maanantai 5. syyskuuta 2016

Tyttö ja poika valossa ja varjossa










Juuli Niemi: Et kävele yksin, 362 sivua, WSOY 2016, kansikuva Istockphoto ja Shutterstock, kannen suunnittelu Laura Lyytinen.




Oli vain ajan kysymys, koska Juuli Niemi (s. 1981) kirjoittaa ensimmäisen nuortenromaaninsa. 
Sen verran piripintaan tyttöyden pirskahtelua löytyy hänen aiemmastakin tuotannostaan – yhdestä novelli- ja neljästä runokokoelmasta. 
Ajalle ominaisesti ja lokerointia kaihtamatta Niemen romaani on saanut kaksoisluokituksen: nuorille ja aikuisille.
Et kävele yksin peilaa särmikkäästi suomalaista  yhteiskunnallista todellisuutta. Maahanmuuton lisäksi se pystyy nasevasti todentamaan  eriarvoistumista ja syrjäytymistä sekä vierauden tuntojen lisääntymistä yleisellä tasolla.   
Juuli Niemen nuoruudessa ei onneksi kiirehditä eteenpäin, kohti aikuisuutta. Keskushenkilö Ada toteaa:  ”Minä haluaisin, ettei olisi niin kiire. Mutta on lapsellista haluta pysähtyä, ei lapseksi voi pysähtyä”. 
Adan ja Egzonin tiet risteytyvät ja sen jälkeen mikään ei ole enää ennallaan.
Rakastumisen hapuilevaa hurmosta ei ole hetkeen kuvattu suomalaisissa nuortenromaaneissa yhtä aistimusvoimaisesti!

Kirjan nimestä muotoutuu itsetunnon metafora. 
Kaiken tapahtuneen jälkeen kumpikin keskushenkilö voi kävellä pystypäin koulun pihan halki.

Niemi tiivistää hienosti mielenmaisemia ja tunnetiloja:

Marraskuun loppu, kuin maailman likaisin lintu pudottaisi viimeisiä sulkiaan. 
– – hänen sisällään tuntui olevan hattarakone, joka synnytti uutta kuumaa sokerimassaa aina kun hän sai olla Egzonin lähellä.

Toinen keskushenkilöistä, Ada, on ”15 ja vailla yhtäkään merkittävää kokemusta”. 
Hän on ”Niitä tyttöjä, jotka alkavat näyttää kauniimmalta, kun heitä katsoo pitkään. Niitä tyttöjä, jotka vaatisivat tarkkailua. Niitä tyttöjä, joita ei koskaan ole aikaa tarkkailla”. 
Adan äiti on boheemi taiteilijaluonne ja isästään tyttö ei tiedä mitään.
Egzonin vanhemmat ovat muuttaneet Suomeen Kosovosta. Egzon ja pikkuveli ovat syntyneet Suomessa, mutta Kosovossa varttuneelle isoveljelle sopeutuminen uuteen kotimaahan ei ole ollut yhtä mutkatonta.  
Kokemuksia ja tapahtumia valotetaan vuoroin Adan ja vuoroin Egzonin näkökulmasta. 
Suomessa ei vielä ole julkaistu maahanmuuttajataustaisen kirjoittamaa nuortenromaania. Senkin aika varmasti tulee. 
Adan maailmankuva avartuu Egzonin kautta ja hän saa myös uusia, ei-kantasuomalaisia ystäviä.  Esimerkiksi Somaliasta Suomeen muuttaneesta Imanista nousee nopein pikapiirroin tärkeä ja mieleen jäävä sivuhenkilö.
Niemi ujuttautuu upeasti Egzonin nahkoihin. Seuraava sitaatti havainnollistaa hyvin pojan suomen kieleen liittyvää vieraudentunnetta:
– Minä rakastan sinua. 
Tunnen kuinka Ada katsoo suoraan minuun ja odottaa. Mutta en pysty kääntymään häntä kohti. Minä en pysty. 
Suomen kielessä sille sanalle on vain annettu liian paljon kannettavaa. Liian monta särähtävän rytmin epäsymmetriaa, iskut menevät sinne tänne. On hauska kuunnella, kun tänne vasta muuttaneet lapset yrittävät sanoa sen oikein ja kompastuvat aina sanan pylväisiin, tavoittelevat liian korkealle. 
Minä olen asunut täällä aina. Tämän pitäisi olla minunkin kieleni. Mutta sitä lausetta en osaa sanoa, en niin kuin Ada. En löydä siihen rytmiä, en melodiaa. Minun kieleni on paksu ja huulet ovat turvonneet yhteen. – – 
Mainioin tiivistyksin Egzonin osuuksissa myös tuodaan esille maahanmuuttajien identiteetin ja kulttuuritaustan hidas rapautuminen, joka isoveljen kohdalla on traumaattinen ja sen seuraukset näkyvät yhä perheen arjessa. 
Maahanmuuttajien lähiössä ”kaikki ovat tärähtäneet ohi oikean ikänsä”, ja sillä on Egzonin mielestä vääjäämättä myös seurauksensa. 

Vaikka kirjailijat nykyisin kärkkäästi haluavat toimia individualisteina, vailla kirjallisia ryhmittymiä, niin ainakin nuortenkirjallisuuden tekijöistä löytyy sielunsukulaisia ja toistensa innoittajia: Juuli Niemi on työskennellyt Helsingin Kalliossa samassa työhuoneessa Johanna Venhon ja vuonna 2015 edesmenneen Seita Vuorelan kanssa.
Et kävele yksin on omistettu Vuorelalle, joka lavensi realistisen nuortenromaanin reviiriä ja tulkintoja. Niemi kiittää lukuisten teoksen kirjoittamiseen eri tavoin osallistuneiden ohella aluksi myös hyvää ystäväänsä Vilja-Tuulia Huotarista. Huotarisen  valoa valoa valoa (Karisto 2011) näyttäytyykin Niemen romaanin edeltäjänä ja innoittajana, niin nuoruuskuvauksen kuin nuortenromaanien maneeristen  kerrontatekniikoiden uudistamisen osalta.    

Juuli Niemi ei sido Egzonin ja Adan rakkaustarinaa siistiin rusettiin. Adan mielestä ”Viisitoistavuotiaankin tarvitsee kestää avoimia loppuja”.   
Klassisista tyttökirjoista lähtien on nuortenkirjoissa ollut kosolti kirjoittamista kunnianhimoisesti harrastavia tyttöjä.  Huotarisen valoa valoa valoa heittäytyi välillä metafiktiiviseksi, kirjoittamisprosessia läpikirjoittavaksi prosessoinniksi, ja niin tekee myös Ada tilittäessään oman itseilmaisunsa ongelmakohtia.
Tässä yksi näyte siitä, kuinka Juuli Niemi tulee kirjoittaneeksi myös yhdenlaista nuoruuskuvauksen uutta manifestia:
Entä jos nuoret ihmiset ansaitsevat tarinoita, joissa on alku, keskikohta ja loppu? opettaja kysyy. Mitä jos maailma on sen velkaa nuorille? Mutta Ada tietää ettei maailma koskaan ole mitään velkaa eikä ainakaan nuorille. Meillä on liian tyhjät taskut, Ada ajattelee, mutta ei pääse enää ääneen, koska pari vuotta vanhempi tyttö on alkanut puhua ja hän on niitä jotka eivät tunne koskaan tarvetta lopettaa. Sellainen tyttö on koko ajan valossa. Ada ei ehkä ihan vielä koe olevansa sellainen tyttö. 
Minä kannan täyden vastuun, opettaja sanoo nauraen, kun vanhempi tyttö epäilee, että tehtävänanto voi laukaista hänellä migreenin. Ada tietää, että juuri nuo sanat kaikki haluaisivat kuulla ja käpertyä kerälle kuin kissa, tietämättä enää missä on pää, missä peräpää. Ne halutaan kuulla poliitikoilta, vanhemmilta, puolisoilta, lääkäreiltä, auton rusikoijilta ja lastenhoitajilta, siltä poliisilta, joka ei ottanut asetta pois. Kantakaa joku tämä liian täysi vastuu. Hiljentäkää tämä saarnaava kertoja! Iskekää jo se pallo maaliin! Näin opettaja kannustaa ja tytöt valossa nauravat ja isot kynät tekevät ohueen paperiin reikiä. Kurssilla ei ole tällä kertaa yhtään poikaa. Tälläkään kertaa, opettaa vitsailee ja levittää kätensä osoittaakseen, että joku muu on se joka on siitä vastuussa.
Viittauksia muihin taiteisiin on paljon, keskeisimpinä Audrey Hepburnin tähdittämä Aamiainen Tiffanyllä -elokuva ja Dave Lindholmin laululyriikat, jotka oikeastaan kannattelevat "pienellä hennolla otteellaan" koko romaania.

Mutta miksi hyvän tähden Juuli Niemen romaanin lukijakuntaa on rajattu täysin tarpeettomasti hempeän flirttailevalla valokuvakannella?
Graffititaiteella on romaanissa iso ja vertauskuvallinenkin merkitys: Adan ja Egzonin sukupolvi on valmis uhmaamaan järjestyssääntöjä ja ottamaan kantaa räikein värein.

Toisenlaisen kansi olisi saattanut houkutella myös poikia tarttumaan kirjaan. 

Tämä teos menee nimittäin luvalla sanoen haaskuun vain tyttöjen ja naisten lukemana.

2 kommenttia:

Markku Kesti kirjoitti...

"Suomessa ei vielä ole julkaistu maahanmuuttajataustaisen kirjoittamaa nuortenromaania. Senkin aika varmasti tulee. "

Alexis Kouros?

Rouva Huu kirjoitti...


Juu, mutta lasken Gondwanan lapset allegoriseksi saturomaaniksi.

Toinenkin esimerkki satujen puolelta löytyy, eli Wilson Kirwa.

Mutta kuten sanottu, nuoren maahanmuuttajan tuntojen kuvaus vielä odottaa itseään.