perjantai 7. helmikuuta 2014

Elämän jatkuvuudesta kauniisti ja lohduttavasti













Britta Teckentrup: Muistojen puu. Suomentanut Tuula Korolainen. 25 sivua. Lasten Keskus 2013.


Nykyisin ilmestyy verraten paljon kuvakirjoja, joissa käsitellään kuolemaa jo pienen lapsen ymmärrykselle sopivalla tavalla.

Saksalaisen Britta Teckentrupin kuvakirja on vaikuttava nimenomaan hyvin pelkistetyn kuvituksensa ansiosta. 

Kollaasitekniikalla toteutettu murrettuja värisävyjä suosiva kuvitus jo itsessään tyynnyttää mieltä ja lohduttaa. Kuvituspintaa on todennäköisesti elävöitetty erilaisilla rasteroinneilla, papereilla ja leimasintekniikoilla.

Teksti on niukkaa ja levollista:

Hiiri huokasi: ”Muistan, miten paljon Kettu piti auringonlaskusta. Se istui joka ilta täällä katselemassa sitä.” 
Muutkin muistivat. Melkein jokainen oli istunut Ketun vieressä ihailemassa auringonlaskua. 
Se oli onnellinen muisto ja lämmitti surevien sydämiä.



Levollinen tunnelma syntyy paljolti tarkkaan valituista elementeistä, esimerkiksi tässä puiden rungoista ja niiden varjoista vasten auringonlaskua. Britta Teckentrupin kuvitusta kuvakirjaan Elämän puu, Lasten Keskus 2013.


Sydäntalvesta huolimatta eläinten muistot saavat puun siemenen versomaan.


Kului päivä, viikkoja ja kuukausia ja eläimet muistavat yhä uusia tarinoita Ketusta. 
Surusta raskaat sydämet kevenivät. 
Mitä enemmän ne muistivat, sitä suuremmmaksi, korkeammaksi ja kauniimmaksi puu kasvoi. Pian se oli metsän korkein puu. Rakkauden ja muistojen puu.


Rakkauden ja muistojen täyteinen tunnelma saa ihmeitä aikaan, kun ketun
muistojen lämpö saa puunkin kasvamaan keskellä talvea. 
Britta Teckentrupin
kuvitusta kuvakirjaan Elämän puu, Lasten Keskus 2013. 

Monissa kuvakirjoissa aihe etäännytetään eläinten maailmaan. Teckentrupin Muistojen puun lisäksi aihepiiriltään ja käsittelytavaltaan samankaltaisia teoksia on ilmestynyt suomennoksina aiemminkin.


Yksi suosikeistani on Alan Durantin & Debi Gliorin Aina ja ikuisesti (Mäkelä 2004), jossa metsän eläinten rakastama kettu kuolee. 

Ystävät eristäytyvät ensin surussaan kukin omiin oloihinsa, kunnes surutyö pääsee siihen vaiheeseen, jossa kettua rohkaistutaan muistelemaan myös huumorin kautta. Jokainen tekee ketulle oman persoonallisen muistomerkin.

Toisessa suosikissani, Susan Varleyn Mäyrän jäähyväislahjoissa (Kustannuskiila 1984, up. Lasten Keskus 1996), seurataan ensin mäyrää, joka on jo valmistautunut pian lähestyvään kuolemaansa. Se haluaa valmistaa hyviä ystäviään kohtaamaan asia mahdollisimman luontevasti. 

Kuolema esitetään kirjassa ”pitkänä tunnelina” ja kuoleman sanotaan tarkoittavan ainoastaan sitä, että mäyrä jättäisi ruumiinsa. Eläimet surevat mäyrän kuolemaa. Ne toipuvat vähitellen surusta muistelemalla ystäväänsä yhdessä. 

Jokainen on saanut mäyrältä jonkun hyvän taidon, ja näitä lahjoja käyttämällä eläimet saattavat yhteisen surunkin hetkellä auttaa myös toisiaan.

Myös Päivi Franzonin & Sari Airolan Surusaappaissa (Lasten Keskus 2006) puusta tulee symboli elämän jatkumiselle. 

Eemi istuttaa mummon ja hänen keinupuusta pudonneen tammenterhon maahan ja siitä versoo hänen kotipihalleen uuden puun taimi.  


Britta Teckentrup on syntynyt Hampurissa Saksassa, mutta hän on hankkkinut kuvittajan koulutuksensa  Lontoossa. Nyttemmin hän asuu jälleen perheensä kanssa Berliinissä.

Teckentrup on kirjoittanut ja kuvittanut jo yli 60 lastenkirjaa, jotka tunnetaan yli 20 maassa. Suomalaiset tutustuvat Muistojen puun kautta ensimmäistä kertaa hänen tuotantoonsa.








10 kommenttia:

bleue kirjoitti...

Mekin luimme vasta tuon Teckentrupin kauniisti kuvitetun kirjan, joka on todella muistamisen arvoinen kun tulee surukirjalle tarvetta.
Hyvä huomio tuo, että kuolema nykyään etäännytetään eläintarinoihin. Kuolema tunnutaan etäännyttäneen meillä vähän muutenkin. Mutta silti siellä hautajaisissa ollaan oikean surun ja luopumisen äärellä, meistä jokainen.
Tästä tuli mieleeni myös se, että luultavasti myös hautajaisleikit ovat vähentyneet vuosikymmeninä. Varmasti kyseessä on sekin fakta, ettei kuolemaa kohdata niin paljon nyt (esim lapsikuolleisuus vähentynyt, joukkokuolemat tautien ja sotien vuoksi vähentyneet länsimaissa). Mutta missä se etäännyttäminen menee jo hieman yli? Kun kyseessä on kuitenkin luonnollinen asia, kuten syntymä.
Kiitos surukirjakoonnista!

Rouva Huu kirjoitti...


Kiitos Bleue viisaista ajatuksista.

Minä muistan kyllä omasta 1970-luvun lapsuudesta erityisellä hartaudella leikityt hautajaisleikit.

Aiheesta muistuu sentään mieleen yksi verraten tuore kuvakirja, Ulf Nilssonin ja Eva Erikssonin Leikitään hautajaisia, Kustannus-Mäkelä 2006.

Maria Vuorio kirjoitti...


Ainakin vielä 90-luvun alussa nuorin poikani piti lintujen hautausmaata. Talomme suuriin ikkunoihin törmäsi usein lintuja, jopa haukkoja (jotka kyllä vähän pökerryttyään selvisivät), ja kaikki nämä onnetomuuden uhrit poika kantoi arvokkaassa surusaatossa hautausmaalle, joka oli pieni pläntti talomme metsikössä. Haudat olivat hyvin hoidettuja, reunukset pikkukivillä koristeltuja, ja tuoreimmalla kummulla oli koristena metsätähtiä, puolukankukkia tms. varpuja. Aika ajoin pieni poika ilmoitti menevänsä "hautausmaalle vähän suremaan". Ikkunasta näin hänen seisovan siellä hetken hartaana ja sitten hiljaa poistuvan. - Kun kerroin tästä "harrastuksesta" Unkarissa ystävillen, he ihastuivat kuulemastaan; eivät olleet koskaan nähneet samaa puuhaa kotimaassaan. (60-luvulla omassa lapsuudessani maaseudulla kissojen ja lintujen hautausmaat olivat lapsilla aivan tavanomaisia. Meillä oli veljeni kanssa lisäksi siilin hauta valittavanamme.)

Rouva Huu kirjoitti...


Kiitos myös Marialle liikuttavasta muistelusta.

Ovatkohan lasten haikean-hilpeitäkin sävyjä saavat hautausmaaleikit (vrt. mainittu Leikitään hautajaisia -kuvakirja) siis pohjoismaalaista leikkiperinnettä?

Rouva Huu kirjoitti...


Kiitos myös Marialle liikuttavasta muistelusta.

Ovatkohan lasten haikean-hilpeitäkin sävyjä saavat hautausmaaleikit (vrt. mainittu Leikitään hautajaisia -kuvakirja) siis pohjoismaalaista leikkiperinnettä?

bleue kirjoitti...

Alle pitää sanoa, että meilläkin 80-luvulla oli lintujen ym eläinten hautausleikkejä mutta ei ihmishautajaisia, mitä olen ymmärtänyt leikittävän aiemmin (esim. Pakkala 1900-luvun alussa on kirjoittanut novellin aiheesta).
Ja kiitos Rouva Huu kirjavinkistä. Itse asiassa näin sen viimeksi kirjastossa, mikä liittyi ajattelukulkuuni tähän vastatessa, ja minua jäi harmittamaan etten lainannut sitä. Etäännytin kuolemaa lapsilleni, koska se ei ole juuri nyt akuutissa "työstössä". Mielenkiintoista...

Rouva Huu kirjoitti...


Täytyy vielä muistuttaa Tove Appelgrenin ja Salla Savolaisen kuvakirjasta Vesta-Linnea mieli mustana (Tammi 2008), jossa Vesta-Linnea leikkii kuvakirjan lopussa hautajaisiaan yhdessä pienempien sisarustensa kanssa. Ja Vesta-Linnea saa tietysti olla pääosassa!

Anonyymi kirjoitti...

Oli meilläkin eläinten hautausmaa, joka muodostui auton alle jääneen koiramme haudan ympärille. Emme "leikkineet" hautajaisia vaan vietimme niitä juhlallisesti ja surun vallassa. Sinne haudattiin pikkulintuja, hiiriä ja traagisesti kuolleet kaninpoikaset. Teimme vainajille omia hautajaisvirsiä, joista muistan erityisesti (joskin huvittuen) kaneille tehdyn laulun Äidin sydän -säveleen. Sen viimeinen säe kuului koskettavasti: "Muun korvas aika minkä vei, vaan näitä kanei koskaan ei."
Anneli

ELLA NUORTILA kirjoitti...

Hei! Ihana blogi sinulla. Olen yrittänyt pitkään jäljittää lapsuudessani 90-luvun alussa minulle luettua lasten runo/lorukirjaa. Muistaakseni nimi oli Hokkus Pokkus (ei löydy kuitenkaan googlaamalla joten voin sekoittaa johonkin toiseen). Muistan kirjasta elävästi runon joka meni jotenkin näin: "Sirkus prinsessa Anna Bella, halusi hillolla herkutella. Hän luumun ja luumun kiven nieli. Siitä vasta ilahtuu mieli" jne. Kuvituksessa sirkusprinsessa ratsastaa hevosella käsilläseisonnassa. Kirjassa oli myös runo jossa oltiin Maharajan puutarhassa Intiassa. Voi kunpa joku tietäisi kirjan, olisi mahtavaa löytää se jälleen.

Rouva Huu kirjoitti...


Nämä lapsuuden rakkaat kirjat ovat aina haastavia salapoliisin töitä! 1990-luvulla ilmestyi jo niin paljon kirjoja, että yksittäisen kirjan löytyminen on aina enemmän tai vähemmän onnen kauppaa.

Lupaan pitää runot mielessäni ja vinkkaan, jos löydän jotain.