perjantai 28. elokuuta 2015

Taimien kasvattajan eloisat muistelmat

















Hannu Mäkelä: Muistan; Otavan aika, 553 sivua, Tammi 2015.




Muistelmat ja elämäkerrat ovat aina kiehtovaa luettavaa. Niissä voi luvan kanssa tirkistellä oman alansa mestarien intiimiin elämään mutta parhaimmillaan ne tarjoilevat myös yleispätevää ajankuvaa.

Hannu Mäkelän muistelmat ovat edenneet jo neljänteen osaan, jossa luupin alla ovat nyt vuodet 1967–1986, jolloin hän toimi Otavan kustantamossa kustannustoimittajana ja lopuksi kaunokirjallisen osaston apulaisjohtajana.

Rouva Huu lukeutuu Mäkelän Herra Huu -kirjojen ja silmälasinsa hukkaavasta hevosesta kertovan lastenromaanin ensimmäiseen lukijasukupolveen.  Yläkouluvaiheessa löysin hänen aikuislyriikkansa ja olen siitä pitäen yrittänyt pysyä tuotteliaan kirjailijan    

Mäkelän teos tekee ennen muuta kunniaa kustantamoiden uuraille ja asialleen omistautuneille kustannustoimittajille, näille harmaille eminensseille, joiden työtä Mäkelä vertaa taimen kasvattamiseen:

Kukaan ei voi kirjallisuudessa sanoa, millainen puu taimesta kasvaa, se on mahdollista vain kasvitieteessä ja silloinkin kasvu ja menestys riippuvat maaperästä, kasvupaikasta ja sääolosuhteista, joista kahta ensin mainittua ihminen voi auttaa ja kolmannen kanssa sentään jotenkin tulla toimeen, yrittää käyttää suojaavia keinoja talven viimaa vastaan. Siten myös kustantamon ilmapiiristä ja toimista kyllä riippuu, miten esikoiskirjailija myöhemmin alkaa kukoistaa. Joskus niin tapahtuu. – –


Teos piirtää myös mainiota kuvaa kustannustoiminnan nopeista muutoksista, liittyen niin painotekniikan kehitykseen kuin kirjallisuuden markkinointiin ja kirjailijan ammatissa tapahtuneisiin imagomuutoksiinkin.



Mäkelä luo muistelmissaan kiinnostavia kirjailijoiden muotokuvia, joista osa on suurpiirteisempiä  luonnostelmia (mm. verrattomat kuvaukset Kersti Bergrothista ja Alex Mattsonista !). Mäkelälle läheiset kirjailijat ovat saaneet omat lukunsa (mm. Samuli Paronen, Maila Pylkkänen, Laila Hietamies, Erno Paasilinna ja Antti Tuuri, joista tuli myös hyviä ystäviä, sekä  Kerttu-Kaarina Suosalmi, Lassi Nummi,  Paavo Rintala, Jarkko Laine, Arto Melleri ja Bo Carpelan).  

Mäkelän muistelmissa on monia herkullisia kuvauksia, mm. Mukkulan kirjailijakokouksesta ja erinäisistä ulkomaille suuntautuneista kirjailijavierailuista. Lakonisuudessaan verrattomasti Mäkelä kertoo muun muassa oudosta kohtalosta, joka heittää hänet ja suomenruotsalaisen Lars Huldénin peräti kahdesti saman pekingiläisen hotellin morsiussviittiin. Otavan novellikilpailun jälkijuhlintaan liittyy myös hauska anekdootti, josta olen kuullut myös Olli Jalosen hyvin samansuuntaisen ja riemukkaan version.

Lastenkirjallisuus ei – ymmärrettävästi – ole muistelmissa kovin isossa roolissa. Kiinnostavia ovat toki pienet hajahuomiotkin, esim. maininta siitä, että 1960-luvun lopulla lastenkirjallisuus oli Otavalla vielä varsin vähäistä, huolimatta osaston johdossa olleen Aili Palménin ponnisteluista. Muistelmat antavat silti valotusta moneen kiinnostavaan seikkaan. Uusi tieto minulle on sekin, että Helena Anhava toimi Mäkelän useimpien lastenkirjojen kustannustoimittajana Otavan vuosina!

Kustantamon kirjallinen johtaja Paavo Haavikko ei saa lastenkirjallisuuden arvostuksen osalta kovin korkeaa arvosanaa. Tuttu on monessa aiemmassakin yhteydessä kerrottu tarina siitä, kuinka Haavikko varoitteli Mäkelää Herra Huun käsikirjoituksen äärellä pilaamasta hyvää mainettaan.

Haavikon ja Otavan lasten- ja nuortenosastoa Palménin jälkeen luotsanneen Marja Kemppisen jännite jää lukijalle arvailun varaan.

Uutta tietoa on myös Jorma Kurvisen Susikoira Roi -sarjan synty: Mäkelä luonnosteli sarjan raamit Kurviselle: ”Luonnostelen tarinan pojasta ja susikoirasta, eräänlaisen hybridin salapoliisiromaanista ja Lassie-koirasta”. Kurvinen innostuu ja luo pitkäkestoisen ja tv:stäkin tutun sarjan.


Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseen käsikirjoitus kulkee myös Mäkelän työpöydän kautta, ja siihen liittyy pieni onnenkantamoinenkin:

--- nimi on outo: Häräntappoase. Se kiinnostaa. Luen kirjan kotona. Annan Martille [Martti Anhava] ja sanon, että tämän voisi hyvin julkaista, kaikki on kohdallaan. 
Hän mulkaisee minuun, sanoo seuraavana päivänä, ettei oikein usko ja on epäileväinen, mutta käsken häntä lukemaan kirjan loppuun. Ja kirja siitä tulee. Tekijäksi osoittautuu pieni tummahiuksinen tyttö Anna-Leena Härkönen ja kun annan teokselle vahingossa liian alhaisen hinnan, ehkä myös siksi siitä tulee myyntimenestys nimenomaan nuorison keskuudessa, jolla on kerrankin varaa paksuun kirjaan. Joskus erehdyksestä voi siis olla hyötyä.

Mäkelä on vuolas, mutta tyylinsä napakasti säilyttävä kirjoittaja, joka rytmittää tekstinsä helposti omaksuttavaan ja sivumäärästä huolimatta verraten nopealukuiseen muotoon. 

Ilkeämielisiä sivalluksia tekstistä ei kuitenkaan liiemmälti löydy ”kustannuskuikeloiden” (Mäkelän oma termi sivulta 227)  iloksi. Niiden sijaan Mäkelä paketoi elämänviisautensa nokkelasti tekstin lomaan, toisinaan vähän sarkastisestikin, mutta silti korrektisti.

Ja paljon jää sanomatta:

Katselen mappejani ja käsitän, että suurin osa kaikista kirjailijoitten kirjeistä jää väistämättä vaille mainintaa, edes lauseen mittaista siteerausta. On lappuja lippusia, mutta todellisiakin kirjeitä lienee ainakin parintuhannen sivun verran. Ei auta itku markkinoilla. Kun en pysty niitä esittelemään, toimitan kaikki mapit aikanaan SKS:n kirjallisuusarkistoon.

Muistelmat päättyvät vuoden 1986 loppuun, jolloin Hannu Mäkelä irtisanoutuu apulaisjohtajan toimestaan Otavalla ja heittäytyy vapaaksi kirjailijaksi.


tiistai 25. elokuuta 2015

Virtuaalinen satu on tyhjää parempi hätäapu


Kuvituskuva Kristiina Louhen kuvakirjasta
Aino tahtoo mukaan (up. 2004 Tammi

















Jatketaan vielä iltasatujen äärellä.


On hienoa, että lastenkulttuurikentän vapaat toimijat eivät lamaannu nykyisen taloudellisen ahdingonkaan aikana, vaan heiltä löytyy uskallusta kehitellä uudenlaisia lasten lukemisharrastusta edistäviä hankkeita ja vastata lastenkirjallisuuden suurkuluttajien tarpeisiin. 


Iltasatu-yhdistys on keväällä 2015 perustettu voittoa tavoittelematon järjestö, jonka tarkoituksena on edistää suomenkielisten lastensatujen saatavuutta sähköisessä muodossa. 

Iltasatu.org on yhdistyksen ylläpitämä sähköinen lastensatufoorumi, johon kootaan suomenkielisiä lyhyitä satuja ja tarinoita sähköisessä muodossa: mukana on sekä tekijänoikeuksista vapaita, osin lyhenneltyjä klassikkosatuja että tekijöiden luvalla julkaistuja poimintoja uudemmista kotimaisista satukokoelmista. Tällä hetkellä foorumilla on lähes 30 satua ja valikoimaa täydennetään koko ajan. 


Sadut voi ladata tablettiin, puhelimeen tai läppärille ilman veloitusta. 

Hanke on syntynyt käytännön tarpeesta: ulkosuomalaiset lapsiperheet ovat kaivanneet virtuaaliseen lastenkirjahyllyyn suomenkielisiä iltasatuja, koska kirjaston tai kirjakaupan palvelut ovat usein liian kaukana tai muutoin vaikeasti tavoitettavissa.

Yhdistyksen toimintaa ylläpidetään apurahoin ja sponsorituella. Sivujen tekniseen toteutukseen on saatu Suomi-seuran apuraha.

Sivuston perustaja Kati Weiss sai idean tammikuussa. Weiss on kahden pienen lapsen äiti ja asuu perheineen Sveitsissä. Hän havahtui huomaamaan, että netissä on kyllä tarjolla yllin kyllin ilmaisia lastenvideoita ja pelejä, mutta lastenkirjallisuutta hyvin niukasti. 


Mukana valikoimassa on klassikkosatuja, mm. H. C. Andersenilta sekä tutut Tuhkimo, Punahilkka ja Prinsessa Ruusunen. Kuvituksen taso vaihtelee, mutta erityistä riemua herättävät Jani Ikosen  tyylipuhtaat kuvitukset Rumaan ankanpoikaseen, Kolme pientä porsasta -satuun  ja Keisarin uusiin vaatteisiin (Ikonen on tehnyt kuvitukset alun perin Papunettiin). 

Nykykirjailijoista ja kuvittajista edustettuina ovat yksittäisillä saduilla Kaarina Helakisa, Hannele Huovi, Myry Voipio ja Timo Parvela, kuvittajinaan Kristiina Louhi, Christel Rönns ja Virpi Penna. Lähiaikoina luvassa on myös Pennan kuvittamana Leena Laulajaisen satu Sininen hirvi, joka on ilmestynyt kokoelmassa  Hopeasarvinen poro, Satuja Lapista (Tammi 2014) sekä satu Ville Hytösen Ötökkämaan tarinoista (Tammi 2014). 

Myöhemmin sivuilla on tarkoitus julkaista myös yhteistyössä SETA:n kanssa sateenkaariperheille soveltuvia satuja. Lukulamppu.fi:ssä Jenni Saarilahden artikkelissa  Weiss peräänkuuluttaa laveampaa sukupuolikuvaa satukirjallisuuteen: 


Tulevaisuuden sadunkertojilta toivon ennen kaikkea uusia räväkämpiä roolimalleja sekä tytöille että pojille: kilttien prinsessojen, rohkeiden prinssien ja ilkeiden äitipuolten joukkoon mahtuisi paljon muitakin uusia arkkityyppejä. Ehkäpä joku innostuisi kirjoittamaan pinkkiin pukeutuvasta Lenni-pojasta tai tytöstä, josta tuli supersankari.
 
Erityisen kiinnostavaa on, että foorumi toivottaa tervetulleiksi myös aivan uudet lastenkirjan tekijät, joilla on sivuston kautta mahdollisuus saattaa työnsä julki ilman painatus- ja markkinointikustannuksia.  

Vastoin rouva Huun epäilyjä iltasatu-foorumi ei ainakaan vielä ole Kati Weissin kertoman mukana hukkunut tarjottuihin teksteihin ja kuvituksiin. Lastenkirjallisuuden omakustantaminen on Suomessa hyvinkin suosittua, ja luulisi, että palveluun suorastaan tulvii sekä tekstejä että kuvituksia, jotka haaveilevat isommasta yleisöstä.

Tällä hetkellä sivustolta löytyy turkulaisen vapaan kirjoittajan ja kuvittajan Tiina Ahoniemen  kuvitukset Pinokkioon ja Todelliseen prinsessaan sekä animaatio- ja videotuotannon parissa sekä graafikkona työskentelevän Iina Kuulan kuvitus Prinsessa Ruususeen.   


Iltasatu-foorumin tiimi päättää yhdessä mukaan valittavista saduista. Valintakriteerinä on kuitenkin, että sekä  teksti että  kuvitus on  laadukasta. 

Weiss kartoittaa parhaillaan mahdollisuuksia hankkia palvelulle taloudellista tukea, jotta kirjoittajille ja kuvittajille pystyttäisiin myös maksamaan julkaisuista korvaus. Hän lupaa myös auttaa tekijöitä apurahojen hakemisprosessissa. 
Kati Weiss on kirjoittanut mukaellut ja lyhennellyt iltasadun mittaan sopivat versiot monista lastenklassikoista, mm. Peter Panista, Pikku Heidistä ja Pinokkiosta.


Ulkomaisina ammattikuvittajina foorumilla ovat mukana klassista sadunkuvitusperinnettä edustava yhdysvaltalainen  Ruth Sanderson , argentiinalainen kirjojen ja animaatiofilmien kuvittaja Sebastian Giacabino sekä latvialainen Liga Klavina, jonka kuvituksissa on art deco –henkisyyttä. Mukana on myös tekijänoikeuksista vapaita klassikkojen alkuperäiskuvituksia Beatrix Potterilta ja Arthur Rackhamilta


Idea on kannatettava, joskin rouva Huu toivoo, että lapset eivät sen paremmin kotomaassa kuin ulkomaillakaan jää pelkästään sähköisen lastenkirjallisuuden varaan. 

Hätävarana iltasatu.org on mainio keksintö, ja siitä on varmasti iloa myös arjen monissa käänteissä, vaikkapa lomamatkoilla, kun on mahdotonta tai vaivalloista kuljettaa joskus painaviakin lastenkirjoja jo ennestään täydessä repussa tai matkalaukussa. 
















maanantai 24. elokuuta 2015

Kuvakirja tuonpuoleisesta hämmentää lapsipsykologiallaan















Jenni Kirves & Annika Hiltunen: Tervetuloa Rauhalaan, 27 sivua, Kustannus-Mäkelä 2015.






Aina välillä rouva Huu lukee lastenkirjoja, joiden äärellä on erityisen hämmentynyt ja miettii sekä tekijöiden että myös kustantajan tarkoitusperiä: onko ihan loppuun saakka mietitty, kuinka kirjan sanoma menee perille, onko valittu tyylilaji toimiva, ja jos, niin kenen ehdoilla.

Jenni Kirves (s. 1977) on historiantutkija ja tietokirjailija, joka on ollut toimittamassa useita sota-aikaa käsitteleviä tietokirjoja. Syksyn toisessa uutuudessa hän on paneutunut Aino Sibeliuksen elämään, (Aino Sibelius: ihmeellinen olento, Johny Kniga 2015).

Tervetuloa Rauhalaan -kuvakirjan pontimena on ollut – esilehden omistusten mukaan, sisaren kuolema ja toisaalta halu kertoa omalle lapselle lapsentajuisesti kuolemanjälkeistä elämästä.

Onni-pojan vanhemmat riitelevät jatkuvasti ja poika pakenee kodin ahdistavaa tunnelmaa huoneeseensa.

--- tänään riita oli tavallista pahempi. Äidin huutaminen ja isän mököttäminen olivat alkaneet jo aamulla, ja Toivo saattoi tuntea kuinka kodin ilma ympärillä muuttui niin painostavaksi, että oli jo vaikea hengittää. Äidin suusta pulppuavat ”Miksi sinä aina… ja mikset sinä ikinä…” Ja isän mykkä hiljaisuus tuntui sekin kiljumiselta. Toivon korvia särki niin, että hän upotti päänsä syvälle tyynyyn. 
Toivo toivoo, että voisi lentää kodin ikkunasta niin kuin äidin ulos paiskaama isän kännykkä: hän toivoo ”saavansa siivet  selkäänsä ja lentävänsä sen lailla kauas, kauas pois.”

Toivo nousee sinisiä portaita lastenhuoneesta ylös  Rauhalaan. Paratiisimaista
tunnelmaa tehostavat  yltäkylläisesti kukkivat eksoottiset kasvit. Annika Hiltusen
kuvitusta Jenni Kirveen tekstiin kuvakirjassa Tervetuloa Rauhalaan (Kustannus-Mäkelä 2015). 

Toivo löytää huoneensa perältä ylöspäin nousevat portaat, jotka hehkuvat outoa valoa. Empimättä hän lähtee kipuamaan portaita ylös.

--- portaat tuntuivat jatkuvan korkeuksiin, aina taivaaseen saakka. Eivätkä askeleet tuntuneet enää lainkaan raskailta. Kaikki Toivon otsan huolirypyt sulivat sitä mukaa kun hän nousi ylemmäksi. Toivo ei ollut tiennyt, että elämä voisi tuntua näin helpolta. Kaikki huoli ja murhe näytti ikään kuin leijailevan ulos hänestä untuvaisenkevyen, hopeanhohtoisen tomun lailla.

Tyynen ja Toivon kohtaaminen tuo mieleen ikonimaalauksesta ja klassisesta maalaustaiteestakin tutun madonna ja lapsi -asetelman. Annika Hiltusen kuvitusta Jenni Kirveen tekstiin kuvakirjassa Tervetuloa Rauhalaan (Kustannus-Mäkelä 2015). 
 


Ylhäällä, Rauhalassa, Toivo kohtaa kauniin naisen, Tyynen, joka tosin itse hivenen ristiriitaisesti kutsuu itseään nauraa käkättäen vanhaksi harpuksi.

”Me asukkaat kutsumme tätä Rauhalaksi, mutta siellä teillä Tämänpuolisessa tätä paikkaa on nimitetty niin monilla nimillä, etten jaksa kaikkia muistaakaan. Jotkut kutsuvat tätä Taivaaksi, toiset Paratiisiksi, joillekin tämä on Ikuinen Puutarha, joillekin Tuonpuoleinen ja joillekin Nirvana. Ja on tätä joskus kauan sitten Yliseksikin kutsuttu”, Tyyni kertoi. 

Tällä aukeamalla Annika Hiltusen digitaalinen maalauspensseli on lähimpänä naivistista taidetta kuvatessaan Rauhalan rikkumatonta idylliä. Annika Hiltusen kuvitusta Jenni Kirveen tekstiin kuvakirjassa Tervetuloa Rauhalaan (Kustannus-Mäkelä 2015).  

Rauhalassa asuu ”henkäyksen kevyttä ja surutonta väkeä, joilta kaikki tuskat, kivut ja ahdistukset on poistettu”. Aikuiset pääsevät sinne vasta kuoltuaan, mutta lapset, joilla on paljon huolia pääsevät sinne vierailulle lieventämään pahaa oloaan ja keräämään voimia.


Äidin nuopea ilme ja isän lyykähtänyt ja epätoivoa ilmentävä asento nykyhetkessä
eivät lupaa hyvää, mutta Toivo päättää silti havahduttaa vanhempansa, keinolla millä hyvänsä. Annika Hiltusen kuvitusta Jenni Kirveen tekstiin kuvakirjassa Tervetuloa Rauhalaan (Kustannus-Mäkelä 2015).  


Tyyni johdattaa Toivon vesiputouksen läpi takaisin todellisuuteen, jossa poika voi nyt tarkkailla vanhempiensa tilannetta näkymättömänä. Vanhemmat jurottavat edelleen toisilleen. Toivo tempaa pöytäliinan vanhempiensa kyynärpäiden alta nopealla riuhtaisulla pois ja havahduttaa näin aikuiset jumituksestaan. Toivo palaa vielä takaisin Rauhalaan ja saa Tyyniltä kehuja reippaasta toiminnastaan. Tyyni lupaa, että poika voi uniensa välityksellä tulla koska tahansa käymään Rauhalassa.

Tämän jälkeen poika palaa takaisin kotiinsa omaan sänkyynsä nukkumaan. Tällä välin vanhemmat ovat havahtuneet pojan poissaoloon ja huolestuneet. He tulevat Toivon sängyn ääreen ja lupaavat lähteä seuraavana päivänä lennättämään uutta,  isän hankkimaa leijaa, jonka riikinkukkokuvio muistuttaa pojan Rauhalassa nähnyttä uhkeaa lintua.

Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieli (1973) nostatti ilmestyessään suurta kohua. 

Korppu-poika ja hänen isoveljensä Joonatan päätyvät elävien ihmisten Ruusulaaksosta ankaran taudin ja tulipalon jälkeen ensin Kirsikkalaaksoon, joka sijaitsee Nangijalassa, rauhan ja hyvän olon maassa. Nangijala on kuitenkin sekin välivaihe, josta siirrytään Nangilimaan, lopullisen kuoleman maahan. Aikalaiskeskustelussa mietittiin, onko oman hengen riistämiseksi tulkittava veljesten siirtyminen Nangilimaan oikeutettua lastenkirjassa.

Tervetuloa Rauhalaan -kuvakirjan suurimpana ongelmana on arkisen perhe-elämän ja sadunomaisen fantasian rinnakkain asettaminen Lindgrenin saturomaania suorasukaisemmalla tavalla. Kuvakirjan romanttisella kuvastolla kyllästetty vertauskuvallisuus ei mielestäni toimi ja antaa jopa ratkaisumalleillaan turhaa toivoa omassa arjessaan kamppailevalle lapselle. Kuka meistä ei haluaisi välillä unohtaa kaikki arjen ahdistavat asiat ja maalliset murheet. Kuvakirjan tarina toki kannustaa ratkaisemaan asiat, mutta sen ratkaisutavat ovat lapsen näkökulmasta varsin viitteellisiä.  Tosielämässä asiat eivät muutu pöytäliinoja riuhtaisemalla, vaan sen pyöreän pöydän äärellä on istuttava yksissä tuumin kerta jos toinenkin.


Kuvakirjan problematiikka korostuu nimenomaan hyvin dekoratiivisen, ornamentiikaltaan piripintaan täytetyn kuvitustyylin vuoksi. Kuvitus  ikään kuin johtaa harhaan sekä kirjaa lapselle valitsevan aikuisen että lapsen. 

Mieleen tulee Enna Airikin kaksi kuvakirjaa, Haavemaa ja Korppipäinen mies (Karisto 2012 ja 2013), jotka on kuvitettu romanttisella art nouveau -tyylillä, mutta tekstit käsittelevät rankkoja aiheita, pienen lapsen kuolemaa ja lapsen hyväksikäyttöä.

Kirjan kuvittaja, Joensuussa asuva  Annika Hiltunen on graafikko ja kuvataiteilija, jonka värikylläinen tyyli on entuudestaan tuttua mm. Paletin julkaisemista postikorteista ja Iittalan naivistinäyttelystä.  

Rauhala-kirjan kuvitus on Hiltusen ensimmäinen kuvakirjaprojekti. Täyteen pakattu kuvitus tuo mieleen paitsi Klaus Haapaniemen tyylin niin myös kansallisromanttisen muotokielen. Kuvitus on omassa tyylilajissaan sanomattoman kaunis. Rajanveto  kitschin ja taiteen välillä on – kenties jopa tietoisesti ? – hyvin häälyvä. 

Henkilöhahmot ovat raskasluomisia ja olemukseltaan surumielisiä. Ja silti Hiltusen tyyli ammentaa myös tunnerekisterin toiseen ääripäähän sijoittuvasta,ns. sydämen taiteesta eli naivismista. Kirjan värikylläisen kuvituksen on kenties ajateltu softaavan vaikeaa aihetta, mutta lopputulos on ainakin minun silmissäni vähän falski ja vastaavassa tilanteessa tosielämässä olevan lapsen kannalta peräti harhaanjohtava.


Elämän ja kuoleman dilemmasta puhutaan nykylastenkirjoissa melko yleisellä tasolla. Tuonpuoleisen elämän työstäminen näkyy lähinnä uskonnollisten kustantamoiden tuotannossa. 

Yksi hienoimmista, jokaisen omaa elämänkatsomusta viisaasti kunnioittavista kuvauksista löytyy Riitta Jalosen ja Kristiina Louhen kuvakirjasta Tyttö ja naakkapuu (Tammi 2004). 

tiistai 18. elokuuta 2015

Joka ilta kun lapsi sammuu...















Carl-Johan Forssén Ehrlin: Kaninen som så gärna ville somna. En annorlunda godnattsaga, 32 sivua, Ehrlin förlag 2011. 






Rouva Huu huomaa lukevansa uutisia nykyisin erityisen valppaana ja jo valmiiksi vähäsen ärhäköityneenä painittuaan pari vuotta 0-12-vuotiaiden lasten kirjallisuuskasvatuksen parissa.


Hesarin digilehdessä ja alun perin The Telegraphissa julkaistussa uutisessa kerrottiin  ruotsalaisen psykologin, johtajuuskouluttajan ja kielitieteilijän Carl-Johan Forssén Ehrlinin (s. 1978) omakustanteena vuonna 2011 julkaisemasta lastenkirjasta. Keväällä 2014 kirja käännettiin englanniksi ja nyt The Rabbit Who Falls Asleep -kirja on yltänyt verkkokauppa Amazonin myydyimmäksi kirjaksi sekä Yhdysvalloissa että Iso-Britanniassa, jopa ylittäen Harper Leen uutuuden Go Set a Watchman.

Roger-jänis  on väsynyt, mutta ei saa unen päästä kiinni. Roger lähtee emonsa kanssa vierailemaan Setä Haukotuksen (engl. Uncle Yawn) luokse. Matkalla ne tapaavat unisen etanan ja viisaan raskasluomisen pöllön, jotka kumpikin antavat jänikselle neuvoja nukahtamiseen. Lopuksi Setä Haukotus ripottelee unihiekkaa Rogerin päälle... ennalta arvattavin seurauksin.

Tekijä kertoo käyttäneensä lapsipsykologiaa: tarinassa annetaan lapsen alitajunnalle nukahtamiseen kannustavia vihjeitä. Kirjassa käytetään toistuvaa lauserakennetta ja unettaviksi tulkittavia sanavalintoja.  Vanhempia ohjeistetaan myös  kirjaa lukiessa haukottelemaan tasaisin väliajoin, korostamaan tiettyjä sanoja sekä lukemaan kursiivilla kirjoitetut sanat hitaalla ja rauhallisella äänellä. Kirjassa on toki myös kuvitusta, mutta lapsia kannustetaan keskittymään vain kuunteluun. Kirjan voi kuunnella Youtube-videona.  Videosta käy ilmi, että kirjan idea todellakin jäljittelee hypnoosia.

Kirjan voi tilata myös ilmaisena e-kirjana.

Ehrlin sai idean automatkalla. Hän herätti nukkuvan äitinsä ja kertoi innoissaan ideastaan. Idean kypsyttely – tai julkaisukanavien kartoitus? – kirjaksi kesti kuitenkin lähes kolme vuotta. Hän päätyi kustantamaan kirjan itse, sillä hänen havaintojensa mukaan Ruotsissa on selvä trendi saavuttaa paras menestys omakustanteena.

Tekijän kotisivuilta löytyy ylistäviä arvioita teoksesta: "Aiemmin lapsen nukutus kesti kahdesta kolmeen tuntiin, ja nyt sama tapahtuu 12 minuutissa! Mikä helpotus." 

Youtube-videossa kirjan lukeminen verkkaisella, unettavalla äänellä kestää peräti 35 minuuttia, joten lapsi jää osattomaksi isosta osasta tarinaa! 

Kirja on tekijän mukaan levinnyt kulovalkean tavoin lapsiperheiden keskuudessa. “Tämä on jotain uutta, uudentyyppinen iltasatu, jossa psykologia, iltasatu ja hyvät tarkoitukset kohtaavat toisensa. Toivon sydämeni pohjasta että iltasatuni auttaa lapsia rentoutumaan ilta-aikaan ja että perheet löytävät tasapainon elämäänsä”.

Kirjasta  on ilmestynyt englannin lisäksi käännökset myös ranskaksi, saksaksi, portugaliksi, espanjaksi ja italiaksi, ja lisää käännöskieliä on vireillä. Kustantajat eivät ole onnistuneet liehittelyistään huolimatta puhumaan Ehlrininä puolelleen: onhan hän luonut menestyvän konseptin, johon ei kustantajia tarvita!

Ilmiö on kiinnostava ja kertoo paljon tästä ajasta ja sen oikuista. Sosiaalisella medialla on tällaisen megamenestyksen luomisessa iso merkitys.

Rouva Huu ei ole kirjaa saanut nähdäkseen, mutta ulkoasu ja kuvitus, jonka on tehnyt tiettävästi suomalaistaustainen Irina Maununen,  antavat luvalla sanoen hyvinkin amatöörimäisen vaikutelman.  

Jäniskirjan maailmalla aiheuttama buumi kertoo rouva Huun mielestä jotain aika karua pikkulasten vanhempien suhteesta paitsi lapsiin niin myös lastenkirjallisuuteen. Iltaisin, kun vanhemmat haluaisivat viettää laatuaikaa keskenään, lapsi koetaan häiriötekijäksi, josta halutaan päästä mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti eroon. Sadat tuhannet vanhemmat riehaantuvat, kun heille markkinoidaan kirjaa, joka takaa, että aiemmin vaivalloinen, pitkällinen ja hermoja raastava nukutusrituaali lyhenee oleellisesti.

Onko ihmisiä nykyisin todellakin näin helppo vetää höplästä ja jekuttaa ja siitä sukeutuu ihan maailmanlaajuinen ilmiö?

Sillä eihän iltasadun ensisijainen tarkoitus ole nuijanukuttaa lasta kesken lukemisen, eihän? 

Iltasadun tehtävä on toki rauhoittaa lasta ennen nukkumaan menoa, mutta maksimaalisen taidenautinnon takaamiseksi on hyvä lukea monipuolisesti erilaisia tarinoita tai sitten ottaa pidempikestoinen paksu saturomaani, josta riittää iloa pidemmäksi aikaa. Iltasaturituaalin tarkoituksena on myös nauttia lapsen ja  aikuisen yhteisestä  (sic!) laatuajasta.  Sadun, tarinan tai kuvakirjan kupeessa on hyvä tilaisuus jutustella myös päivän kuulumisia ja mieltä askarruttavia asioita.  

Eniten rouva Huuta askarruttaa Ehrlinin kirjan pauloihin joutuneiden vanhempien lasten kohtalo: joutuvatko lapset nyt kuuntelemaan illasta toiseen tätä samaa pitkäveteistä ja lukukertojen lisääntyessä yhä ennalta arvattavammaksi muuttuvaa stooria? Tutun sanonnan mukaan tosin vaihtelu virkistää, joten vanhassa vara parempi? Eikö tässä ennen pitkää ole vaarana, että aikuinen nukahtaa jopa ennen lasta? Kuka vastaa sen jälkeen lapsen turvallisuudesta? 

Lukijapalautteessa tosin annetaan käypä neuvo: kirja toimii myös unettomuudesta kärsiville aikuisille! 

Tässä vielä rouva Huun villi vinkki suomalaisille äänikirjamarkkinoille: jospa tehdään hyvistä, laadukkaista, kotimaisista iltasaduista äänikirja, jossa vaikkapa Vesa Vierikko tai Seela Sella lukevat unisella nunnutusäänellä satuja?

Ei vaiskaan, luettakoon Suomen kodeissa vastaisuudessakin laajalla otoksella laadukasta lastenkirjallisuutta, laidasta laitaan.


maanantai 17. elokuuta 2015

Iloa uudesta kirjasta, osa 7: Selkeää laatua







Päivi Heikkilä-Halttunen (toim.): Panttivanki ja muita kertomuksia, selkomukautus Ari Sainio, kuvittanut Jussi Kaakinen,  opettajan verkkomateriaali Saara Kylmänen, tuottaja Salla Peltola, 236 sivua, Opetushallitus 2015.



Tämän kirjan puolesta on ilo puhua.

Ensinnäkin siksi, että näistä kirjoista on tällä hetkellä HUUTAVA pula. Ja toiseksi sen vuoksi, että hanke on ollut minulle henkilökohtaisesti näköalojani avartava ja osin haastavakin. Kun Salla Peltola otti Opetushallituksesta toissa keväänä yhteyttä ja esitteli hankkeen, olin ensin vähän empiväinen. Miksi selkomukauttaa jo ilmestyneitä novelleja, tarinoita ja kertomuksia, eikö olisi helpompi tilata tietyistä aiheista uusia ja alun perin selkokielelle tehtyjä tarinoita?
Kokoelma on kohdennettu ensisijaisesti yläkouluikäisille tukea tarvitseville oppilaille sekä S2-oppilaille.

Tekstien valinnassa on ajateltu erityisesti niitä, joille kirjaan tarttuminen on syystä tai toisesta vaikeaa. Heillä voi myös  olla erilaisia kieleen, keskittymiseen tai muita lukemiseen liittyviä vaikeuksia. Kokoelman kohderyhmää ei kuitenkaan haluttu napittaa liiaksi: siksi se sopii myös ns. tavallisille nuorille, jotka eivät innostu tai viitsi tai jaksa lukea perinteisiä nuortenkirjoja.
Minulle oli – muutamia nuorten selkokirjoja aiemmin arvostelleena – erityisen tärkeää, että tässä kokoelmassa myös kuvitus olisi linjassa eturivin tekstin tekijöiden tarinoiden laadun kanssa. 
Lasten ja nuorten selkokirjojen kuvitus on harmillisen usein tehty – kiireen, tiukan budjetin tai muiden syiden vuoksi – hutaisten tai amatöörimäisesti. Kaikissa selkokirjoissa ei ole kuvitusta sisäsivuilla lainkaan, mutta jos jo kansikuvakin viestii, että kustantajakaan ei oikein itsekään usko teoksen vetovoimaan, niin kuinkas sitten kriittinen nuori lukija saataisiin kiinnostumaan teoksesta?
Riemuksemme saimme Jussi Kaakisen innostumaan hankkeesta.  Jussilta tilattiin kuhunkin tarinaan yksi nelivärinen kuva, joka sijoitettiin heti alkuun, ikään kuin sisäänheittäjäksi tarinaan. Kuvituskuva paljastaa jotakin tarinan kannalta olennaista tai herättää kiinnostuksen tarinan lukemiseen. Jussi lähetteli meille keväällä nähtäväksi luonnoksia. Jussin ajatuksia tästä hieman erilaisesta kuvitustilauksesta on luettavissa Napa Agencyn sivuilta.
Toissa kesänä luin ristiin-rastiin nuorille kirjoitettuja novelleja. Yllättävän monet 1990-luvulla ja osin viimeisen 10 vuodenkin säteellä  novelleina, stooreina, kertomuksina ja tarinoina julkaistut lyhyehköt tekstit vaikuttivat jo auttamattoman vanhanaikaisilta. Vuoropuhelu tai miljöön kuvaus tai asennemaailma aiheuttivat paikoitellen hankausta.  
Iso yllätys minulle oli, että monet Asko Martinheimon aikanaan niin mestarilliset novellit eivät istuneet enää nykynuoruuden kehykseen. Mutta olen hurjan iloinen, että mukaan saatiin kuitenkin Martinheimon "Kidukset", absurdi perhetarina, johon Jussi Kaakinen teki huiman hienon kuvituksen. Haastavaa oli myös löytää raflaavia, rankkojakin tarinoita. 
Pelkoni siitä, että tarinoita ei olisi riittävästi valittavaksi asti osoittautui pian turhaksi. Kun kesän mentyä kävimme Salla Peltolan kanssa ehdokkaita läpi, niistä oli helppo ryhmitellä erilaisia teemoja: mm. nuoren arkipäivää, rakkautta, kauhua ja absurdia.

Kokoelmaan valikoitui lopulta yhteensä 34 tarinaa. Mukana on tekstejä Tuula Kallioniemeltä, Kari Levolalta, Ritva Toivolalta ja Marja-Leena Tiaiselta, jotka ovat aiemminkin kirjoittaneet selkotekstejä nuorille. Kallioniemen Häkki on itse asiassa alunperinkin kirjoitettu selkomuotoon, mutta sitä stilisoitiin hieman kohderyhmää paremmin kiinnostavaksi. 
Mukana on Kari Hotakaisen yhä lyömättömästä Näytän hyvältä ilman paitaa –kokoelmasta (WSOY 2000) tarinat "Koukku",  "Mikään ei ole niin likaista kuin mielikuvitus" (nimellä Likaista työtä) ja "Pizzeria vuonna 2037". Lisäksi tekstejä on  Sari Peltoniemeltä, Karo Hämäläiseltä, Terhi Rannelalta, Salla Simukalta, Mika Wickströmiltä, Hannele Huovilta, Tapani Baggelta, Jukka Laajarinteeltä, Anneli Kannolta ja  Riku Korhoselta.
Tekstejä luetettiin vielä kokoelman muokkaamisvaiheessa Helsingin Naulakallion koulun erityisopettajan, Ulla Korhosen, oppilailla. Jännän äärellä oltiin tänä keväänä, kun Sallan kanssa tapasimme  Mainingin koulun maahanmuuttajaoppilaita, jotka olivat kouluremonttiaan paossa Espoon Saunalahden koulun väistötiloissa. 
Kulttuuritaustoiltaan ja  suomen kielen taidoiltaan  monenkirjava joukko yläkouluikäisiä nuoria oli opettajiensa kanssa tutustunut kokoelmaan valittuihin teksteihin, jotka selkokielistäjänä kouliintunut Ari Sainio oli jo selkomukauttanut.  Tapasimme ensin opettajat ja tämän jälkeen nuoren testiryhmän. Opettajat olivat hieman empiväisiä sen suhteen, kuinka paljon nuoret olivat saaneet teksteistä irti. Ehkä vika oli kiireessä tai  annettujen tehtävien seikkaperäisyydessä? Sillä kun pyysimme nuoria omasanaisesti kertomaan heidän lukemiensa tarinoiden teemoista, he olivat mielestäni erinomaisesti sisäistäneet niiden ytimen. Sukupuolierot korostuivat – ehkä myös johtuen kasvatukseen liittyvistä kulttuurikoodeista – poikien eduksi: pojat olivat aktiivisempia osallistumaan keskusteluun. Olin hämmästynyt siitä, kuinka hyvin nuoret osasivat referoida muutamien pitkien ja rakenteeltaan kiemuraistenkin tarinoiden juonenkäänteitä.
Opettajan verkkomateriaalin kirjallisuusaiheiset tehtävät on tehnyt S2-opettaja Saara Kylmänen.Sieltä löytyvät mm. kirjallisuusaiheisia tehtäviä ja lyhyet referaatit tarinoista. Oppaan kupeeseen on tarkoitus tehdä kokoelman tarinoista myös äänikirja syksyn 2015 aikana. 
Opettajan oppaasta löytyy lisäksi tietoa teoksesta, siihen valituista kaunokirjallisista tekstikatkelmista ja niiden kirjoittajista. Jokaiseen tekstikatkelmaan on laadittu kertomuskohtaisia tehtäviä, joita voi hyödyntää osana oppitunteja ja kirjallisuuden opetusta. Lisäksi opas sisältää yleisiä, kaikkiin teksteihin sovellettavia analysointitehtäviä sekä erityisesti suomea toisena kielenä opiskeleville oppilaille suunnattuja tehtäviä.  

Teoksen näytesivuihin voi tutustua täällä 
Rouva Huu kiittää lämpimästi kaikkia hankkeessa mukana olleita, erityisesti Opetushallituksen tuottajaa, Salla Peltolaa. 

Toivottavasti Panttivanki ja muita kertomuksia päätyy myös kirjastoissa nuortenosastolle kaikkien nuorten saataville.