tiistai 31. heinäkuuta 2012

Hulvaton leikki- ja puuhakirja kaiken ikäisille


Aino Havukainen & Sami Toivonen: Tatu ja Patu pihalla. Outo käsikirja siitä, mitä kaikkea kivaa pihalla voi tehdä. 128 sivua. Otava 2012.















Kuluneesta kesästä pitäisi rouva Huun mielestä pyytää ilmojen haltialta rahat ja lomapäivät tuplana takaisin.

Matot ovat jääneet pesemättä, uintireissut tekemättä ja illanistujaiset puutarhassa ystävien kanssa ovat jääneet vain haaveeksi.

Neuvokkaat toverukset Tatu ja Patu pyrkivät ulos säätilasta piittaamatta. Tatu ja Patu pihalla on oiva tietokirja, huumoripläjäys ja monien oivallusten kokoomateos.

Vaikka tämä kaksikko näyttääkin olevan usein ”ihan pihalla” käytännön asioiden hoidossa, niin leikki- ja puuhakirjan sankareina he ovat silti ylivertaisia.





Tatu ja Patu pihalla päihittää sata-nolla kaikki nostalgiset pihaleikkikirjat, joissa aikavasti yritetään siirtää vanhaa leikkiperinnettä nykylapsille.

Rohkenen uskoa, että luonnosta vieraantuneet, tietokoneen ääressä ryhtinsä ja terveen värinsä menettäneet kalvakat lapset ampaisevat ratkiriemukkaiden ohjeiden ansiosta ulos leikkimään.

Veitikkamaisesti kirjan sisäsivujen alaotsikko kuuluukin ”Käsikirja kaikille niille, joilla ei ole mitään tekemistä ja niille, jotka ovat unohtaneet leikkimisen jalon taidon”.

Kirja esittelee 12 erilaista toiminnallista pihaleikkiä: 1) hiekkakakut, 2) tikut ja kepit, 3) puuhun kiipeäminen, 4) lätäköt ja purot, 5) kauppaleikki, 6) kukkaseppele, 7) kävyt, 8) maja, 9) maahan piirtäminen, 10) heinät, 11) lumiukko ja 12) lumienkeli.




Aluksi määritellään tieteellisen tarkasti (mutta hauskasti!) pihan ja leikin käsitteet ja toiminnalliset leikit saavat myös selkeät määritelmänsä, esimerkiksi:

Kauppaleikki = aitoa vähittäiskauppaa jäljittelevä osto- ja myyntitilanne, jossa itse valmistettuja hyödykkeitä vaihdetaan ennalta sovittuihin maksuvälineisiin.


Aino Havukainen ja Sami Toivonen käyttävät monia aiemmista Tatu ja Patu –kirjoista tuttuja jippoja.

Pienempi kirjan koko tekee tällaisessa leikkimielisessä oppaassa jopa paremmin oikeutta sarjakuville, kuvasarjoille ja yksityiskohdille. Crazy-huumori kukoistaa ja kuvien detaljeissa riittää hupia monelle katselukerralle.

Tatu ja Patu ovat luonteeltaan perusoptimisteja eivätkä lannistu pienistä vastoinkäymisistäkään. Ja sitä paitsi erilaiset vastoinkäymiset, virheet ja omasta tahdosta riippumattomat luonnonmullistuksetkin voivat tuottaa suurta hupia.



Tatu ja Patu modernisoivat rohkeasti vanhoja pihaleikkejä. Kauppaleikistä löytyy voikukkavoin, kesäkeiton ja salaatin lisäksi ”luonnonmukaisista ja tuoreista lähiraaka-aineista” valmistettua sushia, spagettia, mämmiä, ranskalaisia ja paahtovanukasta. Ja käpyjen hyötykäyttöön löytyy lukuisia erilaisia vaihtoehtoja!


maanantai 30. heinäkuuta 2012

Munnin mannin mustikoita…


Elsa Beskow: Puten seikkailu mustikkametsässä. Suomentanut Eila Kivikkaho. 39 sivua. Gummerus 1994. Uusin painos Gummerus 2010.








Stefan Casta & Mimmi Tollerup-Grkovic: Mustikkajengi etsii aarretta. Suomentanut Terhi Leskinen. Kustannus-Mäkelä 2007.

Stefan Casta & Mimmi Tollerup-Grkovic: Mustikkajengi ja salaperäinen täti. Suomentanut Terhi Leskinen. Kustannus-Mäkelä 2009.

Stefan Casta & Mimmi Tollerup-Grkovic: Mustikkajengi ja merirosvot. Suomentanut Terhi Leskinen. Kustannus-Mäkelä 2010.




Rouva Huu oli hiljattain mustikkametsässä Tammelassa ja on siksi virittynyt perkaamaan myös mustikka-aiheista kuvakirjallisuutta.

Aihealueen ehdoton klassikko on tietysti ruotsalaisen Elsa Beskowin Pikku-Puten seikkailu mustikkametsässä.



Puten äidillä on nimipäivät ja poika haluaa ilahduttaa äitiään poimimalla korit täyteen mustikoita ja puolukoita.

Metsässä Putte kohtaa mustikkakuninkaan, joka kutsuu pojan valtakuntaansa.




Hokkus-pokkus: Putte muuttuu pikkiriikkiseksi.

Mustikanvarvut ovat hänen mittakaavastaan kuin puita, jotka notkuvat sinisistä marjoista.

Putte leikkii mustikkapoikien kanssa ja purjehtii kaarnaveneellä, jonka purjeena on vaahteranlehti. Hän pääsee myös ratsastamaan metsähiirillä ja kohtaa myös puolukkarouvan punahilkkaisine tyttöineen.



Viimeisellä sivulla Putte istuu hämmentyneenä kannon nokassa ja ihmettelee kokemaansa:


– Unta se olikin! Jupisee hän.
– Mutta korit on täynnä, supisee hän,
– Minä voin ne äidille antaa!
Toinen on täynnä mustikkaa,
toinen täynnä puolukkaa.
Ja kotiin Putte ne kantaa.


Riimitetty tarina soljuu notkeasti ääneen luettaessa. Jokainen kuva on somistettu pienin kulmavinjetein jugendille ominaiseen kansallisromanttiseen tapaan.

Seikkailun monet lystikkäät käänteet viehättävät rouva Huun rohkean oletuksen mukaan edelleen nykylastakin.

Ainakin 19 vuotta pian täyttävä esikoinen muistaa kirjan hyvin omasta varhaislapsuudestaan.

Modernimpaa mustikkaseikkailua sen sijaan löytyy ruotsalaisesta Mustikkajengi-kuvakirjasarjasta.

Stefan Castan ja Mimmi Tollerup-Grkovicin sarjassa on dekkarinkin piirteitä.

Sarjan eri osissa etsitään aarretta, väijytään salaperäistä tätiä ja koetaan kunnon merirosvoseikkailu. Kuvitus tavoittaa hyvin metsän varjoisan siimeksen, lasten perinteiset majanrakennusleikit ja järven rannan vedenliplatukset. Erityisen taitava Tollerup-Grkovic on lasten erilaisten tunteiden kuvaajana.




Jokaisessa sarjan osassa poimitaan ja syödään mustikoita ja mustikansininen väri toistuu myös hauskasti vesivärikuvituksessa. Letkeä kesämökkielämä, luonnossa viihtyminen ja yhteinen puuhastelu ovat leimallista sarjalle. Tällaisia nykylapsen luontevaa luontosuhdetta kuvaavia lastenkirjoja soisi ilmestyvän paljon enemmän.

perjantai 27. heinäkuuta 2012

Kun ongelmat ovat pikkupoikien kokoisia ja voitettavissa


Kirsti Kuronen: Kuituset ja unisieppari. Kuvittanut Jaakko Katajamäki. 77 sivua. Karisto 2012.
















Kirsti Kurosen sympaattisista orvoista kaksospojista kertovassa Kuituset-sarjassa työstetään isojakin ongelmia leppoisasti ja turhia hötkyilemättä. Kolmanteen osaan yltäneessä sarjassa on jo päihitetty kummitukset, selvitetty auto-onnettomuudessa poikien varhaislapsuudessa kuolleen isän menneisyyttä ja uusimmassa selätetään painajaisia.

Pojilla on kuitenkin valoisa luonteenlaatu ja sijaisvanhempina tolkun isovanhemmat, mummu ja pappa, muita rinnalla kulkevia aikuisia ja paljon hyviä ystäviä. Ei ole niin isoa ongelmaa, ettei Neropattien kerho pystyisi sitä ratkaisemaan!



Nuutin yöunta häiritsevät lähes joka yö toistuvat, välistä käänteiltään jopa nolot painajaiset.



Apua unien tulkintaan etsitään unikirjoistakin:

Pappa laskee kirjan pöydälle. Sen kannessa lukee Suuri Suomalainen Unikirja.

– Antakaas tulla, pappa kehottaa.
– Mitä? Nuutti nostaa päätään.
– Unia. Mitä sinun unessasi oli viime yönä? Tuhatjalkaisia, kyklooppeja, keltaisia jättiläiskärpäsiä?
– Ei, vaan punatulkkuja.
Pappa selaa kirjaa: - P niin kuin punatulkku. Katso lintu. Täällä sanotaan, että lintu kertoo unennäkijän mielikuvituksesta.
- Punatulkut olivat kuolleita, Nuutti tarkentaa.
Tekisi mieleni sanoa, että se tarkoittaa Nuutin mielikuvituksen olevan nolla.
- Unessa oli myös medi, Nuutti muistaa.
- Meri… se merkitsee mielen tuntemattomia voimia, pappa lukee.
- Niin kuin Tedäsmiehellä?
- Noh, vaikkapa niin, pappa hieroo leukaansa.
Mummu läsäyttää kirjan kiinni ja tuhahtaa:
- Kaiken maailman kaakotuksia. Nyt pojat läksyjen kippuun. Ja illalla ei mitään kummitusjuttuja. Minä luen teille Pupu Tupunaa.
- Eiii! vastustamme yhdestä suusta.




Luokkakaveri Eeva askartelee Nuutille unisiepparin. Intiaanit uskoivat että pahat unet tarttuvat siepparin verkkoon, kun taas hyvät unet pääsevät siitä läpi.

Lapset analysoivat taitavasti Nuutin unia. Kyse onkin päivän monien värikkäiden tapahtumien siilautumisesta herkkäluontoisen pojan uniin. Ja vähitellen Nuutin yöunetkin rauhoittuvat.

Pieni toivomus: Nuutilla on vaikeuksia oppia sanomaan r-kirjainta ja siksi dialogi vilisee r:n tilalla d-kirjaimia. Kun on kyse lukemaan opetteleville suunnatusta, helppolukuiseksi tarkoitetusta kirjasta, olisi toivottavaa, että todennäköisesti seuraavassa osassa tapahtuvalla yökyläreissulla Nuutti oppisi jo lausumaan tuon haastavan kirjaimen…

Monissa lastenromaaneissa lapsia karrikoidaan nykyisin kuvituksessa varsin reippaasti.

Jaakko Katajamäen mustavalkokuvituksessa aikavan oloiset lapset ovat sen sijaan pyöreäkasvoisia ja ylen nauravaisia, jopa vähän vanhanaikaisen oloisia peruslapsia.

Ohessa kuva rouva Huun itse tekemästä unisiepparista. Hyvin toimii!

tiistai 24. heinäkuuta 2012

Margaret Mahy 1936–2012, melkoinen velho tarinan kertojaksi


Margaret Mahy & Margaret Chamberlain: Mies jonka äiti oli merirosvo. Suomentanut Kaarina Helakisa. Kustannus-Mäkelä 1986.














Uusiseelantilainen lastenkirjailija Margaret Mahy kuoli eilen 76-vuotiaana Christchurchissa lyhyen sairauden jälkeen.

Mahy kirjoitti kaikkiaan 120 kirjaa lapsille ja nuorille ja hänen tuotantoaan on käännetty 15 eri kielelle. Hän on saanut monia arvostettuja lastenkirjallisuuden palkintoja, muiden muassa Carnegie Medalin ja Hans Christian Andersen –mitalin.

Mahy oli sydämeltään aito tarinan kertoja, jonka kaltaisista on juuri nyt kova puute.

Rouva Huun ja lasten suosikki on ollut kuvakirja Mies jonka äiti oli merirosvo. Kirja alkaa seuraavasti:

Oli kerran pieni mies, joka ei ollut milloinkaan nähnyt merta, vaikka hänen äitinsä oli vanha naismerirosvo. Nämä kaksi elelivät suuressa kaupungissa, kaukana, kaukana meren rannalta.

Pikku miehellä oli aina päällään siivo ruskea puku ja jalassaan siivot ruskeat kengät. Hän oli töissä puhtoisessa toimistossa, jossa hän kirjoitteli numerorivejä kirjoihin ja veti viivoittimella viivoja numeroiden alle.




Lapsi viehättyy tarinan raisusta merirosvotunnelmasta ja vastakkain asettelusta: merirosvoäiti on roteva ja ronski otteissaan ja hänen poikansa kalvakka ja hintelä virkamies.

Aikuinen samastuu harmaaseen virkamieheen: kuinka vapauttavaa olisikin saada oikein luvan kanssa jättää taakseen harmaa arki ja lähteä huimaan seikkailuun ja löytää sen päätepisteestä kaikki onnen ja viisauden salaisuudet?

Epäsuhtainen kaksikko lähtee siis etsimään merta. Mies pyytää töistä kahden viikon loman, jonka herra Pylliö myöntääkin, mutta uhkaa hankkia miehen tilalle tietokoneen, jos tämä ei palaisi määräaikaan mennessä takaisin.

Mies kohtaa matkan varrella oman onnensa löytäneitä, jotka yrittävät antaa omasta mielestään hyviä neuvoja pikkumiehelle ja kehottavat unohtamaan meren haikailun. Mutta mies kuuntelee sydämensä (ja äitinsä) ääntä, ja lopulta avara, vilvoittava ja huumaava meri levittäytyy hänen silmiensä eteen:

Pieni mies ei voinut muuta kuin tuijottaa. Hän ei ollut osannut uneksiakaan, miten SUURI meri oli. Hän ei ollut osannut uneksiakaan, miten sininen se oli. Hän ei ollut edes ajatellut, miten se pauhasi kuin patarummut ja miten se hiljaa suhahti rantaan. Hän avasi suunsa, eivätkä meren vimma ja voima, kuohu ja pauhu, sen maininkien juoksu ja pärskeiden tuoksu enää milloinkaan jättäneet häntä. Hänen jalkojensa juuressa meri hyväili rantaa pehmein pikku käpälin. Tuonnempana liikkuivat suuret sulokkaat mainingit kuin kuninkaat kohti hovia, koko riikinkukonkirjava meri laahuksenansa.





Mahyn lasten- ja nuortenromaaneissa fantasia työntyy luontevasti arkeen. Yksi varhaisimmista Mahyn suomennoksista oli Noitavaellus (1990 Tammi) , joka teki minuun, tuolloin fantasiakirjallisuuteen vasta vähän paneutuneeseen, syvän vaikutuksen. Se kertoo tytöstä naiseksi varttuvan Laura-tytön saamista noidan kyvyistä väkevästi ja elämyksellisesti.

Margaret Mahyn esikoisteos, kuvakirja A Lion in the Meadow, ilmestyi vuonna 1969 (suom. Niityllä on leijona, kuv. Jenny Williams, Kustannus-Mäkelä 1986).

Mahy työskenteli pitkään kirjastonhoitajana ja sai näin suoran kontaktin lapsiin. Täysipäiväiseksi kirjailijaksi hän ryhtyi vuonna 1980.

Mahy vieraili taajaan kouluissa ja kirjastoissa myös eläkevuosinaan ja jatkoi kirjoittamista aina kuolemaansa asti.

Olisi toivottavaa, että Mahyn monista kuvakirjoista otettaisiin uusintapainoksia myös Suomessa.

Mies jonka äiti oli merirosvo –kirjan lisäksi esimerkiksi tuo esikoiskuvakirja, vähäeleinen mutta juuri siksi niin tehokas Niityllä on leijona on edelleen varsin kilpailukykyinen muiden uusien kuvakirjojen rinnalla.

Kertomuskokoelma Krokotiilin vauhtiparaati ja muita kertomuksia (Kustannus-Mäkelä 1987) puoltaisi sekin edelleen paikkaansa lyhyiden, hivenen absurdien kertomustensa vuoksi.

Ja viistossa makaaberiudessaan myös Suuri valkoinen ihmissyöjähai voisi löytää uusia ystäviä nykylapsistakin…

maanantai 23. heinäkuuta 2012

Saunan salat tutuiksi lapsille


Maria Vuorio & Marjo Nygård: Satu meni saunaan. 31 sivua. Tammi 2012.



















Maria Vuorion & Marjo Nygårdin sauna-aiheinen realistispohjainen kuvakirja on oikeastaan harvinaisuus omassa lajissaan Suomessa, saunojen luvatussa maassa.

Samalla se liittyy fantasiakirjallisuuden vanavedessä uudelleen syntyneeseen kiinnostukseen suomalaista kansanperinnettä ja kansallista identiteettiä kohtaan.

Suomalaiset lasten- ja nuortenkirjailijat ovat löytäneet kotoisesta mytologiastamme kosolti sympaattisia haltioita, maahisia, keijuja, peikkoja ja piruja, jotka päihittävät mennen tullen ulkolaisen fantasiakirjallisuuden örkkiarmeijat.

On luontevaa, että saunatonttukin saa nyt oman nimikkolastenkirjansa, puhumattakaan siitä, että suomalaista saunakulttuuria yritetään avata lapsille. Siihen nähden, että saunalla on ollut aina suomalaiselle identiteetille niin tärkeä asema, saunasta ja saunomisrituaaleista ei ole juurikaan lapsille kirjoitettu.

Rouva Huu uskoo myös, että tilaa olisi sauna-aiheiselle selkeälle lasten tietokirjalle, jolla saattaisi jopa olla tilausta käännösmarkkinoillakin.

Monelle suomalaislapselle sauna tarkoittaa nykyään kliinistä design-sähkösaunaa, joka voidaan hetken mielijohteesta laittaa päälle mihin vuorokaudenaikaan tahansa – ja mikäli on tilastotietoja uskominen, niin monessa kodissa saunasta on tehty ylimääräinen varastotila ja sen alkuperäinen käyttötarkoitus on tyyten hylätty.

Satu-niminen tyttö kohtaa saunatontun, joka vihkii tyttöä saunomisen salaisuuksiin.

Saunatontun mielestä ihmisten saunatietous ja –käyttäytyminen ovat rapautuneet, ja siksi saunatontut tuntevatkin itsensä tärkeiksi.




– Voi, voi, varsinkin moni savusauna olisi päässyt palamaan poroksi, ellemme me saunatontut olisi olleet valvomassa, savusaunatonttu puuttui rohkaistuneena puheeseen. – Meillä alkaa heti hiippalakki viheltää, jos kuumuus saunassa nousee liian korkeaksi. Täytyy olla tarkkana eikä päästää saunaa pätsiksi. Saunatontut myöntelivät hartaina. Monella sähkösaunatontulla oli lämpömittari löylyssä, mutta ne tiesivät, että kunnon saunatonttu ei mittareita ja nappuloita tarvinnut.


Maria Vuorion tekstissä suomalaisten saunomiseen liittyvä hartaus jää ilman kuvausta, vaikka saunatonttu ohjeistaakin Satua että saunassa ei saa riehua ja remuta. Niin ikään jää kertomatta, miltä tuntuu istua saunapuhtaalla, koivuntuoksuisella iholla ulkona vilvoittelemassa ja aistia suurta rauhaa ja kiireettömyyden tuntua. Tällaisia mielikuvia nykylapsetkin tarvitsevat oman elämyksensä tueksi.



Marjo Nygårdin kuvituksessa on horjuvuutta. Tekstissä puhutaan ruskeasta saunarakennuksesta, mutta kuvituksessa esiintyvät saunat ovat pikemminkin punamullan värisiä.

Aukeamalla, jossa Satu kohtaa savusaunatontun, jää myös asiaan vihkiytymättömälle epäselväksi, että taustalla näkyvä sauna ei tosiaankaan ole savusauna tupruavine piippuineen (ks. yllä oleva kuva).

Tekstikään ei liioin kerro, että savusaunan paras tunnusmerkki on pieni räppänä seinässä ja että piippua ei ole lainkaan. Lukija jää myös empimään, saunooko Satu lopulta savusaunassa vai tavallisessa puulämmitteisessä saunassa: iso ikkuna ja saunan vaalea laudoitus kyllä viittaisivat nimenomaan puulämmitteiseen saunaan.

Ja missä ihmeessä on saunomiskohtauksesta vihta (tai vasta), joka kuuluu itsestäänselvyytenä ns. vanhanaikaiseen saunomiseen?

Pieniruutuisen ikkunan ristikko peittää häveliäästi lasten intiimialueet: alastomuuden kuvaaminen ilman tämänkaltaista häveliäisyyttä tuskin enää olisikaan lastenkirjassa sallittua.



Kirjan nimi viittaa vanhaan suomalaiseen lastenloruun Satu meni saunaan,/ laittoi laukun naulaan./ Satu meni saunasta, / otti laukun naulasta.

Samannimisiä lastenkirjoja on ilmestynyt takavuosina muitakin: Jorma Mäenpään satu- ja tarinakokoelma Satu meni saunaan ilmestyi vuonna 1959 ja Erkki Tantun runokuvakirja ilmestyi 1966.

Rouva Huun mielestä paras sauna on ehdottomasti savusauna.

Savusaunasta on äskettäin ilmestynyt Risto Vuolle-Apialan tyylikäs ja perinpohjainen, runsaasti kuvitettu tietokirja Savusauna ennen ja nyt (Moreeni 2011).

tiistai 17. heinäkuuta 2012

"Mäkin haluaisin likaa kynsien alle ja olla työväenluokkaa, se olis kuulia"


Kalle Veirto: Leiri. 196 sivua. Karisto 2012. Kansikuva Radek Karkulowski.

















Vanhojen poikakirjojen veijarihengessä kirjoitettujen Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka – ja urheiluaiheisten varhaisnuortenkirjojen jälkeen lahtelainen Kalle Veirto kokeilee kykyjään realistisemman nuortenromaanin alueella. Esimakua saatiin jo Pelibunkkerin pojat -kirjasta pari vuotta sitten.

Leiri on tyypillinen itsenäistymistarina: Yläkoulun päätteeksi Santulta on niin sanotusti karannut mopo käsistä. Hän pahoinpitelee pikaistuksissaan tummaihoisen koulukaverinsa Ankerin, ja saa rasistin maineen. Koulunkäyntikään ei välikohtauksen jälkeen enää maita, ja sen seurauksena Santtu jää ilman opiskelupaikkaa. Myös pitkäaikainen jääkiekkoharrastus jää katkolle.

Yksinhuoltajaäiti ilmoittaa pojan Kriittisen ajattelun nuorisoliiton leirille, jota vetää mediassa ryvettynyt pastori. Leirin on tarkoitus antaa nuoruuden erilaisissa kipupisteissä piehtaroiville nuorille ajattelun aiheita ja työkaluja maailmankuvan rakentamiseen. Tyttövaltaisella leirillä on on muun muassa suorituskeskeinen entinen anorektikkotyttö, peliriippuvainen ja nettipokerissa tuhansia euroja hassannut poika ja kiihkeä eläinsuojeluaktivisti.

Santtu esitetään romaanin alussa varautuneena, muita nuoria kyräilevänä ja heitä nopeasti tyypittelevänä hahmona. Yhteiset kokemukset kuitenkin kasvattavat Santtua ja muita leiriläisiä enemmän kuin pastorin hyvää tarkoittavat ryhmäytymisstehtävät ja Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan, Juha Seppälän Supermarketin ja Irvine Welshin Trainspotting-romaanin lukeminen.

Veirton kirjan vahvuus on tavallisen duunariperheen itsenäistyvän jälkikasvun mielenliikkeiden kuvauksessa, vaikka suoranaiseen yhteiskunnalliseen pohdiskeluun romaanissa ei päädytäkään.

Yritys tähän suuntaan on toisen leirin vetäjän Petran käynnistämä luokkakuva-harjoitus, joka tosin sortuu turhan mustavalkoiseksi syy- ja seuraus-suhteiden selittämiseksi:

Kuvan piirtämiseen tarvittiin tiedot lähisuvun ja vanhempien koulutuksesta ja ammateista sekä asuinpaikasta, asumismuodosta, omistuksista ja vuosituloista. Idea oli se, että nuo seikat määräsivät salakavalasti meidän elämäämme enemmän kuin yksilöllinen lahjakkuus, omat viritykset ja harrastukset.

Tiedot kirjoitettiin paperille nimettöminä.

"Muistakaa, että mikään ei ole ennalta määrättyä eikä 'ainoaa oikeaa totuutta' ole olemassa. Tämä on leikillinen arvio yleisten yhteiskunnallisten lainalaisuuksien perusteella, vähän samanlainen kuin korkean painoindeksin yhteys kuolleisuuteen." Petra selitti ennen kuin alkoi purkaa pakettia.

Kolmantena tulivat minun tietoni. Olin kuulemma hälyttävässä syrjäytymisvaarassa ja uhkaavasti putoamassa yhteiskunnan alasarjalaiseksi. Samankaltaisen arvion sai pingis-Ilona, joka avoimesti ilmoitti, että nyt puhuttiin hänestä.
"Huh-huh! Mä olen aina ajatellut, että mussa on jotain vialla". Ilona selitti. "Mutta ne olikin vaan mun taustat ja yhteiskuntaluokka. Ei hätää!"


Tähän vakavaraisten vanhempien tytär Maila ilmoittaa, että hänkin haluaisi "likaa kynsien alle ja olla työväenluokkaa, se olis kuulia".

Santtu ei koe leirillä suoranaista ihmeparantumista, vaikka tiedostaakin paremmin, että väkivalta ei ole oikea tapa reagoida. Lannistumattoman äidin aloitteellisuus ja uurastus pätkätöissä avaa pienperheelle romaanin lopussa uutta suuntaa: äiti pääsee tavaratalon leipäosaston vastaavaksi myymälänhoitajaksi. Arvatenkin Veirto on ajatellut kirjoittaa romaanille jatkoa.

Veirton hieman kyseenalainen tavaramerkki myös tässä nuortenromaanissa on omituiset ja nykynuorten korvissa jopa kornilta kuulostavat etunimet: pohjanoteerauksena leiriläisten nimistä runoja kirjoittava Maila ja Inka-Anita.

maanantai 16. heinäkuuta 2012

Kuusitoistavuotiaan elämä on raskasta, jos on puolalainen äiti


Emmy Abrahamson: Kuinka selviytyä puolalaisesta äidistä. Suomentanut Säde Loponen. 250 sivua. Karisto 2012. Kansikuva Sara S. Acedo. Siskodisko-sarjan suunittelu Sakari Tikkaja/ Radiant Graphics.














Kariston Siskodisko-sarjan ulkoasu on tullut aiempaa freesimmäksi. Sarja luottaa vielä realistisen nuortenromaanin asemaan ja tarjoilee mukavan valikoiman eri maiden parhaimmistosta.

Ruotsalainen Emmy Abrahamson (s. 1976) on varttunut Moskovassa 10-vuotiaasta aikuisikään asti ja on viettänyt paljon aikaa myös Lontoossa, Amsterdamissa ja Wienissä opiskelijana, näyttelijänä ja ohjaajana. Nyttemmin hän asuu jälleen Ruotsissa.

Tässä esillä oleva Abrahamsonin esikoisteos, kansainvälisyyskasvatukseenkin soveltuva Min pappa är snäll och min mamma är utlänning , ilmestyi Ruotsissa viime keväänä. Abrahamsonin toinen, tänä vuonna ilmestynyt nuortenromaani on nimeltään Only väg is upp, joka aloittaa trilogian. Se pohjaa eittämättä Abrahamsonin omiin kokemuksiin ulkomailla. Romaanin päähenkilö Filippa matkustaa Lontooseen ja haaveilee teatterista.

Kuinka selviytyä puolalaisesta äidistä edustaa ruotsalaisen teiniangstin rinnalla onneksi edelleen versovaa humoristisempaa nuoruuden kuvausta, johon lienee vaikuttanut muun muassa Merri Vikin toheloivan Lotan karismaattinen persoona.

Aivan Lotan kaltainen säheltäjä Alicja ei tosin ole: hän selittää elämänsä epävakaisuutta ja originelliutta paljolti puolalaisen äitinsä kautta. Äiti on sairaalloisen säästeliäs, boheemin suurpiirteinen ja ehdottoman sukurakas. Alicjan tyyni elämä vääntyy nurinniskoin, kun äidin sisko Sylwia tulee umpimielisen ja vinksahtaneen tyttärensä Celestynan kanssa kesällä Ruotsiin paremman elämän ja toimeentulon toivossa.

Sukulaiset käyttäytyvät Alicjan mielestä häikäilemättömästi ja itsekkäästi. Ja pahinta on, että Celestyna törttöilee ja sotkee Alicjan orastavan lemmensuhteen Ola Olssonin kanssa.

Kirjan takakansitekstiä lukuun ottamatta itse kirjasta ei käy suoranaisesti ilmi, että tapahtumat sijoittuvat 1980-luvulle. Ruotsiin on vuosikymmenten saatossa tullut paljon siirtolaisia työn perässä tuolloin sosialistisesta Puolasta, joten nuortenromaanilla on tietysti ruotsalaisille lukijoille suurempi ja jossain määrin myös kansalliseen identiteettiin liittyvä merkitys.

Kepeän kerronnan lomassa Abrahamson onnistuu kiteyttämään hyvin Alicjan teräviä havaintoja hänen vieraillessaan äitinsä kanssa pikaisesti Puolassa noutamassa sukulaisten omaisuutta ja salakuljettaessaan kaksi laitonta puolalaista rakennusmiestä heidän kotiinsa remonttia tekemään. Tytön identiteetti on kahtaalla, ja – halusipa hän tai ei – niin äidin sukujuuret vaikuttavat hänessä aina.

On kiinnostavaa, että nyttemmin on alkanut ilmestyä entistä enemmän lähihistoriaan sijoittuvia nuortenromaajea (vrt. Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa, Karisto 2011). On kiehtovaa lukea näitä lähihistoriaan sijoittuvia nuoruuden kuvauksia toisinaan rinnakkain dystopiakuvausten kanssa. Molempi parempi?

Dramaturgiaa opiskellut Abrahamson riemastuttaa lukijaa monissa absurdeissa kohtauksissa. Parhaimmistoon kuuluvat muun muassa paavin vierailu ruotsalaisella pikkupaikkakunnalla ja siihen liittyvät Alicjan edesottamukset, Alicjan vierailu lasten- ja nuortenpsykologin vastaanotolla sekä romaanin lopun huipentava hääkuvaus. Niissä on kutkuttavaa arjen makaaberisuutta, joka taittuu huumoriin.

Merkillepantava yksityiskohta on se, että Alicjan isä matkustaa romaanin alussa pitkälle työmatkalle Yhdysvaltoihin ja täysi-ikäinen Rafal-isovelikin käy kotona vain kääntymässä maailmanvalloitusmatkojensa välissä. Tästä syystä Alicjan äidin luova hulluus saa kukkia vapaasti.

Romaani onkin luettavissa kepeän-kirpeänä eri-ikäisten naisten logiikan ja luovien ongelmanratkaisujen kuvauksena.

perjantai 13. heinäkuuta 2012

Lajinsa ainoa eli kun ihmisen moraali ja eläimen jano yhdistyvät


Annukka Salama: Käärmeenlumooja. 330 sivua. WSOY 2012.





















Näitä pararomansseja tulee nyt ovista ja ikkunoista, ja monelta kustantajalta.

Tämä fantasiakirjallisuuden alalaji kiinnostaa nuoria debytantteja, jotka kirjoittavat luistavasti etenevää tarinaa nopeasti ja vaivattoman tuntuisesti.

Saa nähdä, kauanko tämä kotimainen pararomanssivaihde kestää ja kuka elokuvantekijä rohkenee lanseerata ensimmäisen kotoperäisen Twilight-elokuvan…

Tamperelaisen esikoiskirjailija Annukka Salaman (s. 1981) vast ikään ilmestynyt Käärmeenlumooja aloittaa sekin sarjan Elina Rouhiaisen Kesyttömän (Tammi 2012) tapaan.

Esimakua kirjasta saa kirjatrailerista.

16-vuotiaan Unnan on ollut vaikea ystävystyä kehenkään eikä hänellä ole juurikaan kokemusta sosiaalisista suhteista ja niillä pelaamisesta. Tällaisella kliseisellä asetelmalla on käynnistetty lukuisia tyttö- ja fantasiakirjoja:

Perhana että hän vihasi olla porukan ainoa, joka joutui peittelemään sitä mitä oli, maalailemaan hampaitaan ja hillitsemään janoaan. Kaikki muut sulautuivat joukkoon.


Philip Pullmanin Universumien tomu –trilogiassa jokaisella ihmisellä on oma daimoninsa, eläinhahmo, joka suojelee koko eliniän. Daimon on näkyvä osa ihmisen sielua: sen kanssa voi keskustella ja se vaistoaa ihmisen kulloisenkin mielialan. Lapsuudessa daimoni voi vielä vaihdella rajustikin mielialojen ja tapahtumien mukaan, mutta aikuisella daimoni vakiintuu tiettyyn eläinhahmoon, joka kuvaa parhaiten ihmisen persoonallisuutta.

Käärmeenlumoojassa tätä ideaa on mukailtu, mutta näiden "tavallisista ihmisistä" poikkeavien, eläimellisiä piirteitä omaavien faunoidien voimaeläin valikoituu pikemminkin sattuman kuin luonteenpiirteen mukaan. Voimaeläimen löytymiseen liittyy minuuden eheytyminen – tila, johon kuka tahansa murrosiän myrskyissä räpiköivä nuori mieluusti ailahtelevan olotilansa vaihtaisi!

Annukka Salaman fantasiaromaanissa voimaeläimen kaikki piirteet eivät vielä täysin lukijalle paljastu. Unnan voimaeläin on orava: Unna rakastaa skeittausta ja kiipeilyä haasteellisessa maastossa. Hänelle on tärkeää että lähistöllä on hyviä kiipeilypuita, joihin paniikin yltyessä voi helposti piiloutua. Unnan uudelle ystävälle Rufukselle on tärkeää, että keho ei joudu alttiiksi voimakkaille lämpötilan vaihteluille, sillä vaarana on joutua horrokseen…

Kuten Rouhiaisen Kesyttömässä, myös Salaman Käärmeenlumoojassa eroottinen jännite syntyy eläimellisen puolen ottaessa nuorissa vallan:

Rufus kohotti hitaasti kätensä ja silitti hiukset pois Unnan kasvoilta. Sormet kulkivat leukaa pitkin ohimolle, ja kämmen jäi poskelle. Huulet tulivat perässä.

Se oli siinä sitten.

Suudelmat olivat ensin varovaisia, mutta kun Unna käännähti hiljaa ja painautui Rufusta kohti, ne muuttuivat vaativiksi. Hän päästi keuhkonsa tyhjiksi, kun sata kiloa puhdasta halua kierähti hänen päälleen. Voi luoja, se murisi hänen huuliaan vasten. Se tuntui värinänä varpaissa, ja Unna vaikersi ääneen.


Fantasiaelementtien rinnalla käsitellään normaaleja itsenäistymiseen ja perheenjäsenten väliseen luottamukseen liittyviä perusasioita. Unna on adoptoitu, ja löytäessään vihdoin itselleen mielekkään sidosryhmän faunoideista, hän kiinnostuu aivan eri tavalla myös biologisista vanhemmistaan.

Vapaus, luottamus, vastuu itsestä ja läheisistä ovat nekin keskeisiä, realistisiin nuortenromaaneihin usein liittyviä erityisteemoja. Faunoidipoikien kommuunissa ei ole aikuisten maailman sääntöjä ja rajoituksia, ja Unna joutuu useasti kiusaukseen valehdella adoptiovanhemmilleen. Kun vanhemmat ovat mökkeilemässä, vastuu Unnan edesottamuksista on jo itsellistä elämää viettävällä perheellistyneellä lääkärisiskolla, jonka leikki-ikäisiä lapsia Unna aika-ajoin hoitaa.

Aivan romaanin lopussa Unna aloittaa lukiota yhdessä tutun faunoidipojan Joonen kanssa. Originelli nuorisoryhmä saa tuta myös uhkasta, kun faunoidien metsästäjä tekee iskun heidän kommuuniinsa.

Salama koukuttaa lukijan luistavalla kerronnallaan ja omintakeisella henkilögalleriallaan.

Nähtäväksi jää, kuinka eläimelliseksi meno äityy sarjan edetessä.

torstai 12. heinäkuuta 2012

Inhat ja ihanat ötökät


Eppu Nuotio & Linda Bondestam: Papupiilokas. Ötökkäriimejä. Otava 2012.











Kesään kuuluvat erilaiset ötökät.

Yksi niistä nauttii ja joku toinen taas inhoaa niitä sydämensä pohjasta.

Kielileikittelystä innostunut Eppu Nuotio on selvästi selaillut hyönteiskirjoja ja poiminut sieltä Papupilokas-runokuvakirjaansa mielikuvitukselliselta kuulostavia mutta aivan oikeasti olemassa olevia hyönteisiä, jotka ovat saaneet kukin oman "potrettirunonsa".

Runokuvakirja juhlistaa Eppu Nuotion viime helmikuuhun ajoittunutta 50-vuotispäivää ja kirjailija lahjoittaa osan tekijänpalkkiostaan UNICEFin työhön.




Todisteeksi hyönteisten todenperäisyydestä kirjan lopusta löytyy luettelo niistä latinankielisine nimineen kaikkineen.

Runokuvakirjalle on ominaista ilakoiva nonsense-henki, joka toteutuu niin runoissa kuin kuvituksessakin.

Linda Bondestamin värikylläinen ja retrohenkinen kuvitus sen koommin kuin Nuotion runojen hyönteisten elintavatkaan eivät ehkä ihan vastaa biologista totuutta, mutta siitä viis.




Oma suosikkini on Tupajumi:

Jumittui tupaan.
Huusi luuriin: Tulen, tulen, sen lupaan!"
Vaan jäi kiinni suusta
kun alkoi puhua muusta.
On vieläkin jumissa tuvassa.
Tuossa noin, valokuvassa.


Bondestamin monet kuvitukset on sommiteltu aukeamille siten, että kukin hyönteinen yhdistyy aukeaman kokonaisuuteen. Kollaasia Bondestam käyttää säästeliäästi pieninä elementteinä.


Suomen lastenkirjakaupan galleriassa (Simonkatu 9, Helsinki) on aina elokuun 10:nteen päivään asti myös nähtävillä Ötökkänäyttely.

Kuvittajista Karoliina Pertamo, Virpi Penna, Salla Savolainen, Sari Airola, Liisa Kallio, Pia Sakki, Laura Valojärvi, Virpi Talvitie ja Marika Maijala ovat tuoneet näyttelyyn omia ötökkäkuvituksiaan eri kirjoista. Osa kuvituksista on originaaleja, osa nelivärikopioita. Monet kuvitusoriginaaleista ovat myös myynnissä. Kannattaa siis poiketa!

Lieneekö silkkaa sattumaa, että kaikki ötökkäkuvittajat ovat naisia?

Eivätkö mieskuvittajat ole kiinnostuneita tekemän yksityiskohtaisia tai ilmeikkäitä, fantastisia tai todenperäisiä ötökkäkuvia?

keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

Surun möykky helpottaa vain puhumalla


Päivi Franzon & Sari Airola: Surusaappaat. 28 sivua. Lasten Keskus 2006.














Surusaappaat on lapsen surun kuvauksena poikkeuksellisen koskettava kuvakirja. Sen ilmeinen ansio on Päivi Franzonin riittävän lyhyessä tekstissä ja Sari Airolan hyvin ilmaisuvoimaisissa kuvissa, jotka ilmentävät havainnollisesti muistoja, surua, kiintymystä ja huolenpitoa.


Eemin mummo oli hyvä mummo, maailman paras.

Mummo oli jo vanha. Mummo näki vähän huonosti, ja 80 vuoden touhu tuntui jo jaloissa.

Hän köpötteli mieluiten ulkonakin löysät tohvelit jaloissaan.

Koukistuneet varpaat kiukuttelivat, jos ne yritti tunkea puristaviin kenkiin.


Kuvakirjan alussa kuvataan elämyksellisesti leikki-ikäisen Eemi-pojan ja mummon tiivistä yhteydenpitoa, leikkejä ja leppoisaa yhdessäoloa.

Mutta sitten mummo sairastuu syöpään ja Eemin vanhemmat sulkevat pojan oman surunsa ja huolensa ulkopuolelle.



Vanhemmat käyttävät kuolemasta kiertoilmausta "nukkua pois", joka saattaa olla alle kouluikäiselle lapselle vielä hieman harhaanjohtavakin ilmaus.

Toisaalta – armeliain kuolema tulee pitkän elämän eläneelle vanhukselle nimenomaan unen aikana ja ilmaisu voi siksi toisinaan jopa puoltaa paikkaansa.

Hän ei pystynyt unohtamaan mummoa, muttei myöskään jaksanut kantaa suruaan yksin. Suuttumusta puhkuen hän rymisti sisään mummolan tupaan, jossa äiti siivosi piironginlaatikoita.

Hän kiukutteli vanhempiensa varovaisen hiljaisuuden rikki polkemalla jalkaan ja huutamalla kovaan ääneen sen, mistä ei saanut puhua.


Lapsen jättäminen aikuisten surun ulkopuolelle on yleinen ilmiö. Lapselta puutuvat usein työkalut surun käsittelyyn, ja toisaalta aikuiset jättävät usein kertomatta lapselle kuolemaan liittyviä tosiasioita ja yksityiskohtia.

Surusaappaissa lapsi koteloi surunsa, kunnes hän kokoaa voimansa huutaakseen – aivan konkreettisesti – tunteensa suureen ääneen, ja vasta sitten vanhemmat havahtuvat tilanteeseen ja ymmärtävät tehdä omaan intiimiksi uskomaansa surukokemukseen lapsen mentävän aukon.



Kirjan nimi on oivaltava: Eemi tuntee surun painavan sydämessään möykkynä ja tekevän hänen saappaistaan raskaat askeltaa.

Eemin itku synnyttää huoneeseen ison surulammikon, mutta vähitellen suru lientyy, jokaisella perheenjäsenellä ehkä hieman eri tavalla, mutta lientyypä sittenkin:

Äiti pyysi anteeksi sitä, että Eemi oli joutunut ikävöimään mummoa yksin. Äitiä oli pelottanut puhua mummon kuolemasta. Hänelläkin oli murhemöykky sisällään. Mutta äidinkin möykky oli vain kasvanut puhumattomuudesta.

Eemi oli auttanut äitiä sanomalla ääneen sen, mistä kaikki vaikenivat.

Nyt äidin sylin suojissa Eemistä tuntui mukavalta, että perheen pienin olikin ollut heistä rohkein.





Päivi Franzonin viisas lapsipsykologia kuvastaa nykyistä suuntausta, jossa lastenkirjan aikuinenkin uskalletaan esittää voimiltaan tai ymmärrykseltään hetkittäin rajallisena hahmona.

Elämän jatkumisen symbolina Eemi istuttaa vanhempiensa kanssa keinupuusta pudonneen tammenterhon maahan.


Isovanhemman kuolemasta kertovat myös nämä kuvakirjat:

John Burningham: Isoisä, WSOY 1984
Rose Impey & Robin Corfield: Höyhentyynyt, Kustannus-Mäkelä 1997
Heljä Liukko-Sundström: Korkealla päällä pilvien puutarha sininen, Otava 1999
Timo Parvela & Ralph Branders: Tuleeko vaari vielä takaisin? WSOY 2009
Hanna Raussi-Matikainen & Riikka Juvonen: Jospa ukki nukkuukin? Suomen hautaustoimistojen liitto 2002

tiistai 10. heinäkuuta 2012

Vedetään lärvit ja ollaan ihan kuutamolla


Robert Swindells: Lärvit. Suomentanut Osmo Ryytty. 272 sivua. Karisto 2003.















Nuorten päihteiden käyttöä ei ole juurikaan kuvattu keskusaiheena realistisissa kotimaisissa nuortenromaaneissa viime vuosina. Tilastot puhuvat silti omaa havainnollista ja karua kieltään siitä, että entistä nuoremmat kokeilevat entistä vahvempia ja kehitykselleen haitallisempia aineita.

Nuorten huumeidenkäyttö oli vielä takavuosina useammankin kotimaisen kirjan aiheena, muistettakoon vaikka Kari Levolan Kattohaukka, Reija Kaskiahon Tulitikkuihmisiä ja Raili Mikkasen Koukussa, joka perustui huumeita käyttäneiden nuorten haastatteluihin.

1990-luvun osalta kattava Marketta Härkösen ”Kännissä, pöhnässä pilvessä”–niminen katsaus aiheeseen löytyy Tuula Korolaisen toimittamasta lasten- ja nuortenkirjallisuuden oppaasta Kirjaseikkailusta (Tammi 2001).

Sittemmin huumekokeiluista on tainnut tulla kotimaisissa nuortenkirjoissa jotenkin epätrendikäs tai nuorisopoliittisen agendan kannalta epäkorrekti aihe: nyt kuvataan erilaisia psyyken ongelmia tai neurologisia poikkeamia, kuten ADHD:tä ja aspergeria, ja selitetään nuoruuden angstia niiden kautta.

Nykyisin onkin tavallista, että päihteet esiintyvät suomennetuissa käännöskirjoissa pikemminkin sivujuonteina, kun kuvataan nuorison ajanvietteitä: rohkeimmissa amerikkalaisissa nuortenromaaneissa marihuanaa ja kannabista pössyttellään tämän tästä. Tällainen avoimuus aiheuttaa tietysti suomalaisille kustantajille päänvaivaa, kuinka teos tulisi luokitella vaikutuksille alttiita nuoria lukijoita ajatellen.

Tällä viikolla ilmestyvässä esikoiskirjailija Annukka Salaman varttuneemmille nuorille suunnatussa pararomanssissa Käärmeenlumooja (WSOY) 16-vuotiaat ja tätä vanhemmat nuoret tupakoivat, kaljoittelevat ja kokeilevat vähän vahvempiakin aineita.

Toisaalta päähenkilöiden roima päihteiden käyttö näyttää olevan nykyisin kotimaisessa nuortenkirjallisuudessa tabu: he saattavat kokeilla hengailumielessä, mutta paheksuvat silti asiaa mielessään ja sanoutuvat ajanvietteestä irti.

Nuortenkirjailija Terhi Rannelalta ilmestyy syksyllä kertomuskokoelma Yhden promillen juttuja Otavan kautta.

Sitä odotellessa rouva Huu palautti mieleen brittiläisen Robert Swindellsin syrjäytyneistä nuorista kertovan nuortenromaanin Lärvit, joka ilmestyi 2000-luvun alussa.

Se kertoo 16-vuotiaista pojista: Dennis, Tim ja Michael ja Mark lorvivat ja kuluttavat aikaa kaljan kittaamiseen. Edessä on uuden opiskelupaikan etsiminen, ammatinvalinta ja vastuun ottaminen tulevaisuudesta.

Kaikkien poikien kotiolot ovat repaleiset. Ainoastaan Markilla on päällisin puolin ehjä ja hyvin toimeentuleva perhe, mutta suhde isään on katkolla. Isä omistaa kapakan, mutta salailee omaa raivoraittiuttaan. Poika päättää kostaa kärsimänsä vääryydet isälleen ja paljastaa tämän tarkoin varjeleman salaisuuden…

Sosiaali- tai nuorisotyöntekijöitä ei romaanissa juurikaan näy nuorten tukijoina. Dennisin työantajankin kärsivällisyys on koetuksella ja hän antaa pojalle viimeisen varoituksen:

--- Työnjohtaja katsoi häntä silmät kaventuneina. "Sinulla on kärkäs kieli, mutta muuta nokkelaa sinussa ei olekaan. Tiedän, mikä ongelmasi on, sillä itselläni on kaksi poikaa. Ongelma on olut. Yökerhot ja olut, joten kuuntele. Ota itseäsi niskasta kiinni. Jätä yöjuoksut joskus vähemmälle. Ajattele muita ihmisiä äläkä vain itseäsi – Viviä ja Ernestiä tai edes äitiäsi. Äitisi ei kasvattanut sinua siksi, että voisit heittää elämäsi hukkaan ja bailata ja dokata, vai miten te sitä kutsutte. Kokoa itsesi, sillä työpaikkaa jonottaa kokonainen liuta nuoria. Tajuatko mitä puhun!"


Jatkuva alkoholin käyttö sumentaa poikien harkintakykyä ja läheltä piti -tilanteita sattuu tämän tästä. Mutta edes se pahin ja kohtalokkain, ikätoverin hengen vaatinut erehdys, ei näytä pysähdyttävän poikien syöksykierrettä yhä pahempaan syrjäytymiseen.

Swindellsin laajasta tuotannosta on suomennettu vain neljä kirjaa. Niistä kannattaa muistaa myös Otavan kautta ilmestynyt inhorealistinen nuortenromaani Kivikovat kadut (1997).

Kirjailija on halunnut kuvata sosiaalirealismin kautta brittiläisen yhteiskunnan laitamille ajautuneita nuoria. Hän on hakenut samastumispintaa asunnottomuuteen ja kerjäämiseen viettämällä aikaa asunnottomien kanssa.

Vanhemmat – tai lähinnä äidit – kantavat alituiseen huolta poikiensa tulevaisuudesta. Swindells ei kuitenkaan anna lukijalleen siloisia loppuratkaisuja. Karussa loppukohtauksessa Jimmy narraa äidiltään jäätelörahaa ja ostaakin kiertävältä trokarilta itselleen pari olutta pahimpaan tuskaansa. Kierre alkaa siis jälleen alusta.

sunnuntai 8. heinäkuuta 2012

Lapsuus ja aikuisuus ahdistavat tasavertaisesti


J. M. Barrie: Peter Pan. Poika joka ei koskaan kasvanut aikuiseksi. Ryhmäteatteri Suomenlinnan Hyvän Omantunnon linnakkeessa.
Ensi-ilta 13.6.2012. Ikäsuositus 7 vuodesta ylöspäin. Kesto väliaikoineen 2 h 50 min.

Ohjaus ja dramatisointi Juha Kukkonen. Päärooleissa: 
Riku Nieminen (Robin Hood), Robin Svartström (Kapteeni Koukku), Alina Tomnikov (Leena) sekä Sanna Warsell, Elias Keränen, Nestori Hellgren, Annika Poijärvi, Samu Loijas, Aarni Kivinen, Juha Suihko, Juha Pulli, Kimmo Korpela ja Pasi Warsell. Pressikuvat Tanja Ahola.







Ryhmäteatteri jatkaa rakastettujen lastenklassikkojen linjoilla tänäkin vuonna. Viime kesänä rouva Huu oli katsomassa perheen kanssa Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintytärtä ja nyt Peter Pan rymisteli osin samoissa kulisseissa Hyvän omantunnon linnakkeessa Suomenlinnassa.

Peter Panin seikkailut tunnetaan moniaalta.

Alkuperäisestä tarinasta on kiittäminen brittiläistä J. M. Barrieta, joka kirjoitti samannimisen näytelmän vuonna 1904. Lastenkirjana tarina ilmestyi Iso-Britanniassa ensimmäisen kerran vuonna 1911 ja varhaisin Tyyni Tuulion suomennos, Pekka Poikanen, on vuodelta 1922 .

Sittemmin Peter Panin tarinaa on mukautettu niin Walt Disneyn kuin Hollywoodin elokuvanikkarienkin toimesta. Viimeisin suomennos on Sari Karhulahden vuodelta 2002 ja se ilmestyi Arthousen kautta.



Juha Kukkosen dramatisointi pistää alkutekstiin myös roimasti viittauksia nykyaikaan: lastenkasvatuksesta ja vanhempien kiireistä ja paineista ja uusperheistä revitään huumoria. Aivan näytelmän alussa isä Kultanen evästää teini-ikää lähestyvää tytärtään Leenaa ja sanoo "murrosiän olevan kuin keskeneräinen rakennustyömaa". Tämä vertaus on ollut perheen 11-vuotiaan kuopuksen huulilla sittemmin useasti näytelmän jälkeenkin!

Jukka Linkolan Helsingin kaupunginteatterille vuonna 1985 säveltämä Peter Pan –musikaali on jo klassikko, mutta Suomenlinnan Peter Pan ammentaa niin musiikin, maskeerauksen ja puvustuksen osalta reteästi punk-musiikista.

Pelle Miljoonan ja Tuomari Nurmion kappaleet soivat taajaan, vaikka suoranaisesta musikaalista ei Ryhmäteatterin versiossa olekaan kyse.

Peter Panin roolissa näyttelee Riku Nieminen, lapsiyleisön ja – miksei aikuistenkin – keskuudessa Putous-viihdeohjelmasta niin tuttu Munamies.

Niemisen uho tiivistyy pystytukkaan ja kimakkaan kirkumiseen, mutta näytelmän ehdoton tähti on kyllä Robin Svartströmin luoma Kapteeni Koukku (Svartström näyttelee myös isä Kultasen roolin, mutta tämä kaksoisroolitus taitaa mennä kyllä nuoremmalta yleisöltä kokonaan ohi…) Svartströmin Koukku on karrikoiduissa drag quuenin eleissään ja vaihtoehtometallia soittanutta Marilyn Mansonia ulkonäöltään muistuttavana todella karmiva, mutta silti lopulta herkkä ja haavoittuva...

Alina Tomnikovin Leenassa on särmää ja emansipaatiota. Leena penää Peter Panilta parempia tunnetaitoja. Tällaiset identiteetin ja parisuhteen kompleksiset mittelöt vedonnevat parhaiten aikuiseen makuun.



Miekkailu- ja lentokohtauksissa on ajoittain vauhtia ja jännitettäkin, vaikka aivan jouhevasti lentämisen illuusio ei aina katsomoon asti välitykään.

Sirkuksen keinoja hyödynnetään myös hiukan irralliseksi jääneessä Helinä Keijun (Sanna Warsell) liinanumerossa.

Suomenlinnan Peter Pania todennäköisesti sovinnaisempi versio Peter Panista on nähtävillä myös Tampereella Musiikkiteatteri Palatsissa. Tunnin mittainen musikaali tuo näyttämölle esittelytekstin mukaan myös ihan oikean Nana-koiran.