maanantai 21. elokuuta 2017

”Mä kuulun satulaan, en sairaalaan”












Päivi Lukkarila & Emilia Mäkinen: En ikinä luovuta, 261 sivua, Karisto 2017. Kansikuvan suunnittelu Mari Villanen, etukannen valokuva Emilia Mäkinen, takakannen valokuva Julia Tikka.









Amerikkalaisissa nuortenromaaneissa on tullut suoranaiseksi trendiksi kertoa vakavasti sairaista nuorista. Synnynnäisten tai psyykkisten sairauksien rinnalla käsitellään nyt entistä enemmän nopeasti eteneviä ja usein kuolemaankin johtavia sairauksia.

Päivi Lukkarilan & Emilia Mäkisen nuortenromaani En ikinä luovuta ei sorru monien amerikkalaisten verrokkien tavoin siirappiseen lukijan kosiskeluun.

Keski-Suomessa Jämsässä asunut Emilia Mäkinen menehtyi 14-vuotiaana leukemiaan syksyllä 2013 kamppailtuaan sen kanssa kaksi vuotta. Hän harrasti intohimoisesti ratsastusta ja luovaa kirjoittamista. 

Emilian läheiset toivoivat, että tytön harras toive omasta kirjasta voisi toteutua postuumisti. Hevosaiheisista varhaisnuorten- ja nuortenkirjoistaan tunnettu tamperelainen Päivi Lukkarila tarttui haasteeseen, mutta epätavallinen hanke vei kolminkertaisen ajan ns. tavalliseen romaaniin verraten.



En ikinä luovuta pohjaa hyvinkin seikkaperäisesti Emilian sairaskertomukseen ja hänen läheistensä ja hoitohenkilökunnan haastatteluihin, mutta mukana on luonnollisesti myös sepitettä. Emilian omat tekstit on erotettu erilaisella kirjasimella.   

Emilia aloitti blogin pitämisen samoihin aikoihin sairauden puhkeamisen kanssa, ensin  blogissa Empun lifee  ja myöhemmin  toisessa, omien hevosten mukaan nimetyssä   Hurri ja Iiris -blogissa. Ratsastusharrastuksen ja kaverikuvioiden rinnalla hän taltioi myös sairastumisen tuntoja ja kertoo pitkistä sairaalajaksoista  Tampereen yliopistollisen sairaalan lastenosastolla. Blogi oli   Emilialle tärkeä kontakti ulkomaailmaan, kun hänen piti maata pitkiä aikoja eristyksissä sairaalassa.  Sairauden edetessä myös blogin lukijoiden myötäeläminen ja tsemppaus tulivat entistä merkityksellisemmiksi.   

-        
Emilian välitön ja periksi antamaton luonne välittyy blogiteksteistä. Lukkarila   kertoo Emilian elämästä minä-kertojan kautta, ja ratkaisua voi pitää onnistuneena. Näin vältetään pahin paatos ja sairauden surkuttelu ulkopuolisten silmissä. 

Emilia on ahnas elämälle, eikö menetä toivoaan edes sairauden uusiessa. Syöpähoitojen kurimuksessakin on tärkeää hullutella parhaan ystävän Julian kanssa. Hysteerinen nauru ja älyttömät tempaukset ovat parasta luomuhoitoa sairaalan ulkopuolella.    

Romaani antaa vertaistukea samassa tilanteessa oleville pitkäaikaissairaille lapsille ja nuorille. Lastensairaalan henkilökunnan antaumuksellinen työhön omistautuminen tulee romaanissa upeasti esille.  

Eläinten terapeuttinen merkitys vakavan sairauden eri vaiheissa välittyy niin ikään hienosti, esimerkiksi kohtauksesssa, kun Emilia kärttää äidiltään lupaa ratsastaa myös kesken sairaalajaksojen:

Olen pakahtua onnesta, kun näen taas Hurrin. Krisse on satuloinut sen valmiiksi ja tuonut ulkokentälle. Poika puhaltaa lämpöistä ilmaa mun kasvoilleni ja katsoo mua ihan niin kuin sanoisi: ”Missä ihmeessä sä olet ollut näin kauan?” 
Kiipeän jakkaralta satulaan. Nyt tuntuu siltä että sitä on todellakin kotona, oikeasti hyvältä. Äippä touhuaa sinä vähän levottomana, kehottaa varomaan katetria, ja Krissekin tuntuu varovaisemmalta kuin normaalisti, mutta Hurri on loistava” Se ei hötkyile yhtään.  
– – Ratsastan toki vaan hissukseen, lähinnä käyntiä, muta pitkästä aikaa on olo, että teen sitä mitä mun pitääkin. Satula narahtelee, Hurri pärskii, tuoksuu hevoselle ja raittiille ulkoilmalle. Mulle tulee melkein kyyneleet silmiin, ja päätän, että mä en anna tän jutun lannistaa itseäni. En anna periksi, vaan kesätn kaikki inhottavat hoidot niin, että joka ikinen typerä syöpäsolu saadaan nitistettyä. Koska mä kuulun satulaan, en sairaalaan.


Romaanin kansikuva, jossa tulevat esiin sekä ratsastusharrastus että vakavan sairauden symbolina valkoinen höyhen,  on erityisen onnistunut.  Lisää tunnelatausta kansi saa, kun tietää, että valokuvan untuvatakin höyhenestä on ottanut Emilia jouduttuaan viettämään pitkään aikaa sairaalan eristyshuoneessa.

Tekijänpalkkiot ohjataan pääosin syöpää sairastavien lasten, nuorten ja heidän perheitään tukevalle Sylva ry:lle sekä TAYS:in lastenosastojen potilaille, jotka saavat lahjakortteja Ylöjärvellä sijaitsevalla ratsastustallille.  

On kiinnostavaa, että postuumisti, tekijän kuoleman jälkeen,  julkaistut nuortenkirjat ovat tällä hetkellä yleisempikin ilmiö. Kannattaa muistaa Vilja-Tuulia Huotarisen viimeistelmä Seita Vuorelan Lumi (WSOY 2016) sekä Siobhan Dowdin alkuperäisideaan pohjaava Patrick Nessin Hirviön kutsu (Tammi 2017).






Nuortenkirjoja vakavasta sairastumisesta:

Patrick Ness &  Siobhan Dowd: Hirviön kutsu, suom. Kaisa Kattelus, Tammi 2017

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe, suom. Helene Bützow, WSOY 2013

Jesse Andrews: Maailmankaikkeuden huonoin elokuva, suom. Sami Rouhento, WSOY 2012

Terhi Rannela: Jäämeri, jäähyväiset ja minä, Otava 2010

Jordan Sonnenblick: Kuumetta, kipinää ja rumpusooloja, suom. Peikko Pitkänen, Otava 2006

Mari Miettinen: Suudelma taivaassa, Lasten Keskus 2005

Jacqueline Wilson: Lola Rose, suom. Terhi Leskinen, Otava 2005

Johanna Thydell: Katon kokoinen tähtitaivas, suom. Nora Schuurman, Otava 2004

Jostein Gaarder: Enkelimysteerio, suom. Katriina Savolainen, Tammi 2000 

Asta Ikonen: Kaktus hangella, Karisto 1998

Anna-Liisa Haakana: Ykä yksinäinen, WSOY 1980

Gunnel Beckman: Juhlaan pääsy, suom. Ulla Westerholm, Otava 1971




Korjattu 22.8. lapsus, Seita Vuorelan Karikko, po. Lumi


tiistai 15. elokuuta 2017

Geokätköjen jäljillä pitkin poikin Suomea













Johanna Hulkko: Geoetsivät ja kadonnut muinaispurkka, kuvittanut Jari Paananen, 178 sivua, Karisto 2017.






On hauskaa, että itsenäisyyden juhlavuotena ilmestyy myös vähän erilaisia ”juhlakirjoja” lapsille ja nuorille.

Geoetsivät ja kadonnut muinaispurkka -kirjan takakannessa kerrotaan kirjan juhlistavan satavuotista Suomea. Kahdeksassa salapoliisitarinassa etsitään  geokätköjä Suomen luonnonnähtävyyksistä:  Bengtskärin majakalla Saaristomerellä, Hiidenportin kansallispuistossa Sotkamossa, Kierikkikeskuksessa Yli-Iissä, Kurikan Pirunpesässä,  Inarin Siidassa, Laukaalla Hitonhaudan rotkokanjonissa, Hailuodon Marjaniemessä sekä Lassinlinnan kalliosaarella Tampereen Näsijärvellä.

Geokätköjen lisäksi bongataan myös lepakoita ja pelataan Pokémon Gota.

Geoetsivät-sarja on löytänyt lukijansa: moderni etsiväseikkailu  on alakoululaisen suosiossa. Suosiota siivittävät  riittävän isokokoinen teksti, arkiset ja samastuttavat tapahtumat sekä sympaattiset päähenkilöt erilaisine perhemalleineen. 

Viekkaasti sarja myös hätistää lukijoitaan reippailemaan ja retkeilemään luonnossa. Hienoa, että saadaan enemmän valinnanvaraa perinteisten harrastusteemaisten lasten- ja varhaisnuortenkirjojen joukkoon.

Geoetsivät ja kadonnut muinaispurkka yhdistää kuvitteellista seikkailua ja tietoa. Sen lisäksi siitä löytyy interaktiivinen ulottuvuus, kun lukija joutuu pinnistelemään hoksaustaitojaan ratkaisemalla - haastavuudeltaan oikeasti kiperiä – salapoliisitehtäviä.  Saatesanoissa kannustetaan lukemaan tarinoita ääneen pienessä kaveriporukassa.


Geoetsivät, eli Raparperi, Emmi, Salli, Petteri ja Pasi-Antero,  matkailevat hieman vaihtelevissa kokoonpanoissa vanhempiensa kanssa. Etsivät reagoivat yllättäviin tilanteisiin kukin luonteensa mukaisesti.

Jari Paanasen kuvitus on ensimmäistä kertaa nelivärinen. Se on perusteltua osittain myös siksi, että kuviin on toisinaan kätketty vihjeitä arvoitusten ratkaisemiseksi. 

Paanasen karikatyyrinen kuvitustyyli ei kuitenkaan ole paras mahdollinen lukutaidon alkuun suunnattuun helppolukuiseen kirjaan, sillä  päähenkilöiden mojovat ja muikistelevat ilmeet eivät itsessään tue kovinkaan paljon tarinan sisäistämistä tai tue luetun ymmärtämistä.










tiistai 8. elokuuta 2017

Peliin kadonnut tyttö













Saku Heinänen: Zaida ja taistelupari, kuvittanut Saku Heinänen, 229 sivua, Tammi 2017.





Saku Heinäsen Zaida-trilogia huipentuu toiminnalliseen päätösosaan Zaida ja taistelupari. 

Heinäsen lastenromaani on hyvä esimerkki lasten- ja nuortenkirjallisuuden uudesta strategiasta yrittää tietokonepelien teemojen kautta viekoitella myös lukemiseen penseästi suhtautuvia lapsia ja nuoria  kirjan ja lukemisen pariin. 

Samoja keinoja löytyy myös Timo Parvelan & Björn Sørtlandin Kepler62-sarjasta ja Jari Mäkipään Masi Tulppa -sarjan avauksesta. 


Kerhohuoneen peliluolassa on helppo tempautua virtuaalisen todellisuuden
 vietäväksi. Saku Heinäsen kuvitusta varhaisnuortenromaaniin
Zaida ja taistelupari (Tammi 2017). 


12-vuotias Zaida on adoptoitu pikkuvauvana Intiasta Suomeen ja on vanhempiensa ainokainen. Murrosiän alkaminen aiheuttaa Zaidassa monenlaista myllerrystä. Vanhempien suunnittelema juurimatka Intiaan Zaidan syntymäkaupunkiin hämmentää ja vähän pelottaakin. 

Äidinkielen tunnilla aloitettu sukupuun piirtäminen sysää Zaidan miettimään taustaansa.

 – – Piirsin itseni puuhun. Hinkkasin kasvojen ympärille hurjasti harottavan mustan tukan niin, että kynä oli tehdä reiän paperiin. Sitten piirsin hetken mielijohteesta viereeni valtavan tiikerin.  Kalautin kynän pöydälle. Katsoin Siiriä. Hänen arkkinsa oli jo täyttynyt riveistä, joita hän yhdisteli viivoilla. Siirin silmälasit olivat valuneet nenälle ja hänen poskipäänsä punoittivat.


Perheen Ludwig-koira alkaa olla jo raihnainen, ja Zaidan on vaikea hyväksyä asiaa. Aiemmin kiltti perhetyttö kapinoi kotona ja koulussa ja ottaa etäisyyttä ylihuolehtiviin vanhempiinsa. Hän tutustuu uuden ystävänsä Eevin kautta tämän kaveripiirin poikiin, Petterin ja Teroon, joilla on kerrostalon kerhohuoneessa peliluola. Petteri esittelee Siirille, Eeville ja Zaidalle verkkoroolipelin, joka vie lopulta Zaidan synkkiin mielenmaisemiin. 

– Tää on enemmän kuin pelkkä peli, Petteri sanoi ja kiilasi itsensä väliimme.
 – Enemmänkin simulaattori, jos tiedätte mikä se on. Mä neuvon… valitkaa ensin tuolta uudet hahmot.
 Painelimme valikkoja hänen ohjeidensa mukaan. Loimme itsellemme hahmot. Ne olivat meidän kokoisiamme mielikuvitusolentoja, vähän kuin haltioita tai menninkäisiä.  – Tän tapahtumapaikkana on tulevaisuuden suurkaupunki, Petteri selitti. – Maan alla. Sen päällä ei enää voi liikkua. Hän näytti innostuvan pelkästä opastamisestamme. 

Toden ja pelin rajat liudentuvat liki painajaismaiseksi tihentyvässä loppunostatuksessa.  

Draamakerhosta ja kirjoittamisesta kiinostunut Zaida työstää identiteettiään myös sepittämällä tarinaa  hyökyaallon jälkeisestä kaaoksesta selvinneestä tytöstä ja tiikeristä.   


 Mielikuvituksessa Zaidan on tavallista arkea helpompaa työstää
intialaisia sukujuuriaan. 
Saku Heinäsen kuvitusta varhaisnuortenromaaniin 
Zaida ja taistelupari (Tammi 2017). 

Saku Heinänen on tinkimätön visualisti sekä työssään  graafisen suunnittelun professorina Aalto yliopistossa että lastenkirjailijana ja -kuvittajana. Romaanin rakenne on dramaturgisesti jäntevä; juonenkäänteet tempaisevat mukaansa ja luvut on nimetty nasevasti.  

Tussikuvitus rasteroittaa pintaa eläväksi, maisemat ovat arkkitehtonisesti jylhiä ja ulokkeisia niin sisä- kuin ulkotiloissakin.

Zaida-sarjan erityisenä ansiona on perhedynamiikan luonteva kuvaus ja aidon tuntuiset aikuiset sivuhenkilöt. Heinänen pääsee ällistyttävän vaivattomasti  esiteini-ikäisen tytön ailahtelevan tunnemaailman ytimeen.








tiistai 1. elokuuta 2017

Nurinkurinen lastenfantasia vie mennessään















Vuokko Hurme: Kiepaus, kuvittanut Susanna Iivanainen, 249 sivua, S & S 2017.






Olin joskus nähnyt valokuvia Vanhan maailman leikkipuistoista – keinuista ja kiipeilytelineistä ja liukumäistä. Niitä kuvia katsellessani minua aina alkoi naurattaa, sillä niin hullunkurisen mitättömiä kiipeilypaikkoja en ole koskaan nähnyt missään. Kardumissa ei sellaisia ollut. Meillä oli vaijerit, joita pitkin liu´uimme pohjattoman syvyyden yllä, ja portaiden pohjat, joita pitkin laskimme. Tasapainottelimme, loikimme ja kiipesimme kattorakenteita pitkin kaiket päivät. Meidän maailmamme oli yksi jättiläismäinen kiipeilyteline. Kuka siinä olisi leikkipuistoja ehtinyt kaivata?


Näin kertoo Vuokko Hurmeen Kiepaus-lastenromaanin päähenkilö, 8-vuotias Lenna-tyttö.



Lennan ja Jaanin arki kotikerrostalon ulkopuolella on yhtä lentoa talojen
väliin pingotettujen vaijereiden varassa. Susanna Iivanaisen kuvitusta Vuokko Hurmeen lastenromaaniin Kiepaus (S & S 2017) 

Idyllin ylläpitäminen ei ole enää lastenkirjoissakaan mikään itsestäänselvyys:    on kiinnostavaa, että dystooppiset tulevaisuuden visiot yleistyvät jo lastenromaaneissakin. 

Valtava luonnonkatastrofi on kiepauttanut  aivan sananmukaisesti maailman ylösalaisin jo  Lennan vanhempien lapsuudessa. 


Kardumissa eletään muutaman vuosikymmenen päähän ajoittuvaa tulevaisuutta   – hauskassa detaljissa kerrotaan Lennan isän lukeneen lapsena Puluboi-kirjoja. Niinpä Kardumin ja Mabalin maiden väliseen viestinviejän tärkeään tehtävään valittu pulu saa nimensä Veera Salmen lastenromaanin päähenkilön mukaan.    


Ylösalaisin kääntynyt maailmanjärjestys on hävittänyt eläimiä.
Niinpä lemmikkikana Newtonin munimat munat ovat kultaakin kalliimpia.
Susanna Iivanaisen kuvitusta Vuokko Hurmeen lastenromaaniin Kiepaus (S & S 2017) 



Vain pieni osa maapallon asukkaista on selvinnyt rytinästä hengissä. Ekosysteemi on häiriintynyt ja ainoat vesivarannot löytyvät pohjavedestä.  Hyönteisiä syödään paljon ja hygieniatasosta joudutaan tinkimään. 

Romaanin alussa viipyillään melko pitkään nurinniskoin kääntyvän maailmanjärjestyksen selittämisessä ja ajassa ennen Lennan ja hänen pikkusiskonsa Rouskun syntymää. 

Jännite nousee kuitenkin vähitellen ja nopeasti lukija on kokonaan omintakeisen tarinan pauloissa. 

Kiepaus muistuttaa elämän perusasioista: perheenjäsenten ja muiden läheisten välinen luottamus on korkeaa elintasoa ja maallista mammonaa tärkeämpää. 

Keskinäinen avunanto ja eettiset arvot nousevat keskiöön:

”Tärkeintä on tehdä kaikkensa muiden auttamiseksi, mutta niin, ettei unohda itseään”, niin isä usein sanoi. ”Vain silloin voi selvitä.”

Äiti korostaa myös sitä, että selviytyminen edellyttää yhteisöllisyyttä: ”Tarvitset muita, jotta voit selvitä.”

Tätä kautta Kiepauksen humaanin ja moniarvoisen maailman puolesta puhuva perussanoma on hyvinkin ajankohtainen. 

Kuvataiteilija Susanna Iivanainen (s. 1973) on lastenkirjakuvittajana ensikertalainen. 

Hurmeen luoma nurinkurinen ja absurdi maailma olisi eittämättä ansainnut nykyistä runsaamman kuvituksen. Toisaalta niukka kuvitus voi stimuloida jopa paremmin lukijan omia mielikuvia, kun kaikkea ei annetakaan valmiina, vaan Kardumin maailman logiikka on pinnisteltävä aina uudelleen näkyväksi!

Kun kiepaus tapahtui, ihmiset, autot, koirat ja männynkävyt putosivat humisten kohti taivasta. Suuri osa taloista lähti myösn ne, joiden perustukset ievät kestäneet. Ja niitä oli paljon, sellaisia taloja. Sinne lensi koko se maailma, jonka minä tunnen vain kirjoista. Osa lensi kiljuen, osa karjuen, osa hiljaisesti häviten.


 Lennan ja ystävien seikkailu jatkuu ensi vuonna ilmestyvässä osassa Kaipaus. 


perjantai 28. heinäkuuta 2017

Vincentin viiva hanskassa












Sinikka Nopola & Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja väärä Vincent, kuvittanut Christel Rönns, 110 sivua, Tammi 2017.

 



Rolf näytti Ristolle Vincent van Goghin maalauksen Auringonkukat. 
    Katsopas siitä mallia! Ei se niin vaikeaa ole. 
– Mutta tällainenhan on huijausta, Risto sanoi totisena. 
–  Olet asian ytimessä, poika. Mutta jos me haluamme täältä kellarista ulos, niin sinun täytyy auttaa minua. 
    Miksi sinä et itse tee auringonkukkia? 
Rolf raapi päätään. 
    Sinulla on Vincentin viiva hanskassa. Sillä tehdään rahaa. 
Riston ilme kirkastui. 
– Saako joku näistä piirustuksista rahaa?

Risto Räppääjä -sarjan uusimman, 17:nnen osan aihe on napattu taideväärennösten maailmasta.

Rauha-täti käy ennustajalla ja saa tietää, että hänen lähipiirissään on nero.

Risto maalaa Nellin kanssa hienon tähtimaiseman. Eikä aikaakaan, kun Rauha on saanut aikaan sakean sopan, jonka kyseenalaisesta maustamisesta vastaa  lukuisia sivupersoonia omaava Doris Saastamoinen, joka tunnetaan myös Regina Riukupeltona ja Helene Särpäkkilänä. 

Onneksi paikallisen taidemuseon vahtimestarilla Herkules Poirosella sekä Ristolla ja Nellillä on hoksottimet kohdallaan.

Sinikka & Tiina Nopolan Risto Räppääjä –brändi on taiten rakennettu uskollisten fanien tarpeiden tyydyttämiseen. 

Sarjan osat noudattavat vanhoista Suomi-filmeistäkin tuttua kaavaa, jossa valeasuilla, takaa-ajoilla ja hullunkurisilla väärinkäsityksilä on keskeinen rooli.

Christel Rönnsin kuvituksesta löytyy pikantteja yksityiskohtia, jotka hauskuttavat lasta aikuisen ääneenlukemisen aikana. Tällä kertaa Rönns on erityisen viehättynyt laatimaan erilaisia kielto- ja opastetauluja.





maanantai 17. heinäkuuta 2017

Kirpputorilla vietetään lunkisti kesäpäivää

Eppu Nuotio & Aino Louhi: Tämä vai tuo: Toripäivä, 34 sivua, Bazar 2017.

Aino Louhi: Tämä vai tuo. Kuvitusoriginaaleja kolmesta Tämä vai tuo -sarjan kirjasta. Haiharan kartanon tallirakennus, os. Haiharankatu 30,
Tampere. Avoinna 30.7. asti ti–su klo 12–18, vapaa pääsy.

Kuvitustaiteen klassikot ja Tarinoiden puisto: 18 nykykuvittajaa, Haiharan taidekeskuksessa Tampereen Kaukajärvellä, os.  Haiharankatu 30. 
Kuvitusnäyttelyt ovat avoinna 30.7. asti ti–su klo 12–18, vapaa pääsy. 
Näyttelyt on toteutettu Lukukeskuksen, Lastenkirjainstituutin ja Kuvittajat ry:n yhteistyönä.  




Kirpputorit kuuluvat kesään. 


Niinpä Fiinukin lähtee kauniina kesäpäivänä äidin ja pikkusisaruksen kanssa kirpputorille Eppu Nuotion & Aino Louhen kuvakirjassa Tämä vai tuo. Toripäivä



He ovat varanneet kirpputoripöydän, sillä he aikovat myydä pois kaikki pieniksi tai suuriksi käyneet vaatteet ja kengät. Myyntiin menevät myös kaikki käyttämättä jäävät huivit, vyöt, laukut, pussukat ja korut, kaikki ylimääräiset astiat, pöytäliinat ja lakanat sekä kaikki lelut, joilla ei enää leikitä.


Väreillä on väliä, myös kirpputorilla! Aino Louhen kuvitusta Eppu Nuotion
tekstiin kuvakirjassa Tämä vai tuo: Toripäivä (Bazar 2017).


Sarjan ensimmäisessä osassa Tämä vai tuo: Syntymäpäivä Fiinun äidillä oli vielä iso vatsa, joka häivisi kakkososassa, jossa podettiin Matkakuumetta. Nyt pikkusisarus on jo taaperoiässä. Kuvituksessa pikkuveikka tai –sisko esiintyy lähes joka aukeamalla, mutta tekstissä ei häneen viitata lainkaan. 

Sarja keskittyykin äidin ja tyttären perhedynamiikkaan ja jättää uuden perheenjäsenen taustalle.

Aino Louhen tyyli on pelkistettyä ja huomio keskittyy usein ornamentiikkaan ja värileikittelyyn. 

Aukeamalla, jossa Fiinu tapaa vanhan sedän, näkyy kuitenkin Louhen hienopiirteisempi ja realistisempi viivankäyttö. 

Fiinu kysyy lempiväisiltä tietä kauppahallin vessaan. Aino Louhen kuvitusta Eppu Nuotion tekstiin kuvakirjassa Tämä vai tuo: Toripäivä (Bazar 2017).

Pienperheen elämä on mukavan rentoa. Äitikin osaa  tarttua hetkeen ja nauttia arjen pienistä asioista. Eppu Nuotion teksti ei selitä kaikkea puhki, ja paljon jätetään lukijan ja kuvan katsojan oman päättelynkin varaan. 


Tampereen Kaukajärvellä Haiharan kartanon taidekeskuksessa on heinäkuun loppuun asti esillä Suomi 100-juhlavuoden Suuren Lukuseikkailun kuvitusnäyttelyt Kuvitustaiteen klassikot (Rudolf Koivu, Tove Jansson, Maija Karma, Camilla Mickwitz, Hannu Taina ja Kristiina Louhi)  sekä Tarinoiden puisto, 18 nykykuvittajaa.

 Kartanon vieressä tallirakennuksessa on esillä Aino Louhen kuvitusoriginaaleja Tämä vai tuo –kuvakirjoista. 

Näyttelyssä on myös Fiinun ja äidin kirpputoripöytä esine-installaationa ja Fiinun kirpputorilta ostama virtahepo! 

Kuvitusoriginaalit on lapsiystävällisesti ripustettu matalalle.  

Leikisti vai oikeasti? Fiinun kirpputoripöydällä myytävien tavaroiden
installaatio Aino Louhen kuvitusoriginaalien näyttelystä Haiharan
tallirakennuksesssa. Valokuva PHH. 



Ylihuomenna keskiviikkona 19. heinäkuuta klo 17 minulla on iso ilo haastatella Haihraran kartanon päärakennuksessa Aino Louhea ja Kristiina Louhea heidän kuvakirjojensa maailmoista, otsikolla Tämä vai tuo äiti ja tytär? Kristiina ja Aino Louhen kuvakirjojen värikäs arki. 

Tervetuloa mukaan keskusteluun! 




torstai 13. heinäkuuta 2017

Toisenlainen Opossumi valloittaa














Johanna Venho: Opossumi repussa, kuvittanut Emmi Jormalainen, 237 sivua, WSOY 2017.







Johanna Venhon & Emmi Jormalaisen yhteistyönä luoma vinkeä opossumi on selvästi sukua tänä vuonna 40-vuotisjuhlavuotta viettävälle Elina Karjalaisen Uppo-Nallelle.   

Lelu-opossumi on isän tuliainen Australiasta. Se liennyttää kakkosluokkaa käyvän Paju-tytön ikävää parhaan kaverin Siljan muuton jälkeen.

Paju on luonteeltaan arka ja huolehtii asioista usein  liikaa. Aluksi tyttö hämmentyy Opossumin terhakkuudesta ja aloitteellisuudesta niin kotona kuin koulussakin. Pajun mielestä on suorastaan noloa, kun se ilmaisee varmoja mielipiteitään niin siekailematta. 

Äiti on uudesta perheenjäsenestä yksinomaan hyvillään, kun toivottua pikkusisarusta ei enää taida Pajulle hartaasta yrityksestä huolimatta ilmaantua. Aina yhtä joviaali isä suhtautuu Opossumin edesottamuksiin lunkisti.  

Paju-tytön arkuus lientyy vähitellen, kun Opossumi näyttää mallia,
kuinka nautitaan elämästä ilman turhaa nipotusta. Opossumin kuonon päässä on vaaleanpunainen sydän, joka kertoo paljon sen humaanista luonteesta.
Emmi Jormalaisen kuvitusta Johanna Venhon lastenromaaniin
Opossumi repussa, WSOY 2017. 


Opossumi haluaa  osallistua Song of Finland -kisaan. Se räppää, haaveilee videoblogista, liittyy bändikerhoon ja uskoo ilman muuta saavansa taustakuoroonsa kaikkien fanittaman Sanninkin. Tämän lisäksi se haluaa oppia lukemaan ja kirjoittamaan. Opossumi ja Paju pääsevät Kärkikerhon jäseniksi, ja oppivat näin paljon yhteiseen hiileen puhaltamisesta ja joukkovoimasta.  

Muualta tulleen Opossumin tunnot tarjoavat samastumispintaa moneen:

Alussa Opossumi ei osannut puhua suomea. Se ei osannut puhua yhtään mitään. Ei Paju sitä ihmetellyt. Toiset ovat hiljaisia, toiset puheliaita. Ja pehmoeläinten Paju ei ollut kuullut muutenkaan koskaan puhuvan. Opossumi istuskeli teddykarhujen ja furbyjen tapaan enimmäkseen Pajun sängyllä ja tuijotteli taivasta pää kallellaan. Austaliassa se oli ollut yöeläin ja nukkunut päivät. Mutta Suomessa oli päivä silloin kun Australiassa oli yö, joten se ryhtyi nyt nukkumaan öisin. Ja Pajun kainalossa oli mukava nukkua. Opossumi kiersi häntänsä rullalle ja tuhisi nukkuessaan.

Kärkikerhossa ratkotaan pulmia, jeesitään kavereita ja opitaan, että
myötäeläminen ja tiimihenki pienentää vastuksia ja murheitai. 

Emmi Jormalaisen kuvitusta Johanna Venhon lastenromaaniin 
Opossumi repussa, WSOY 2017. 


Opossumi on moniarvoisuuden lähettiläs, ilman sormenheristystä ja paasaamista. Se kyseenalaistaa kaikki vallitsevat normit omaan vastustamattoman tapaansa:

– Jos yksikään laulaja ei koskaan ennen ole ollut pieni ja karvainen, se EI tarkoita sitä, etteikö jonkun uuden bändin laulaja voisi olla sellainen. Pienillä ja karvaisilla voi olla kokonaan oma laulutyyli.
 

 Opossumi repussa on riemastuttava lisä kotimaiseen lastenkirjallisuuteen. Arvatenkin seikkailut jatkuvat ja saadaan selville, kuinka kykykilpailussa käy...