakamat Topelius- ja Arvid Lydecken-palkinnot on hetki sitten julkistettu.

Lasten- ja varhaisnuorten romaanien Arvid Lydecken-palkinnon sai esikoiskirjailija Sanna Isto lastenromaanistaan Tinka ja Taika.

Rouva Huu on arvostellut sen toisaalle Helsingin Sanomiin.

Nuortenromaanien Topelius-palkinnon sai Jukka-Pekka Palviainen romaanillaan Joku vieraileva tähti, joka on arvioitu Lastenkirjahyllyssä
3. marraskuuta.

Palviaisen romaania raati luonnehti palkintoperusteissaan seuraavasti:

Goottityttö ja runopoika kohtaavat näytelmäharjoituksissa. Anni ja Atte ovat erilaisuudessaan hyvin uskottavia ja heidän ystävyytensä kasvaminen on kuvattu luontevasti. Kirjan aikuiset ovat myös inhimillisiä ongelmineen. Kirjailija saa pienillä piirroilla tarinaan lämpöä ja herkkyyttä - huumoria unohtamatta. Näkökulman vaihtelu pitää kerronnan tuoreena ja kiinnostavana.


Sanna Iston Tinkaa ja Taikaa perusteltiin tähän tapaan:

Sisarukset Tinka ja Taika ryhtyvät selvittämään mummon matka-arkun salaisuutta. Tyttöjen vanhemmat tulevat myös kiinnostavasti kuvatuiksi. Sekä kieleltään että juoneltaan kirjan taikamaailma pysyy lähellä tyttöjen arkista perhe-elämää. Kuvitus jättää tilaa lukijan mielikuvitukselle. Tutuista satuseikkailuaineksista on syntynyt uusi raikas lukukokemus.


Kun kyse on Nuorisokirjailijoiden jakamasta palkinnosta, on ymmärrettävää, että palkittavien joukkoa halutaan välillä pöyhiä ja uudistaakin, vaikka raati tietysti itsessään on lahjomaton ja tekee päätöksensä ilman kirjailijajärjestön ohjailua.

Toisaalta, kun Finlandia Junior -palkintojen esiraatien ja lopullisten valintojen linjaukset ovat välillä melko sattumanvaraisia, toivoisi myös ns. "vanhoille konkareille" eli taitonsa jo osoittaneille tekijöille, kannustusta uran eri vaiheissa. Annika Lutherin, Marja-Leena Tiaisen ja Sari Peltoniemen romaanit sohaisevat nuorta lukijakuntaansa ansiokkaasti ja mielestäni jopa Palviaisen tuotannon ensimmäistä nuortenromaania särmikkäämmin.

Heistä kaksi on tosin Topelius-palkinnon aiemmin saanutkin: Tiainen romaanista Rakas Mikael 1999 ja Luther romaanista Brev till världens ände (suom. Kirje maan ääriin) vuonna 2008.


Molemmat palkinnot ovat suuruudeltaan 1700 euroa ja niitä tuetaan Kopioston varoista.

Palkintoraadin puheenjohtajana on toiminut kirjastonhoitaja Katariina Ahtiainen ja jäseninä kirjastovirkailija, lasten ja nuortenkirjallisuuden kriitikko Marja Welin, äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Marja Rikaniemi ja freelancer-kriitikko Emma Saure.

torstai 12. tammikuuta 2012

Kaunis satufaabeli äidinrakkaudesta


Zacharias Topelius & Aleksander Lindeberg: Muurahainen joka lähti lääkäriin. Alkuperäisen Viljo Tarkiaisen, Valter Juvan ja Ilmari Jäämaan suomennoksen pohjalta uudelleen kertonut Pirkko Harainen. 25 sivua. WSOY 2011.

Zacharias Topelius: Muurahainen lääkärissä. Kuvittanut Kristina Segergrantz. Suomentajat Viljo Tarkiainen, Valter Juva ja Ilmari Jäämaa. 25 sivua. WSOY 2005.





On hauskaa, että Sakari Topeliuksen satuja pidetään kuvakirjaversioina esillä. Muurahaissadun lisäksi toinen hyvin aikaa kestänyt ja lysti satu on "Vattumato", joka on ollut aiemmin esillä Lastenkirjahyllyssä.

On itse asiassa aika epätavallista että sama kustantaja tekee lyhyen ajan sisällä kaksi kuvitusversiota samasta tekstistä. Topeliuksen muurahaistarinaan liittyy sattuma. Aleksander Lindebergin (s. 1917) kuvitus on nimittäin peräisin jo vuodelta 1964 mutta se ilmestyy nyt vasta.

Eittämättä tähän Lindebergin esille nostamiseen on vaikuttanut myös hänen vuonna 2005 saamansa Kuvittajat ry:n jakama Kieku-palkinto merkittävästä elämäntyöstä kuvittajana. Venäjällä syntynyt ja sittemmin suomalaistunut Lindeberg on tehnyt pitkän uran lastenkirjallisuuden lisäksi myös muotokuvamaalarina, TK-piirtäjänä, mainospiirtäjänä ja lehtikuvittajana.

Rouva Huulle rakkain Lindebergin kuvitus on Yrjö Kokon itsensä lyhentämä saturomaani Pessi ja Illusia, vuodelta 1963.

Muurahainen lääkärissä on kaunis ja konstailematon tarina äidin rakkaudesta ja sitkeydestä. Pieni muurahainen tähyää turvallisesta kotipesästä avaraan maailmaan. Se kurkkaa muurahaispesän pienestä ikkunasta ja jäähile putoaa sen päähän.

Onnettomuuden seurauksena muurahainen menettää jalkansa. Äiti ei vähästä hätkähdä. Ensin se yrittää korjata jalan pihkalla paikalleen. Mutta kun jalka ei pihkan voimalla tartu entisille sijoilleen, emo "teki pussin pienestä lakastuneesta kielonkukasta, laittoi jalan pussukkaan, otti lapsen reppuselkään ja lähti matkaan". Ne suuntaavat niine hyvineen päätäväisesti kohti Helsinkiä ja pääsevät onnekseen ajurin ohjastamiin rattaisiin salamatkustajiksi.

Emo ja lapsi kiertävät kolmella lääkärillä, joista kaksi ensimmäistä tekevät enemmän hallaa kuin hyötyä. Hauskasti Pirkko Haraisen tuoreempi suomennos on tehnyt alkutekstin kansanparantajasta "luomulääkärin".




On kiinnostavaa vertailla kahden tyyten erilaisen kuvittajan siveltimenjälkeä sekä sitä, mitä kohtauksia he ovat valinneet kuvitettavaksi. Ja kuinka verrattomasti valtavilla kokoeroilla kuvittajat leikkivät!




Kristina Segergrantz on taituri vesivärikuvittajana. Hän tekee suorastaan piinallisen yksityiskohtaista ja herkkää jälkeä. Värisävyt vaihtuvat upeasti kuvituksissa ja piskuisten päähenkilöiden ilmeissä on hellyttävää karakteristiikkaa.




Lindberg puolestaan tekee paljon rouheampaa jälkeä. Hän tyylittelee rohkeasti ja hänen värimaailmansa ja hahmojensa klassisuus viehättää etenkin nykyisen retrobuumin läpäisseitä nostalgikkoja Segergrantzin perinteistä kuvitustyyliä enemmän.



Topeliuksen satu "Muurahainen joka lähti lääkäriin" on kirjoittamisajankohtaansa, 1800-luvun loppuun, nähden yllättävän moderni ja ajan tendensseistä vapaa satu.

Se kertoo kauniisti äidin rationaalisesta mutta toisaalta hyvin tunneperäisestä suhteesta lapseen, jonka hyvinvointi on äidille tärkeintä maailmassa. Ja sadusta löytyy samastumispintaa myös nykyaikaan: jalkojen katkeamisten sijaan nykylapset asettuvat ihan toisenlaisille vaaroille alttiiksi, mutta äidit – ja toki isätkin – pukseeraavat silti hoitoa ja huolenpitoa jälkikasvulleen.

maanantai 9. tammikuuta 2012

Kuun lumossa


André Dahan & Ilpo Tiihonen: Kuu ja Kustaa. 29 sivua. Kustannus-Mäkelä 1987.
















Tämänpäiväisen pakkasaamun täysikuu on lumonnut rouva Huun tyystin.

Ja sen kunniaksi pitää tietysti esitellä yksi kuvakirjallisuuden ohittamaton kuukirjaklassikko, jonka suomennoksesta olisi hienoa saada uusi painos.

Kustaa-niminen miekkonen on soutelemassa pimentyvässä illassa ja huomaa kuun. Kustaa haluaa jutustella kuun kanssa.

Kuun ja Kustaan vuoropuhelu ja kontakti äityy melko hurjaksikin ja kuu putoaa lopulta ”jengoiltaan” veteen.

Kustaa pelastaa kuun joutumasta umpisukkeliin ja soutaa kuun toipumaan kotiinsa.

Kuu puhuu vähän nurinkurisesti kontinkieltä, joka Ilpo Tiihosen vinhassa tulkinnassa avautuu kuitenkin lapsellekin ilman kitkaa:

– Tolen ottunut laivaan tampuksi,
tsit aah! Huisipa sanajaa…



Tähän Kustaa toteaa yks´kantaan:

”Jos kaveri on hullu tai hunningolla,
kaveruutta täytyy silloin olla…”



Juuri parahiksi ennen päivännousua Kustaa saa kuun kannettua tupaansa ja yhdessä he viettävät sisällä svengaavaa aamua.




Kustaa kutsuu kesteihin vielä myös auringon, sillä

– Kuule, ei päivä ole yhtään yötä kummempi,
on toinen kirkkaampi ja toinen tummempi
ja mitä siitä! Yksinään ei kukaan riitä!

Ja niin istuksivat Aurinko ja Kuu ja Kustaa,
jokainen pohdiskellen omaa tarkoitustaan…


André Dahanin (s. 1935) kuvakirja on ilmestynyt alun perin ilman tekstejä.

Ilpo Tiihosen rytmikkäät ja hyvin hienovaraisesti kuviin latautunutta ystävyyden ilosanomaa tulkitsevat ”kuvatekstit” ovat kuitenkin nasevia ja ne jättävät juuri sopivasti tilaa lapsen ja aikuisen omille assosiaatioille.

Konstailematon tarina puhuu kauniisti mutta kujemielisesti ystävyyden – tässä tapauksessa jopa hiukan luonnonvastaisen ja odottamattomankin! – merkityksestä, ystävyydestä koituvasta ilosta ja ohimenevään hetkeen tarttumisen tärkeydestä.

Tällaista yksinkertaista lastenkirjaherkkua tahtoisi lisää, kahmalokaupalla!

Algeriassa syntynyt mutta sittemmin ranskalaistunut André Dahan on tehnyt useita lastenkirjoja sekä kuvituksia monille ranskalaisille sanoma- ja aikakauslehdille.

Häneltä on – valitettavasti – suomennettu Kuun ja Kustaan lisäksi vain kaksi muuta kuvakirjaa, Tanssiva tähti (Tammi 2000) ja Vaarin vene (Tammi 2002).

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Metsä näyttää vihreää valoa


Toim. Johanna Jokipaltio: Liian pitkä kettu ja muita metsäsatuja. Kuvitus Leena Lumme. 72 sivua. Metsälehti Kustannus & Maaseudun Sivistysliitto 1996.













Tapaninpäivän myrskytuhot ovat herkistäneet rouva Huun miettimään suomalaisen metsän syvintä olemusta.

Maaseudun sivistysliiton 1990-luvun puolivälissä järjestämä metsäaiheinen satukilpailu oli aikoinaan todellinen menestys: lähes 2 700 kilpailuun lähetettyä satua puhui sen puolesta, että metsällä on suomalaisten sielunmaisemassa yhä oma rakas sijansa.

Kilpailun parhaimmistosta koottiin Johanna Jokipaltion toimittama satukirja Liian pitkä kettu ja muita metsäsatuja. Sen sadut tuntuvat yhä 15 vuoden jälkeenkin hämmästyttävän moderneilta.

Leena Lumpeen kuvitus antaa loppusilauksen satujen karismaattisille eläin- ja ihmissankareille. Lumpeen männynkävyn tekee mieli kolmiulotteisessa tarkkuudessaan napata kirjan sivulta käteensä ja nuuskia sen tuoksua!




Jo 1970-luvulla vain kymmenvuotiaana lastenkirjauransa aloittanutta Aura Koivistoa lukuun ottamatta muut kärkikymmenikköön sijoittuneet olivat entuudestaan tuntemattomia tekijöitä. Sittemmin lastenkirjailijoinakin kunnostautuneet Marko Leino ja Aira Savisaari tekivät kilpailun kautta debyyttinsä.

Kilpailun voitti vantaalainen opettaja Maijaliisa Pyylampi sadullaan "Liian pitkä kettu".

Pyylammen satu uusintaa suomalaisen kansansadun viekkaan, juonittelevan ja omahyväisen ketun karaktaariä. Pyylammen kettu on nimittäin hieman alavireinen, poikkeavasta ulkomuodostaan ja ympäristön paineista tolaltaan mennyt erakko, joka kuitenkin yhtä köyttä vetävän eläinyhteisön ja erityisesti koko metsän sielunhoitajan virkaa toimittavan hiiren, Eudokia Hyväntahtoisen, avulla löytää oman paikkansa ja palauttaa mielentyyneytensä.





Pyylammen satu kuvaa äärimmäisen kauniisti lähimmäisenrakkautta, erilaisuuden sietoa ja yhteistyön merkitystä. Sellaisenaan se täyttää hyvin hiljaisuuteen ja itsetutkiskeluun virittävän lastenkirjan tunnusmerkit.

Ketun lisäksi myös karhu esiintyy taajaan kokoelman saduissa.

Sinimaaria Kankaan sadussa "Roikontin pako" tyttö toimittaa etelän humuun tavarajunassa vahingossa joutuneen karhun takaisin omiensa maille Karjalaan.

Marko Leinon sadussa "Minä ja Karhu K. Karhu" nuori mies majoittaa isoegoisen mutta silti äärimmäisen sympaattisen karhun kotiinsa talviunia viettämään. Sittemmin karhu häviää yhtä mystisesti kuin sinne alunperin ilmaantuikin mutta se tekee vielä yhden unohtumattoman comebackin jo perheellistyneen miehen elämään…



Sini Kiukaan "Lintuhäkkivarkaat" ja Paula Konstin "Olipa kerran metsä" muistuttavat surrealistisessa tunnelmoinnissaan Leena Krohnin mystisiä satuja.

Metsä on suomalaisille yhä rauhan, itsetutkiskelun ja meditaation paikka. Toisaalta monissa kokoelman saduissa sitä myös uhataan jo monin eri tavoin: metsää kaadetaan laskettelurinteen ja lomakylän alta hehtaareittain ja lammen pilaantunut vesi aiheuttaa kaloille hengenahdistusta.

Lastenkirjallisuudelle ominaisesti nimenomaan herkkä ja turmeltumaton lapsi saa parhaiten kontaktin metsään ja sen eläimiin.

Olisiko jo uuden metsäaiheisen satukilpailun aika, tuumaa rouva Huu.

Maaseudun sivistysliiton satukilpailuun osallistuneet käsikirjoitukset on talletettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon.

perjantai 6. tammikuuta 2012

Tyyris Tyllerö luotaa kuvakirjoja


Tyyris Tyllerö 4/2011. Lastenkulttuurijulkaisu. Kustantaja Cultura Oy. Päätoimittaja Kari Vaijärvi. Taitto ja ulkoasu Pirre Vaijärvi. 60 sivua.














Rouva Huun työpöydällä olisi parasta aikaa montakin hyvää lastenkirjallisuutta ja -kulttuuria käsittelevää lehteä, jotka ansaitsisivat tulla hyvillä aihenostoillaan esitellyiksi. Joulunpyhien alla ja jälkeen on ilmestynyt monen lehden vuoden viimeinen numero. Aloitetaan suman purkaminen siitä tuoreimmasta eli Tyyris Tylleröstä.

Tyyris Tyllerö on Suomen vanhin aikuisille suunnattu lastenkirjallisuus- ja kulttuurilehti. Se perustettiin vuonna 1978, joka oli monen sattuman summana poikkeuksellisen hedelmällinen kasvualusta lastenkirjallisuudelle ja kulttuurille. Silloin perustettiin nimittäin myös Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutti (nyk. Lastenkirjainstituutti) Tampereelle sekä ensimmäinen Lasten kirjakauppa Helsinkiin. Tyyris Tyllerö ilmestyy neljä kertaa vuodessa.

Lehden perustaja ja päätoimittaja on pysynyt kaikki nämä vuodet samana: nyttemmin hyvin ansaitulle eläkkeelle siirtynyt kirjastonhoitaja, lasten- ja nuortenkirjailija ja monen eri alan puuhamies Kari Vaijärvi luotsaa edelleen lehteä. Lehti määrittelee itsensä

aikuisten lastenkulttuurilehdeksi: 
Laaja-alainen Tyyris Tyllerö käsittelee aluettaan tekijöiden ja vastaanottajien kannalta, roolipeleistä lastentanssiin, suomenruotsalaisesta teatterista japanilaisiin muumeihin. Suoraa ja sumeilematonta palautetta tulee myös nuorilta heille kohdistetusta tarjonnasta.


Vuoden nelosnumero ilmestyi tämän vuoden puolella. Tämä on arkipäivää monille pienlehdille, jotka taituroivat kulttuuri- ja mielipidelehtitukien ja vähäisten resurssien ristipaineissa. Pääkirjoituksessaan Kari Vaijärvi, monessa palkintoraadissa itsekin toiminut vanha kehäkettu, ruotii lastenkirjapalkintojen kulissientakaisia päätöksiä.

Esiraatien työ on oikeastaan koko palkintoprosessissa mielenkiintoisin osa. Työpäiväkirjoja ei pidetä – ja jos pidetäänkin, niin niitä ei julkaista. Sivistyneeseen suomalaiseen palkintotyöskentelyyn kuuluu, ettei kerrota ketkä lensivät heti ensimmäisellä kierroksella ulos. Ei myöskään lopullisen kahdenkymmenen kirjan välisiä rintamalinjoja esitellä. Lopullisen diktaattorin valinta toki nostaa yhden ehdokkaan hetkeksi tapeetille – ja jos voittaja on supliikkihenkilöitä, hän voisi hyvinkin edesauttaa lastenkirjallisuuden ja –kulttuurin aluetta – mutta kuusi ehdokasta reilun sadan joukosta herättää enemmän mietiskelyä.


Vaijärvi aprikoi sitäkin, miksi alan ammattivaikuttajia ei viime vuosina ole juuri Finlandia Juniorin esiraadissa nähty ja heittää ilmaan kysymyksen, onko pitkän linjan hallitsevista jopa enemmän haittaa kuin hyötyä. Vallan hyvin perustein Vaijärvi kuitenkin antaa viime vuosien esiraadeille tunnustusta hyvistä tiivistyksistä.

Finlandia Junior -palkinnon viime vuoden esiraadin puheenjohtajan, sanataidekasvattaja Piia Niskasen ansiokas puhe on julkaistu Tyyris Tyllerössä, samoin esiraadin perustelut. Ehdolle asetetuista on haastateltu Hannu Hirvosta ja Pia Sakkia sekä Marjatta Levantoa.

Erityisellä heltymyksellä rouva Huu luki Hannu Hirvosen lausumaa:

Mitä pienempi lapsi, sitä terävämmät hampaat hän sankarille hyväksyy. Voima ja ärinä ja vaarallisuus on sitä voimaa, mitä lapsessa itsessään on. Satua lukevalla lapsella on karhun voimat.


Komeasti sanottu.

Kaksi muuta lehden artikkelia ovat pitkiä ja perusteellisia. Tämä on lehdelle ominaista. Rouva Huu aloitti itsekin aikoinaan 1980-luvulla Tyyris Tyllerön avustajana ja nautti tästä vapaudesta – joskin nyt myöhemmin hän on havainnut, että pieni journalistinen toimittaminen olisi tehnyt silloin – ja tekisi yhä – lehden jutuille hyvää.

Kari Vaijärvi luotaa artikkelissaan "Synnyt ja rajat. Kotimaiset kuvantekijät areenalla" vuosina 2007–2011 ilmestyneitä kotimaisia kuvakirjoja.

Hän tekee kiinnostavia havaintoja, joskaan ei aina riittävästi kokoa case-tutkimuksensa tuloksia lukijalle helposti poimittavaan muotoon. Entistä useampi tekee nykyisin kuvakirjaan sekä tekstin että kuvituksen itse. Vanhat konkarit hallitsevat yhä suvereenisti kuvakirjakenttää. Uusi kuvittaja saattaa kokeilla siveltimensä lumovoimaa usein ensin helppolukuisen lastenkirjasarjan kuvittajana.

Aivan oikeutetusti Vaijärvi on kiinnittänyt huomiota taiton ongelmiin: usein teksti on saatettu latoa värilliselle taustalle mikä vaikeuttaa lukemista ja tekee kokonaisuudesta levottoman.

Vaijärvi käyttää välillä hauskoja määreitä eri kuvittajien kohdalla. Kristiina Louhi on "still going strong leidi" ja Salla Savolainen "Louhen ja parin muun kuvittajamme seurassa työmyyrä, jonka kädenjälkeä näkee usein". Taru Castrénin Vaijärvi luokittaa "nöpönenäkuvittajien" joukkoon. Jukka Lemmetyn työtä taas leimaa "megalomaaninen ahkerointi ja koomisten tilannevälähdysten ilotulitus".

Vaijärven kuvakirjakimara on hyvä kertaus viime vuosien tarjonnasta – varsinkin kun nykyisin Vuoden kirjat –luettelon julkaisemisen päätyttyä on aina vain vaikeampi itse palauttaa mieleen noita takavuosien käänteentekeviä merkkiteoksia. Artikkelissaan Vaijärvi viittaa tämän tästä lapsiraatiin ja ottaa heidän mielipiteitään huomioon, mutta heidän iästään ja taustoistaan ei valitettavasti kerrota mitään.

Suppeammassa artikkelissa Kari Vaijärvi kysyy yhdessä Kalle Veckströmin kanssa "Missä pienlevikkiset luuraavat". Artikkelissa poimitaan mielenkiintoisia helmiä pienten kustantamoiden ja omakustanteiden lasten- ja nuortenkirjoista ja tiivistetään myös näiden kirjojen maneereja:

Omakustanteiden tunnusmerkkejä ovat myös aikuismaiset sanakäänteet, tekonimet ja yritykset olla nykyajan kuvioissa mukana. Naivistiset kuvitukset eivät useinkaan anna lisäarvoa tarinoille, ja runomuotoisissa yrityksissä riimit töksähtelevät, kun loppusointuihin haetaan pakolla sopivia pareja.


Näinhän se on. Kustannustoimittaminen uupuu yhä valitettavan monesta pienkustantamon tuotteesta ja vielä useammasta oma-, tarve- tai välittäjäkustanteesta.

Vaijärvi ja Veckström päättävät katsauksensa kuitenkin sovittelevaan loppukaneettiin:

Kaikilla kirjoilla on merkityksensä, vaikkapa vain isovanhempien, vanhempien, läheisten luovuuden tulkkeina. Niitä luetaan hyvinkin eri tavoin eri tilanteissa.


Yhä korkeammalle noussutta julkisuuden rimaa vain ani harva pien- tai omakustanteista pystyy ylittämään tässä yhä enenevässä lasten- ja nuortenkirjatarjonnassa.

Tyyris Tyllerö -lehden nimi juontaa brittiläisen nonsense-kirjallisuuden keskeisestä hahmosta, Tyyris Tyllerö -nimisestä munasta, joka muurilla makasi ja sieltä putosi.

tiistai 3. tammikuuta 2012

”Ettei milloinkaan anna periksi, että jatkaa taistelua vaikka elämä tuntuisikin vaikealta”


Annika Luther: Kodittomien kaupunki. Suomentanut Asko Sahlberg. 238 sivua. Teos 2011. Ulkoasu Otto Donner.














Viime syksyn lasten- ja nuortenromaaneissa etsittiin omia juuria ja sitä kautta – kliseisestikin – varsinkin nuortenkirjallisuudessa niin tärkeää omaa identiteettiä.

Annika Lutherin samanaikaisesti sekä ruotsiksi että suomeksi syksyllä ilmestynyt romaani seurustelee kiinnostavasti eritoten Sari Peltoniemen Kuulen kutsun metsänpeittoon (Tammi) kanssa. Kumpikin kirja nojaa nuortenkirjallisuuden pitkään perinteeseen mutta kulkee myös omia, lukijan ennakko-odotusten kannalta tyystin ennakoimattomia polkujaan.

Eletään vuotta 2050. Ilmastonmuutoksen ja muiden luonnonkatastrofien takia suurin osa maapallosta on peittynyt 15 vuotta aikaisemmin veden alle.

15-vuotias Lilja on perheineen evakuoitu Helsingistä Jyväskylään kun Lilja on ollut pieni vauva. Jyväskylä on lintukoto, jonka asukkaita tosin vartioidaan ylhäältä käsin – kaikkein parhaaksi - ympärivuorokautisesti.

Jyväskylän jälkeen alkaa

--- virallinen siirtolaisvyöhyke, jonne EU oli pakottanut suomalaiset päästämään maanviljelyskykyisiä euroooppalaisia alueilta, jotka olivat muuttuneet joko liian märiksi tai liian kuiviksi viljellä.



Lilja kiinnostuu sukunsa menneisyydestä ja päättää ottaa selvää meribiologitädistään, joka on jäänyt Helsinkiin. Vähin erin menneisyyden mysteerit avautuvat Liljalle, halusi hän sitä tahi ei.

Yhdellä tasollaan Kodittomien kaupunki on nyt niin muodinmukainen dystopia, tulevaisuuteen kurottava fantasia, jossa ekokriittiset painotukset kuuluvat vahvoina ja vaativina, lukijaa rankastikin ravistelevina.

Toisella tasollaan romaani on lapsuudesta aikuisuuteen kurottavan Liljan odysseia, identiteetin osin katarttinenkin etsintätarina, jossa on myös tyttökirjan klassisia piirteitä.

Lilja ponnistelee itselleen vieraassa ja aluksi jopa pelottavassakin ympäristössä ja voittaa vähitellen hänet majoittaneen Intiasta Suomeen tulleen perheen tyttären, Manjun, ystävyyden. Suomalaiset "alkuasukkaat" ovat Helsingissä vähemmistönä, he ovat pahasti alkoholisoituneita ja elämäänsä pettynyttä roskasakkia, jota intialaiset ja kiinalaiset katsovat karsaasti.

Ilmitasollaan Lutherin romaani kertoo yhtä kaikki selviytymisestä ja sopeutumisesta sekä niistä reunaehdoista, joiden varassa elämää voidaan jatkaa luonnonkatastrofien ja maailman myllerryksenkin jälkeen.

Ja millaisella heltymyksellä Luther kuvaakaan Helsinkiä, joka uuden valtaväestön suussa on taipunut Halsingihsiksi. Onkohan niin, että suomenruotsalaisilla on jokin erityinen aisti ja lahja Helsingin vivahteikkaaseen kuvaukseen – muistetaanpa vain Maria Turtschaninoffin vuodentakaista Underforsia, joka saadaan nyt tulevana keväänä myös suomeksi!

Kodittomien kaupunki kuvaa lähimmäisen rakkautta ja yli kulttuurirajat ylittävää huolenpitoa. Liljan ja hänen vanhempiensa välinen satunnainen viestintä "komikan" ja vanhanaikaisen sähköpostin kautta sisältää tavattoman kauniisti keskinäistä yhteenkuuluvuuta ilmentäviä painotuksia.

Kaikessa raadollisuudessaan latautunut on myös Liljan ja hänen ”tätinsä” rujo kohtaaminen:

Ajattelin että hän tunsi itsensä surulliseksi ja yksinäiseksi ja yritin halata häntä, mutta hän ei edes huomannut sitä. Hän niin kuin valokuvasi minut silmillään ja rapsutti minua niskasta, täsmälleen siitä missä minulla on se pieni kyhmy jota kerran näytettiin koululääkärille. Hän kopeloi sitä pitkän aikaa kovilla sormillaan ja hänen resuinen paidanhihansa takertui minun tukkaani. Minä en kestänyt enää pitempään paikoillani vaan vääntäydyin vapaaksi niin että hänen nappinsa repäisi irti ison tupsun minun tukkaani. “Mene kotiin ja kirjoita nyt kirje, pikku Lilja!” hän sanoi. Ja sen minä olen tehnyt, joten nyt sopii teidän vastata.


Ennalta arvaamatta noussut myrsky aivan romaanin lopussa auttaa Liljaa samastumaan 15 vuoden takaisiin isoihin ratkaisuihin, joita hänelle läheiset ihmiset olivat joutuneet tahoillaan tekemään.

Kodittomien kaupunki on hyvä esimerkki itsenäisestä nuortenromaanista, jolle olisi peräti irvokkaalta kirjoittaa jatko-osaa keskushenkilöiden myöhemmistä vaiheista. Luther säilyttää aivan romaaninsa viimeisille sivuilla asti latauksen ja tohtii jättää myös joitakin asioita tarkempaa selvittämistä vaille. Tällaisia tarinan lumoon uskovia nuortenromaaneja tarvittaisiin mielestäni kosolti nykyistä enemmän.

Lutherin Kodittomien kaupunki/ De hemlösas stad on yksi kuudesta Topelius-ehdokkaasta.