perjantai 28. kesäkuuta 2013

Voiko lastenkirja vahingoittaa lasta?



Tänään alkaneilla ja vielä huomiseen jatkuvilla Vanhan kirjallisuuden päivillä Sastamalassa Sylvään koululla on mahdollista paneutua Lastenkirjainstituutin tahallisen poleemisesti otsikoituun kirjanäyttelyyn TÄTÄ EN LAPSELLE LUE! Sensuuritapauksia ja paheksuttuja lastenkirjoja.

Näyttelyssä on mukana 56 lasten- ja nuortenkirjaa, 1800-luvun lopulta tähän päivään. Mukana on kirjoja, jotka ovat oikeasti joutuneet sensuurin hampaisiin jossain päin maailmaa mutta myös paljon kirjoja, jotka ovat ansiokkaasti käsitelleet jotakin rankkaa, kipeää tai vaikeaa aihetta.

Kirjanäyttelyn luettelon sekä sen ansiokkaan ja kiinnostavan esipuheen on laatinut FM Minttu Tervaharju, jonka pro gradu "Poliisit ovat parasta mitä tiedän raparperikiisselin jälkeen". Kiellettyjä aiheita, paheksuttua huumoria ja karnevalistista kapinaa lastenkirjallisuudessa valmistui äskettäin Tampereen yliopiston kirjallisuuden laitoksella.


Tämä kuva oli kouluhallitukselle liikaa. Anna Taurialan kuvitusta Vuokko Österlundin kuvatietokirjaan Ihminen, ihmisiä, vuodelta 1974. 



Suomessa ei ole lastenkirjallisuudessa harjoitettu suoranaista sensuuria. Ainoa kriteerit täyttävä tapaus on Vuokko Österlundin ja Anna Taurialan kuvatietokrija Ihminen, ihmisiä (Weilin+Göös 1974). Kouluhallitus veti vuonna 1979 pois alakoulujen ympäristöopin oppimateriaalina käytetyn kirjan, jonka yhdyntäkuvaa pidettiin liian uskaliaana. 

Vielä 2000-luvun kynnyksellä katsottiin parhaaksi verhota rakastelu peiton alle. Christel Rönnsin kuvitusta kuvatietokirjaan Lähde lentoon, Iiris, kertomus HIV:istä lapsille, Aids-tukikeskus 1999. 


Häveliäisyyteen päätyi myös kuvittaja Christel Rönns kuvittaessaan Mia Evilammen ja Rita Nygrenin tietokuvakirjaa Lähde lentoon Iris, kertomus HIV:istä lapsille (Aids-tukikeskus 1999). Kuvituskuvassa miehen ja naisen akti on verhottu peiton alle. Tahatonta komiikkaa kuvaan tuo kuitenkin koira, joka tarkkailee tilannetta.



Vihansa vimmassa tyttö manaa kaikki kuoliaiksi Gisela Frisénin ja Per Ekholmin kuvakirjassa Mua niin hirveesti suututtaa, WSOY 1975.


Kuolema on yhä yksi lastenkirjallisuuden suurimmista tabuista. Aiheesta hyvä esimerkki on ruotsalainen kuvakirja, Gisela Frisénin ja Per Ekholmin Mua niin hirveesti suututtaa (WSOY 1975). Tyttö riitaantuu parhaan kaverinsa kanssa ja manaa kaikki lähimmäisensä kuolleiksi.


Veden kuvajainen heijastaa Vesta-Linnean hurjan kuvitelman. Lokit toimivat suojelusenkeleinä ja hiukan miedontavat kuvan hurjuutta. Salla Savolaisen kuvitusta Tove Appelgrenin kuvakirjaan Vesta-Linnea mieli mustana, Tammi 2008). 


Tove Appelgrenin ja Salla Savolaisen Vesta-Linnea mieli mustana –kuvakirjassa (Tammi 2008) lapsen tummat tunnot saavat niin ikään alkunsa riitaantumisesta leikkikaverien, pienempien sisarusten kanssa. Vesta-Linnea säntää rantakaislikkoon jurottamaan. Hän kuvittelee tilanteen, jossa olisi kuollut, ja kuinka koko perhe silloin kaipaisi häntä ja ymmärtäisi hänen arvonsa ja hyvyytensä.

Rouva Huu ei ole suitsinut omien lastensa lukemia kirjoja. 

Ainoa kirja, jonka katsoin parhaaksi nostaa ylähyllylle lasten leikki-iässä, on Janoschin Urhea pikku räätäli (WSOY 1988). 

Meillä oli paljon Janoschin kuvakirjoja, joista Oi ihana Panana oli lyömätön suosikki. Urhea pikku räätäli -kuvakirjan  aihio perustuu muun muassa  Grimmin veljesten nimiin kirjattuun satuun. Siinä kerrotaan räätälistä, joka niittää valtakunnassa mainetta lyötyään yhdellä iskulla seitsemän kuoliaaksi. Maineteon yksityiskohdissa unohdetaan kertoa, että kyse oli kärpäsistä, ei ihmishengistä.

Räätälin maine kiirii kuninkaan korviin ja hän palkkaa räätälin joukkoihinsa. Nopeasti satu kääntyykin todeksi: asevarustelua ja joukkotuhoaseita – tuttuja uutisista ja maailmanpolitiikasta:
 Hänellä oli nyt aseita, joita saattoi laukoa tuolilla istuen. Hänen tarvitsi tuskin liikuttaa sormeaan saadakseen hengiltä miljoonia ihmisiä.Kun painoi pientä nappia, oli kaupunki hävitetty. Isompaa nappulaa painamalla pystyi tuhoamaan valtion ja pientä punaista nappia painamalla koko maailman. 
– Saat painaa kaikkia muita nappeja, kuningas sanoi räätälille, mutta punaista, oikealla ylhällä olevaa nappia et saa painaa. Et,  ennen kuin annan luvan.
 
Räätäli tulee toki lopulta järkiinsä, mutta tehtyä ei saa silti tekemättömäksi.

Olisi kiinnostavaa kuulla, onko Lastenkirjahyllyn lukijoilla kokemuksia sellaisista uusista tai vanhoista kirjoista, joita ei soisi lapsien lukevan lainkaan.  




  

21 kommenttia:

Elina K kirjoitti...

Vaikea kuvitella, että kuvakirja voisi olla tässä suhteessa ongelma, koska niihinhän tutustutaan aina yhdessä aikuisen kanssa (ainakin ensi kerralla)? Sen sijaan isompien kirjoista tulee nopeasti mieleen Michelle Magorianin Willie itkupilli. Sitä en ehkä haluaisi antaa kenenkään alaikäisen luettavaksi...? Mutta aliarvioin kenties. Kuten tiedämme, lapsi voi kiinnittää huomionsa ihan eri asioihin (kuin lukeva aikuinenn). Jollakulla vanhalla lastenkirjastonhoitajalla (muinoin SNI:ssä kuultuna) oli tästä ihana esimerkki satutunnilta: kuinka Babarin äiti ammuttiin, mutta lasta kiinnostikin se, "miten hirveän paljon lihaa" metsästäjä sai :)

Rouva Huu kirjoitti...


Kiitos Elina K:lle hyvästä ja tarpeellisesta huomiosta:

Kuvakirjaa luetaan lapsen kanssa ja aikuisen oletetaan tuntevan lapsi ja hänen herkkyytensä.

Nykylapset katsovat nykyisin elokuvista ja dvd:ltä näitä traagisia menetyksiä päivät pääksytysten: ajatellaam vaikka Disneyn klasikkoanimaatiota Bambi tai Leijonakuningas.

Täytyykin lukaista kesälomalla Willie Itkupilli. Ei mitenkään mairitteleva nuortenkirjan nimi, joten ei paljon pelkoa että nykynuori kirjaan edes tarttuisi...

Heippa kirjoitti...

Minua on mietityttänyt kauan Peppi Pitkätossu. Peppi oli suuri suosikkini lapsena, ja niinpä kaivoin vanhan kokoelmani esiin tarkoituksenani lukea Peppiä päiväkodissa. Onneksi älysin vilkaista kirjoja etukäteen, sillä kielenkäyttö ei millään muotoa sovi nykyaikaan ja monikulttuuriseen päiväkotiin! :(

bleue kirjoitti...

Tuon Mieli mustana kirjan luin "sinnepäin" kaksivuotiaalle lapselleni, koska säikähdin itse kirjaa. Luultavasti 3-4v jo uskaltaisin sen lukea, koska kuolema-ajatukset alkavat ehkä sen iän jälkeen jo olla yleisempiä. 2-vuotiaani ei tuolloin edes tajunnut kontekstia kuolema, koska oli hädin tuskin kokenut menetyksiä. Lisäksi kirja oli liian pitkä 2-vuotiaalleni.

Olen itse lukenut noin 5-6 luokkalaisena tuon Willie itkupillin, enkä traumatisoitunut. Osa lukee siinä iässä jo Waltaria, eli kukin oman kehityksensä mukaan :)!

Anonyymi kirjoitti...

Heh, luin vanhasta muistista tytöilleni aikoinana iltalukemisina Tiina-kirjoja. Maailma oli ihan eri: tukkapölly ja selkäsauna lasten arjessa normijuttuja. Outoihin keskusteluihin päädyttiin, mutta ehkä se lopulta oli vaan hyvä.
Lisää Tiinoja en enää ääneen tosin lukenut.... :)
t Kirsi Pee

Rouva Huu kirjoitti...


Ns. poliittisesti epäkorrektit lastenkirjat voivat olla hyviä keskustelun herättäjiä, ja tarvittaessa tietysti on ihan luvallista retusoida Pepin isän ammattitaustaa vähän miedommaksi. Mutta mielestäni olisi kyllä vääryys lapsia kohtaan jättää Pepin anarkia kokonaan väliin!

Kirsi Pee, avaatko vähän millaisia keskusteluja Tiina-kirjoista sukeutui?

Arja-täti kirjoitti...

Joskus huomaa hassuja juttuja kirjoista. Kuten muutama vuosi sitten jotain sarjaa ilmestyi useampi. Näin kuvakirjoja, joissa päähenkilönä aina sama tyttö. En nyt muista, mikä kirja oli kyseessä. Mutta laastaria tarvittiin ja kirjan lopussa tyttö käytti kaikki laastarit nallelle ja nukelle ym. Siitä tuli olo, että jos kirjan lukee, niin siinä menee koko perheen laastarit... Ei kovin vakava asia, mutta hauska sinänsä huomata, että sitä työn takia lukee kirjat vähän tarkemmin - ainakin ennen satutuntia.

Rouva Huu kirjoitti...


Hauska ja havainnollinen esimerkki, olisiko ollut Mervi Lindmanin kuvittama, en nyt muista toista tekijää, kenties peräti ruotsalainen kirja alunperin?

Tietysti kirjoista lapsi voi saada monia päähänpinttymiä ja -pistoja: ei tietenkään Marikin sateenvarjolla lentäminenkään ole niitä fiksuimpia... Mutta välillä on tietysti hyvä puhua lapsen kanssa lastenkirjan ja tosielämän eroistakin.

Eli tolkku mukana, laastareissa ja hyppytreeneissä...

Anonyymi kirjoitti...

Tuo laastarikirja on Janouch, Katerina ja Lindman, Mervi: Ilona ja iloinen laastari, Tammi 2006. Alkukielellä ruotsiksi Ingrid-kirjoja on useita, suomennettu on kai vain Ilonen laastari ja Ihana kylpy -kirjat. Meillä olisi luettu enemmänkin. Olivat muutama vuosi sitten 3-vuotiaan suursuosikkeja. Eivätkä laastarit meiltä loppuneet, lapsesta Ilona oli hiukan hupsu, mutta ihana.

Rouva Huu kirjoitti...


No niinpä olikin, kiitos anonyymille kirjan paikannuksesta.

Hyvä huomio sekin, että lapsi huvittuu hooposti kirjassa käyttäytyvästä lapsesta. Voi ajatella niinkin, että tuntee eräänlaista ylemmyyttä, kun itse tajuaa, ettei kaiken laastaroimisessa todellakaan ole mitään mieltä. Ei lapsi apinan lailla tee kaikkea kirjan mallin mukaan.

Arja-täti kirjoitti...

Just toi kirja. Siinä kylpykirjassa taas huomasimme, että puhuttiin koko ajan sampoosta. Me tädit kun olisimme kirjoittaneet shampoo. Piti siis porukalla lukea koko kirja ja bongata kaikki nuo sanat.

Anonyymi kirjoitti...

Sampoo on ihan suomen kielen sääntöjen mukaan oikein, vaikka olemmekin tottuneet lainasanan shampoo-muotoon.

Minä en ole lukenut tytöilleni (6 ja 8) Veljeni Leijonamieli -kirjaa. Olen itsekin lukenut teoksen vasta nuorena aikuisena, ja se tuntui todella rankalta. Voi tietysti olla, että suojelen lapsia liiikaa, he varmasti ymmärtäisivät kirjan omalla tavallaan. Ehkä suojelen itseäni rankalta aiheelta.

Lapset ovat erilaisia, meillä näyttää olevan täällä mimosankukkia, joten pitää todella miettiä, mitä lukee tai näyttää dvd:ltä. Jos viesti on liian vahvaa, saa varautua piiiiitkiiin iltakeskusteluihin, -selityksiin ja -todisteluihin.

Esimerkiksi nuo Vesta Linneat ovat jääneet varjoon, koska ne tuntuvat tytöistä jollain lailla vähän liian pelottavilta. Lapset siis itse karttavat niitä. Myös Grimmin alkuperäisversiot (?) ovat rankkoja.

Tietoisesti yritän lukea lapsille mahdollisimman erilaisia ja eri tavoin kuvitettuja satuja ja kuvakirjoja, mutta nyt alkavat jo lasten omat mieltymykset painaa, eivätkä äidin valinnat enää aina miellytä.

T. Ulla L.

Inari kirjoitti...

Minä rakastin lapsena Peppiä. Sitä luettaessa minulle selitettiin, että kun kirja ilmestyi, neekeri oli ihan yleinen sana jolla ei tarkoitettu mitään pahaa, mutta sitä ei enää nykyaikana ole sopivaa käyttää kenestäkään ihmisestä. Minusta tässä ei ollut mitään kummallista, ja mielestäni nykylapsillekin saisi selittää samoin. Joskus tuntuu, että ongelma on ylikorrektissa yhteiskunnassamme suurempi aikuisille. Ymmärrän kyllä, että Pepin lukeminen koululuokassa ei ehkä ole soveliasta ja voi aiheuttaa hämmennystä, kysymyksiä ja palautetta vanhemmilta.

Pepistä on kuitenkin tehty uudet painokset, joissa Pepin isän ammatti on muutettu alkuasukaskuninkaaksi (WSOY, 2005). Jossain Peppi-sarjakuvassa isästä oli tehty viidakkokunigas. Tämä hämmensi minua, koska en muista että siellä isän saarella mitään viidakkoa olisi ollut. Mutta ehkä muistan väärin. En oikein osaa päättää, onko klassikon retusoiminen tällä tavoin mielestäni mielekästä vai kamalaa. Toivoisin silti kaikkien saavan kuulla Peppi Pitkätossun tarinan.

Mielestäni kirjoja lukemalla lapsi myös oppii, että sadut ovat satuja. Oikeassa elämässä ei voi hilata pikkusiskoa lipputankoon niin kuin Eemeli tai lentää sateenvarjolla niin kuin Maija Poppanen. Eikä ole tarviskaan, sillä sadut ovat sitä varten.

Rouva Huu kirjoitti...


Kiitos Inarille hyvästä kiteytyksestä.

Tästä lastenkirjan ns. poliittisesta korrektiudesta oli aiemmin helmikuussa keskustelua Lastenkirjahyllyssä otsikolla Lastenkirjan ydinmehua ei saa laimentaa.

Annika kirjoitti...

Kirjoituksesta ja kommenteista on herännyt itselleni paljonkin ajatuksia, tässä nyt muutamia päällimmäisiä:

Ilonasta haluaisin sanoa, että meidänkin esikoinen kirjoista. Hän tosin sai juuri siitä aikoinaan 2-vuotiaana ajatuksen laastaroida pehmolelujaan, ja sama meininki jatkuu edelleen, nyt vaan laastaroinnin kohteena on pikkusisko. Ei auta mitkään perustelut sille, miksi niin ei kannata tehdä. En enää uskalla lukea kirjaa muille lapsille esim. satutunnilla, vaikka sinänsä mainio onkin.

Kuolema on sellainen aihe, että sitä tarvii kyllä lähestyä tosi varovasti ja herkästi lasta tunnustellen. Hei vaan, mummi herätti meillä paljon keskustelua aiheen tiimoilta neljävuotiaan kanssa. En lukisi herkälle lapselleni tässä vaiheessa kirjoja, joissa joku lapsi tai äiti tai isä kuolisi. En myöskään näyttäisi hänelle mitään piirrettyjä, joissa tällaista tapahtuu. Järkytyin itse lapsena Bambin äidin kuolemasta joka kerta kun elokuvaa katsoin.

Ylipäätään olen sitä mieltä, että vanhempien on tehtävä ratkaisu sen suhteen, mitä lapselleen lukevat. Kirja, joka toiselle lapselle on mitä mainioin, voi toiselle olla liikaa. Toisinaan joku kirja saattaa silti yllättää - esim. meillä alettiin pelätä mörköjä kun Ainon äiti on vihainen -kirjassa Aino oli sitä mieltä, että sellainen on verhon takana (no, pelko meni sitten aikaa myöten ohi).

Haluaisin olla sellainen vanhempi, joka ei tuota lapselleen ahdistusta lukemalla kirjoja, jotka ovat hänelle liikaa käsiteltäväksi. Ja toisaalta haluaisin olla vanhempi, joka antaa lapsen kokea kirjojen kautta sellaisia asioita, joita ei oikeasti voisi, saisi tai uskaltaisi tehdä. Tasapainottelu on taitolaji ja epäonnistumisia taitaa vääjäämättä tulla välillä.

Rouva Huu kirjoitti...


Kiitos Annikalle fiksuista ajatuksista.

On aivan totta, että aikuinen on viime kädessä aina vastuussa pienille lapsille ääneen lukemistaan kirjoista. Ja aina, aina, on hyvä varata aikaa myös kirjan lukemisen jälkeen myös vapaalle keskustelulle.

Toisaalta on nurinkurista, että medioista ja lähiympäristöstään lapsi voi imeä vaikka mitä kaameuksia silmilleen ja korvilleen.

Jokainen lapsi on yksilö, ja hänen herkkyyttään kannattaa kuunnella.

Kuolema-aiheisia kirjoja ei välttämättä ole järkevääkän lukea ellei perheen lähipiirissä ole sattunut kuolemantapausta. Näiden kirjojen arvo on niiden akuutissa avussa hädän hetkellä.

Annika kirjoitti...

Haluaisin vielä vähän jatkaa Rouva Huun hyvien lisäkommenttien innoittamana...

Ensinnäkin muistui mieleeni, että vuosia sitten eräs kirjailijaäiti, muistaakseni Tiipatta-kirjojen kirjoittaja jonka nimeä en nyt muista, sanoi pyrkivänsä siihen, että lukee kaikki kirjat, jotka hänen alakouluikäinen lapsensa lukee. Ei sensuroidakseen, vaan voidakseen keskustella lapsen kanssa kirjoista, niiden teemoista, tapahtumista, heränneistä ajatuksista. Mielestäni mainio ajatus, tosin rajalliset aikaresurssit saattavat tulla vastaan, kuten kyseinen kirjailijakin mainitsi.

Mielestäni vanhemmat tarvitsisivat mediakasvatusta. Kuvakirjoja luettaessa vanhempi on automaattisesti läsnä, mutta monessa perheessä lapset katsovat itsekseen televisiosta lastenohjelmat. Myönnän, meilläkin välillä lapset katsovat Pikku Kakkosta kun laitan ruokaa. Kuuntelen kuitenkin herkällä korvalla, mitä ohjelmassa tapahtuu, ja tarvittaessa huutelen rauhoittavia kommentteja tai tulen sohvalle lasten viereen. Ihannetilanne on tietysti se, että ohjelman jokaisen jakson katsoo ainakin ekan kerran lasten kanssa yhdessä, ja tähän pyrimme perheessämme mahdollisuuksien mukaan. Toinen ihmetyksen aihe on vanhemmat, jotka katsovat joko uutisia tai sitten vaikkapa ns. saippuasarjoja pienten lasten ollessa hereillä. Vaikka kieli olisikin englanti, riittää kehonkieli lapselle kertomaan että ohjelmassa riidellään, hän ei vain ymmärrä mistä ja miksi. Tämä vain yksi esimerkki. Mielestäni tällaiset ohjelmat tulisi katsoa vasta lasten mentyä nukkumaan. Itse ainakin haluan suojella lastani näiltä asioilta nyt, kun ne eivät vielä ole hänelle ajankohtaisia. Jos hän sitten myöhemmin haluaa, voimme katsoa vaikka Salattuja elämiä yhdessä.

Kaikkea pahaa ja ahdistavaa ei tietenkään lapsen elämästä voi rajata pois valvomalla televisiota, kirjoja tai nettiä, eikä kaikkea ikävää pidä yrittääkään poistaa, mutta mielestäni lasten ei tarvitse kohdata kaikkea pienestä pitäen vaan mieluiten hiljalleen ymmärryksen kasvaessa.

Ja mielestäni on mahtavaa, että on olemassa kirjoja myös niistä vanhemmille vaikeista ja kiusallisista aiheista, sekä toisaalta niistä lapsia pelottavista tai ahdistavista. Hei vaan, mummi (jota lukiessa kyllä omat silmät kostuivat) itse asiassa sai meillä aikaan sen, että lapsen "en halua kuolla ikinä"-ahdistus tuntui vähenevän. Kirja tuli meille kirjastosta puolivahingossa ja epäröin sen lukemista, mutta se olikin juuri sitä, mitä tarvittiin. Aihe oli noussut meillä tasaisin väliajoin pintaan yhden (lapselle etäisen) sukulaisemme kuoleman jälkeen, ja olimme siitä puhuneet ja asiaa selittäneet, mutta vasta kirjan tarina ja sen tuoma keskustelu tuntui tuovan lapselle mielenrauhan asian suhteen.

Reeta / Les! Lue! kirjoitti...

Minä luin Willie itkupillin ala-asteella ja muistan rakastaneeni kirjaa - ja itkeneeni! En muista tarinasta enää paljon muuta kuin se, että vanha mies on kohentamassa takkatulta kuumalla koukulla ja Willie pyörtyi, koska luuli, että mies aikoi hakata hänet koukulla. Lasta oli pahoinpidelty kotonaan niin pahasti, että hän piti tätä mahdollisena.

Ei tosiaan haittaa, jos oma tyttäreni jättää kirjan lukematta. ;-)

satua kirjoitti...

Hyvä ja tärkeä aihe! Meilläkin luettiin 3-vuotiaalle aikanaan sensuroiden Nukuhan jo Vesta-Linnea -kirjaa. Siinä V-L ei saa nukuttua, koska näkee painajaisia kaivossa asuvasta noidasta. Nyt, lasten ollessa 4- ja 6-vuotiaat, joutuu enää harvemmin miettimään voiko jotain lukea. Tässä kesällä luimme Timo Parvelan Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen. Minä vuodatin kyyneleitä kirjan lopussa, mutta lapset eivät oikein tainneet tajutakaan mitä siinä tapahtui.

nainen kirjoitti...

Willie itkupilli oli lapsuuteni lukukokemuksista paras ja mieleenpainuvin juuri rankan tarinansa takia. Harva kirja on mennyt niin paljon ihon alle. Itkin. Silti hyvä ja opettavainen loppu siinä on. Toivon omien lasteni voivan lukea kyseisen teoksen, kun aika on kypsä.

Rouva Huu kirjoitti...


Nyt taidan vihdoin etsiä Willie Itkupillin käsiini, kun en yli viisi vuotta sitten asiaan toimertunut.

Kiitos lapsuuden lukukokemuksen jakamamisesta, Tea.