torstai 26. marraskuuta 2015

Meitä on moneen junaan
















Finlandia Junior -palkinnon sai hetki sitten Helsingin Kansallisteatterissa järjestetyssä  ensimmäisessä Finlandia-palkintojen tripla-julkistustilaisuudessa Nadja Sumanen  nuortenromaanistaan Rambo (Otava 2015).


Rambo on tekijänsä vahva esikoinen, joka seuloontui aiemmin voittajaksi myös Otavan nuortenromaanikilpailussa.

Ylen ykkösen Kulttuuricocktail-ohjelmassa  eilen keskiviikkona haastateltu Sumanen ihmetteli päähenkilö-poikaan, Ramboon, mediassa ja muissa nostoissa lyötyä ADHD-leimaa, sillä kirjassa ei suoraan sanota pojan ”kärsivän” tästä nelikirjaimisesta diagnoosista. 

Sumanen ei ole omien sanojensa mukaan halunnut kirjoittaa ERITYISnuoresta, ja kokeekin hämmennystä, että Ramboa on nyt liiaksi diagnoosilaputettu.

Rambo itse miettii leimaansa tähän tapaan: 

Tunsinko olevani erilainen? En tuntenut. Minä olin. Siksi kai koulu meni alkuun niin kuin meni. En pysynyt penkillä vaan pyrin valumaan sen alle. 

Päiväkodissa ja koulussa Rambo on läpikäynyt monia hyväätarkoittavia hoitomenetelmiä:  Muksu-oppia, Kiva-tunteja, Sopu-päiväkirjoja, syyseuraussuhdekuvia ja aggressionhallintaa.

Oikeastaan sekä Rambon että hänen yksinhuoltajaäitinsä kohtaloksi on koitunut hyvää tarkoittavien ulkopuolisten tahojen mönkään menneet väärät diagnoosit. 
Äidin pitkäaikainen, psykoosiksi äityvä masennuskin saa nimittäin lopulta lääketieteellisen ja lääkkeillä korjattavan selityksen.

Kulttuuricocktailin haastattelussa Sumanen pohti, kertooko tämä leimaamisen tarve jotakin tästä ajasta; koemmeko, että  hämmentäville asioille on helpottavaa antaa nimiä, joiden kautta ilmiöitä, erityispiirteitä, ominaisuuksia on ikään kuin helpompi myös käsitellä.

Naistenlehtien, perhelehtien ja vauvalehtien henkilöhaastatteluissa vakava sairaus, diagnoosi tai rankat elämänkokemukset ovat valtavirtaa. Seesteinen ihminen ilman mitään havaittavaa rosoa ei ketään näytä kiinnostavan. 

Sumasen Ramboa tekee mieli verrata Mark Haddonin Yöllisen koiran merkilliseen tapaukseen, jossa päähenkilön Asperger sai  niin ikään kirjailijan alkuperäistä ajatusta laajemman noston kirjallisessa julkisuudessa.

Muistan hyvin, että lukiessani  Haddonin kirjan  Terhi Leskisen suomennoksena vuonna 2003, ajattelin, että päähenkilön tempoilu ja äkilliset mielenilmaisut voisi tulkita kenen tahansa murrosikäisen ns. normaaliksi kasvukuohaksi.

Kymmenen vuotta myöhemmin, 2013,  näin romaanin pohjalta tehdyn näytelmäversion National theatren livescreen-lähetyksenä  Haddonin teoksen dramatisoinnin The Curious incident of the dog in the night-time ja heti sen perään Tampereen Työväen Teatterin tulkinnan, jossa Jyrki Mänttäri näyttelee Christopherin  roolin vahvasti. Niissä päähenkilön Asperger-piirteet on kirjoitettu enemmän näkyviin myös visuaalisesti ja liikekielen kautta. 

Tampereen Työväen teatterissa näytelmän käsiohjelman kupeessa oli esillä ja ostettavissa myös Aspergerin syndroomasta kertovia kirjoja. 


Niin sanottujen erityisnuorten nostaminen lasten- ja nuortenkirjallisuuden päähenkiöiksi on toki myös selitettävissä sillä, että lapsia diagnosoidaan nykyisin aikaisempaa herkemmin ja varhaisessa vaiheessa. Myös tutkimustietoa on tarjolla entistä enemmän ja tietoa tuotetaan nopeasti myös popularisoituun muotoon, johon  kirjailijoiden on helppo tarttua.

Sumanen on toimintaterapeutin työssään arvatenkin kohdannut näitä Rambon sielunsiskoja ja -veljiä, ja hän on eittämättä ammentanut asiantuntemusta omasta työstään. 

Rambo – diagnoosin kera tai sitä ilman – ei kuitenkaan ole mikään uusi ilmiö kotimaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden valtavirrassa.   

Lukuisilla 2000-luvun nuortenromaanien tyttökirjasankareilla on paniikkihäiriö.  

Maria Aution Varjopuutarhan (Karisto 2014) päähenkilötytössä on autismin piirteitä. 

Marianne Kulmalan Saku, spesiaalilapsi- ja Rufus, spesiaalilapsi - selkokirjoissa (Aivoliitto 2014 ja 2015)  kerrotaan ADHD:sta ja Touretten syndroomasta pienten päähenkilöpoikien ominaispiirteinä.  

Marika Uskalin lasten- ja varhaisnuortenromaani  Pietari, Nella ja kulmakunnan kauhu (WSOY 2006) kertoo ADHD-pojasta, joka aiheuttaa vipinää kaveriporukkaan edesottamuksillaan.

Erityisherkkyyttä on käsitelty Sari Peltoniemen tarinassa Tyttö, joka ei halunnut tietää (sis. tarinakokoelmaan Ainakin tuhat laivaa, kertomuksia täältä ja muualta, Tammi 2005).  

Briitta Hepo-ojan Siilin kuolema -nuortenromaanin (Myllylahti 2015) päähenkilöpojan herkkyys hämmentää uraohjusäitiä, ja äiti rauhoittuu vasta, kun hän keksii antaa pojalle erityisherkän lapsen diagnoosin.   

Kaija Juurikkalan lastenromaanissa Aada ja pimeyden lapset (WSOY 2007)  päähenkilötyttö on niin ikään herkkä, puhumaton ja kenties autistinen.

Näiden erityislasten ja -nuorten keskellä välillä tuntuu siltä, että ihan lattea peruslapsuus- ja nuoruus, jota ei ole laputettu mitenkään, alkaa olla jo tuiki-harvinainen.

Toisaalta: näillä kirjoilla voi aina olla erityisnuorille itselleen terapeuttinen ja jopa voimaanuttava merkitys: kun he lukevat kirjan jostakin kaltaisestaan nuortenromaanin keskeisenä toimijana, se antaa heille vertaiskokemuksen ja uskoa siihen, että vaikeidenkin vastusten jälkeen voi elämästä selvitä hengissä. 

Ja niinhän käy myös Sumasen Rambolle. Kesästä maalla tulee eheyttävä ja monin tavoin kasvattava kokemus.


Mutta mutinat sikseen. 

Sumasen Rambo on täysipainoinen, kieleltään nautittavan vivahteikas ja ihmiskohtaloissaan iholle tuleva esikoisromaani oikullisesta nuoruudesta. 

Suomen Viron Institutiin johtajan, Anu Laitilan, valintaa voi pitää onnistuneena. Laitilan palkinnonjakotilaisuudessa pitämä puhe osui sekin hyvin maaliinsa.

Hyvästä on helppo pitää. 

Yleisradion Kulttuuricocktail-ohjelmassa 5.-6.-luokkalaisten koululaisten  varjoraadissa Rambon päihitti hiuksen-hienosti Tuula Kallioniemen Pako



Olen arvioinut Rambon Helsingin Sanomiin.  

Lastenkirjahylly onnittelee lämpimästi Nadja Sumasta. 

Ja tässä yhteydessä erityiskiitoksen ansaitsee myös kirjan vangitseva Jaakko Ollikaise kansikuva.  


Muokattu 3.10.2017, lisätty tieto kansikuvan tekijästä. 

maanantai 23. marraskuuta 2015

Kaikki eivät pidä hämärän-hyssystä










Mila Teräs & Karoliina Pertamo: Hämärinkäinen, Karisto 2015. Kansikuvan suunnittelu Carlos da Cruz.




Lastenkirjallisuus rakastaa asioiden inhimillistämistä ja personoimista. Myös kansanperinteessä luonnon ilmiöitä ja asioita selitetään usein erilaisten haltioiden kautta.

Mila Teräs ja Karoliina Pertamo ovat tehneet suomalaista kansallisidentiteettiä puhuttelevan kuvakirjan talven hämärästä. 

Kenties joku lapsi saa myös tästä kirjasta helpotusta pimeän pelkoon, kun hämäryys selitetään pääosin sympaattisten olentojen aikaansaamaksi.

Hämärinkäinen on pieni olento, jolla oli sininen nuttu ja hiljaiset, harmaat huopikkaat. 
 Sen tehtävä oli kutoa kangaspuillaan hämärää. Kutoessaan se lauloi ihmisille ja metsän eläimille hämäränhyssylaulujaan. 
 Hämärä nukutti metsän puut. Se peitteli lempeästi talot ja katulyhdyt. Hämärä toivotti hyvää yötä myös auringolle.

Hämärinkäisen tehtävänä on peitellä maisema hämäränpeittoon ja laulaa
ihmisille hämäränhyssylauluja. Karollina Pertamon kuvitusta Mila Teräksen tekstiin kuvakirjassa Hämärinkäinen (Karisto 2015).

Yön hämärässä uurastetaan: yöntekijöiden ompelukoneet surraavat, kun ne ompelevat taivaalle tummaa samettia. Toisaalla Tähtiset takovat uusia tähtiä yötaivaan laskoksiin ja Kuunkierittäjät vierittivät kuuta taivaalle. 

Mila Teräksen teksti on jälleen tavattoman runollista ja sen vahvuus todentuu parhaiten ääneen luettuna.

Metsän hämärään ja työteliääiseen idylliin tulee kuitenkin särö. Kukkakauppias Keikanderin bisneksille hämärä ei ole hyväksi, sillä kukkaväki nukkuu hämärän tullen eikä neulo kukkiin terälehtiä. 

Kukkakauppiaalla on katalat aikeet, mutta sekään ei ole olemukseltaan järin
pelottava hahmo. 
Karollina Pertamon kuvitusta Mila Teräksen tekstiin kuvakirjassa Hämärinkäinen (Karisto 2015). 


Keikander  rikkoo Hämärinkäisen kangaspuut ja vangitsee sen ja  sulkee syvälle maan alle.

Ihmiset eivät kiireeltään ja jouluvalmisteluiltaan edes havaitse hämärän puuttumista, sillä räikeät jouluvalot palavat yötä päivää ja estävät pimeän tulon.


Tavallisen arkimaailman valoisuus ja kiire suorastaan hyökyy silmille ja toimii
näin hyvänä kontrastina hiljaiselle hämärälle. 
Karollina Pertamon kuvitusta
Mila Teräksen tekstiin kuvakirjassa 
Hämärinkäinen (Karisto 2015). 


Tarina on tempoltaan rauhallinen ja se kääntyy tietysti ennalta arvattavasti onnelliseen loppuun. Kädentaidot korostuvat sekä tekstissä että kuvituksessa, ja metafora sopiikin hyvin, sillä myös käsitöiden tekemisessä turha kiire ja hoppu eivät ole hyväksi.


Kuvakirja on yksi kuudesta Finlandia Junior -ehdokkaasta. 

Mila Teräs ja Karoliina Pertamo olivat myös viime vuonna Finlandia Junior –ehdokkaina hyvin samantyyppisellä kuvakirjalla Olga Orava ja metsän salaisuudet (Lasten Keskus 2014). Sattuman summana kaksi eri raatia poimi kuvakirjatarjonnasta perättäisinä vuosina samojen tekijöiden kuvakirjan. 

Ajattelen, että Finlandia junior -palkinnon ehdokasasettelun yksi ulkokirjallinen tavoite on esitellä myös lasten- ja nuortenkirjallisuuden ja sen tekijöiden monipuolisuutta, ja tämä tavoite ei nyt samojen tekijöiden ehdollepanon kautta pääse toteutumaan. 

Karoliina Pertamo on kehittänyt 2000-luvulla tunnistettavan tyylin ja ilmaisun, jossa väreillä, muodoilla ja persoonallisilla eläinhahmoilla on iso rooli.

Kiinnostava typografinen yksityiskohta ovat jokaisella aukeamalla tai sivulla kirjaimista lähtevät ”langanpäät”. Tehoste on veikeä, mutta jokaisella aukeamalla käytettynä se syö ilmaisuvoimaansa.

Onkohan mattapintainen paperi vähän syönyt kuvituksen väriskaalaa ja latausta?



Hämärinkäinen olisi jouluteemansa takia sopinut mainiosti myös ensi viikolla jälkeen alkavassa Lastenkirjahyllyn perinteisessä joulukirjakalenterissa esiteltäväksi. 



Kaikki Kirjasäätiön jakamat Finlandia-palkinnot jaetaan torstaina Kansallisteatterissa yhteisessä palkintojen jakotilaisuudessa.

torstai 19. marraskuuta 2015

Puiden ja siivekkäiden kohtaamisia, tarinan saat sepittää itse!












Emmi Jormalainen: Puu, 32 sivua, Studio Panama 2013.








Rouva Huu on aina tuntenut viehtymystä tekstittömiin kuvakirjoihin, jotka antavat lapselle mahdollisuuden sepittää itse tarina mieleisekseen.

Kuvat stimuloivat mielikuvitusta ja antavat tilaa omien juoniaihioiden kehittämiseen. Suomen lastenkirjamarkkinat ovat pienet, ja niinpä kustantajat eivät oikein näytä uskovan tällaisten kirjojen menekkiin.

Kokeiluita tähän suuntaan on kuitenkin tehnyt Hannamari Ruohonen Eläinten kaupunki- kuvakirjasarjassaan (WSOY 2007–2009). Lyhyen johdantotekstin jälkeen on tapahtumantäyteisiä kuva-aukeamia, joista lapsi voi poimia itseään kiinnostavia asioita ja kertoa kirjaa mieleisellään tavalla.

Tekstittömiin kuvakirjoihin liittyy siis loputtoman varioinnin mahdollisuus: aina uusilla kuvanlukukerroilla tarina voi muuttua aivan toiseksi!

Japanilainen Mitsumasa Anno on tekstittömien kuvakirjojen taituri, jonka kirjoja voi yrittää löytää ulkomaan matkoilta.

Keväällä ostin Berliinistä Aaron Beckerin kuvakirjan Die Reise (Gerstenberg 2015), jossa on vielä toinenkin minua kiehtova erityisominaisuus: lapsipäähenkilö piirtää itsensä sananmukaisesti osaksi tarinaa. 

Mutta tähän hauskuuteen palaan joskus tuonnempana uudelleen.   

Emmi Jormalaisen omakustanteena ilmestynyt Puu on pari vuotta sitten mennyt minulta tyyten minulta ohi, mutta onneksi IBBY Finland nosti teoksen esiin. 

Kansainvälinen nuortenkirjaneuvosto  IBBY havahtui auttamaan Välimeren saarella Lampedusassa Eurooppaan pyrkiviä pakolaisia. Nuortenkirjaneuvosto käynnisti Silent Books –projektin vuonna 2013.  

Hankkeen tavoitteena on kerätä kuvakirjoja eri puolilta maailmaa pakolaislasten luettavaksi.  IBBY haastoi jäsenmaidensa toimijoita ehdottamaan tekstittömiä kuvakirjoja pakolaislapsille toimitettavaksi. Tekstittömät kirjathan ylittävät kaikki kielirajat!  

Jormalaisen kirjan tarkoituksena ei ole bongata tuttuja lintulajeja, 
pikemminkin linnut ja niiden ulkonäköön ladattu sielukkuus ilmentävät erilaisia 
tunnetiloja jakannustavat unelmointiin. Emmi Jormalaisen kuvitusta 
tekstittömään kuvakirjaan Puu (Studio Panama 2013). 




IBBY Finlandin Silent Books –projektiin nimeämä Suomen ehdokas, Emmi Jormalaisen Puu,  hyväksyttiin tänä keväänä Bolognan lastenkirjamessuilla tekstittömien kuvakirjojen kokoelman kunnialistalle.

Jormalainen on valinnut kirjaansa kaksi vahvaa ja varmasti hyvin eri kulttuureissakin avautuvaa symbolia, linnun ja puun. Kuvan katsoja voi itse rakentaa niiden varaan omaa tarinaa.


Ihmisen kädenjälki näkyy puuhun rakennetun majan kautta. 
Emmi Jormalaisen kuvitusta tekstittömään kuvakirjaan 
Puu (Studio Panama 2013). 



Aukeamilla on eri puulajeja ja erilaisia lintuja puiden oksistoissa, eri vuodenaikoina ja eri maanosissa. 

Kaksi aukeamaa muodostaa aina kuvaparin, jossa kuvataan samaa puuta zuumaten sitä ylhäältä alaspäin. Puu tarjoaa kaikille suojaa, syötävää ja levähdyspaikan. 

Yhdellä aukeamalla puuhun on myös rakennettu maja, ja sen sisällä lymyilee lintu!

Lopuksi kuvataan vielä puun vahva juurakko, joka junttaa puun vahvasti maahan.

Neljä muuta tekstittömien lastenkirjojen Silent books -kunnialistalle yltänyttä teosta ovat Ronan Badelin L’ami paresseux (engl. The Lazy Friend; Autrement/Gecko Press 2014) , Fanette Mellierin Dans la lune (engl. On the Moon, Editions du Livre 2013),   Su-yeon Kimom Eoneu Badatgaeui Haru (engl. A Day at the Beach,  Borim Press 2012) sekä Eva Macekován 12 Hodin s Oskarem (engl. 12 hours with Oscar; Baobab 2012).

Kuvittaja ja graafinen suunnittelija  Emmi Jormalainen tunnetaan lastenkirjakentällä parhaiten Veera Salmen Puluboi-kirjojen kuvittajana. 

Hänen tuorein kuvitustyönsä on Suomen lasten iltasatuja -kokoelman (Otava 2015, toim. Laila Hirvisaari & Anja Salokannel) kuvitus.  

Kuvittajana hän haluaa kuvata muutosta, epätäydellisyyttä ja arkipäivän elämää.

tiistai 17. marraskuuta 2015

Asiallisesti matkailusta
















Outi Hongisto: Sara matkalla Kaliforniassa, 64 sivua, kuvitus Terese Bast, Myllylahti 2015.





Lastenkirjatarjonta on taatusti monipuolisempaa kuin koskaan aikaisemmin.

Silti joidenkin kirjojen äärellä tekee mieli hieraista silmiään ja todeta: tosiaan, tällaisiakin kirjoja ilmestyy!

Kustantaja luonnehtii sivuillaan Outi Hongiston kirjaa ”ihastuttavan realistiseksi lasten matkakirjaksi”. Luonnehdinta osuu eittämättä oikeaan.

Sara matkalla Kaliforniassa tuo mieleen 1970-80-luvun umpirealistiset lastenkirjat, jotka halusivat kädestä pitäen opettaa lapsia arkisissa käytänteissä. 

Omasta lapsuudesta muistan Anna Taurialan 1970-luvun alussa ilmestyneet kuvakirjat Leena menee kouluun, Kun Leenan ällästä tuli ärrä ja Leenan sairaalamatka (Gummerus).

Lapsiperheet matkustavat nykyisin pitkin-poikin maailmaa valtamerten yli eikä kaukomatkailuunkaan enää liity sellaista eksotiikkaa ja jännitystä kuin vielä muutama kymmenen vuotta sitten.

Sara on alakouluikäinen tyttö, joka tekee vanhempiensa kanssa lomamatkan Kaliforniaan. Tytön kerrotaan käyneen aikaisemmin kielikylpypäiväkotia ja nyttemmin hän on alakoulussa kaksikielisellä luokalla. Sen vuoksi Sara käyttää matkallakin englannin kieltä rohkeasti.


Tässä Sara menee kirjautumaan lennolleen. Terese Bastin kuvitusta
Outi Hongiston lastenromaaniin Sara matkalla Kaliforniassa (Myllylahti 2015). 

Kirjassa annetaan hyvin käytännönläheisiä ja selkeitä toimintaohjeita esimerkiksi lentokentän käytänteisiin ja hotelliin kirjautumiseen.
Eri lukujen lopussa on englanninkielisten sanojen listauksia ja fraasisanontoja, joiden avulla englantia vielä taitamatonkin lukija pääsee jyvälle kirjan käänteistä.

Muodoltaan kirja on lukutaidon alkuun sopiva helppolukuinen lastenromaani, jossa on Terese Bastin isokoiset ja selkeät nelivärikuvat. Bast on aiemmin kuvittanut kymmenkunta helppolukuista lastenromaania. Hänen tunnusmerkkinään ovat poikkeuksellisen suuripäiset lapsihahmot ja kirkkaat värit.

Kirjan kerronta on melko lakonista ja vuoropuhelua on vähän. Ainoa pieni jännite tarinaan tulee samassa lentokoneessa matkustavasta Saran ikätoverista, pojasta, joka päätyy sattuman kautta myös samaan hotelliin ja jonka vanhemmat pelastavat Saran eksymästä suurkaupungin vilinään. Tämäkin pieni selkkaus kuvataan kuitenkin varsin hillitysti.

... ja tässä Sara ottaa rohkeasti kontaktia paikallisten asukkaiden kanssa.
Terese Bastin kuvitusta Outi Hongiston lastenromaaniin Sara matkalla Kaliforniassa
(Myllylahti 2015).  

Kalifornian paikallisväriä tai amerikkalaisen elämäntavan ja kulttuurin ihmettelyä kirjaan mahtuu yllättävän vähän. 

Sara syö aamiaiseksi vaahterasiirapilla höystettyjä pannukakkuja ja ihmettelee annoksen isoa kokoa.

Ikkunan alapuolella vilisti kuusikaistainen moottoritie, tai highway niin kuin Amerikassa sanotaan. Sara kääntyi ja katseli ympärilleen. Huoneessa oli oma jääkaappi ja tietenkin televisio. Kylpyhuoneessta Sara löysi pehmoisimmat pyyhkeet ja kylpytakit, mitä hän oli koskaan kokeillut. Saippua oli oranssia, samoin suihkun vieressä olevat pesuaineet. Sängyssä olevien tyynyjen päälle oli aseteltu kolme pientä suklaalevyä. Kaikissa oli oranssit kääreet. Kerrassaan upeaa, tuumasi Sara tyytyväisenä ja pomppi sitten pehmeällä sängyllä.

Sara matkalla Kaliforniassa täyttää ehkä parhaiten paikkansa aran ja hitaasti uusiin asioihin lämpenevän lapsen johdatuksena ulkomaan matkailuun.

Outi Hongisto on asunut perheensä kanssa Kaliforniassa. Kenties kirjan loppuun olisi voinut liittää myös joitakin houkuttelevia lapsiperheiden käyntikohteita nettilinkkeineen?







perjantai 13. marraskuuta 2015

Graffititöhryt aiheuttavat säpinää koulunkäyntiin
















Laura Suomela: Ruutiharjun säpinät, kuvittanut Markus Pyörälä, 120 sivua, WSOY 2015.






Laura Suomelan kolmanteen osaan karttuneen Säpinä-sarjan valttina on alakouluaan päättävien poikien tavallisen mutta silti kiinnostavan arjen kuvaus. 

Sopivasti särmikkäät päähenkilöt Juho ja Isto ovat peruspoikia, jotka käyttäytyvät ikänsä mukaisesti ja innostuvat peittelemättömästi myös herkistä jutuista, kuten löytökissan pennuista.

Leirikoulun ja Kanarian loman jälkeen nyt vietetään perusarkea ja käydään koulua, vaikka se maistuukin jo muutaman viikon jälkeen puhtaasti puulta. 

Istoa ja Juhoa epäillään perusteettomasti graffititöhryistä, ja omanarvontuntoiset pojat päättävät puhdistaa maineensa ja selvittää rikoksen ”kun poliisi ei ehdi”.

Jännitystä syntyy monista potentiaalisista epäillyistä, mutta juonen käänteisiin mahtuu myös poikamaista kohellusta ja arkista koulunkäyntiä. 

Juhon ekaluokkalainen kummioppilas fanittaa häntä avoimesti, ja Juho yrittää keksiä keinon välttää syntymäpäiväkekkereille menon.  Lopulta poika karaisee itsensä, ja suorittaa lastenkutsujen oheistoimintona hieman kyseenalaista vakoilutoimintaa ja saa kotiinviemisiksi myös täitä.


Havainnollinen esimerkki siitä, kuinka parhaimmillaan myös lastenromaanin kuvitusaukeamaan mahtuu dynaamista liikettä ja vauhtia. Markus Pyörälän kuvitusta Laura Suomelan lastenromaaniin Ruutiharjun säpinät (WSOY 2015). 

Laura Suomelan Säpinä-sarja sopii vähän lukeville pojille, jotka kaipaavat lukemiltaan kirjoilta lievästi loitonnettua, huumorilla ryyditettyä samastumispintaa omaan elämäänsä. 

On mainiota, että meillä on näitä vasiten poikiin keskittyviä varhaisnuorten- ja nuortenkirjailijoita  – Suomelan lisäksi muiden muassa Kalle Veirto ja Jyri Paretskoi. Suomela on myös hyvä esimerkki siitä, kuinka kirjailijan sukupuoli ei välttämättä vaikuta lopputuloksen uskottavuuteen lainkaan!

Myös Markus Pyörälän nelivärikuvitus ansaitsee kiitoksen selkeytensä ja pienin piirroin luotujen karismaattisten hahmojen takia.