perjantai 17. huhtikuuta 2015

”Ruumiiden naaraaminen ei kuulkaa ole poikasten hommaa”

















Pasi Lönn: Aavetanssi. Kansikuva Jussi Kaakinen. 192 sivua. Tammi 2015.





Kotimaisia varhaisnuorten ja nuorten dekkareita ei ole tungokseen asti. Ehkäpä Salla Simukan Lumikki-trilogian maailmanlaajuinen menestys innostaa lähitulevaisuudessa useampiakin kirjailijoita tämän genren pariin?

Jyväskyläläisellä Pasi Lönnillä (s. 1967) on kotikenttäetu dekkarin tekijänä. Hän on nimittäin rikosylikonstaapeli. 

Lönn on julkaissut Tammen Musta kaista -sarjassa jo neljä dekkaria, joissa kaikissa päähenkilöinä ovat kaverukset Jakke ja Make. Pojat auttavat paikallisia poliivisioimia, Veijo Muusia ja Ismo Tuutusta, rikosten selvittelyssä samaan tapaan kuin Väinö Riikkilän Pertsa ja Kilu. 

Lönnin nuortendekkareissa on Riikkilän tapaan myös vahva paikallisväri: Jyväskylää ja sen ympäristöä kuvataan tunnistettavasti.


Kirjoista löytyy varmasti myös sisäpiirihuumoria, ja letkeästi siinä 
vinoillaan poliisivoimiin kohdistetuista leikkauksista ja byrokratian lisääntymisestä:   

– Sitä paitsi tunnit on tältä päivältä pulkassa, Muusi jatkoi, – kello tulee jo kohta kaksi, onha me jo ehdittykin. Meillä menee aikaa paperitöissä kahdella sormella naputtaessa, kun jokaisesta liikkeestä on tehtävä selvitys, pian kai vessakäynnistäkin pitää kirjata raportti. 
– Eikä ylitöitä saa tehdä, Tuutunen jatkoi alla päin. – Tiukka ylityökielto päällä. 
– Jopa murhatutkimuksissa? Make ihmetteli. 
– Näin ainakin tässä vaiheessa, Muusi valitti. – Valtion rahatilanne on pahasti rempallaan. Meidän palkoista säästetään ensimmäisenä, pomot sen sijaan porskuttavat entiseen malliin. – – –


Toisaalla Muusi miettii, mihin johtaa uusi käytäntö rohkaista kansalaisia tekemään rikosilmoitukset netissä, koska poliiseja ei riitä ottamaan ilmoituksia vastaan: ”Kohta kai rosvojakin pyydetään ilmoittautumaan netissä itse. Helpottaisihan se meidän hommia kovasti, mutta en oikein jaksa uskoa sellaisen systeemin toimivuuteen”.

Aavetanssissa Jaken ja Maken koulun talonmies, Lapamake, on kadonnut epäselvissä oloissa, ja pojat pääsevät mukaan tutkimuksiin. Luvassa on poliisiveneellä ajelua, yöpymistä laavulla ja epäiltyjen väijymistä omaan piikkiin ilman virkavallan valvontaa… ja vanhempien lupaa. 

Muusi ja Tuutunen yrittävät pitää ohjat omissa käsissään, mutta pojat ovat vikkelämpiä. Tosin poliisit vetävät selvät rajat virkavallan ja amatöörisalapoliisien toimintavallalle sanoessaan, että ruumiiden naaraaminen ei ole mitään poikasten hommaa!  

Veijo Muusi on hiljattain lyönyt hynttyyt yhteen paikallisen pizzerian pitäjän, Minnan, kanssa, ja on kenties sen vuoksi jopa hieman virittyneempi romantiikkaan kuin rikosten ratkaisuun:

– Juuri siksi kutsuin teidät tänne, jos vaikka nokkelina poikina keksisitte jotain, Veijo Muusi sanoi. – Näin pystyn nippa nappa kiertämään vaitiolovelvollisuuden, koska olette tavallaan todistajia, lähestulkoon ainakin. Toisaalta murhatutkimuksessa melkein kaikki keinot ovat sallittuja… mutta ainoastaan rakkaudessa ihan kaikki, kuten taannoin Minnan kanssa, kun aivan yllättäen…


Rikosmysteeri selviää lopulta perin inhimillisesti, ja poliisit osoittautuvat ymmärtäväisiksi Lapamaken epätoivoista ratkaisua kohtaan.

Ammatissaan jo parkkiintuneiden persoonallisten poliisien kautta Lönnin kirjoissa on muhoilevaa äijäenergiaa. Erilaisia menopelejä kuvaillaan antaumuksella ja ruualla on keskeinen merkitys, vähän samaan tapaan kuin Enid Blytonin Viisikoissakin

Rikosten selvittämisen kupeessa setvitään myös poikien perhe-elämän kiemuroita. Jaken vanhempien avioero hiertää poikaa: muutto yhteen äidin uuden perheen kanssa ei hivelele mieltä, ja isän luokse Brysseliin muuttokaan ei tunnu järkevältä. Ystävyyden ytimessä ollaan herkässä kohtauksessa, jossa kerrotaan, kuinka Make vanhempinen päätyy lopulta hieman omalaatuiseen ratkaisuun.

Aavetanssi on hieman keinotekoisesti jaettu kahteen osaan. Lukujen mitta vaihtelee melkoisesti ja monin paikoin kerronnassa olisi ollut varaa tiivistykseen. 

Tämäntyyppiselle reteälle poikakirjalle on eittämättä tilausta. Kohderyhmän kannalta vetävällä kuvituksella olisi voitu koukuttaa lukijoita. Myös kirjasinta ja ladontaa olisi ollut hyvä suurentaa ja väljentää lukemisen helpottamiseksi.


3 kommenttia:

Arja-täti kirjoitti...

Juuri luin. Näille kirjoille on tarvetta. Sarja on muuten Musta kaista.

Rouva Huu kirjoitti...



Jep, näin on. Ja kitios oikaisusta, mulla menee aina lahjakkaasti taannoinen WSOY:n Kylmä hiki -sarja ja Tammen Musta kaista suloisesti sekaisin!

Kia/ Luetaanko tämä? kirjoitti...

Kiitos tästä vinkistä. Tämä on minulle ihan uusi tuttavuus, mutta aivan varmasti menee vinkkilistalleni poikalukijoita ajatellen! :)