tiistai 30. huhtikuuta 2013

Pienen pieniä ja vähän suurempia ihmisiä










Jukka Itkonen: Keinuhevosen kengittäjä. Runoja vauvakotiin. Kuvittanut Matti Pikkujämsä. 48 sivua. Kirjapaja 2013.

Anja Porio: Tule mummi leikkimään. Isoäidin runoja. Kuvittanut Sanna Pellicconi. 64 sivua. Kirjapaja 2013.





Tässä kaksi täsmäkirjaa kaikille hiljattain isovanhemmiksi tulleille, niille, jotka suhtautuvat uuteen elämänvaiheeseen heltymyksellä ja suurella kunnioituksella.

Se, että Kirjapaja on kustantanut samaan aikaan kaksikin kirjaa samasta aihepiiristä, erona vain kirjailijan sukupuoli, kertonee omaa kieltään teosten odotettavissa olevasta menekistä.

Kirjailija-rovasti Anja Poriolla on isoäitiyteen Jukka Itkosta enemmän perspektiiviä. Tämä tulee esille hänen runoissaan esiintyvien lasten ikähaitarista, vauvoista murrosikäisiin.

Porio ei koe isovanhemmuutta enää hullaannuttavana uutena elämänvaiheena: hän ei siekaile tuoda välillä esiin myös hienoista väsymystään:
 --- pienet vintiöt arkisin 
murkut viikonloppuisin 
imaisevat posket lommollaan 
viimeisetkin energian rippeet 
mummiparan voimista.

Isovanhempi saa ensimmäisen lapsenlapsen kehitysvaiheista taajaan tilannetiedotuksia, mutta kun lapsi nousee jaloilleen ja saa oman tahdon, vanhemmilla ei vakaasta halustaan huolimatta ole enää aikaa tilittää lapsen kehitystä.

Lapsenlapsi saa isovanhemmalta
roppakaupalla hellyyttä ja aikaa. Sanna Pelliccionin 

kuvitusta Anja Porion runokirjaan 
Tule mummi leikkimään (Kirjapaja 2013).

Porion runoissa tasapainottelee lapsenlapsista täysin hullaantunut isoäiti ja realistinen, käytännönläheinen, omaakin elämäänsä vielä täysillä elävä virkanainen.

Kiitollisuus uudesta elämänvaiheesta, vastuksineenkin, on silti runojen kantavana sanomana: "Miten niin keskeneräisestä äidistä voi kasvaa näin suurenmoinen mummo?", toteaa minäkertoja kiitollisena lastenlasten tuomasta rikkaudesta.

Kokoelman on kuvittanut Sanna Pelliccioni, jonka kuvituskuvissa leikillä ja yhteisillä elämyksillä on tärkeä rooli.

Jukka Itkonen sen sijaan on tullut ensimmäistä kertaa isoisäksi, ja häneltäkin on, mitä ilmeisimmin, kadonnut tolkku tyystin. 

Itkosen kokoelma on vielä vauvanhuuruinen, vaikka siinäkin kurotetaan jo kauemmas ja tiedostetaan ajan rajallisuus sekä elämään kuuluva ilojen ja surujen vuorovesi.

Keinuhevosen kengittäjän valttina Anja Porion teemakokoelmaan verrattuna on siekailematon miesnäkökulma, joka näkyy myös Matti Pikkujämsän isäkuvavoittoisessa kuvituksessa.

Johtuuko tämä ylivoimaisuus siitä yksinkertaisesta syystä, että miehet ovat vasta hiljattain avautuneet julkisesti isoisyyden iloista? Edesmennyt Lassi Nummi julkaisi myöhäistuotannossaan syvämietteisen kokoelman Isoisän runot ja muita (Otava 1999).

Itkosen kaikelle runoudelle, sekä lapsille että aikuisille suunnatulle, on ominaista arkisten asioiden ihmettely, arjen nostaminen sille kuuluvaan arvoonsa.

Itkosen vauvarunot liikuttavat hiukan äkkiarvaamatta, ahaa-elämys ja jaettu kokemuksen tuntu yllättävät lukijan.


Matti Pikkujämsä on tavoittanut kuvitukseensa intiimin hetken 
isän ja lapsen hiljaisesta yhteydestä. Pikkujämsän kuvitusta Jukka Itkosen 
Keinuhevosen kengittäjään (Kirjapaja 2013). 



Runoon "Hiljaiseloa" kiteytyy pienen lapsen kotiin tuoma uusi rauhan ja kiireettömyyden tuntu:

Isä lukee lehteä, 
äiti keittää teen.

Lapsi jokeltelee 
ja nauraa varpailleen. 

Se katsoo kattolamppua 
ja äidin äänen kuuli. 

Hymyillen se tuhisee 
niin kuin pieni tuuli. 

Soittorasia, 
pieni asia, 
hämärässä soi. 

Ja Nukkumatti 
höyhenillä 
huoneen tapetoi.


... ja hiljaisuuden ja kiireettömyyden voi aistia myös tästä
Matti Pikkujämsän  kuvituskuvasta runoon
"Hiljaiseloa". Pikkujämsän kuvitusta Jukka Itkosen
runokuvakirjaan Keinuhevosen kengittäjä (Kirjapaja 2013). 


"Tule, tule unentuoja" on moderni nukutusruno, jossa unta pyydetään tuomaan kaupungilta puiston poikki suojatien yli pihan läpi kotiportille asti.

Itkosen runoissa korostuu tuoreiden vanhempien ihmetys uuden elämän äärellä.  Mutta sijansa on toki isoisänkin kokemuksilla:

Ei sitä tunnetta voi kuvata, 
ei edes kuvata luvata, 
kun tulee ukiksi. 


Silmät muuttuu valoksi, 
sormet kukiksi – – 

Pikkulapsiperheen elämä ei ole pelkkää auvoa. 
Vauvantuoksuun sekoittuu parkua ja valvottuja öitäkin. 
Matti Pikkujämsän pelkistetty retrohenkinen kuvitus 
pääsee hyvin oikeuksiinsa Jukka Itkosen vauvaruno
kokoelmassa Keinuhevosen kengittäjä (Kirjapaja 2013).




Rouva Huulle erityinen liikutusruno löytyy kokoelman lopusta. 

Runo "Äiti miettii tulevia" osuu ja uppoaa juuri nyt, kun vanhimmat lapset kuopivat jo maata lähteäkseen pian pois kotoa. 

Tämä runo onkin onnen omiaan kotoa muuttaneen lapsen evästysrunoksi:

Sinä kuljet sitä tietä, 
minä kuljen tätä. 
Sinua en koskaan mielestäni jätä.

Minne tiemme johtaa, 
sitä tiedä emme. 
Mutta tiedän kyllä, 
kerran erkanemme. 

Olet pieni, mutta kasvat, 
minä pienenen. 
Niin käy tässä maailmassa, 
ymmärränhän sen. 

Menet sitten sinne 
taikka tulet tuolta, 
toivon että pidät 
itsestäsi huolta. 

Onpa tehtäväsi täällä 
vaikka minkälainen, 
tee se puhtain mielin. 
Ole kokonainen.  

torstai 25. huhtikuuta 2013

viisaita valintoja


Rouva Huu on saanut  hyreksiä ilosta lukiessaan Taiteen edistämiskeskuksen taideneuvoston tänään julkistamista eri taiteenalojen uusista toimikunnista.

Valtion kirjallisuustoimikunnan puheenjohtajaksi on seuraavaksi kaksivuotiskaudeksi nimitetty lasten- ja nuortenkirjakentän aktiivi, kirjailija Siri Kolu Vantaalta ja jäseneksi lasten- ja nuortenkirjailija Sari Peltoniemi Lempäälästä.

Muut jäsenet ovat FT, tutkija Juri Joensuu,  kirjailija Risto Ahti, kirjallisuuden professori Sanna Karkulehto, suomentaja Juhani Lindholm, koulutuspäällikkö Olli Mäkinen, kirjailija Mikko Rimminen ja kirjailija Hannele Mikaela Taivassalo. Mäkinen ja Taivassalo olivat mukana myös aiemmassa kirjallisuustoimikunnassa.

Rouva Huu oli valtion kirjallisuustoimikunnassa viimeiset kuusi vuotta vastuualueena lasten- ja nuortenkirjallisuus. 

Toivotan uusille jäsenille viisautta, voimia ja rohkeutta tehdä kauaskantoisia linjauksia paitsi lasten- ja nuortenkirjallisuuden  niin myös koko suomalaisen kirjallisuuden suhteen!

Lasten- ja nuortenkirjailijana meritoituneen Siri Kolun valinta valtion kirjallisuustoimikunnan puheenjohtajaksi ei ole historian saatossa mikään harvinaisuus: myös lasten- ja nuortenkirjailija Jukka Parkkinen on toiminut kirjallisuustoimikunnan johdossa vuosina 2001–2003.  

Ennakkoon Taiteen edistämiskeskuksessa oli paineita myös pienentää toimikuntien jäsenmäärää: onneksi leikkaus ei toteutunut kirjallisuustoimikunnan osalta, sillä  myös uudessa kirjallisuustoimikunnassa on  kahdeksan jäsentä. 






Kulutuskriittisiä kuvakirjoja meille kaikille, jotka haluamme kaiken




  
Ystäväni Elina vinkkasi The Guardianissa alkuviikosta julkaistusta toimittaja Alison Floodin artikkelista Are children´s books reinforcing materialism

Yhdysvaltalainen ympäristöntutkimuksen opiskelija Rachel Franz Vermontin yliopistosta on tehnyt opinnäytteen Cultivating Little Consumers: How Picture Books Influence Materialism in Children, jossa hän on analysoinut vuosina 1998–2012 ilmestyneiden 30 kuvakirjan sisältöä kulutuskriittisin silmin. Franz syyttää lasten kuvakirjoja kulutuksen lietsonnasta.

Franz paheksuu tutkimuksessaan muun muassa sitä, kuinka 0–6-vuotiaille suunnatuissa kuvakirjoissa keskitytään kuvaamaan valtaisia leluvuoria sekä kannustetaan kuluttamiseen ja suoranaiseen ahneuteen kaiken materian suhteen. Tutkimusaineistoksi valituissa kuvakirjoissa tavaroiden omistaminen on onnen edellytys.

Franzin sisällönanalyysiin perustuvat tutkimustulokset vaikuttavat aika yksioikoisilta Guardianin artikkelin referoinnin pohjalta, mutta hänen tavoitteensa ravistella vallitsevia asenteita on sinänsä tolkullinen: Franzin  mielestä lastenkirjojen tehtävä ei niinkään ole heijastella lapsuuden olemusta, vaan pikemminkin käyttää valtaa ja vaikuttaa vallitsevaan todellisuuteen. 

Kirjailijoiden, kuvittajien, kustantajien ja muiden lastenkirjallisuuden parissa työskentelevien olisi siis tiedostettava tämä tehdessään kirjoja lapsille. Heidän tulisi kyseenalaistaa vallitsevat normit ja herättää lapsissa kriittistä ajattelua.

Ainoa Franzin tutkimusaineistosta mainittu, Suomessakin tuttu kuvakirja on Jon Klassenin I Want My Hat Back, eli  Haluan hattuni takaisin, joka on aiemmin arvioitu Lastenkirjahyllyssä. Siinä karhu on valmis hyvinkin dramaattisiin tekoihin saadakseen sille rakkaan hatun takaisin.

Yhdysvaltalainen opinnäytetyö on rikka rokassa. 

Kyynisyyteen aika-ajoin  taipuvaisena ihmisenä rouva Huu haluaisi lastenkirjojen sijasta asettaa amerikkalaisen mainos- ja media-alan luupin alle: kuinka media muokkaa lapsuudesta aikuisten ideologian mukaista irvikuvaa ja mitä hallaa se tekee lapsille ja lapsuudelle ylisummaan?

Ohessa rouva Huun muistinvaraisina poimintoina esimerkkejä kuvakirjoista, joissa herätellään lapsen kulutuskriittisyyttä ja annetaan asennekasvatusta liittyen myös tunnekasvatukseen ja oikeustajuun. 

Näiden kirjojen lisäksi kannattaa muistaa myös Johanna Venhon ja Annastiina Syväjärven viime vuonna ilmestynyt kuvakirja Yllin kyllin, joka on arvioitu Lastenkirjahyllyssä.




Crista Kempter  & Frauke Weldin: Herra Jänis ja rouva Karhu juhlivat. Suom. Rauna Sirola. 25 sivua. Lasten Keskus 2012.

Jäniksellä on syntymäpäivä, mutta se ei halua viettää sitä mitenkään erityisesti. 

Karhu viis veisaa jäniksen toiveesta viettää hiljaisia synttäreitä kahden kesken ja ryhtyy valmistelemaan syntymäpäiväkakkua. 

Vaan kuinkas käykään: hunaja hupenee karhun omaan suuhun ja munatkin ovat loppuneet, eli se siitä kakun leipomisesta. Karhu on myös kateellinen jäniksen saamista lahjoista. Mutta vähin erin karhu ymmärtää, että myös juhlien järjestäminen on lysti sinänsä, ja tietysti jäniskin on viimein iloinen karhun yllätysjuhlista!



Eva Eriksson: Teemun uusi takki. Suomentanut Hannele Huovi. 43 sivua. Weilin+Göös 1987.

1980-lukulainen ruotsalainen lapsipsykologia osoittaa jälleen terävyytensä ja aikaa uhmaavan otteensa. 

Kuvitettu lastenromaani hiljattain lukemaan oppineille on vallan kuranttia luettavaa myös 2000-luvulla.

Teemun äiti hankkii pojalleen uuden takin, jossa on kaksirivinen napitus. Se herättää hämmennystä koulukavereissa ja joku keksii, että se on tyttöjen takki. 

Teemu häpeää erilaista takkiaan ja piilottaa sen roskiksen taakse koko koulupäiväksi. Hän mieluummin kärsii vilusta kuin pitää moista takkia! Teemu yrittää nujuuttaa takkinsa rikki, jotta välttyisi käytämästä sitä enää koskaan.

Seuraavana päivänä koulussa Teemu hämmästyy: kaikilla luokkakavereilla, sekä tytöillä että pojilla, on samanlainen kaksirivinen takki. Kaikki ovat halunneet ostaa Vehviläisen alennusmyynnistä sellaisen takin!



Anneli Kanto & Noora Katto: Perttu Virtanen ja kauhea kateus. Karisto 2012.

Kolmevuotiaan Pertun on vaikea kestää siskon syntymäpäivän aikaan saamaa huomiota. Hän protestoi, murjottaa ja kenkkuilee parhaansa mukaan. Ja sisuuntuneena siitä, että kukaan ei huomaa hänen jurotustaan, Perttu päättää karata kotoa ja nappaa siskon pyörän lupaa kysymättä ja polkee aina Ruotsiin asti. 

Onneksi isosisko saa Pertun kiinni, ja tukala tilanne raukeaa yhtä nopeasti kuin se on alkanutkin.




Giuseppe Caliceti & Mara Cerri: Täydellinen tyttö. Suomentanut Erkki Somersalo. 27 sivua. Lasten Keskus 2006.

Tämä on moniulotteisuutensa takia yksi rouva Huun kestosuosikeista.

Kuvakirja kertoo Sofiasta, joka kelpuuttaa leikkikaverikseen vain itsensä näköisen ja tismalleen samalla tavalla asioista ajattelevan tytön. 

Sofia suhtautuu ylimielisesti kaikkiin ikätovereihinsa ja päätyy lopulta ovelle, jossa lukee ”Kerhohuone tytöille, jotka ovat pitkiä ja hoikkia, joilla on lenkkitossut, kello oikeassa ranteessa, silmät pyöreät ja vihreät, joilla on silmälasit, joiden  hiukset ovat suorat ja vaaleat, ja joiden kolme vasemman käden kynttä on lakattu vihreäksi”.

”Juuri kuin minua varten!” huudahti Sofia. ”Nyt en enää joudu olemaan yksin! Lopultakin löydän mukavia ystäviä ja voin elää onnellisena heidän kanssaan!”

Pienen huoneen seinällä on peili, josta Sofia näkee omat kasvonsa. Silloin tyttö havahtuu, katsoo ikkunasta ulos ja näkee pihalla leikkiviä lapsia, jotka kaikki ovat eri näköisiä persoonia. Sofia lähtee ulos ja liittyy heidän seuraansa.

Nykylasten ulkonäköpaineita, yhdenmukaisuuden vaatimuksia, suoranaista narsismia ja täydellisyyden tavoittelua käsitellään kuvakirjassa keskusteluun herättävällä ja oivaltavalla tavalla.



Lucy Cousins: Minä olen paras. Suom. Anneli Heimonen. 30 sivua. WSOY 2010.

Maisa-kirjoistaan tutun Lucy Cousinsin itsenäinen kuvakirja, joka opettaa lapselle nöyrtymistä, mutta myös iloa omista vahvuuksista. Pieni koiranpentu tuntee kaikkivoipaisuutta suhteessa ystäviinsä:

”Minä rakastan heitä. He ovat kaikki loistavia, mutta minä olen paras”. 

Ystävät protestoivat koiran asennetta ja kääntävät näkökulmaa toiseksi esittelemällä koiralle omia avujaan. Koira masentuu ja tajuaa lopulta käyttäytyneensä hölmösti:

”Minä olen ihan surkea kaikessa. Minä olen vain tyhmä KEHUSKELIJA. Minulla ei ole edes siipiä. Ja minä olen ilkeä ystävilleni. Anteksi Hanhi. Anteeksi Aasi. Anteeksi Leppäkerttu. Anteeksi Myyrä.”

Sovinnolliseksi kääntyvässä loppuratkaisussakaan koira ei pääse karvoistaan: ”Ihan selvästi pörröiset luppakorvani ovat kaikkein tärkein asia. Niin että MINÄ OLEN paras.



Ah Hae Youn & Hye Won Yang: Kuka saa persikan? Suom. Rauna Sirola. 37 sivua. Lasten Keskus 2012.

Viidakon eläimet löytävät mehevän persikan ja  ryhtyvät kisaamaan siitä, kenellä on oikeus syödä se suihinsa. Saako sen pisin kirahvi, painavin virtahepo, suurisuisin krokotiili, pitkäkorvaisin kani  vai apina, jolla on pisin häntä? 

Nokkeluudellaan kaikki päihittää kuitenkin piskuinen toukka, joka työntyy muilta lupaa kyselemättä persikan sisälle ja alkaa rouskuttaa sitä.

Kirjan pedagogisena tarkoituksena on opettaa lasta vertaamaan, luokittamaan ja järjestämään asioita ja esineitä kokojärjestykseen. Tähän ohjeistetaan aikuista tarinan lopusta löytyvien saatesanojen kautta.



Leevi Lemmetty & Jukka Lemmetty: Pipopingviini. 27 sivua. Lasten Keskus 2012.

Viimeisenä kaikkein monikäyttöisin ja -ulotteisin teos tästä aihepiiristä. Isän ja pojan, Jukka ja Leevi Lemmetyn, Pipopingviinin voi tulkita  kuvauksena vaikkapa asevarustelusta, ilmastonmuutoksesta tai pelkistetymmin yksilön luontaisesta ja sinällään inhimillisestä halusta haalia kaikki maallinen hyvä itselleen.

Pipopingviini  pilkkii makrilleja yhteisönsä tarpeisiin ja kaikki ovat tyytyväisiä... kunnes Pomopingviini marssii paikalle ja herättää eläimissä halun saada suurempi saalis nopeammin ja tehokkaammin. Pomo kehittelee huipputehokkaan pyyntiansan, joka syytää valtavan makrillisaaliin jäätikölle… kohtalokkain seurauksin. Mutta pian taas vanhanaikaiset pyyntimenetelmät, leppoisa elämäntahti ja yhteisöllisyys palaavat pingviiniyhteisöön.










tiistai 23. huhtikuuta 2013

Kun kaverikuvaan mahtuu koko luokka!













Tuula Kallioniemi: Karoliina ja nokkela Neema. Kuvittanut Marika Maijala. 92 sivua. Otava 2013.




Jokaisella lastenkirjailijalla on oma agendansa. Olisi hurskastelua edes väittää mitään muuta. Joillakin kirjailijoilla tämä ns. punainen lanka on vain näkyvämpi kuin toisilla.

Tuula Kallioniemi aloitti kirjailijan uransa 1970–80-lukujen taiteessa, jolloin kirjoitettiin totisesti ja jopa saarnaten lapsille ja nuorille. Kallioniemi asettui kuitenkin jo tuolloin yksituumaisesti lasten puolelle. 

Kun historiantutkijat joskus tulevaisuudessa haluavat saada kokonaiskuvaa suomalaisen lapsen arjesta, heidän olisi syytä paneutua Kallioniemen lastenromaaneihin: niin nopeasti ja tarkasti ne välittävät kuvaa nykylasten elämästä.

Lue itse -sarjassa ilmestynyt seitsemäs Karoliina ja nokkela Neema –lastenromaani ottaa nasevasti kantaa toisinaan jopa velvollisuudentunnosta lastenkirjoissa käsiteltävään kansainvälisyyskasvatukseen, vaikka se ei suinkaan ole Kallioniemen romaanin läpitunkeva keskusteema.  

Karoliinan luokalle, 1 B:lle, tuleva uusi oppilas Neema kohauttaa koko luokkaa. Neeman erilaisuus – tumma ihonväri, kampaus, värikkäät vaatteet sekä reipas ja sanavalmis olemus – herättävät kaikissa kiinnostusta. Erityisesti luokan tytöt ryhtyvät kisailemaan monin eri tavoin Neeman suosiosta.


Neema on hauskin tyttö, jonka Karoliina on ikinä tuntenut. Kunpa Neema vain haluaisi olla Karoliinan paras ystävä. Mutta Neeman ympärillä parveilevat kaikki. Karoliina ei mitenkään ehdi kertoa hänelle salaisuuksiaan. Laiha lohtu on se, ettei myöskään Lin taida sittenkään olla Neeman ainoa ystävävä. Eikä Tytti, jonka Karoliina on kuullut pyytävän Neemaa suoraan bestiksekseen. Karoliina on sattunut seisomaan kulman takana, kun Tytti on pukenut käytävällä takkia ylleen ja kysynyt Neemalta. Mutta Neema on vastannut: 
– Tietysti olen ystäväsi. Mutta eihän ystäviä voi asettaa pa-rem-muus-jär-jes-tyk-seen, vai mitä.
         Tytti ei ole vastannut mitään. Karoliina on arvannut, että Tytti on eri mieltä. Ja niin taitaa olla moni muukin. Ainakin tähän asti kaikilla on ollut bestis, vaikka olisi leikkinyt muidenkin kanssa.

Ihonväristä saati sosiaalisesta tai kulttuurisesta taustasta johtuva erilaisuus ei Karoliinan luokalla ole silti mikään kriisin paikka, vaikka lapset voivat erilaista normeista poikkeamista äkkipikaistuksissaan käyttääkin  lyömäaseena toista vastaan. 

Päiväkoti- ja kouluryhmät ovat nykyisin näköalapaikkoja yhä monikulttuuristuvampaan suomalaiseen yhteiskuntaan. Karoliinan luokan mutkaton suhtatutuminen Neemaan tuntuu uskottavalta. Usein meillä aikuisilla on enemmän ehtolauselmia ja vääriä oletuksia liittyen toisesta kulttuurista tulevaan. 



Aikuinen lukija ei voi välttyä välillä pieneltä kiusaantumiselta: niin kursailematta Kallioniemi päästää lukijan tyttöjen välisiin selkkauksiin. Karoliina vakoilee oksan rei´ästä luokkakaverien liikkeitä. Marika Maijalan kuvitusta Tuula Kallioniemen lastenromaaniin Karoliina ja nokkela Neema, Otava 2013.

Karoliina ja nokkela Neema -kirjasta sukeutuu tarkka, jopa viiltävän osuva kuvaus alakoululaisten tyttönen ystävyysrallista, jossa kaikki keinot tuntuvat olevan sallittuja. Koulukuvaukseen liittyvä tyttöjen taktikointi on kuvattu oivaltavasti ja raadollisesti. Jokainen haluaisi päästä – yksinoikeudella – kaverikuvaan Neeman kanssa!

Neema vaikuttaa paljon ikätovereitaan kypsemmältä: hänellä on sosiaalista pelisilmää ja vähin erin hän onnistuu koulimaan luokan tytöistä pois turhan omistushalun ja manipuloinnin elkeet.

Kaverikarusellin pyörteissä käsitellään myös Karoliinan arkisia asioita: ekaluokan ensiviehätys on selvästi jo kaikonnut ja läksyjen tekemisestä on entistä helpompi laistaa. Leonberginpentu Arska siirtyy Karoliinan huojennukseksi takaisin kummitädille. Koiranpennusta huolehtiminen olikin yllättävän raskasta hommaa! 



Marika Maijalan vauhdikas kuvitus ei kaikin osin pääse oikeuksiinsa, kun aukeaman taite syö kuvan ilmaisua. Maijalan kuvitusta Tuula Kallioniemen lastenromaaniin Karoliina ja nokkela Neema, Otava 2013.


Marika Maijalan kuvitus työntyy jälleen hauskasti sivuille tai siitä pois. 

Hieman harmillisesti moni kuva on taitettu aukeaman taitoskohtaan.






maanantai 22. huhtikuuta 2013

suurennuslasi, kaukoputki vai kaleidoskooppi?





Tällä viikolla vietetään jälleen kouluissa ja kirjastoissa valtakunnallista Lukuviikkoa, joka keskittyy nuorten lukuharrastuksen vaalimiseen. Lukuviikon organisoija Lukukeskus on koonnut sivuilleen napakan paketin 10 faktaa lukemisesta.

Lukukeskuksen sivujen kautta pääsee myös Kirjastokaista.fi:n videoihin, joissa kirjailijat Vilja-Tuulia Huotarinen, Siri Kolu, Mika Wickström, Salla Simukka ja Aleksi Delikouras perustelevat lukemisen mielekkyyttä ja siitä saatavia etuja.

Lasten- ja nuortenkirjoissa pitäisi olla paljon nykyistä enemmän kuvituskuvia lukemisesta mieluisana ajanvietteenä. Tämä Salla Savolaisen kuvituskuva on yksi suosikeistani ja se löytyy  Riina Katajavuoren kirjasta Mennään jo kotiin, Tammi 2007.


Nuorten lukemisesta puhuttiin myös äskettäin ykkösen aamu-tv:ssä. Toimittaja Heta-Leena Sierilän haastateltavina olivat kirjailija Siri Kolu ja tiimiesimies Petra Kakko Akateemisesta kirjakaupasta. 

Kakon kommenteista kuulsi läpi käännöskirjallisuuden ylivoimaisuus: kotimainen nuortenkirjatarjonta on kirjakaupassa auttamatta alakynnessä. Petra Kakko käytti termiä ”peer pressure” kuvaamaan vertaisryhmien joukkopainetta, joka vaikuttaa paljon nykynuorten lukumieltymyksiin.

Sähköisistä medioista erityisesti televisiossa lasten- ja nuortenkirjat ovat saaneet viime aikoina kiitettävästi lähetysaikaa.

Jokainen lasten- ja nuortenkirjailija, joka uhraa omaa työaikaansa propagoidakseen eri medioissa tai kirjailijavierailuilla paitsi omaa uutuuskirjansa niin myös yleisesti lasten- ja nuortenkirjallisuuden puolesta, ansaitsee rouva Huun mielestä ruusun ja tsemppistipendin!



Finlandia Junior -raadin ja lopullisen voittajan valitsijan julkistus on herättänyt kentällä vaimeaa mutinaa. On käytetty jopa niinkin raflaavaa sanaa kuin "skandaali". Toisaalta yhtä moni on suhtautunut asiaan huumorilla, jonka alta kuultaa myös pieni väsähtäminen tuulimyllyjä vastaan taistelemiseen.
Eräs lastenkirjailija kommentoi asiaa rouva Huulle lähettämässään sähköpostissa tänä aamuna mm. seuraavasti:

Kirjasäätiön agendalla lastenkirjallisuus ei ole kirjallisuutta vaan jotain muuta – muilla Finlandioilla on jakajat, jotka ovat kirjallisesti sivistyneitä. 

Lastenkirjallisuushan on meidän kaikkien kirjallisuutta: jokaisella meistä on kosketuspinta siihen oman lapsuuden ja nuoruuden lukuelämystemme kautta. 

Niinpä Finlandia Junior -esiraadin jäsenet ja palkinnon saajan valitseva Duudsonien Jarppi ovat toki kiistämättä – kaiken muun ammatillisen asiantuntemuksensa ohessa – myös lastenkirjallisuuden tuntijoita.

Lastenkirjallisuuden mediahuomion vähentymisen ja sattumanvaraistumisen jälkeen tämä kahdesti, eli ehdokasasettelun julkistuksen ja palkinnon saajan julkistuksen päivinä, saatu Finlandia Junior -uutisointi on tälle kirjallisuuden alueelle nykyisin kullanarvoista. 

Ankeimmissa uhkakuvissani se saattaa pian jäädä jopa ainoaksi isoksi mediapanostukseksi kotimaiseen lasten- ja nuortenkirjallisuuteen, kun palkintoraatien summaukset ja nostot sekä yleiskuvan muodostaminen vuoden tarjonnasta saavat tiedotusvälineissä edes kohtuullista huomiota ja paneutumista.

Finlandia Junior -raadeista on vuosien mittaan karsittu se pienikin asiantuntemuksen hippunen, joka siellä aiemmin on ollut.

Lasten ja nuorten parissa työskenteleminen näyttää nykyisin olevan riittävä meriitti Finlandia Junior -palkinnon kattauksessa. Näkökulman muodostamisessa ei siis juurikaan kaukoputkea käytetä. 

Suomen Kirjasäätiö ja sen edustamat kustantajat viehättyvät enemmän kaleidoskoopin yllätyksellisistä ja raflaavistakin näkymistä, joissa mutu-tuntumat ja haltioitumiset yksittäisistä teoksista antavat pariksi päiväksi nostetta ja myyntiä kotimaiselle lasten- ja nuortenkirjallisuudelle. 

torstai 18. huhtikuuta 2013

Kotimaista luomufantasiaa lapsille
















Reeta Aarnio: Tuulien taikuri.  219 sivua.  Otava 2013. Kansikuva ja alkuvinjetit Jussi Kaakinen.





Reeta Aarnion kekseliäs konsepti hyödyntää Harry Potter -buumin jälkimainingeissa vähän yli ja alle 10-vuotiaiden lasten kiinnostusta velhokouluun ja äkkikäänteiseen, mutta loppua tyveneksi kääntyvään seikkailuun.

Lapsinelikko Liina, Siri, Eetu ja Viola, on tuttu jo kolmesta aiemmasta kirjasta Maan kätkemät, Veden vanki ja Virvatulten vartijat.

Vaivihkaa tarinan imussa Aarnio tutustuttaa lapsilukijoitaan suomalaiseen mytologiaan ja kansanuskomuksiin. Noituus ja taikuus ovat velhokoulua käyville lapsille itsestäänselvyyksiä, mutta Tuulien taikurissa he saavat huomata, että suurten taikavoimien kanssa ei ole syytä leikitellä:

Tämä saattoi olla suurin virhe koskaan. Ehkä ainoa oikea teko olisi kääntyä takaisin. Paju oli sanonut, ettei elävillä ollut tähän maailmaan asiaa. Tämä oli elämälle vieras paikka, vaarallinen, kylmä ja turruttava. Tänne oli helppo eksyä ja jäädä vaeltamaan ikuisiksi ajoiksi. Ja kerran he tänne päätyisivätkin, jokainen, mutta nyt heidän elämänvoimansa vielä väreili taivaalla heidän yläpuolellaan merkkinä siitä, etteivät he kuuluneet tänne. Elävälle jokainen askel oli vaarallinen, sillä jokainen askel kadotti hitusen elämän muistosta. Ja kun kaikki muistot olivat menneet, reitti takaisin sulkeutuisi.

Sattumaa tahi ei, mutta useammassakin lasten- tai varhaisnuorten romaanissa mennään nykyisin tuonpuoleiseen, aliseen, manalaan tai elämän ja kuoleman väliseen rajatilaan. 

Kevään kirjoista myös Sari Peltoniemen Haltijan pojassa siirrytään shamaanin johdattamana aliseen maailmaan ja lähivuosilta muistuu mieleen myös Siiri Enorannan Nukkuu lapsi viallinen (Robustos 2010), Päivi Lukkarilan Kolmen ajan maa (Karisto 2011) ja Hannu Hirvosen Tuonenkehrääjät (Tammi 2010).

Kiinnostaako elämän ja kuoleman rajakohta aivan oikeasti nuoria lukijoita vai onko kyse pikemminkin ylikansallisen fantasiakirjallisuuden mieltymyksestä shokeerata kauhun ja kuoleman tunnoilla?

Tuulien taikurissa Kuunankan pikkukaupunkia ravistelee äkillinen ja selittämätön hirmumyrskyjen aalto. Syytä etsitään ilmastonmuutoksesta, mutta lapset saavat pian vihiä, että myrskyt saavat voimansa Marja Karma -nimiseltä kuntakonsultilta, joka ilmaantuu kaupunkiin odottamatta. Karmalla on aina povellaan kalmaa hohkaavat marjahelmet.

Kaupungin pikkuvirkamiehet, Allan Murisko ja Arvi Hatara, suhtautuvat Karmaan varauksellisesti yhteisten lapsuusmuistojen takia. Karma uhkailee entisiä kiusanhenkiään ja painostaa heitä lakkauttamaan kyläkouluja ja supistamaan palveluita tehostaakseen omaa valtaansa. Aarnio ei ole sarjan aiemmissakaan osissa siekaillut tuoda nyky-yhteiskunnan ilmiöitä osaksi kirjan miljöötä ja juonta.  

Koulukiusaamista käsitellään nykyisin monessa lasten- tai nuortenromaanissa, joko pää- tai sivuteemana. Tuulien taikurissa lapsipsykologia mielestäni hiukan onnahtaa, kun kiusaajat manipuloivat "kiusatun parhaaksi" tämän muistoja todellisuutta ruusuisemmiksi ja toteavat sitten omahyväisesti:

Oli kuitenkin hyvä huomata, että hänellä meni nykyisin hyvin. Hän oli näköjään hyvässä asemassa. Sentään kuntakonsultti, jonka työnä oli auttaa pieniä kuntia tasapainottamana talouttaan. Ei sellaiseen tehtävään kuka tahansa pääsisikään.

Velhokoulua käyvän Pauliinan vanhemmat käyvät kotona vain kääntymässä ja ovat ylpeitä reippaasta tyttärestään, joka selviää arjesta niin itsenäisesti. Pauliinan yksinäisyys tekee hänet myös haavoittuvaksi "pahan kosketukselle".  

Aarnion henkilögalleria on särmikäs. Velhokoulun opettajien nimet ja lasten sukunimet selittävät heidän luonnettaan. 

Parastaan Aarnio antaa erilaisten fantasiahahmojen kuvauksessa. Tuittuilevat hahmot, kuten Niruknirun, tuulenhenki Nyrkäs ja saunatonttu Nilla, osoittavat usein mieltään velhokoulun lapsille, mutta katsovat silti päältä, ettei heille käy seikailun tuoksinassa hassusti. 

Inari Krohnin kuvituskuva Leena Krohnin
tarinaan Uskollinen dryadi, kokoelmasta
Tyttö joka kasvoi (Tammi 1973).

Yksi Tuulien taikurissa esiintyvistä eksoottisimmista kansantarinoiden hahmoista on dryadi eli puun haltia. 

Myös Leena Krohn on kirjoittanut "Uskollinen dryadi" -tarinan kokoelmaansa Tyttö joka kasvoi ja muita kertomuksia (Tammi 1973).

Reeta Aarnio palkittiin Tuulien taikurista ja sen edeltäneistä osista  viime viikolla Otavan kirjasäätiön Kaarina Helakisa -palkinnolla. 

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Matkasaarnaamisen merkitys kasvaa




Rouva Huu oli eilisen kuuntelemassa kirjallisuuskriitikko Kaisa Neimalaa Tampereen kaupunginkirjastossa. Neimala oli otsikoinut esityksensä "Arjen mystiikkaa – uusia kirjoja 2012". Kuulijakunta koostui pääosin kirjastonhoitajista. 

Neimala on eläkkeellä oleva äidinkielen opettaja Imatran Vuoksenniskalta. Hän kirjoittaa kirjallisuuskritiikkiä Parnassoon ja Suomen Kuvalehteen.  

Neimala on kiertänyt jo 15 vuoden ajan ympäri Suomea esittelemässä vuoden kirjatarjontaa.  Suvereenisti hän ottaa haltuunsa sekä kotimaisen proosan että lyriikan, aikuisten käännöskirjallisuuden, lasten- ja nuortenkirjat, sarjakuvat ja tietokirjallisuuden.

Neimala kyseenalaistaa nykyisin itsekin toimintansa mielekkyyttä ja toteaa, että "tässä Kuusamosta Helsinkiin ulottuvassa kirjarundissa ei sinällään ole mitään järkeä, mutta hauskaa se on!"

Kaisa Neimalan suosio perustuu hänen laajaan lukeneisuuteensa ja rohkeuteensa lausua kirjoista räväköitä mielipiteitä sekä toisaalta siekailemattomuuteen pudotella esityksensä lomaan myös esimerkkejä löytämistään kielikukkasista. Neimala käyttää värikästä kieltä, osin ironisestikin.

Esityksensä lomassa Neimala antoi myös perustellusti sapiskaa entistä ylimalkaisemmaksi käyneelle kustannustoimittamiselle. Hänen mielestään kustantamoiden kannattaisi palkata ”äkäisiä mummoja” korjaamaan käsikirjoitusten ilmeisiä asiavirheitä ja kielellisiä lipsahduksia! 

Riemastuttava esimerkki löytyy esimerkiksi Heidi Köngäksen romaanista Dora Dora (Otava 2012), jossa miehen ”käsi työntyy napinlävestä”.  

Neimala suomi myös kirjojen kansia sekä takakansi- ja lievetekstejä, jotka lupailevat liikaa tai paljastavat juonesta olennaisen.

Lounaskeskustelussa Neimala totesi, että Suomen Kuvalehti on sekin viime vuoden lopusta lähtien merkittävästi vähentänyt avustajien kirja-arviotilauksia.

Lasten- ja nuortenkirjallisuudesta Neimala nosti esiin omia suosikkejaan, joita hän on esitellyt myös Parnassossa, mm. Susanna Alakosken Päivän Harrin ja Riitta Jalosen ja Kristiina Louhen kuvakirjan Aatos ja Sofian sokeriletit

Jukka Itkosen lastenlyriikan hän on löytänyt vasta viimeisimmän Sanamaa-kokoelman (Kirjapaja 2012) kautta, ja lupaa vast´edes pitää Itkosta silmällä!

Päivi Alasalmen Neimala oli valmis nimeämään tämän päivän uudeksi Zachris Topeliukseksi kahden satukokoelman, Turhamainen aasi ja Sinnikäs meripoika, ansioista.

Ulf Nilssonin ja Eva Erikssonin Ypöyksin näyttämöllä -kuvakirjan (Kustannus-Mäkelä 2012) hän nimesi "liikutuskirjaksi". 

Neimalan havaintojen mukaan lapset ovat ottaneet Sinikka ja Tiina Nopolan Heinähattu ja Vilttitossu- ja Risto Räppääjä -kirjojen uudet kuvitukset penseästi vastaan. "Lapset vastustavat muutosta", totesi Neimala. 

Rajoittuneisuutensa Neimala – ja suuri osa kuulijoistakin – tunnusti Rabelais´n Pyllypyyhin-kuvakirjan kohdalla (Pieni Karhu 2011).

Neimalan jälkeen rouva Huu piipahti vielä Lastenkirjainstituutissa ja sai kuulla, että Finlandia-palkintojen esivalintaraadit ja ns. diktaattorit oli juuri julkistettu.

Kuluva vuosi on Finlandia-palkinnon 30-vuotisjuhlavuosi. Kirjasäätiön tiedotteessa kerrotaan, että "palkinnonjako on nykyisin merkittävä vuosittainen kulttuuritapahtuma ja onnistuu aina herättämään innostuneen kirjallisen keskustelun". 

Kirjasäätiö näyttää laskelmoivan nyt entistä enemmän varman päälle, jotta lasten- ja nuortenkirjallisuus pääsisi valokeilaan.  Finlandia Junior –palkinnosta päättää nimittäin Duudsonit-tv-ohjelmasta tuttu  Jarno “Jarppi” Leppälä.

Ehdokaskirjat valitsevan raadin puheenjohtajana on arkkitehtuurikasvattaja Mervi Eskelinen ja jäseninä äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Penjami Lehto ja toimittaja, juontaja Jenni Pääskysaari.

Rouva Huu pidättäytyy vielä tässä vaiheessa sanomasta mitään sellaista, mikä voisi myöhemmin kaduttaa. 

Aiheesta yritettiin viimeksi herättää keskustelua Satakunnan kansan pääkirjoituksessa joulukuussa 2012. 

Ilmeistä on kuitenkin se, että sattumanvaraisuus ja yllätyksellisyys – sekä hyvässä että pahassa – on tullut lasten- ja nuortenkirjallisuuden mediahuomion keskeiseksi tunnusmerkiksi. 

Ja juuri tästä syystä Neimalan ja muiden hänen kaltaistensa tulisielujen matkasaarnaamistilaisuudet (mukaan lukien kirjavinkkarit, kirjailijat, kuvittajat ja muut asiantuntijat) erilaisille vaikuttajaryhmille ovat entistä tärkeämpiä ja kauaskantoisia. 


sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Kohtaamisia ja ohikävelyjä
















Anthony Browne: Ääniä puistossa. Suomentanut Sirke Happonen. 28 sivua. Lasten Keskus 2004.






Anthony Browne (s. 1946) on brittiläisen kuvakirjallisuuden grand old man, jonka tuotanto ei jätä ketään kuvakirjaentusiastia kylmäksi. Browne rohkenee alistaa tekstin tarvittaessa jopa kokonaan kuvan palvelijaksi: hänen kuvakirjoissaan kuva on sananmukaisesti kuningas. 

Brownen kuvakirjoissa toistuvat samat teemat: hän kuvaa henkilösuhteita ja erilaisia tunteita – alemmuuden tunteita, pelkoa ja ahdistusta ja toisaalta ystävyyttä, välittämistä ja onnistumisen iloa. Parhaimmillaan hän siilaa elämän perustunteista esiin sen ytimen ja antaa lapselle perusturvan ja lohdutuksen.

Lasten Keskus ja Kustannus-Mäkelä ovat julkaisseet Brownen tuotantoa suomeksi melko kattavasti. Tosin juuri nyt näyttää siltä, että nykyinen ns. varman päälle kustantamisen politiikka karsii tällaisia monisyisiä ja hyvin eri-ikäisiä lukijoita kiinnostavia kuvakirjoja kustantamoiden listoilta.  


Brownelle tunnusomainen maneeri on käyttää simpansseja ja gorilloja päähenkilöinä tai vaihtoehtoisesti antaa ihmiselle tunnistettavia apinan piirteitä. Ääniä puistossa -kirjassa hahmoilla on ihmisen ruumis mutta simpanssin tai gorillan pää. Tarkoitusperät voi tulkita kahtalaisiksi: apinan sympaattinen olemus vetoaa  lapsiin. Toisaalta Browne haluaa tulkintani mukaan muistuttaa ihmisen ja apinan mutaatiolla myös ihmisen ”eläimellisestä puolesta”. 

Ääniä puistossa on kerrontatekniikaltaan kiinnostava. Se  leikittelee  sosiaalisilla suhteilla ja elintasosta johtuvilla näkökulmapoikkeamilla kuvatessaan kahden seurueen vierailua samassa puistossa.

Sutun isä esiintyy jo tässä kuvassa, mutta lyhtypylväs tai puun runko erottaa hänet Kaarlen äidistä. Äidin asento on itsetietoinen ja hallitseva. Anthony Brownen kuvitusta kuvakirjaan Ääniä puistossa, Lasten Keskus 2004. 


Ensimmäinen ääni kuuluu hienostorouvalle, joka vakaasti uskoo olevansa muita parempi. Hän lähtee puistoon poikansa Kaarlen ja muotovalion koiransa Viktorian kanssa. ”Ruokoton rakki” vokottelee Viktoriaa ja Kaarle-poikakin hakeutuu äitinsä vastustuksesta huolimatta ”suttuisen lapsen” luokse.

Oikeanpuoleisella sivulla Suttu ja isä ohittavat joulupukin asuun pukeutunen kerjäläisen, jonka lapussa lukee "Elätettävänä vaimo ja miljoona lasta". Paljaat puut ja lyhytpylväs tuntuvat kääntyvän silkasta myötätunnosta apeiden kulkijoiden puoleen. Anthony Brownen kuvitusta kuvakirjaan Ääniä puistossa, Lasten Keskus 2004. 

Toinen ääni kuuluu työttömälle perheenisälle, joka lähtee puistoon Suttu-nimisen tyttönsä ja koiran kanssa. Mies kadehtii koiran elämäniloa ja innokkuutta.

Istahdin penkille ja lueskelin lehdestä työpaikkailmoituksia. Kyllä mä tiedän, että se on ajanhukkaa, mutta yrittää pitää, vai mitä? Sitten oli aika lähteä. Suttu piristi mun mieltä. Se lörpötteli iloisesti koko matkan kotiin.

Kolmas ääni on Kaarlen ja samat tapahtumat nähdään nyt pojan näkökulmasta. Poika vaikuttaa olevan lähes äitinsä kapean ajattelumallin latistama, tahdoton ja passiivinen olento.

Kaarle on Brownen Retu-kuvakirjoista tutun näköinen simpanssi, jonka olemuksesta huokuu alistuneisuus ja apeus. Anthony Brownen kuvitusta kuvakirjaan Ääniä puistossa, Lasten Keskus, 2004. 


Neljäs ääni on Sutun, joka näkee asiat taas toisin kuin isänsä ja Kaarle. Suttu on huolissaan isänsä apeudesta ja hän joutuu selvästi ottamaan ikäänsä nähden liikaa vastuuta perheen asioista. Hänelle kohtaaminen Kaarlen kanssa on erityisen merkittävä.

Suttu näkee Kaarlen lävitse ja haluaisi lohduttaa. Yhteisen hauskan leikkihetken muistoksi Kaarle antaa Sutulle kukan. Vasemman sivun valokeilalla ja oikean sivun pitkällä varjolla on vahva symbolimerkitys. Anthony Brownen kuvitusta kirjaan Ääniä puistossa, Lasten Keskus 2004. 


Erilaiset näkökulmat on eroteltu myös erilaisilla tekstifonteilla. Työttömän isän ja Sutun äänet on lihavoitu, kun taas Kaarlen ja hänen äitinsä äänet ovat kirjasintyypiltään hennompia. Kaarle ja äiti puhuvat huoliteltua kirjakieltä, isä ja Suttu puhekieltä. 

Sirke Happonen on kuvakirjatutkijana saanut tämän kirjan suomentajana todellisen unelmatyön päästessään vaikuttamaan keskeisen lastenkirjakuvituksen uudistajan hienon kuvakirjan välittämiseen suomalaisille lukijoille. Niukka teksti ja sen nyanssit ovat varmasti asettaneet suomentajalle  aivan erityisen suuria haasteita, mutta Happonen tekee alkuteokselle uskollisen käännöksen. 

Sutun isän ongelmat  – työttömyydestä, köyhyydestä ja alkoholismista johtuva syrjäytyminen –  eivät kuitenkaan heijastu tyttäreen eikä vaikuta hänen kykyynsä solmia uusia ystävyyssuhteita. Näin Browne haluaa tulkintani mukaan viestiä lapselle, että läheisten henkilökohtaiset vaikeudet eivät saa viedä lasta samaan syöveriin, vaan lapsella on oikeus nauttia elämästä kuten ennenkin.

Anthony Browne kätkee kuvitukseen symboleja: Kaarlen äidin lierihattu toistuu dominoivana – kenties vallan symbolina ? – Kaarlen puistokävelyssä. Puut vaihtavat jatkuvasti muotoaan. Ne ovat välillä gorillan pään silhuetin muotoisia, hedelmiä, palavia lieskoja, niiden juuret työntyvät maahan kuin elefantin jalat, ja elefantin kärsäkin  puiden lomassa vilahtaa. Yhdessä kuvassa voi nähdä epätoivosta huutavia suita ja suljettuja silmiä… Sutun isän näkökulmasta puut ovat lehdettömiä ja maisema tästä syystä hyvin lohduton.

Sutun ja isän lähtiessä puistoon kulkureitillä näytetään maassa makaava, joulupukin asuun sonnustautunut kerjäläinen. Muuria vasten nojaa kaksi maalausta, da Vincin Mona Lisa ja hattupäistä miestä esittävä Rembrandtin maalaus. Puistosta lähtiessä lehdettömiin puihin on sytytetty valot, puistolyhty on hennon vanamon muotoinen ja kodistaa valokeilansa Suttuun, isään ja heidän sekarotuiseen koiraansa, sekä iloisesti tanssahteleviin maalauksen hahmoihin ja kerjäläiseen.

Brownen kuvituksessa rytmillä, liikkeellä, katseen suunnalla, on tietty merkitys. Detaljeja poimii eri katselukerroilla yhä lisää.

Onko Ääniä puistossa pessimistinen kuvakirja? Vastaus riippuu kuvan katsojasta ja kirjan lukijasta, kenties myös hänen yhteiskunnallisesta asemastaan, empatian tasostaan ja kyvystään ”heittäytyä” erilaisten roolien vietäväksi. 

Browne asettautuu mielestäni hyvin yksituumaisesti heikkojen, sorrettujen ja alistettujen puolelle. Tästä syystä Kaarlen hienostoäiti jää kuvakirjan ainoaksi pahikseksi, joka jumittaa roolissaan ja vaikuttaa näin myös poikansa ahtaaseen maailmankuvaan. 

Kaarlen ja Sutun pelastukseksi koituu todennäköisesti leikki ja uteliaisuus. Siitä vihjeenä Browne on sijoittanut yhteen kuvaan myös brittiläisen lastenkirjallisuuden ikonin, Maija Poppasen lentämässä sateenvarjollaan!



Rouva Huulle Ääniä puistossa assosioituu vahvasti Iso-Britannian pitkäaikaiseen pääministeriin, maanantaina kuolleeseen Margaret Thatcheriin, jonka poliittiset toimet ulottuivat perinteiseen brittiläiseen luokkayhteiskuntaan sekä hyvässä että pahassa.