torstai 30. heinäkuuta 2015

Vauvaperheessä on idylliä ja pulautuksia, mutta ilman imelyyttä












Kristiina Louhi: Tomppa ja Piimänakki, 29 sivua, Tammi 2015.






Kyllä rouva Huu on nyt muikeana. Tomppa-sarjan edeltävässä osassa Tompan uusi koti oli selvä vinkki siitä, että  perheeseen odotetaan perheenlisäystä. Tompan huoneeseen hankittiin nimittäin kerrossänky!

Ja näinpä uumoiluni kävi toteen. Tomppa ja Piimänakki kertoo Tompan pikkusisaren syntymästä. 

Käännöskuvakirjoja on tästä aiheesta myös jatkuvasti hieman erilaisin variaatioin tarjolla: osa kirjoista on loitonnettu eläinten maailmaan, vaikka entistä enemmän on lasten arkeen liittyvästä elämänmullistuksesta, kun perheen ainokaisen asema perheen keskipisteenä mullistuu. 

Psykologisesti kiinnostava on hollantilaisten tekijöiden, Thierry Robberechtin ja Philippe Goossensin Tyttö joka tahtoi takaisin äidin vatsaan (Lasten Keskus 2005). Siinä tyttö potee mustasukkaisuutta vielä äidin vatsassa olevalle vauvalle!

Tomppa on saanut olla likimain pari vuotta vanhempiensa jakamattoman huomion kohde. 

Perheen elämäntapa vaikuttaa leppoisalta. Vanhemmat viihtyvät paljon kotona, joka on sisustettu iloisin värein ja tyylikkäästi. Tomppa ei kahlaa leluröykkiöissä ja mummi viettää paljon aikaa lapsenlapsensa kanssa.

Kristiina Louhi kertoi Tomppa-sarjan alkuvaiheessa, että hän omaksui siihen Aino-sarjaan verrattuna enemmän isovanhemman ihmettelevän ja ihastelevan näkökulman kuvatessaan vauvasta taaperoksi varttuvaa Tomppaa. Aino-kirjat ilmestyivät keskellä kuvittaja-kirjailijan kolmilapsisen perheen kiirettä ja tohinaa, jossa työ ja perhe piti sovittaa yhteen miten parhaiten taisi.



Äiti kertoo pian syntyvästä vauvasta Ainolle. Kristiina Louhen kuvitusta kirjaan
Aino, pikkuinen tyttö (Weilin+Göös 1985).
 


Tietyt kuvakulmat ja jopa kuvatoisinnot näkyvät saman aiheen uudelleen työstämisessä. Äidin yht äkkiä isoksi paisunut vatsa on samankaltaisen ihmettelyn aihe sekä Ainolle että Tompalle:



… ja 30 vuotta myöhemmin ilmestyneessä kuvituksessa asetelma on lähes identtinen, joskin kuvakirjasarjan sankarin sukupuoli tuo kuvaan vähän enemmän toimintaa! Kristiina Louhen kuvitusta kuvakirjaan Tomppa ja piimänakki (Tammi 2015). 


Kristiina Louhen tarkkanäköinen lapsipsykologia on herkkävireistä ja jotenkin elähdyttävästi tutun tuntuista. Lastenkirjallisuudessa on aina oltava samastumispintaa myös aikuiselle, mutta toisaalta on hyväksi, että elämyksellisyyttä siilataan vähän idyllisemmäksi. 

Tomppa assosioi siskon hänen lempiruokaansa, siskonmakkarakeittoon. Sisko myös haisee omituiselle, ja niinpä isoveli nimeää siskon Piimänakiksi!

Kun isä ja äiti lähtevät yöllä sairaalaan ja mummi herättää aamulla poikaa Vappu-koiran kanssa, Tomppa kyllä selvästi aavistaa, että jotain järisyttävää on tapahtumassa. Mummi yrittää viritellä Tompan kiinnostusta pian kotiin ilmaantuvaan uuteen sisarukseen katsomalla Tompan kanssa tämän vanhoja vauvakuvia, mutta ne eivät Tomppaa kiinnosta. Poika on tavanomaista raisummalla tuulella.

Siskoa käydään katsomassa sairaalassa, ja Tomppa on vähän hämmentynyt. Äidin syli on onneksi lähellä.

Kotona Tomppa haluaa mummin lukevan iltasaduksi monen-monta kuvakirjaa:

Lopulta mummin kurkku on ihan kuiva. – Nyt minä tarvitsen iltateetä, mummi kähisee ja auttaa Tompan ja kissa KIIn sänkymajaan nukkumaan. – Hyvää yötä, mummin oma Kulta-muru!


Tällaisia lokoisia lukuhetkien kuvia ei ole lastenkirjoissa koskaan liikaa.
Mummi lukee ja Tomppa nauttii. Kristiina Louhen kuvitusta kuvakirjaan
Tomppa ja Piimänakki
(Tammi 2015). 


 
Äiti ja sisko kotiutuvat sairaalasta jo seuraavana päivänä. Mummi hoitaa huushollia, jotta äiti ja vauva ja Tomppa ja vauva voivat keskittyä tutustumaan toisiinsa. Lastenkirjoissa tällainen on mahdollista!



Hauskasti Louhi asettaa vastapareiksi madonnamaisen imetysidyllin ja
happamia maitoröyhtäyksiä pulauttavan vauvan! Kristiina Louhen kuvitusta
kuvakirjaan Tomppa ja Piimänakki (Tammi 2015). 


Ja tuleehan se isäkin kotiin, ja tuo Tompalle potkupyörän, jolla Tomppa voi potkutella vaunujen vieressä!

Tomppa-kirjoissa lähes poikkeuksetta toistuva ovaalinmuotoinen kuvituskuva tekee taitosta rauhallisen ja samalla se vahvistaa tarinan intiimiyttä.

Tietyt aikuisen kannalta terapeuttiset kuva-aihiot toistuvat hauskasti myös tekijästä toiseen samantyyppisissä lapsiperheen arjen kuvaustilanteissa.

Sanna Pelliccionin Onni-poika menee mummolaan -kirjassa (Minerva 2015) on hyvin samankaltainen kuva kuin Louhen Tomppa ja mummolan yö -kirjassa (Tammi 1995).

Tomppa valtaa mummin sängyn suvereenisti Vappu-koiran kanssa.
Kristiina Louhen kuvitusta kuvakirjaan Tomppa ja mummolan yö (Tammi 1995). 




…. ja vielä karumpi kohtalo on Onni-pojan papalla! Sanna Pelliccionin kuvitusta
kuvakirjaan Onni-poika menee mummolaan (Minerva 2015). 
 











perjantai 24. heinäkuuta 2015

Innostava syväsukellus nuorten käännösfantasiaan

















Vesa Sisättö: Ulkomaisia tieteis- ja fantasiakirjailijoita, 178 sivua, Avain 2015.





Avaimen kirjailijahakemistoilla on jo pitkät perinteet. Niiden avulla moni kirjallisuuden harrastaja sekä työkseen kirjojen parissa aikaansa viettävä saa tärkeää ja mielenkiintoista taustaa kirjailijoista ja heidän teoksistaan.

Kirjallisuuskriitikko ja toimittaja-kirjailija Vesa Sisättö on tiheällä kammalla luodannut 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopussa ja 2010-luvun alussa ilmestyneitä ulkomaisia nuorten tieteis- ja fantasiakirjoja (ns. spekulatiivinen fiktio). Hakemistossa esitellään 27 kiinnostavaa kirjailijaa. 

Sisättö toteaa, että fantasiasta on tullut jo nuortenkirjallisuudessakin valtavirtaa ja että realistisia nuortenkirjoja julkaistaan nykyisin jo huomattavasti vähemmän kuin tieteis-, fantasia- ja kauhukirjallisuutta. Toisaalta fantasiakirjallisuuskin työstää samoja elämän perusprobleemeja kuin realistinen teinikirjallisuuskin.

Kiinnostava ilmiö spekulatiivisen fiktion alueella on, että kirjailijat julkaisevat varsinaisten pääteostensa kupeessa erilaisia sivutuotteita e-kirjoina. Suosituimmat fantasiakirjat päätyvät nykyisin vääjäämättä myös valkokankaalle, ja tämä on johtanut siihen, että kerronta on muuttunut aiempaa visuaalisemmaksi: nopeat elokuvamaiset leikkaukset näkyvät jo tekstin rakenteissa!


Fantasiakirjallisuus on peruselementeiltään melko kaavamaista kirjallisuutta, mutta Sisättö lukee sitä analyyttisesti. Yhdysvalloissa ja Britanniassa seksi on tabu ja  kiihkeätkin tunteet jäävät hapuilevien suukkojen kuvaukseen (tosin poikkeuksiakin on, mm. P. C. & Kristin Castin Yön talo -sarja). Sisättö myös ihmettelee, että monissa suosituissa nuorten dystopioissa on hämmentävän vähän toiveikkuutta. Kiinnostava on myös moraalinen dilemma: kainostelevan seksin rinnalla yhdysvaltalaisessa fantasiassa kuitenkin kuvataan pidäkkeettömästi väkivaltaa

Fantasia on edelleen hyvin naisvoittoinen laji: valtaosa sen kirjoittajista on naisia ja tytöt ovat enemmistöinä myös kirjan sankareina. Sisättö heittää pallon sukupuolimuurin murtamisesta kirjastonhoitajille ja muille nuorten lukuharrastuksen ylläpitäjille.


Sisätön teos palvelee parhaiten nimenomaan kirjastoväkeä, joiden tulisi löytää laajasta ja monenkirjavasta fantasiatarjonnasta kirjaston nuorisoasiakkaille ja kirjavinkkaukseen uusia mielenkiinnon kohteita. 

Olisi suotavaa, että myös fantasiakirjallisuuteen hurahtaneiden lasten ja nuorten vanhemmat perehtyisivät Sisätön teokseen – ymmärtääkseen, mikä fantasiassa koukuttaa ja millaisia teemoja kirjoissa käsitellään. Uskon, että moni aikuinen jopa yllättyy fantasian monipuolisuudesta! Kirjoittaja myös suosittaa aikuislukijoille muutamia nuortenkirjallisuutena ilmestyneitä fantasiakirjoja, joissa on sävyjä ja ulokkeisuutta myös aikuisempaan makuun. 

Ja toki Sisättö antaa myös päteviä vinkkejä (mm. Angie Sage ja Rick Riordan) vanhemmille siihen, mitä jälkikasvu voisi lukea J. K. Rowlingin Harry Potterien jälkeen !

Nuorelle, uusia lukuvinkkejä etsivälle fantasiakirjallisuuden ystävälle Sisätön teosta ei sitä vastoin voi suositella, sillä siinä referoidaan välillä liiankin tarkasti juonenkäänteitä!

Sisätön pitkäaikainen fantasiakirjallisuuden asiantuntemus näkyy suvereenissa lähestymistavassa: hän analysoi rakenteita huolellisesti, mutta kriittisesti lajityypin ja markkinateollisuuden kliseillä välillä vähän ilkamoidenkin:

Helen Dunmoren Ingo-sarja on värikäs ja ajankohtainen fantasiakertomus, jonka visuaalisuus tosin ajoittain lipsahtaa kylpylelutasolle – mutta vika saattaa toki olla Disneyn pilaamassa lukijan mielikuvituksessakin. Kuten aikuisten romaaneissaan, Helene Dunmore käsittelee Ingo-sarjassa varsin voimakkaita perheeseen liittyviä tunneasioita. Hän käyttää tähän taitavasti fantasian keinoja.  

Sisätön käännösfantasian esittely' on myös kiinnostavaa lukea ristiin kotimaisen spekulatiivisen fiktion kanssa. Ally Condien trilogiassa (Tarkoitettu, Rajalla, Perillä, Tammi 2011–2013) sanojen mahti ja kirjoittaminen ovat keskiössä, kuten myös Maria Turtschaninoffin Maresissa

Rick Riordanin Percy Jacksonin seikkailuista kertovassa Jumalten sodassa (Otava 2010) sekä Olympoksen sankarit -sarjassa (Otava 2010–2015) johdatetaan nuoria lukijoita antiikin mytologiaan ja Catheryne M. Valenten kahdessa  Satumaa-sarjassa (Gummerus v:sta 2013) kirjailijan tärkeänä lähteenä ovat olleet kansantarinat keijuista. Samalla tavoin monet suomalaiset fantasiakirjailijat (esim. Sari Peltoniemi, Mervi Heikkilä, Timo Parvela, Ritva Toivola, Marjut Hjelt) ovat viime vuosina ansiokkaasti ammentaneet suomalaisesta kansanperinteestä!

Kiinnostavaa on rouva Huun mielestä myös Sisätön havainto siitä, että muutamien fantasiakirjojen kerronnan visuaalisuus muistuttaa tietokonepelien mäiskintää. Sisättö myös toteaa, että nuorille on nykyisin tarjolla yllättävän vähän avaruuteen sijoittuvaa fantasiaseikkailua. Parhaillaan luvun alla oleva Timo Parvelan ja Bjørn Sortlandin Kepler 62-sarjan ensimmäinen osa Kutsu (Tammi 2015) vastannee tähän huutoon hieman nuorempien avaruusseikkailun ystävien osalta.


Suomen kustannusyhdistyksen viime vuoden kirjatilastoissa käännetyn nuortenkirjallisuuden nimekemäärä on vähentynyt edellisvuoteen verrattuna kolmanneksen. 

Rouva Huu ounailee, että vähennys on koskenut nimenomaan käännösfantasiaa. Kustantajat ovat tulleet entistä varovaisemmiksi laajojen fantasiasarjojen julkaisun suhteen. Kirjastonhoitajat kritisoivat – aivan aiheesta – kuinka pidetyn fantasiasarjan suomentaminen saatetaan lopettaa ilman ennakkovaroitusta kuin seinään. Toisaalta nykynuoret selättävät tämänkin vastuksen hakeutumalla alkuteosten ääreen, jos intoa ja kielitaitoa riittää.

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Punatukkainen Klementiina on sympaattinen uusi tuttavuus







Sara Pennypacker: Klementiina, kuvittanut Maria Frazee, suomentanut Jade Haapasalo, Vaukirja 2014, 133 sivua.

Sara Pennypacker: Klementiinan kirje, kuvittanut Maria Frazee, suomentanut Jade Haapasalo, Vaukirja 2014, 150 sivua.

Sara Pennypacker: Klementiina, viikon ystävä, kuvittanut Maria Frazee, suomentanut Jade Haapasalo, Vaukirja 2014, 161 sivua.






Vaukirjat on lastenkirjoihin erikoistunut norjalaisen Sandsvik-yrityksen luotsaama kirjakerho, joka julkaisee nyttemmin kirjoja myös isommille lapsille. Sen kupeeseen on perustettu myös  alakouluikäisille noin 7–10-vuotiaille tytöille suunnattua kirjallisuutta markkinoiva Twinsy-kirjakerho, jonka romaanit ovat saatavilla Twinsy-sovelluksessa myös e-kirjoina ja äänikirjoina.  

Rouva Huu pongasi kirjaston uutuushyllystä Klementiina-sarjan osia, jotka paikkaavat mainiosti sitä aukkoa, jonka isommat kustantajat ovat jättäneet karsiessaan nimenomaan lukemaan hiljattain oppineiden kirjojen valikoimaa.

Klementiina-sarjassa miellyttää selkeä ja raikas sarja-asu. Kansikuvassa keekoilee aina ilmeikkäästi päähenkilö, punatukkainen Klementiina. Kolmatta luokkaa käyvä Klementiina on eläväinen tyttö, jonka karismaattisessa luonteessa on selvästi yhtymäkohtia Astrid Lindgrenin Eemelin kanssa.


Marla Frazeen kuvitus Klementiina-sarjassa muistuttaa paikoitellen myös ruotsalaisen Eva Erikssonin ilmeikästä piirrintä. Jokainen lapsi on persoonallisesti kuvattu, mutta ilman mitään tehostettua karikatyyrisyyttä. Maria Frazeen kuvitusta Sara Pennypackerin lastenromaaniin Klementiinan kirje,Twinsy/ Vaukirjat 2014.


Marla Frazeen mustavalkoinen, runsas kuvitus (=kuvitusta on ainakin joka toisella aukeamalla) on klassisen tyylikästä, se tuo mieleen 1950–1960-lukujen lastenromaanit, joissa tarkkapiirteinen esittävyys oli olennaisempaa kuin uusimpiin lastenromaaneihin pesiytynyt vauhti ja viiletys.  

Uusimmista verrokeista esimerkiksi  Alice Pantermüllerin ja Daniela Kohlin Lotta Levoton ja kanikaaos, Lasten Keskus 2015,  ja Timo Parvelan & Pasi Pitkäsen Pate-kirjat, Tammi v:sta 2014, hyödyntävät sarjakuvamaista kuvakerrontaa. Geoff Rodkeyn Tapperin kaksoset sotajalalla (WSOY 2015)  käyttää kuvituksena tekstiviestejä ja valokuvakuvitusta, mikä tekee taitosta väistämättä melko levottoman.  

Aikuisen kannattaakin kunnioittaa myös lapsen mieltymyksiä ja ominaislaatua: lukutaidon hiljattain haltuunsa ottanut, luonteeltaan rauhallinen lapsi voi hämmentyä edellä mainittujen kirjojen kaltaisesta kuvaähkystä. Siinä tapauksessa kuvitukseltaan seesteisempi ja ns. pelkkään esittävyyteen keskittyvä kuvitus voi olla lukukokemuksen palkitsevuuden kannalta jopa parempi vaihtoehto!

Klementiinalla on boheemi perhe: äiti on taiteilija ja isä talonmies. Kolmivuotias pikkuveli, jota isosisko kutsuu vaihtelevasti kasvisten nimillä osoittaakseen halveksuntaansa, jää kirjoissa vähälle huomiolle. Klementiinan paras ystävä on samassa talossa asuva Margaret, joka on aikava, bakteerikammoinen ja vähän itseään täynnä oleva ynseähkö tyyppi, jota vasten Klementiinan sydämellisyys tehokkaasti korostuu:

”Tekikö Pinaatti tosiaan niin?” Margaret kysyi. ”Vaikka on teistä kahdesta se helppo tapaus?” 
”Miten niin helppo tapaus?” 
”Äiti sanoo niin. Hänen mielestään on hyvä, että vanhempasi saivat helpon lapsen sinun jälkeesi. Meillä on sama juttu, paitsi että minä olen helppo tapaus. Äiti sanoo, että jos lapsia on kaksi, yksi on helppo ja toinen hankala. Se on kai sääntö.”


Perjantai on alusta saakka tyhmä päivä, sillä äidin paistamista kananmunista löytyi kirkkaita kohtia. Äiti kehottaa syömään vain keltaiset ja valkoiset osat, mutta "Enhän minä voinut, koska kirkkaat kohdat olivat koskeneet keltaisia ja valkoisia osia. Siksi söin vain paahtoleipää".  Maria Frazeen kuvitusta Sara Pennypackerin lastenromaaniin Klementiina,Twinsy/ Vaukirjat 2014.

Klementiinalla on piirteitä, jotka voisi tulkita viittaavan Aspergerin oireyhtymään tai ADHD:hen. Tytön tempausten takana on usein hyväntahtoisuus, mutta Klementiinan lähipiiri ei aina ymmärrä impulsiivisen tytön mielenliikkeitä. 

Opettajilla on välillä kestämistä tytön kanssa, ja Klementiina on tottunut käymään taajaan puhuttelussa rehtorin luona. Jokaisesta kirjasta löytyy kuva, jossa tyttö on rehtorin pöydän äärellä milloin minkäkin kepposen tai päähänpiston takia.

Naisrehtori on kuvattu hyvin tymäkäksi hahmoksi. Lapsen ja aikuisen valtadynamiikan erot  tiivistyvät hyvin tähän aukeamaan. Maria Frazeen kuvitusta Sara Pennypackerin lastenromaaniin Klementiina,Twinsy/ Vaukirjat 2014.

Tytön vanhemmat suhtautuvat Klementiinan tempauksiin kuitenkin humoristisesti ja kannustavat häntä luovuuteen:

Isä sanoo, että olen taitava huomaamaan mielenkiintoisia juttuja. Itse asiassa hän sanoo, että jos mielenkiintoisten juttujen huomaaminen olisi urheilulaji, minulla olisi jo kaulan täydeltä kultamitaleja. Isän mielestä se on Todella Lupaava Merkki Tulevaisuuteni Kannalta. Hän toteaa, että voisin olla oivallinen etsivä, tietysti, mutta juttujen huomaaminen on hyväksi missä tahansa ammatissa. 
Äiti sanoo sen merkitsevän myös sitä, että voisin olla oivallinen taiteilija. – – 
Yhdysvaltalainen mentaliteetti näkyy kirjoissa pienesti, mutta ei häiritsevässä määrin. Suomalainen lapsilukija voi hiukan ihmetellä toistuvaa koulurutiinia, lippuvalaa.

Ensimmäisessä osassa tapahtumat kilpistyvät hiustenleikkuun ympärille, Klementiinan kirjeessä huolta aiheuttaa pelko tytön ihaileman opettajan sapattivuodesta ja Klementiina, viikon ystävä -kirjassa pohditaan ystävyyden perusasioita, luokkahenkeä ja etsitään vimmaisesti Klementiinan karannutta kissanpentua. 

Sarjassa on  ilmestynyt myös Klementiina ja luokkaretki, Lahjakas Klementiina ja Klementiina ja perhepalaveri

Lukuvuoroaan odottelevat myös rouva Huun kirjapinossa niin ikään  Twinsy-kirjakerhon kautta ilmestyneet  Annie Barrowsin & Sophie Blackallin kirjat, joissa kerrotaan bestiksistä, Isasta ja Beasta.








maanantai 20. heinäkuuta 2015

Tunne itsesi ja tunteesi









Mervi Juusola & Jonna Koski: Ystävyyden pelisäännöt, 37 sivua, Metsäkylän kaverukset 1, Voimakirja Oy 2014.






Päiväkodeista, kouluista ja harrasteryhmien ohjaajilta kantautuu yhä enemmän viestiä siitä, kuinka lasten sosiaaliset taidot ovat entistä enemmän hakusessa. Arkisissa tilanteissa syntyy jatkuvasti konflikteja, kun lapset eivät enää tunnista luontaisesti omia taajaan vaihtuvia tunnetilojaan, puhumattakaan siitä, että osaisivat aina samastua toisten tunteisiin.

Vuosituhannen taitteessa yleistyivät kuvakirjat, joissa vaikeat tunneselkkaukset etäännytetään eläinten maailmaan. Näissä kirjoissa eläinemot vakuuttavat poikasilleen rakkauttaan, vaikka poikaset koettelevat ehtimiseen emonsa kärsivällisyyttä ja sietokyvyn rajoja. Lastenkirjallisuuteen erikoistuneista kustantamoista näitä tunnekasvatuskirjoja ovat kustantaneet eniten Kustannus-Mäkelä ja Lasten Keskus.

Tunnekasvatuskirjojen aatelia ovat myös Sam McBratneyn & Anita Jeramin Arvaa kuinka paljon sinua rakastan (WSOY 1997, up. 2003) ja Debi Gliorin Kulta pieni (WSOY 2009).

Suomessa tunnekasvatus näkyy myös kasvatusalan asiantuntijoiden tekemissä kirjoissa. Ratkaisukeskeiseen terapiaan erikoistunut Ben Furman on lanseerannut Muksuoppinsa teesejä kolmessa lastenkirjassaan Ollin painajainen, Elina kesyttää tiikerin ja Veikka teki väärin (Lyhytterapiainstituutti 2000–2002, ks. Lastenkirjahylly.


Jonna Kosken kuvituksessa on yllättävän paljon seesteisiä kuvituskuvia siihen nähden, että tunteet ovat kirjassa keskiössä. Tässä kuvassa Roope Rämänen kuitenkin ärisee ja elämöi jopa siinä määrin, että hänen kantapäänsäkin salamoivat! Jonna Kosken kuvitusta Mervi Juusolan lastenkirjaan Ystävyyden pelisäännöt (Voimakirja 2014).

Kuvataideterapeutti, sosiaalisten taitojen ohjaaja ja neuropsykiatrinen valmentaja Mervi Juusola on kirjoittanut aiemmin aikuisille erilaisia opaskirjoja mm. vanhemmuudesta ja lasten kasvatuksesta (Äidin voimakirja ja Vahvaksi rakastetut lapset, Otava 2010 ja 2011).



Metsäkylän kaverukset -sarjan ensimmäisessä osassa tutustutaan kylässä asuviin lapsiin:

Metsäkylässä asuu paljon lapsia – kaikenlaisia lapsia. Jotkut ovat hiljaisia ja varovaisia, kuten naapurin Kani Ujoliini. Kani on vasta muuttanut meidän pihaan. 
Jotkut taas ovat äänekkäitä ja aina vauhdissa, niin kuin kaverini Roope Rämänen. Hänelle sattuu aina kaikenlaista hullua. Viimeksi eilen Roope jouti koulussa opettajan puhutteluun. Hän oli varastanut välipalalla kolme appelsiinia ja piilottanut ne vaatenaulakon lokeroonsa. Hänen oli tarkoitus syödä ne salaa, kun opettaja ei huomaa. Mutta hän oli unohtanut appelsiinit naulakkoon kahdeksi kuukaudeksi! Appelsiinit olivat mädäntyneet naulakon kätköissä. Yyh mikä lemu! 
Roope haluaisi olla reilu kaveri, mutta aina hän ei osaa. Joskus hän puhuu toisille ilkeästi ja tekee kiusaa. Hän luulee, että se on hauskaa leikkiä. Meidän toisten mielestä se on pelkästään ärsyttävää.

Roope-leijonan ja Kani Ujoliinin lisäksi tutustutaan hirmuisen älykkääseen myyrään, Arttu Eripäähän, joka puhuisi mieluiten historiasta ja Lissu Lieroseen, sisiliskoon, joka tylyttää välillä muita ja tuntuu rakastavan eniten itseään. Kertojana on Pete Jämpti, leppoisa koira, joka haluaa olla kaikkien kaveri. 

Kirjassa vältetään antamasta ns. erityislapsille mitään diagnooseja. Arkiset pienet tarinat pyrkivät lisäämään ymmärrystä erilaisuutta kohtaan ja vahvistamaan kaikkien empatian taitoja. 

Kirjan keskiössä on luonteeltaan syrjäänvetäytyvän ja aran Kani Ujoliinin vähittäinen ryhmäytyminen muuhun lapsijoukkoon yhteenottojen, väärinymmärrysten ja kiusaamisen jälkeen. Jokaisen luvun jälkeen on lapselle osoitettuja kysymyksiä, joissa hän pystyy peilaamaan kirjan herättämiä tuntemuksia omaan tilanteeseensa.

Ylimpänä auktoriteettina toimii opettaja, rouva Napakka, joka opettaa lapsille ystävyyden kultaisen säännön: kohtele toisia niin kuin toivot itseäsi kohdeltavan.



Aukeamalla havainnollistetaan jokaisen aivoista löytyviä 21 erilaista tunnetta eläinten
ilmeiden avulla. 
Jonna Kosken kuvitusta Mervi Juusolan lastenkirjaan Ystävyyden
pelisäännöt
 (Voimakirja 2014).
 

Sukupuoleen sidotut hahmot tuntuvat tässä turhilta: miksi ujo lapsi esitetään tyttönä ja riehakas lapsi poikana? Eläinhahmot voisivat kuitenkin mahdollistaa myös sukupuolineutraalin hahmokavalkadin, joka laajentaisi samastumispintaa.

Juusolan oman Voimakirja-kustantamon kautta ilmestyy tänä vuonna myös Hyvän kaveruuden avaimet: Sosiaalisten taitojen treenikirja, jossa keskiössä on niin ikään  7–11-vuotiaiden lasten tunnekasvatus.


Ystävyyden pelisäännöt soveltuu mainiosti päiväkotien, eskariryhmien ja alakoulun oheismateriaaliksi.

perjantai 17. heinäkuuta 2015

Reiluun peliin kuuluu, että aina ei voi voittaa
















Timo Parvela: Paten jalkapallokirja. kuvittanut Pasi Pitkänen, 107 sivua, Tammi 2015.





Timo Parvela on velho löytämään katvealueita, joista ei ole hetkeen kirjoitettu vetäviä ja houkuttelevia kirjoja pojille.  

Ella ja kaverit -sarjan rinnalle viime vuonna perustetun Pate-sarjan toisessa osassa yhteistyö kuvittaja Pasi Pitkäsen kanssa on entisestään terävöitynyt, ja kuvitus saa tykittää välillä antaumuksella ja teksti jää sovinnolla peesaamaan.

Saksalainen Carl Hanser Verlag ryhtyy ensi syksynä kustantamaan Pate-sarjaa, ja jo tänä kesänä yksi maan suurimmista ja arvostetuimmista viikkolehdistä Die Zeit julkaisee jatkokertomuksena Paten aikakirjat. Lehdellä on Saksassa noin 1,5 miljoonaa lukijaa. Paten aikakirjojen julkaisuoikeudet on myyty myös jo Unkariin, Latviaan ja Viroon. 

Saksassa on paljon Parvelan aiemman Ella ja kaverit -sarjan ihailijoita, sarjaa on myyty jo lähes 600 000 kappaletta.



Idealtaan Pate-kirjat jäljittelevät monia koomiseen remellykseen keskittyneitä edeltäjiään, mm. Jeff Kinleyn Neropatin päiväkirjoja. Pasi Pitkäsen kuvitus ei kuitenkaan Neropattien tapaan tyydy tikku-ukkomaiseen pelkistettyyn kuvitukseen. Tarjolla on sarjakuvaa ja jopa pulmatehtäviä, kuten aukeaman oikealla puolella oleva kaupunkilabyrintti! Pasi Pitkäsen kuvitusta Timo Parvelan lastenromaniin Paten jalkapallokirja (Tammi 2015). 


Pate-sarjan valttina on roima liioittelu ja absurdit juonenkäänteet. Vastoin omia odotuksia Patea ei huolitakaan Pallokarhujen joukkueeseen. Iso turnaus lähestyy, ja Pate lähettää wc-pöntön kautta ( ! ) pullopostia jalkapalloviheriöiden ykkösille ympäri maailman. 

Vauhdikkaassa juonessa on ulokkeita moneen: Patella on avara sydän, ja hän suhtautuu yhtä luontevasti kolmijalkaiseen löytökoiraan, yksinäiseen vanhukseen kuin kodittomaan  laitapuolen kulkijaankin. Hyväsydämisyys ja spontaanius palkitaan tietysti kirjan mittaan ylenpalttisesti, kuten vanhoissa poikakirjoissa konsanaan.



On kiinnostavaa, että kodittomat kadun miehet ja kerjäläiset ovat tehneet viime aikoina todellisen joukkoinvaasion lastenkirjallisuuteen (mm. David Walliamsin Herra Lemu ja Andy Stantonin Herra Gummi). Pate kohtaa puistossa miehen, "jonka naama oli uurteinen ja iho ahavoitunut. Miehellä oli kädessään pullokassi. Hän varmaan pelkäsi, että hänelle tulee jano". Pasi Pitkäsen kuvitusta Timo Parvelan lastenromaaniin Paten jalkapallokirja (Tammi 2015). 

Parvela koukuttaa lukijoita erilaisilla tekstityypeillä: on vuoropuhelua, listoja, hellyttäviä kirjelappusia ja suorasanaista kerrontaa. Yksi Parvelan suosion selittäjä on varmasti se, että hän ei koskaan unohda kaiken remellyksenkään keskellä viihdyttää samaan aikaan myös aikuista.



Turnauspelin vastakkainasettelu saattaa näyttää vähän epätasapainoiselta, vasemmalla Paten joukkue ja oikealla joukkue, johon Pate harmikseen ei päässyt mukaan, mutta sisulla ja spontaanilla otteella pärjätään lopulta ihmeen hyvin. Pasi Pitkäsen kuvitusta Timo Parvelan lastenromaaniin Paten jalkapallokirja (Tammi 2015). 



Poikien lukutaidon sujuvuudessa on nykyisin isoja vaihteluita. Paten kaltainen koohottaja puhuttelee hyvinkin monenikäisiä poikia. 

Väljempi taitto ja isompi kirjasintyyppi lisäisivät vielä entisestään kiitollisten ja motivoituneiden lukijoiden joukkoa. 

                 






tiistai 14. heinäkuuta 2015

Nuortenkirjallisuuden markkinointi uudistuu, mutta onko tässä tolkku mukana?























Kustannuskenttä koventaa panoksiaan nuortenkirjallisuuden markkinoinnissa. 

Tammi ja WSOY ovat lanseeranneet tänä kesänä Parhaat lukuvinkit -pokkarijulkaisun, johon on valittu John Greenin Arvoitus nimeltä Margo, Salla Simukan Kun enkelit katsovat muualle (alk. 2002), Elena Madyn Vaihdokas, James Freyn & Nils Johnson-Sheltonin Endgame (alk. 2014) ja Ilkka Remeksen Riskiraja (alk. 2010). Simukan ja Remeksen teoksista otetaan uusintapainokset kääntökirjoina, jolloin mukana on myös Simukan samoista päähenkilöistä kertova jatko-osa Minuuttivalssi ja Remeksen Aaro Korpi -sarjan Operaatio Solaris. Endgamen jatko-osa Taivaan avain ilmestyy syksymmällä. 

Idea sinänsä on kannatettava. 

Jos nuoret eivät enää houkuttelematta mene nuortenkirjojen luo, niin kirjat menevät nuorten luo.

Julkaisua jaetaan ilmaiseksi kesäisissä tapahtumissa kautta maan, mm. Ilosaarirockissa,  Ämyrockissa, Jurassic Rockin leirintäalueella, uimarannoilla ja Linnanmäellä.  

Kustantajien mottona on ”Aina on aikaa lukemiselle, myös vauhdikkaan festaroinnin tai leppoisan rannalla lokoilun keskellä. Kirja on siellä missä nuoretkin!”

Jep. 

Mutta miksi taivaan tähden lukuvinkkien sisäänheittäjäksi on valittu nälkiintyneen ja huumatun näköinen, raflaavasti meikattu ja seksuaalisviritteisellä asennollaan viettelevä blondi, joka ei ymmärtääkseni liity mitenkään sisäsivuilla esiteltyihin nuortenromaaneihin?
 
Ajatellaanko tässä, että nuoret ottavat festarihuumassa julkaisun reppuunsa otaksuen että saavat Cosmopolitanin tai muun vastaavan trendilehden ilmaisnumeron? Ja kun mieli ja pää seestyvät festareiden jälkeen, he pienen pettymyksen jälkeen paneutuvat lukunäytteisiin ja intoutuvat sitten aikanaan lukemaan myös romaanit kokonaan?   

Tärkeintähän on että näyttää coolilta, viis siitä, että tämä lukemaan innostamisen pokkari tukee teinien keskuudessa jo ihan riittävästi agitoitua seksuaalisuuden, ulkonäön ja aikuisviihteen viestiä. 

Hyvä tarkoitus pyhittää keinot, niinkö se nykyisin menee?

Lukuvinkit-pokkaria voi tilata myös osoitteesta tiedotus@bonnierbooks.fi.