keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Tyttökirjaklassikko Virosta yllättää myönteisesti















Silvia Rannamaa: Kadrin päiväkirja. Suomentanut ja jälkisanat laatinut Annina Ljokkoi. 199 sivua, Savukeidas 2014.  






Kiinnostus lähihistoriaan on virinnyt yhtä lailla lasten-, nuorten- ja aikuistenkirjallisuudessa.

Sisko Latvuksen Kaukana omalta maalta (WSOY 2011) kertoi Stalinin vainojen ajasta inkerinsuomalaisen Muurikaisen perheen kokemana ja saman suvun myöhempiä vaiheita seuraa syksyn uutuus  Kaksi sateenkaarta, joka kertoo Neuvostoliiton hajoamisesta Pietarissa asuvan ja sittemmin perheineen Suomeen muuttavan Innan näkökulmasta. Viime vuosina virinnyt kiinnostus selittynee varmasti myös Sofi Oksasen Viron historiasta kertovien romaanien suurella suosiolla.

Pieni kustantamo Savukeidas tuo nyt ensimmäistä kertaa suomalaisten ulottuville virolaisen tyttökirjallisuuden klassikon, Silvia Rannamaan (1918–2007) vuonna 1959 alun perin ilmestyneen Kadrin.  Niukat tekijätiedot netissä kertovat, että Rannamaan toinen vanhemmista olisi ollut suomalainen. Annina Ljokkoin jälkisanojen mukaan Kadrista tuli romaanin  ilmestymisen ja suosion jälkeen Virossa todella suosittu tyttöjen etunimi!

Tyttökirjallisuuden historia on täynnä päiväkirjaa pitäviä sankarittaria. 13-vuotias Kadri joutuu liikenneonnettomuuteen ja hänen on totuttava sen vuoksi olemaan sairaalassa pitkiä aikoja aloillaan ja niinpä hän ryhtyy kirjoittamana ajatuksiaan ylös päiväkirjaan. 

Myöhemmin tehtävä silmäleikkaus vaatii tyttöä viihtymään omien ajatuksiensa kanssa, sillä sekä lukeminen että kirjoittaminenkin on toipilasvaiheessa ankarasti kielletty. Tämä sysää tyttöä miettimään kypsästi ja paneutuneesti omaa elämänkohtaloaan.

Eletään 1950-luvun alkua. Äiti on kuollut jo kauan aikaa sitten ja isä on teillä tietymättömillä. Kadri asuu mummonsa kanssa huonokuntoisessa kellariasunnossa. Mummo ei paljon kirjojen lukemisesta perusta, mutta vähitellen  Kadri saa äidinäitinsäkin kirjallisuuden ystäväksi lukemalla hänelle ääneen Harriet Beecher Stowen Setä Tuomon tupaa

Vanhalle tyttökirjallisuudelle tyypillistä spontaania toimintaa löytyy kohtauksesta, jossa Kadri yrittää epätoivoisesti mummiltaan salaa jatkaa kirjan lukemista kynttilänvalossa pää uunin luukkuun työnnettynä !

Sairaalassa Kadri tutustuu tunnettuun naiskirjailijaan, josta tulee hänen hyväntekijänsä ja ymmärtäjänsä. Romaani jakaantuu kahteen tytön sisäistä kehitystä linjaavaan osaan, Rumaan ankanpoikaseen ja  Taikalaseihin. Uusien ystäviensä avulla Kadri oppii suhtautumaan aineellisesti vaatimattomaan elämäänsä  vähemmän dramaattisesti ja olemaan kiitollinen myös pienestä.
Tärkeä taitekohta on Kadrin ja Urmaksen, uuden koulutoverin, yhdessä koettu elämys valtavasta joutsenparvesta. Se palauttaa Kadrin mieleen häntä koskettaneen Aleksandr Puškinin Tsaari Saltanista kertovan sadun, jossa esiintyy lumottu joutsen.

”Nyt minä ajattelen… tai tästä lähtien, kun haluan ajatella jotain kaunista, niin ajattelen niitä oikeita joutsenia jotka lensivät mäen yli, kun olimme siellä. Vaikka sitten tapahtuikin se onnettomuus. Mutta nyt on kaikki taas hyvin ja … sinä olet kiva poika, Urmas.”

Kadrista piirtyy romaanin mittaan äärimmäisen hyveellisen ja kaikissa toimissaan oikeudenmukaisuutta peräänkuuluttavan tytön muotokuva. Voimakas oikeudentuntoisuus voi tuntua nykylukijasta jopa vieraalta: Kadri ei esimerkiksi voi oikaista koululuokassa häneen kohdistuvia vääriä epäilyjä, ja hän potee tästä valtavia tunnontuskia.

Neuvosto-Viron historiankirjoituksen tarkoin vaietut juonteet on piilotettu romaanin rivien väleihin, joita suomentaja Annina Ljokkoi havainnollisesti avaa nykylukijalle paremmin ymmärrettäviksi.  Lopussa on myös sanasto, jossa selitetään auki romaanissa vilahtelevia arjen ilmiöitä – kuten pioneeritoimintaa, koulujen ja kotien tapakasvatusta ja viittauksia ajan kulttuuri- ja kirjalliseen elämään. Ljokkoin suomennos on pääosin sujuvaa ja luontevaa, mutta nykylukijaa hämmentää varmasti Kadrin riemu siitä, että hän saa deklamoida koulun uuden vuoden juhlassa. Kyse on tietysti eläytyvästä runonlausunnasta.

Klassisen tyttökirjan kliseiden mukaisesti Kadrin kauan kadoksissa ollut isä ilmaantuu takaisin Kadrin elämään. Hän on asunut Ruotsissa pitkään, mutta on nyt asettunut takaisin Viroon ja saavuttanut yhteisössään ja ammatissaan arvostusta. Näin myös Kadrin ja hänen mumminsa pääsevät muuttamaan vasta rakennettuun kerrostaloon, jossa on kaikki nykyajan mukavuudet.



Kirjan kuvituksena on alkuteoksesta poiketen Neuvosto-Viron aikaisia propagandajulisteita ja mainoksia. Kirjan suomennoksen kansikuvaksi olisin toivonut myös puhdasotsaista muotokuvaa Kadrista samastumisen tueksi ja virikkeeksi. 

Alla nykytytöille tehty uusi vironkielinen laitos, jossa valokuvakansi, sekä sen yläpuolella  alkuperäinen kansikuva. 

Rannamaa kirjoitti vielä Kadrin vaiheille jatko-osan, Kasuema (1963), jossa kerrontaa isoäidin kuoleman jälkeisestä ajasta ja Kadrin saamasta uudesta äitipuolesta. Romaanin pohjalta on tehty elokuva vuonna 1985. 













2 kommenttia:

Pikku Pia kirjoitti...

Kiitos kiintoisasta kirjavinkistä suoraa lukulistan kympin kärjen joukkoon! Tähän tätiin juuri tuo suomennoksen romanttinen kansikin jo vetoaa, tosin alkuperäinen tytön kasvokuva vie voiton 1980-90 -lukujen teinin näkökulmasta: siinä on nostalgista havinaa ja se kolahtaa fiktiomaailmaani tämän päivän valokuvakikkoja hivelevämmin ;O

Elina K kirjoitti...

Olisipa jännää tehdä vertailu tämän ja Susan Coolidgen Katyn toimien välillä. Coolidgen kirjan eka suomennos joskus muinoin oli "Katrin toimet". Myös siinä on keskeistä onnettomuus (villikko Katy tippuu keinusta, loukkaa selkänsä ja joutuu pitkäksi aikaa liikuntakyvyttömäksi), minkä jälkeen ruvetaan pohtimaan elämää vakavasti...