lauantai 10. elokuuta 2013

On hyvä tietää, mitä elämässä tapahtuu














Veera Salmi: Puluboin ja Ponin loisketiivis kirja. Kuvittanut Emmi Jormalainen. 207 sivua. Otava 2013.







Veera Salmi debytoi viime vuonna Puluboin ja Ponin kirjalla. Nyt on lastenromaanisarjan toisen osan vuoro.

Voi olla että olen vähän niuho, mutta en ole vieläkään viehättynyt tästä konseptista. Aikuisen ääneen lukemana ja äänikirjana tai parhaillaan  Yle Puheella pyörivänä jatkokuunnelmana idea on ok ja saattaa jopa hauskuttaakin lasta, mutta lapsen itse lukemana hämmennys on käsittääkseni melkoinen, mikäli lapsi ei vielä lue aivan luistavasti. 

Hakaniemen torin liepeillä asuva Puluboi on nimittäin hyvin jääräpäinen pulu: se osaa toki sana r-kirjaimen, mutta periaatteellisista syistä se ei sitä halua sanoa.

– Hei, ei ei! Minä menen lyttyyn ja lyppyiseksi, Puloboi vastusteli pyristellen irti minun halauksestani. 
 – Et ole vielä oppinut sanoamaan ärrää. 
– Olenpas! 
– Et ole, minä kiusoittelin, vaikka tiesin. 
– Olenpas, mutta minä en sitä sano! En koskaan, milloinkaan, ikimaailmassa lausu sitä lumaa lämälämäkirjainta, jossa ympylän alla on kaksi jalkaa. Yök ympylä. Yöt jalat! Plööts. Ihan pökäle-kiljain. 
– Ympylä ja ympylä, minä matkin. – Se on r-kirjain ja ihan tavallinen. Ei se mikään ruma ole. 
– Se on luma! Se on kilosana! Maailman rumin kilosana! 
     Hei, eihän riidellä heti alkuun, minä sovittelin.

Toohottavan pulun vastapoolina on Mai-tyttö, joka haluaisi olla kernaasti poni. Poni huolestuu Puluboin peliriippuvuudesta ja haluaa rajoittaa sen pelaamista:
”… joka päivä et saa pelata, sillä silloin et tiedä, mitä elämässä tapahtuu”.


Äidin hysteerinen siivousvimma menee överiksi. Emmi Jormalaisen kuvitusta Veera Salmen lastenromaaniin Puluboin ja Ponin loisketiivis kirja, Otava 2013. 

Ponin paras kaveri menee koko kesäksi mökille. Hössöttävän äidin elämä pyörii vauvan ympärillä ja isällä on kriisi taiteellisen luomistyönsä takia. Isä anoo perheeltä omaa aikaa ja matkustaa majakkasaarelle kuukaudeksi etsimään inspiraatiota.

Jälleen kerran kotimaisessa lastenromaanissa esiintyy kaksi koomista, vanhemmuutensa hukannutta aikuista, joiden edesottamuksista varhaiskypsä lapsisankari ottaa tahtomattaan vastuuta. 

Kyse on toki lastenkirjallisuudessa suositusta anarkiasta: lapsi kokee kaikkivoipuutta koomisesti käyttäytyvien aikuisten rinnalla, mutta viestiikö tämä maneeri yleisemmällä tasolla lapsilukijalle tarvetta yhteiskunnallista vastuun ja roolien uusjakoon?

Isä lähettää saarelta niin tolkuttoman postikortin, että Poni huolestuu ja lähettää Puluboin ottamaan selvää asioista. Sillä välin äiti polttaa kääminsä tavoitellessaan täydellistä kotiäitiyttä, saa noidannuolen ja antautuu vihdoin Ponin suureksi iloksi leikkimään Tove Janssonin Muumipappa ja meri -kirjan innoittamana meriseikkailua.

Romaani keskeytyy tämän tästä Puluboin crazy-huumorin kyllästämiin mainospaloihin: tässä aiheena Helsingin seudun hössötysyhdistyksen kesäluennot, joissa keskitytään uimisen vaalatilanteisiin. Emmi Jormalaisen kuvitusta Veera Salmen lastenromaaniin Puluboin ja Ponin loisketiivis kirja, Otava 2013. 


Emmi Jormalainen panee parastaan Puluboin nonsense-mainospaloissa. Pelkistetty kuvitus onkin tarpeen, sillä typografisesti teksti keikailee taajaan versaaliaakkosilla ja erisuuruisilla fonteilla, joista kieltämättä on hyötyä, jotta ääneen lukeva aikuinen hoksaa oikeat äänenpainot ja korostukset.

2 kommenttia:

Johanna kirjoitti...

Kirjastotädin korviin on kantautunut sarjan ekasta kirjasta innostunutta palautetta ainakin yhdeltä ekaluokan opelta, joka luki sitä ääneen luokalleen. Ihan mukavasti kirja tuntuu uppoavan alakouluikäisiin, mutta ehkä tosiaan vaatii jo sujuvaa lukutaitoa. Toisaalta mainosten maailma on jo hyvin nuorille lapsille niin tuttu, että Puluboin mainospätkät saattavat naurattaa heikompaakin lukijaa. Itseltäni tämä kakkososa vielä lukematta, mutta ykkösestä kyllä kovasti nautin - erityisesti ääneen luettuna.

Markku Kesti kirjoitti...

Minua äpöstää sama asia jolla postaus alkaa. Tahallinen lapsille lässytys on aina raivostuttanut minua ja siksipä turha lätinä ärsyttää. Mutta ääneenluettuna ja hieman isommille lukijoille kuin vasta lukemaan opetteleville kirjassa on monta hyvää kohtaa ja hienoa juttua.

Yritän niellä sappeni ja saada tämän(kin) kirjan mahdollisimman moneen käteen luettavaksi. Lapsetehtivät kyllä kehittää kirjallisen snobisminsa myöhemminkin, eivät he minun apuani siihen tarvitse!