sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Metsä näyttää vihreää valoa


Toim. Johanna Jokipaltio: Liian pitkä kettu ja muita metsäsatuja. Kuvitus Leena Lumme. 72 sivua. Metsälehti Kustannus & Maaseudun Sivistysliitto 1996.













Tapaninpäivän myrskytuhot ovat herkistäneet rouva Huun miettimään suomalaisen metsän syvintä olemusta.

Maaseudun sivistysliiton 1990-luvun puolivälissä järjestämä metsäaiheinen satukilpailu oli aikoinaan todellinen menestys: lähes 2 700 kilpailuun lähetettyä satua puhui sen puolesta, että metsällä on suomalaisten sielunmaisemassa yhä oma rakas sijansa.

Kilpailun parhaimmistosta koottiin Johanna Jokipaltion toimittama satukirja Liian pitkä kettu ja muita metsäsatuja. Sen sadut tuntuvat yhä 15 vuoden jälkeenkin hämmästyttävän moderneilta.

Leena Lumpeen kuvitus antaa loppusilauksen satujen karismaattisille eläin- ja ihmissankareille. Lumpeen männynkävyn tekee mieli kolmiulotteisessa tarkkuudessaan napata kirjan sivulta käteensä ja nuuskia sen tuoksua!




Jo 1970-luvulla vain kymmenvuotiaana lastenkirjauransa aloittanutta Aura Koivistoa lukuun ottamatta muut kärkikymmenikköön sijoittuneet olivat entuudestaan tuntemattomia tekijöitä. Sittemmin lastenkirjailijoinakin kunnostautuneet Marko Leino ja Aira Savisaari tekivät kilpailun kautta debyyttinsä.

Kilpailun voitti vantaalainen opettaja Maijaliisa Pyylampi sadullaan "Liian pitkä kettu".

Pyylammen satu uusintaa suomalaisen kansansadun viekkaan, juonittelevan ja omahyväisen ketun karaktaariä. Pyylammen kettu on nimittäin hieman alavireinen, poikkeavasta ulkomuodostaan ja ympäristön paineista tolaltaan mennyt erakko, joka kuitenkin yhtä köyttä vetävän eläinyhteisön ja erityisesti koko metsän sielunhoitajan virkaa toimittavan hiiren, Eudokia Hyväntahtoisen, avulla löytää oman paikkansa ja palauttaa mielentyyneytensä.





Pyylammen satu kuvaa äärimmäisen kauniisti lähimmäisenrakkautta, erilaisuuden sietoa ja yhteistyön merkitystä. Sellaisenaan se täyttää hyvin hiljaisuuteen ja itsetutkiskeluun virittävän lastenkirjan tunnusmerkit.

Ketun lisäksi myös karhu esiintyy taajaan kokoelman saduissa.

Sinimaaria Kankaan sadussa "Roikontin pako" tyttö toimittaa etelän humuun tavarajunassa vahingossa joutuneen karhun takaisin omiensa maille Karjalaan.

Marko Leinon sadussa "Minä ja Karhu K. Karhu" nuori mies majoittaa isoegoisen mutta silti äärimmäisen sympaattisen karhun kotiinsa talviunia viettämään. Sittemmin karhu häviää yhtä mystisesti kuin sinne alunperin ilmaantuikin mutta se tekee vielä yhden unohtumattoman comebackin jo perheellistyneen miehen elämään…



Sini Kiukaan "Lintuhäkkivarkaat" ja Paula Konstin "Olipa kerran metsä" muistuttavat surrealistisessa tunnelmoinnissaan Leena Krohnin mystisiä satuja.

Metsä on suomalaisille yhä rauhan, itsetutkiskelun ja meditaation paikka. Toisaalta monissa kokoelman saduissa sitä myös uhataan jo monin eri tavoin: metsää kaadetaan laskettelurinteen ja lomakylän alta hehtaareittain ja lammen pilaantunut vesi aiheuttaa kaloille hengenahdistusta.

Lastenkirjallisuudelle ominaisesti nimenomaan herkkä ja turmeltumaton lapsi saa parhaiten kontaktin metsään ja sen eläimiin.

Olisiko jo uuden metsäaiheisen satukilpailun aika, tuumaa rouva Huu.

Maaseudun sivistysliiton satukilpailuun osallistuneet käsikirjoitukset on talletettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Tähän kilpailuun on tainnut osallistua yksi jos toinen tuttu. Itsekin osallistuin ja sain hyvää palautetta, vaikkei juttuni kirjaan asti päässytkään. Siksi kässäri jäi kuitenkin vaivaamaan ja muokkasin sen pitemmäksi. Syntyi Hirvi.

Uusi kilpailu olisi todella tervetullut.

terv. Sari

Rouva Huu kirjoitti...

Hyvänen aika, nytpä minäkin muistan tämän kytköksen!

Kirjoituskilpailuilla on hiisi vieköön paljon merkitystä: vaikka sijoitusta ei loppupeleissä tulisikaan, niin teksti saattaa alkaa elää omaa elämäänsä ja tekeytyy sitten ihan toiseen formuun myöhemmin.

Eri tahojen, kustantajien, järjestöjen tai muiden instanssien organisoimissa kirjoituskilpailuissa on sekin hyvä puoli, että kirjoittamiselle täytyy asettaa jokin määräpäivä, jolloin sen on pakko olla valmis.

Järjestävän tahon näkökulmasta kirjoituskilpailut ovat valtavan työläitä, mutta usein ne poikivat alalle myös uusia tekijöitä ja uutta puhtia.