tiistai 19. marraskuuta 2013

Tarvitaan selkeästi enemmän selkokirjoja















Niina Mälkiä: Liian pieni äidiksi. Kuvittanut Soraya Moncada. Avain 2013. 101 sivua.






Monissa koulutuksissa kiertäneenä törmään jatkuvasti yhteen vajeeseen. Sekä  kouluissa että  kirjastoissa peräänkuulutetaan entistä enemmän lapsille ja nuorille sopivia selkokirjoja.

Selkokirjoille on nykyisin tarvetta monella taholla: lapsilla ja nuorilla on entistä enemmän kielellisiin taitoihin liittyviä syntyperäisiä tai keskittymiseen liittyviä ongelmia tai muita kompastuskiviä matkalla luistavaan lukutaitoon. Maahanmuuttajat tarvitsevat myös innostavaa luettavaa ottaessaan itselleen vierasta uutta kieltä vähitellen haltuunsa.

Suomessa selkokirjallisuuden ja selkokielen keskeinen koordinoiva toimijajataho on Selkokeskus. Selkokeskuksen sivuilla on muiden muassa Jani Ikosen kuvittamia lyhyitä satuja ja tarinoita,  joista osa soveltuu erityisesti lapsille.

Saarni kirjat järjesti viime vuonna kirjoituskilpailun, jolla etsittiin nimenomaan nuorille soveltuvia selkokielisiä uusia tekstejä. Kilpailun voitti nuortenkirjailijana tuttu Mimmu Tihinen. Syystä tai toisesta palkinnossa lunastettuja tekstejä ei kuitenkaan vielä ole julkaistu kirjoina. 

Suomessa lasten ja nuorten selkokirjoja on kustantanut ansiokkaasti kustantamo Pieni Karhu. Tittamari Marttisen ja Aiju Salmisen Välituntirakkautta (2007) ja Kassu vauhdissa (2009) ovat nappiosumia ja hyviä esimerkkejä lapsia ja nuoria oikeasti kiinnostavista selkokirjoista, joissa vetävä aihe, kerronta ja kuvitus ovat synkassa keskenään ja tuloksena on raikas ja myös ulkoisesti houkuttelevan näköinen kokonaisuus.


Toinen hatun noston arvoinen selkokirja, Kari Levolan Tahdon, ilmestyi Pienen Karhun kautta viime vuonna. Se pohjaa Levolan vuonna 1999 ilmestyneeseen ja Finlandia Junior -palkinnolla palkittuun samannimiseen nuortenromaaniin, jonka kirjailijan vaimo Jaana Levola on kirjoittanut selkokielelle. 

Kim Helmisen kuvitus ei sinänsä juonelle uskollisesta kansikuvastaan huolimatta kuitenkaan hivele silmää ja houkuta tarttumaan kirjaan. Miksei selkokirjojakin voisi kuvittaa ammattitaitoiset, kuvan ja sanan yhteispelistä tietoiset kuvittajat? Selkokirjassahan kuvan tulisi vahvistaa tekstin jo kertomaa, mutta myös virittää kiinnostus kirjan tapahtumiin.

Avain-kustantamon julkaiseman Nina Mälkiän Liian pieni äidiksi –kirjan oletettu ensisijainen kohderyhmä on kustantajan ilmoituksen mukaan paitsi suomalaiset niin myös suomen kieltä opiskelevat nuoret aikuiset,  joiden oletetaan olevan kiinnostuneita siitä, millaista arki on köyhässä kehitysmaassa.  


Selkokirjoissa teksti on ladottu hahmottamisen kannalta mielekkäiksi
kokonaisuuksiksi. Soraya Moncadan kuvitus tukee kyllä tekstin kertomaa,
mutta sen tyylilaji vaikuttaa suomalaiseen silmään vähän vanhanaikaiselta.
Soraya Moncadan kuvitusta Niina Mälkiän selkokirjaan Liian pieni äidiksi,
Avain 2013. 


Kirja kertoo 13-vuotiaaasta Vilmasta, joka joutuu serkkunsa raiskaamaksi ja synnyttää pienen tyttövauvan.  

Suurimpana kompastuskivenä kirjassa ei suinkaan ole teksti, vaan kirjan amatöörimäinen ulkoasu ja kuvitus. Selkokirjallisuutta koskevat ihan samat kirjallisesti korkeatasoiset vaatimukset kuin muutakin kaunokirjallisuutta ja sen lisäksi  se on osattava pakata myös houkuttelevaan kääreeseen, jolla viestitään arvostusta lukijoita kohtaan.

Nicaragualaisen taiteilijan Soraya Moncadan kuvituksen on varmasti ajateltu johdattavan lukijaa eläytyvästi kirjan miljööseen. Sikäläinen tapa kuvittaa on kuitenkin tyyten toisenlainen kuin mihin Suomessa on totuttu. Moncadan kuvituskuvat tuntuvat jäänteeltä 1970-luvun realistisesta kuvitusperinteestä.


Kuvitukset on todennäköisesti tehty alunperin nelivärisiksi. Painossa värikuvat
ovat menneet tukkoon, sävyt eivät erotu riittävästi, ja tämä hankaloittaa kuvien yksityiskohtien hahmottamista. Soraya Moncadan kuvitusta Niina Mälkiän
selkokirjaan Liian pieni äidiksi, 
Avain 2013.  


Kuvituksen mustavalkoisuus tekee myös lukijalle karhunpalveluksen: todennäköisesti alunperin kuvat on tehty värillisiksi, ja painossa kuvat ovat menneet tukkoon: sävyerot eivät näy selvästi ja tämä vaikeuttaa myös kuvan tulkintaa.

Vilma on iloinen siitä,että äiti tuli hänen luokseen sairaalaan. Vilma kysyy iloisella äänellä:”Hei äiti, mikä vauvan nimi…?" Mutta äiti keskeyttää Vilman puheen:
”Miksi sinä et ole käynyt pesulla?Miksi sinä et ole pukenut vaatteita päällesi?”Äiti kuulostaa vihaiselta.”Minä…”, Vilma aloittaa.Hän yrittää sanoa,
että hän ei tiennyt,että hänen pitää pukeutua.Äiti keskeyttää Vilman uudestaan.Hän komentaa:”Vaatteet päälle, Vilma!Meidän pitää ehtiä linja-autoonennen kun tulee pimeä.” 

Nicaraguan mieskeskeinen toimintakulttuuri korostuu tarinassa useaan otteeseen. Vilman läheiset ovat voimattomia ottamaan kantaa Vilman henkilökohtaiseen tragediaan, kunnes mummo lopulta puuttuu tilanteeseen ja kieltää tytön serkkua tulemasta enää koskaan Vilman lähettyville.
Kehitysyhteistyön säie tarinaan tulee suomalaisesta sairaanhoitajasta, jolta Vilma saa ymmärrystä ja tietoa vauvanhoidosta.

Helsingin Sanomissa totesin vähän aikaa sitten, että suomalaista helppolukuista lastenkirjallisuutta lukutaidon herkkään alkuvaiheeseen ollaan syystä tai toisesta melko yksituumaisesti ajamassa yleiskustantamoissa alas. Esimerkiksi Tammi on lakkauttanut  Keltanokka-, Kirjava kukko- ja Vihreä varis -sarjansa ja kaventanut helppolukuisten lastenromaaniensa valikoimaa. Jo aiemmin WSOY on kuopannut aiemmat Werneri- ja Iso Werneri -sarjansa. 

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kevään 2014 uutuusluettelossa kiinnitti huomiotani pieni maininta liittyen sähkökirjoihin:

--- sähkökirja on ikänäköisen lukutoukan ystävä, koska tekstin kirjasimen kokoa ja kirjan sivutusta voi käden käänteessä säätää omalle lukutavalle ja –etäisyydelle ihanteelliseksi. ---

Itse näen sähkökirjojen potentiaalisena kohderyhmänä myös lukutapotentiaalia lapset ja nuoret,  jotka voivat muuntaa kustantajan alun perin liian pieneksi paperikirjaan painaman kirjasimen sähkökirjassa haluamaansa kokoon! 

Mutta silti edelleen kotona ja kouluissa tarvitaan myös helppolukuisia paperikirjoja, monipuolinen, aihepiireiltään ja lähestymistavoiltaan iso valikoima.










2 kommenttia:

Rita kirjoitti...

Mainio postaus. Minäkin kannatan selkokielisyyttä, muun muassa siksi että opetan maahanmuuttajia.

Rouva Huu kirjoitti...



Selkokeskus ja Suomen kirjailijaliitto ovat kuulemani mukaan suunittelemassa ensi vuonna aiheen tiimoilta seminaaria!