perjantai 15. marraskuuta 2013

”Mä olen aina ollut vähän tällainen”













Marja Björk: Poika. 215 sivua. Like 2013. Kannen suunnittelu Tommi Tukiainen. Valokuva Ville Juurikkala.




Marja Björkin esikoisromaani  Posliini  (2008 Like) oli aiheeltaan kohauttavan rankka.  Muistan lukeneeni sitä ristiin Sari Venton ja Mika Launiksen Peikonhännän (WSOY 2007) kanssa. Molemmissa kirjoissa käsiteltiin pedofiliaa, Peikonhännässä tosin sadunomaiseen juoneen verhottuna.

Finlandia Junior -ehdokkaaksi nostettu Poika on ravistelevassa otteessaan saman sukuinen Posliinin kanssa. Sitä voi kutsua myös avainromaaniksi, sillä takakannessa kerrotaan suoraan, että se pohjaa Björkin oman pojan kokemuksiin.

Nuortenkirjallisuudelle on yleensä tyypillistä kertoa nuoren päähenkilön kasvukivuista ja identiteetin etsinnästä. Sen puolesta Poika toki voisi täyttää nuortenromaanin kriteerit. Mutta kasvun ja nuoren tuntojen kuvaajana romaani jää kyllä hämmästyttävän ulkokohtaiseksi. Marionin eli Maken, tytön ruumiissa varttuvan pojan, minäkerronta on lakonista ja muodoltaan puuduttavan monotonista:

Kävelin koulun käytävällä ja ikkunoista näkyi kuin peileistä, että minulla oli tissit. Yritin olla mahdollisimman kyyryssä, että ei olisi näkynyt niin paljon. En saanut tissejäni hetkeksikään mielestä. En tiedä, onko ketään ihmistä ikinä vituttanut niin paljon sen tissit. 
Päässäni pyöri koko ajan: ”Mulla on tissit, ei vittu, vittu, vittu, mulla on tissit.” Heti kun astuin ulos omasta huoneestani, vetäisin hartiat kyyryyn. 
Kaikissa ovissa ajattelin: ”Tissit.” En halunnut peilata itseäni näyteikkunoista niin kuin toiset. Pelkäsin, että ohikulkijat näkisivät ikkunoiden kautta, että olen tyttö.

 -- Vertasin itseäni herkeämättä muihin jätkiin. Salilla tietenkin vertailin, millä painoilla muut tekivät. Välillä hävetti, kun olin heikompi kuin toiset. Tein paljon  pienemmillä painoilla kuin Simo ja Jesse, vaikka me oltiin samankokoisia. Halusin edistyä, mutta tajusin, että se oli mahdotonta. Olin kuitenkin vahvempi kuin naisnaiset. Olin jotain siltä väliltä, niin kuin joka asiassa.
Makken lapsuus ei ole niitä helpoimpia. Hän on menettänyt isänsä jo varhain, ja äiti on joutunut todistelemaan itselleen ja läheisilleen, että selviää kahden pienen lapsen kanssa. Seksuaalisen identiteetin kuvaus aloitetaan varhaisista lapsuuden vuosista ja lukija saa seurata aina varhaiseen aikuisuuteen asti Makken oikean minuuden löytymistä. 

Rinnalla kulkee äidin oma kehitystarina, hidas mukautuminen lapsen valintaan. Koskettavan vähäeleisesti tuodaan esille Makken sukupuolen korjaustoimenpiteiden käynnistyessä, että äiti on jo hyvin varhaisessa lapsuudessa nähnyt asian oikean laidan, vaikka ei ole sitä halunnut itselleen tunnustaakaan.    

Kohtaus, jossa luokanvalvoja kevätjuhlassa julkisesti kuuluttaa häntä hakemaan todistuksensa sukupuolineutraalilla lempinimellä, on käänteentekevä:

Nieleksin kyyneleitä. Ihana luokanvalvojani Mirjami ei pettänyt minua!               
Yhtäkkiä halusinkin, että vanhemmat olisivat olleet siellä, ja yhtäkkiä kaduin, että olin lyönyt koulun läskiksi. Minun olisi pitänyt jaksaa. Olisi pitänyt katsoa eteenpäin ja ulospäin eikä tuijottaa omaa napaani.              
Helppoa se on tietysti jälkeenpäin sanoa Kun haluaa muuttua päivä päivältä enemmän mieheksi ja muuttuukin aina vain enemmän ja enemmän naiseksi, energia ei riitä koulunkäyntiin.

Lukijalle, jolla ei ole itsellään mitään kokemusta transsukupuolisuudesta, erityisen havainnollisia ovat monet arkiset tilanteet, joissa Makke joutuu silmätikuksi tai päättää tehdä omia vaistonvaraisia ratkaisujaan: ammattikoulun LVI-linjalla hän on ainoa tyttö, ja tuntuisi luontevalta vaihtaa vaatteita poikien pukuhuoneessa.

Pojalla on kiistämättä ansionsa täsmäkohdistettuna vertaiskokemuksena nuorelle, joka kamppailee oman transsukupuolisuutensa kanssa. Romaanin taiteelliset ansiot ovat mielestäni silti melko heppoiset, tarkastellaanpa niitä sitten aikuisten- tai nuortenromaanin kriteereillä. 

Kotimainen nuortenromaani ei enää moralisoi: aiheet ja kieli ovat entistä ronskimpia, mutta silti tohdin – kukkahattutäti-leimankin uhalla – kyseenalaistaa Björkin kirjan niiltä osin, kun siinä kuvataan tötsyjen vetämistä, marihuanan hallussapitoa, ajokortitta ajoa isäpuolen Mersulla tai äidin ja pojan yhteistä strategiaa, jolla höynäytetään poliiseja ja vältetään luvattomista graffiteista koituvat sakot.

Timo Parvela debytoi  liki 25 vuotta sitten nuortenromaanilla Poika (1989 Tammi), joka kertoi pienellä paikkakunnalla elävän herkän pojan kasvun taitekohdista, joita pojan isoisä vaistonvaraisesti ja kauniisti myötäelää. Teos on säilyttänyt yhä arvonsa pojan sielunelämän kuvaajana. 

Björkin romaanissa Makke ei saa lainkaan ymmärrystä mummoltaan, kuolleen isänsä äidiltä. Jos Björkin Poika olisi kirjoitettu nuortenromaaniksi, siihen olisi arvatenkin kuulunut empaattinen, elämänkokemuksensa karaisema isoäiti, joka olisi oivaltanut Makken sisimmät tunnot jo vähän ennen kuin ne tulevat tälle itselleenkään kirkkaiksi.

Marja Björkin Poika on Tampereen Piki-verkkokirjaston  mukaan Tampereen alueelta kiivaasti lainassa ja pientä varausjonoakin on jo ilmaantunut. Kirja on ennen Finlandia Junior –ehdokkuutta ollut säännönmukaisesti hankittuna vain aikuisten osastolle. Tampereen pääkirjastossa ja Hervannan sivukirjastossa kirja näkyy olevan nyt hankinnassa myös nuorten osastolle.

Monille pienille sivukirjastoille tai pienten paikkakuntien pääkirjastoille tällainen hajasijoittaminen kahdelle eri osastolle on käytännössä mahdotonta pienten kirjahankintamäärärahojen takia.


Björkin romaanin kaltainen transsukupuolisuuden teema on pienenä sivujuonteena esillä myös Salla Simukan Lumikki-trilogian toisessa osassa, syksyllä ilmestyneessä romaanissa Valkea kuin lumi. Siinä kerrotaan Lumikin tyttöystävän Lauran matkasta kohti uutta seksuaalista identiteettiä ja etunimen vaihtamista Lauriksi.

Ei kommentteja: