torstai 11. huhtikuuta 2013

Joko ollaan kuilun reunalla?



Pirkko-Liisa Surojeginin
kuvitusta kirjaan Maahisen
viimeinen matka
, Otava 1995





Pitkän linjan taidekriitikko Otso Kantokorpi on sanonut itsensä irti päivälehtien avustamisesta, ainakin toistaiseksi. Kantokorpi on kertonut irtisanoutumistensa taustasta Alaston kriitikko -blogissaan ja nostattanut jo yli sadalla kommenttivyöryllä   yksittäistä kriitikkoa kohtaan suoranaisen empatian hyökyaallon, jonka huolehtivat sävyt pienesti jo naurattavatkin rouva Huuta.

Kantokorpi perustelee eroaan mm. sillä, että Alma Aluemedia ajaa avustajiaan jatkuvasti entistä ahtaammalle: avustajan edellytetään solmivan sopimuksen, jonka jälkeen sama, alunperin Ilkkaan kirjoitettu juttu voi ilmestyä useammassa lehtikonsernin lehdessä – Kantokorven tapauksessa pahimmillaan jopa 7 eri sanomalehdessä, ilman mainittavaa lisäkorvausta.

Myös Turun Sanomat ja Kaleva käyvät Kantokorven mukaan parhaillaan neuvotteluja vastaavan käytännön vakiinnuttamisesta. Kantokorpi ei jo 56-vuoden ikään yltäneenä, asemansa vakiinnuttaneena kriitikkona ole mairiteltu lehtikonsernin eri maakuntalehdissä saamastaan laajasta levikistä, vaan penää sijalle kulttuurialan toimijoiden arvostusta – ja sitä moniäänisyyttä. 


Otso Kantokorpi ei siis suinkaan aja tässä provokatorisessa tilityksessään vain omaa etuaan, vaan näkee asian myös taiteilijan näkökulmasta kaventavana ja yleistä keskustelua suitsivana. Samaan asiaan on jo aiemmin helmikuussa ottanut kantaa Suomen Arvostelijain Liitto  ja tämä aihe on esillä ensi lauantaina Tieteiden talolla Helsingissä järjestettävässä Kritiikin päivässä.  

Lasten- ja nuortenkirjakritiikkiä mm. Onnimanniin, Savon Sanomiin ja Kainuun Sanomiin kirjoittava Maria Loikkanen on jo alkuvuodesta pohtinut  Alas taikavirtaa -blogissaan kritiikin niukentumista oman avustajauransa aikana.


Helsingin Sanomissa maanantaina todennettiin suomalaisen  kirjallisuuskritiikin kapeutumista  Antti Tuurin romaanien kautta. Kun vielä 1986 ilmestyneestä Ameriikan raitsta kirjoitettiin peräti 90 lehdessä, niin 25 vuotta myöhemmin ilmestyneestä Rauta-anturasta kirjoitettiin kustantajan ylläpitämän leikearkiston mukaan vain 23 lehdessä, ja näistäkin yksi arvio identtisenä neljässä saman lehtikonsernin lehdessä, Etelä-Suomen Sanomissa, Savon Sanomissa, Keskisuomalaisessa ja Karjalaisessa.

Rouva Huu aloitti kriitikon uransa Keskisuomalaisessa vuonna 1986. Noin kymmenen vuoden avustajasuhteen jälkeen tohdin pyytää korotusta avustajapalkkioihin. Siihen ei katsottu olevan aihetta, mutta lohduksi tarjottiin mahdollisuutta avustaa myös Savon Sanomia, ja tätä kautta sain tuplajulkaisun kautta noin 30 %:n korotuksen palkkioihin. Mukauduin tähän, sillä minulta tilattiin myös em. sanomalehtien levikkkialueen omista lasten- ja nuortenkirjailijoista erillisarvioita, joista maksettiin käypä kertakorvaus. Asia hämmensi minua kuitenkin siinä määrin jo tuolloin, että otin yhteyttä Sanomalehtimiesliiton lakimieheen, joka totesi, että eihän tuo reilua ole. Nykyisin saman konsernin muissa lehdissä uudelleen julkaistuista arvioista ei siis ymmärrykseni mukaan makseta enää sentin pyörylääkään.

Rouva Huusta olisi kiinnostavaa – parhaillaan käytyä kritiikkikeskusteluakin vasten – kuulla myös lasten- ja nuortenkirjailijoiden kokemuksia kentältä: löytyykö heiltä/ teiltä siviilirohkeutta todentaa kritiikin niukentumista ? 

Lieneekö niin, että kustantajatkin heittävät pian pyyhkeet kehään printtimedian suhteen ja lataavat entistä isommat odotukset kirjablogisteihin? Ns. tavallisten lukijoiden tulkinnat ja netissä kulovalkean kautta leviävä puskaradio nautinnollisesta, säväyttävästä lukukokemuksesta ovat hiljalleen nousemassa kustantajien silmissä jopa arvoon arvaamattomaan.

Kustantajat järjestävät blogisteille jo taajaan omia kirjamarkkinointitilaisuuksia. Myös Suomen Arvostelijoiden Liitto on alkanut ottaa jäsenikseen harkinnan mukaan kirjabloggaajia. 

Kirjaseuranta.fi -verkoportaalin sivuille on listattu liki 180 suomalaista kirjallisuuteen liittyvää blogia. Tämäkään lista ei ole täydellinen: siitä puuttuu monta rouva Huunkin seuraamaa blogia! Toisaalta uusia ilmaantuu jatkuvasti lisää, ja spontaanisti hetken mielijohteesta synnytettyjä hiipuu vastaavasti pois.  

Uusimmassa Suomen Arvostelijain Liiton Kritiikin uutiset 1/2013 -lehdessä referoidaan Kuvataideakatemian seminaaria, jonka aiheena oli pohjoismainen, entistä lyhytjänteisemmäksi käyneen uutisjournalismin vastaiskuna syntynyt kulttuurin verkkojournalismi. 

Taloudellisesti paras toimintapohja jutussa esitellyistä verkkojulkaisuista taitaa olla Norjassa. Visuaalisiin taiteisiin keskittynyt Konstkritikk.no -verkkolehti on saanut toiminnan aloittamiseen tukea valtiolta. Tavoitteena oli näin työllistää ammattitaitoisia alan kriitikoita, jotka ovat jääneet kulttuurijournalismin alasajossa vaille työtä. Ruotsalainen vastaava nettijulkaisu Konsten.net on niin ikään syntynyt pitkälti provokaatioksi perinteisen taidekritiikin alennustilaan.

[ Kulttuuritoimittaja ja LongPlay -verkkojulkaisun perustanut Johanna Vehkoo esittää  eilen julkaistussa tekstissään kantaa käytyyn keskusteluun ja haastaa laatujournalismin tekijöitä yhteistyöhön. ]

Rouva Huu huomaa olleensa syksyllä 2009 tiedostamattaan varsin trendikäs, vaikka syyt Lastenkirjahyllyn perustamiseen olivatkin yhteisen hyvän lisäksi myös henkilökohtaisia.  

Matti Pikkujämsän kuvituskuva
Jukka Itkosen runokokoelmasta
Leikkihaitari, Otava 2012.
Mitä haluan tällä monipolvisella tilityksellä todentaa? 

Reilun kolmen Lastenkirjahylly-vuoden jälkeen koen yhä, että iso osa lasten- ja nuortenkirjakenttää tyytyy vain nurkumaan ja nurisemaan, puhkumaan ja puhisemaan sen sijaan, että astuisimme pystypäin barrikadeille, vaatimaan lasten- ja nuortenkirjoille enemmän näkyvyyttä, lisää liksaa ja arvostusta. Ja tässä tarkoitan nyt kriitikoiden ja muiden alan toimijoiden lisäksi samaan hengenvetoon myös lasten- ja nuortenkirjallisuuden monenkirjavaa tekijäjoukkoa, mukaan lukien kirjailijoiden ja kuvittajien lisäksi  myös free lance -graafikot ja -kustannustoimittajat sekä lasten- ja nuortenkirjallisuutta lastensa kautta kuluttavat ja ostavat  vanhemmat.

Mikään ei muutu, jos kukaan ei oikeasti halua tehdä mitään konkreettista. 

Ja juuri tästä syystä Otso Kantokorpikin on siviilirohkeudellaan ja itsensä alttiiksi asettaen onnistunut herättämään niin ison kohahduksen.


Lastenkirjahyllyyn sattumalta eksyville lukijoille tiedoksi, että työskentelen vapaana lasten- ja nuortenkirjallisuuden tutkijana, kriitikkona  ja kouluttajana. Avustan tällä hetkellä Helsingin Sanomia, vuosikatsauksen verran Books from Finland-verkkolehteä, Lastenkirjainstituutin Onnimanni-lehteä sekä nyttemmin harvakseltaan lasten kirjallisuuslehti Vinskiä. 

Lastenkirjahylly-blogia varten olen hakenut ja saanut kolmen vuoden aikana erillisrahoitusta eri tahoilta.






3 kommenttia:

Markku Karpio kirjoitti...

Ei lehtien lasten- ja nuortenkirjakritiikin yleistä niukentumista ja koko ajan tiukemmin rajattua bestsellereihin ja trendikirjoihin keskittymistä ole voinut olla huomaamatta. Tuorein nuortenkirjani Mun isäni on avaruusmies (Tammi 2012) sai huomiota kritiikin muodossa yhteensä viidessä eri lehdessä. Niistäkin vain yhdessä kritiikki käsitteli pelkästään minun kirjaani, muut olivat kahden tai useamman kirjan kritiikkikoosteita. Ehkä jokunen lehtikritiikki voi vielä ilmestyä, mutta kyllä pudotus aikaisempiin kritiikkimääriin verrattuna on ollut huomattava. Urani alkupuolella lehtikritiikkejä ilmestyi toistakymmentä per kirja. Realistinen nuortenkirjallisuus tuntuu muutenkin elävän melkoisen näkymätöntä kautta. Kiitos muutaman ahkeran blogistin, jaksan täällä marginaalissa jatkaa pyristelyäni täydellistä näkymättömyyttä vastaan.

Rouva Huu kirjoitti...


Kiitos, Markku K., tästä havainnollistamisesta.

On varmasti aivan totta, että realistinen nuortenkirjallisuus on joutunut tässä mediahuomiossa alakynteen.

Ismo Loivamaa siteeraa uusimmassa Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita 9 -kirjailijahakemistossa saatesanoissaan Marja-Leena Tiaisen lausumaa Kirjailija-lehdessä 2/2012: "Joskus tuntuu, että perinteinen nuortenromaani on dinosaurus. Onko realistinen, arkinen kertomus kuolemassa pois?"

Ja nyt en halua vähätellä tai mitätöidä fantasiagenren läpimurtoa. Nykyinen mediahuomio vain tahtoo olla tätä joko-tai -painotusta, eli ei enää nähdä kokonaisuuksia, vaan nostetaan sieltä, joskus mielivaltaisestikin, joku ilmiö tai genre parrasvaloihin, ja unohdetaan tyyten kaikki muu.

Ja tämä liittyy juuri siihen pitkäjänteisyyteen ja suunnitelmallisuuteen, joka on tärkeää lasten- ja nuortenkirjallisuudesta kirjoitettaessa.

Anna Kortesalmi kirjoitti...

Kiitos tekstistä! :)

Olen jo vuosia ollut huolestunut kriitikkojen tulevaisuudesta: palkkioiden alhaisuudesta ja tosiaankin tuosta arvioiden kopioimisesta.

Allekirjoitan ja jaan Facebookissa mielelläni vetoomuksia ja kansalaisaloitteita sekä olen valmis tulemaan barrikadeille mukaan. :)

Aurinkoa!

Anna :)