tiistai 27. kesäkuuta 2017

Kerrostalo moniarvoisuuden vertauskuvana












Jenni Erkintalo & Réka Király: Talo kulman takana, 26 sivua, Etana Editions 2016.

Sanna Mander: Avain hukassa, 41 sivua, Schildts & Söderstström 2017.






Lastenkirjallisuudessa voi usein aistia niin sanotun ajan hengen, joka sysää samaan aikaan markkinoille hyvin samankaltaisia aiheita, tulkintoja ja jopa kuvitustyylejä.

Vuosituhannen taitteessa kuvakirjoissa yleistynyt retrotyyli näkyy molemmissa kirjoissa paitsi muotojen pelkistyksenä niin myös värimaailmassa ja karrikoiduissa hahmoissa.

Harvoin kyse on tietoisista plagiaateista, vaan pikemminkin  lastenkirjoissa tyypillisistä tarinan kerronnan tavoista ja halusta puhutella lukijoita ajankohtaisten aiheiden kautta.

Jenni Erkintalon & Réka Királyn kuvakirjassa Talo kulman takana ja Sanna Manderin runokuvakirjassa Avain hukassa on kummassakin tapahtumapaikkana kerrostalo, jonka asukkaiden kautta kuvataan kiihkottomasti ihmisten  ja heidän elämäntapojensa erilaisuutta.  




Epun perheen muuttokuorma saapuu uuden kotitalon
ulko-ovelle ja Eppu lähtee tutustumaan uuden talon asukkaisiin.
Jenni Erkintalon ja Réka Királyn kuvitusta kuvakirjaan
Talo kulman takana (Etana Editions 2016). 

Epun perhe muuttaa uuteen asuntoon. Kotiutumista helpottaa kerrostalossa jo entuudestaan asuva isoäiti, joka kannustaa häntä  tutustumaan rohkeasti naapureihin. Niinpä Eppu lähtee  soittamaan asuntojen ovikelloja tai koputtamaan ovia, jotka kertovat hauskasti asukkaiden ominaislaadusta.  

Eppu ei hätkähdä asukkaiden kummallisia tapoja tai mieltymyksiä ja muistaa hyvät tavat.   


Metrin perheessä rakastetaan tietysti mittaamista! Tässä herra Metri
ensitöikseen haluaa mitata  Epun. 
Jenni Erkintalon ja Réka
Királyn kuvitusta kuvakirjaan 
Talo kulman takana (Etana Editions 2016).

Jokaisella aukeamalla esiintyvä vaaleanpunainen tai oranssi neonväri tuo kuvitukseen yllättävää särmikkyyttä.

Sanna Manderin Avain hukassa tuo oitis mieleen Jukka Itkosen & Christel Rönnsin Taikuri Into Kiemura ja muita kaupunkilaisia -runokuvakirjan (Otava 2007). 

Mander esittelee kerrostalon originelleja asukkaita luonnerunoissa. Mehevä karikatyyri on esimerkiksi elämäänsä tarkasti kontrolloiva Barbarossa:




Asunnossa jossa 
asuu Barbarossa 
on aina kaikki ojossa. 
Pinot aina pinossa, 
mikään ei ikinä vinossa. 
Ajatuksetkin hänessä 
on aakkosjärjestyksessä. 
Oivaltavaa ajan kuvaa löytyy aikuisiin kyllääntyneestä lapsesta,
joka haluaa olla ihan rauhassa. Sanna Manderin kuvitusta runokuvakirjaan
Avain hukassa (S & S 2017). 

Traagisuutta  löytyy siamilaisten kaksossisarusten Raakelin ja Ruutin elämästä. Toinen haluaa bilettää ja toinen olla kotona hissun-kissun. 

Ajankuvana kiinnostava on myös kehonrakentaja Erkki:

Käydäänpä välillä Erkillä 
joka netissä nimimerkillä 
mielellään näyttää kieltä, 
osoittaa pahaa mieltä. 
Pinkkejä juttuja Erkki vihaa, 
yksisarvisista tekisi lihaa.

Mander huvittaa – lähinnä aikuista  – ripottelemalla aukeamille pieniä yksityiskohtia, jotka paljastavat asukkaiden taiteellisia mieltymyksiä. Maijalla on seitsemän isää, ja kodin lattialta löytyy myös pinosta Pija Lindenbaumin kirja Elsa-Marin pikkuisät.  

Maijalla on seitsemän isää, ihan niin kuin Pija Lindenbaumin
Elsa-Marillakin. 
Sanna Manderin kuvitusta runokuvakirjaan Avain hukassa (S & S 2017).  


Manderin riimitys kulkee pääosin jouhevasti. Aukeamat ovat lukuisista yksityiskohdista huolimatta levollisia ja värimaailma  tarkoin harkittu, mutta silti mukavasti yllättävä.


Runokuvakirja on ilmestynyt myös ruotsiksi nimelllä Nyckelknipan.











torstai 15. kesäkuuta 2017

Lasten kotimaista ruutuaikaa pitää lisätä














Tiina Konttila & Anne Muhonen: Suuri taikajahti. Sirkus Rinkeli 2, 42 sivua, omakustanne 2017.







No nyt  on harvinaista herkkua tarjolla.

Pienille lapsille suunnattua kotimaista sarjakuvaa ilmestyy vuosittain yhden käden sormilla laskettava määrä.

Tilanteen karuudesta kertoo paljon puhuvaa kieltään se, että Tiina Konttilan & Anne Muhosen edellinen,  Sirkus Rinkeli -sarjan avaus,  ilmestyi vuonna 2015 pienen Robustos-kustantamon kautta, mutta tämä kevään uutuus Suuri taikajahti ilmestyy omakustanteena.

Tekijäkaksikko ei kuitenkaan jää tilannetta surkuttelemaan. 

Omakustanteella on hauska “kelpaamisleima”, joka vakuuttaa, että tämä kirja kelpaa. Sirkus Rinkelin nettisivuilta löytyy myös räväkkä kannanotto kotimaisen lasten sarjakuvan puolesta.

Konttila ja Muhonen ovat luoneet inspiroivan sirkusmiljöön, josta löytyy  sirkeän lapsisankarin, Eppu-tytön,  lisäksi muitakin karismaattisia hahmoja.

Boheemissa  taiteilijayhteisössä koetellaan välillä kaikkien hermoja, mutta lunkki elämänasenne, humaanit arvot ja huumori pelastavat pahimmilta yhteenotoilta.



Sirkuslaiset ovat värikästä väkeä, kuten tästä potretista näkyy.
Anne Muhosen kuvitusta Tiina Konttilan tarinaan lasten sarjakuvassa
Suuri taikajahti (omakustanne 2017).


Sirkus Rinkelin Pitkämies saa kirjeen taikurikurssin professorilta. Mutta onkohan taika karannut kuoresta ennen aikojaan? Jännitys tiivistyy,  sillä Taikavirastosta on tulossa tarkastaja käymään sirkuksessa…

Anne Muhosen sarjakuvakuvitus alkaa ruskeaksi toonattuna ja muuttuu värilliseksi kuin taikaiskusta! 

Ruutukoot vaihtelevat koko sivun kuvituksista perinteisempään ruutukerrontaan.


Sirkus Rinkelin lukemisen jälkeen voi tulla  himo puuhun kiipeämiseen. Anne Muhosen kuvitusta Tiina Konttilan tarinaan lasten sarjakuvassa 
Suuri taikajahti (omakustanne 2017).



Ylihuomenna lauantaina järjestetään Helsingissä Kalasataman alueella Teurastamolla kaikille avoin Lomapäivä -lastentapahtuma. Katti Matikainen haastattelee siellä muiden muassa Sirkus Rinkelin tekijöitä.



 

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Letkeää maalaisidylliä junaradan varrrelta















Jukka-Pekka Palviainen: Allu ja salainen ihailija, kuvittanut Christel Rönns, 82 sivua WSOY 2017.






Lastenromaaneissa nelivärikuvitus on ilahduttavasti yleistymässä.

Jukka-Pekka Palviaisen Allu ja salainen ihailija aloittaa todennäköisesti uuden  sarjan, jolla varmasti on kysyntää hiljattain lukemaan oppineiden lasten parissa. 

Kunpa kirjasin olisi vielä ollut himpun verran isompi ja rivitys väljempi!

Lastenkirjallisuus leikittelee nykyisin entistä enemmän sukupuolirooleilla tai tiedostavimmillaan häivyttää jopa kokonaan sankarin sukupuolen.

Allu on kutsumanimestään huolimatta tyttö, oikeasti Alexandra. Allun perhe muuttaa maalle radan varteen entiseen asemarakennukseen. Lapset asettavat maalle muuton ehdoksi, että vanhemmat suostuvat vihdoinkin hankkimaan perheeseen koiran.

Lastenromaanissa on siis peruskliseet kohdallaan.

Allu ottaa uutta asuinpaikkaa isoveljensä Aapon kanssa vähitellen haltuun.  On mukavaa vaihteeksi lukea yhteenhitsautuneista sisaruksista, jotka eivät ole alituiseen sotajalalla keskenään.  

Koiranpentu Ransu ja aseman tornihuoneesta löytyvät kissanpennut aiheuttavat mystisten kolahdusten ja kahahdusten lisäksi sopivasti säpinää. Yksi uusi kaverikin, Markus,  löytyy kylänraitilta.

Allu saa hämäräperäisiä viestejä salaiselta ihailijalta. Hän ei onneksi jää asiaa liiaksi vatvomaan, vaan tutustuu muun muassa junakonduktööri-Artturiin, jonka lemmenasioitakin Allu käy toimen tyttönä järjestelmään.



Hyvä esimerkki onnistuneesta kuvan ja tekstin yhteispelistä. Konduktööri Artturi
ja Allu miettivät syvällisiä asemalaiturin penkillä. Christel Rönnsin kuvitusta Jukka-Pekka Palviaisen lastenromaaniin Arttu ja salainen ihailija (WSOY 2017). 


Nokkelasti Allun ja Aapon ikää ei kerrota lainkaan, joten potentiaalisten lukijoiden ikähaarukkaa voi venyttää parhaimmillaan kymmenen ikävuoden molemmin puolin.

Palviainen välttää lukemaan opetteleville suunnattujen lastenromaanien pahimman helmasynnin eli ylenmääräisen koohotuksen.  Juonenkäänteet ovat sopivan verkkaisia ja keskushenkilöiden määräkin pysyy hallittavana.  Persoonallisia aikuisia kyllä on paljon, mutta lasten edesottamukset ovat silti keskiössä.


Myös tälla aukeamalla sivun eri laidoille taitetut kuvitukset
sanamukaisesti seurustelevat keskenään. 
Christel Rönnsin kuvitusta
Jukka-Pekka Palviaisen lastenromaaniin 
Arttu ja salainen ihailija (WSOY 2017). 

Christel Rönnsin kuvituksella on syystäkin iso rooli. Sisäkansista lähtien hän on luonut elävää kylämiljöötä. Rönns höystää aukeamalle levittyviä kuvituskuvia pienillä yksityiskohdilla. Lasten ja aikuisten ilmeissä ja eleissä on karrikointia sopivassa suhteessa tekstin painotuksiin nähden.

Salainen ihailija toki lopussa paljastuu, ja ehkä hänen sukupuolensa on tässä se suurin  yllätysmomentti, josta sarja voi jatkua sovinnaisin kääntein tulevissa osissa.


 
Tällaisten kuvituskuvien äärellä silmä lepää: Allu, Aapo ja Markus lukemassa.
 Toisaalta romaanista löytyy myös tunnelmallinen kuva Allusta lukemassa tornihuoneen
hämyssä. Christel Rönnsin kuvitusta Jukka-Pekka Palviaisen lastenromaaniin Arttu ja salainen ihailija (WSOY 2017). 


keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Iloon uponnut tyttö










Kerstin Thorvall: Tyttö huhtikuussa, suomentanut Kaisu Hirvonen: 164 sivua, Otava 1962. Kansikuva Maarit Larva.

Kerstin Thorvall: Tyttö Pariisissa, suomentanut Päivikki Kemi, 176 sivua,  Otava 1964. Kansikuva Kerstin Thorvall.





Teema / Fem –kanavalla äskettäin pyörinyt ruotsalainen minisarja   Ehdottomasti kielletty Kerstin Thorvallin (1925–2010) elämästä on innostanut Rouva Huun paneutumaan Thorvallin suomennettuun lasten- ja nuortenkirjatuotantoon.

Maistiaisia on luvassa myöhemmin lisää.

Thorvall aloitti tyttöjen neuvokirjallisuuden tekijänä (suom. Kirja sinulle 1960). Siitä olikin luontevaa siirtyä kirjoittamaan perinteisiä tyttökirjoja. 

Tyttö huhtikuussa ja Tyttö Pariisissa pohjaavat  varmasti osittain Thorvallin omiin opiskeluvuosiin  Beckmanin muotoilukorkeakoulussa.

Suojattuun ja sovinnaiseen elämään tottunut kanttorin ainokainen Lena pääsee toteuttamaan unelmaansa Tukholmaan muotipiirtäjäkouluun.

Äidin huojennukseksi Lena saa majapaikan ruustinna Sunessonin hoteista. Äiti kyllä tietää "suurkaupungin huumausainekoplat, sukupuoliorgiat ja hulinajoukot".

Vähitellen tyttö huomaa, että lapsuuden rakkaasta ajanvietteestä, paperinukkien piirtämisestä,  onkin iso harppaus kovaa kilpailua ja kyynärpäätaktiikkaa vaativan mainospiirtämisen maailmaan. 

Naiivin luottavaisen luonteensa vuoksi hän selviää ehjin nahoin tyttöjen säälimättömän luokittelun ikeen alta:   

Lena ei ymmärrä, että hän näyttää toisenlaiselta. Hän ei ajattele lainkaan minkä näköinen hän on,  hänen huomiokykynsä on kokonaan suuntautunut ympäristöön. Hän on pyhän muodin esikartanossa ja odottaa papitarta. Hän on kuin pyhiinvaeltaja, joka pitkän ja vaivalloisen vaelluksen jälkeen on saavuttanut maalinsa. Hän on uponnut iloon. Hän ei käsitä kuiskauksia. Hän ei näe ivallisia hymyjä. Hän on täydellisen onnellinen tyttö. – –

Koulun opettajatkin suhtautuvat hieman epäillen Lenan maalaismaiseen olemukseen, joka on kaukana muotilehtien sivuilta.

Tyttö huhtikuussa keskittyy Lenan ensimmäiseen lukuvuoteen piirustuskoulussa. Lenaa huomattavasti vanhempi Mikael, joka on aiemmin vain leikitellyt tyttöjen tunteilla naistenmiehen elkein,  huomaa Lenan erityislaadun. Lena puhkeaa kukkaan, ja tämä ei jää muilta vuosikurssilaisiltakaan huomaamatta:

Sellaista on onni. Se vaikuttaa niin saavuttamattomalta, mutta kun se tulee luokse, emme mietiskele sitä.

Romaani päättyy dramaattisesti Lenan ensisuudelmaan.  

Tyttö Pariisissa on tunnemaailmaltaan rosoisempi. Lena on nyt ensirakkauden voimaannuttama, mutta vanhemmat kokevat Mikaelin uhkaksi tyttärensä viattomuudelle ja herkkyydelle. Ja vaikka mitään vanhempien pahimpien uhkakuvien kaltaista ei todellakaan ole vielä tapahtunut, Lenan isä katsoo parhaaksi lähettää tytön muodin mekkaan, Pariisiin, jäähdyttelemään tunteitaan ja toivon mukaan unohtamaan mokoman Mikaelin. Etäisyys tekee lopulta hyvää –  myös Lenan ammatilliselle identiteetille.

Teospari on perinteinen nuoren tytön kasvutarina. Thorvallin myöhempien kohauttavien aikuisromaanien särmä on vasta umpullaan näissä sovinnaisissa tyttöromaaneissa.  Tiedostavan nykylukijan huojennukseksi Lena ei Pariisissa suostukaan enää miesten oikkujen vietäväksi, vaan ottaa naiselliset toimintastrategiat käyttöön.

Ja silläkin uhalla, että joku syyttää spoilaamisesta, niin paljastan, että Tyttö Pariisissa päättyy sanaan tulenlieskat!  



Molemmat teokset ovat ilmestyneet Otavan isojen tyttöjen kirjastossa. 1950–60-luvulla merkittävään kustantajasarjaan kerättiin koti- ja ulkomaista tuoretta ja vähän modernimpaa tyttökirjallisuutta ”melkein aikuisille”.  

Erityishuomion ansaitsevat kirjojen kansikuvat. Tyttö huhtikuussa on saanut suomalaisen Maarit Larvan sovinnaisen tulkinnan, jossa Lena pyyhkii onnenkyyneleitä poskiltaan, taustalla avoin ikkuna ja Mikaelin epätarkka hahmo. Tyttö Pariisissa -kansikuva on Kerstin Thorvallin tekemä: se on elegantti ja tekee paremmin oikeutta päähenkilönsä määrätietoisuudelle. 










maanantai 5. kesäkuuta 2017

Yokon yökirja tallentaa tätä päivää osuvasti












Annika Sandelin: Yokon yökirja: Kiusallista ja huipputärkeää, kuvittanut Linda Bondestam, kuvittanut Liisa Ryömä, 157 sivua, Teos & Förlaget 2017.









Sympaattisen ja kursailemattomasti sisimpiä tuntojaan tilittävän Yoko-tytön yökirja on ilmestynyt kaikkien fanien julkisesti luettavaksi. 

Ensimmäinen osa ilmestyi kaksi vuotta sitten (arvio Lastenkirjahyllyssä), ja tämä jatko-osa toimii hyvin myös itsenäisenä lasten- ja varhaisnuorten-romaanina,  sen verran hyvin aiempia tapahtumia ja keskushenkilöitä taustoitetaan.

Yokon yökirjalla on selvä esikuva: ruotsalaisen Barbro Lindgrenin Erittäin salaisia juttuja (alk. Jättehemligt, 1971, suom. Tammi 1972), jossa noin 10-vuotias Ulla ihmettelee ilman suurempia estoja arkisia asioita.

Annika Sandelinin lastenromaanin sankari Yoko täyttää nyt 11 vuotta ja on kovin herkkä sen suhteen, ettei vaikuta liian lapselliselta: 

Kahden viikon päästä täytän 11 vuotta. Kuulostaa aika vanhalta. Ajatella että kahden voden ja kahden viikon päästä minä olen jo teini. Äiti kysyi tänään haluanko kutsua kaikki meidän luokan tytöt synttäreille. En vielä tiedä haluanko minä, mutta jos haluan, minun täytyy panna kaikki nuket piiloon.

Yokon vaari saa aivoinfarktin ja joutuu sairaalaan. Isän suhtautuminen vaarin uuteen elämänkumppaniin on onneksi jo vähän edellisestä osasta lientynyt. 

Yokon äiti on yhä originelli hössöttäjä, Yokon sanoin "villi ja kiusallinen". Yokon kauhuksi äiti aloittaa hänen koulussaan kuvaamataidon opettajana, ja niinpä joutuu elämään alituisessa jännityksessä sen suhteen, mitä noloja tempauksia äiti taas järjestää.

Sandelin tallettaa romaaniinsa kiinnostavaa ajankuvaa. Yoko ihmettelee katukerjäläisiä ja keskustelee maailman epätasa-arvosta myös äitinsä kanssa. Pikkuveljen tietokonepeliriippuvuus huolettaa äitiä. Psykologi-isän mielenterveyspotilas, Mårten, vilahtaa myös pariin otteeseen Yokon päiväkirjan sivuilla.

Moniarvoisuus näyttäytyy luontevasti  myös Yokon luokkakaverin,  Danielin,  kautta.  Pojan lyhytkasvuisuus ei ole Yokolle mikään huutomerkki ja ällistyksen aihe, eikä se liioin estä hänen ihastumistaan poikaan. 

Monen lapsiperheen tavoin Yokon perhettäkin koetellaan putkiremontilla. Tätäkään arkista aihetta ei taatusti ole aiemmin lastenkirjassa käsitelty! Perhe lähtee evakkoon sukulaistädin omistamalle alkeellisesti varustetulle mökille, joka on soutumatkan päässä rannikosta. Perheen dynamiikka ja huumori tuleekin testatuksi moneen otteeseen.  

Suomenruotsalainen arki näyttäytyy myös kiinnostavina nostoina, esimerkiksi Yokon vanhempien tapellessa eduskuntavaalien alla. Aikuisten puoluekantaa ei olekaan aiemmin suomalaisissa lastenromaaneissa käsitelty näin herkullisesti:

Huomenna on eduskuntavaalit ja riita alkoi siitä, kun äiti kysyi ketä isä aikoo äänestää. Isä vastasi, että luultavasti jotain Ruotsalaisen kansanpuolueen ukkoa, ja silloin äiti raivostui. Hän kiljui että se ukko oli täydellinen idiootti joka ei piitannut mistään muusta kuin omasta palkastaan. Isä yritti puolustautua ja sanoi että hänen ehdokkaansa ainakin taistelee ruotsin kielen puolesta, mutta äiti vain vaahtosi ja ärjyi, että huomaa kyllä että isä on rikkaasta perheestä ja että isä on hemmoteltu ja oikeistolainen. Minä kysyin mitä se tarkoittaa, ja äiti sanoi että ne jotka ovat oikeistolaisia ajattelevat vain niitä jotka jo ovat rikkaita, mutta vasemmistolaiset haluavat että kaikilla olisi yhtä hyvin.  – –
 
Yoko elää suomenruotsalaista arkea. Suomen kielen tunnit ovat tylsiä ja ainoat suomea äidinkielenään puhuvat lähipiirin ihmiset ovat naapurissa asuva Karppisen täti ja vaarin poikaystävä Harri.

Yokon paras ystävä Anna on adoptoitu pikkuvauvana Kiinasta. Hänen maailmansa järkkyy, kun hän saa kuulla saavansa pikkusisaruksen. Yoko on huolissaan Annan uhkauksista lähteä karkumatkalle. Lujat, lämpimät perhesuhteet korostuvat Annika Sandelinin lasten romaanissa kautta linjan kauniisti ja uskottavasti.


Linda Bondestamin mustavalkoinen piirroskuvitus on ilmeikästä ja tallentaa hauskoja tilanteita. Todennäköisesti haalea kuvitusjälki johtuu huokoisesta paperilaadusta.






keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Onni on oma hevonen














Arja Puikkonen: Mustarastas, 227 sivua, Karisto 2017, kansi Sakari Tiikkaja, kannen valokuva Jussi Puikkonen.





Hevoskirjat kantavat mukanaan monia kliseitä ja ehkä juuri sen vuoksi lajityyppiä ei ole liiemmin arvostettu.

Arja Puikkosen varhaisnuorten- ja nuortenkirjojen ehdoton valtti on psykologisesti tarkka ihmiskuvaus. Sen vuoksi hänen ratsastusaiheen ympärille syntyneiden kirjojenkin (kevään uutuuden lisäksi Sydän saappaanvarressa ja Vastalaukkaa, Otava 2010 ja 2014)  soisi päätyvän heppafaneja laajemmankin lukijakunnan nautittavaksi. 

Mustarastas on moniin verrokkeihinsa nähden elämänmakuinen ja vivahteikas ja ennen muuta uskottava ihmis- ja eläinsankarien kasvun kuvaus. 

Mustarastaan aloituksen ei kannata antaa hämmentää.  Muutaman sivun mittainen johdatus – Kallion opiskelijaboksin yksinäinen – on eräänlainen käänteinen epilogi. Siinä annetaan lukijalle vihjettä jo aikuistuneiden keskushenkilöiden nuoruusvuosina kokemista  ristiriidoista, joiden ympärille varsinainen romaani siis rakennetaan.  

Hevoskirjoissa tulisieluisen hevosharrastuksen esteenä on usein raha ja ynseät vanhemmat. 

Lukioikäisiä serkuksia Miljaa ja Veeraa yhdistävät hevoset, mutta heidän kotiolonsa ovat toistensa vastakohtia. Milja on asuu äidin kanssa ja pitää vain satunnaisesti yhteyttä isäänsä. Veeran isä on menestyvä bisnesmies, mutta äiti on sairaseläkkeellä masennuksen takia.  

Milja ja Veera saavat isoäidiltään mojovan lahjan: isoäiti hankkii heille yhteisomistukseen Blackbirdin, pikimustan tamman Saksasta.

”Onni on oma hevonen”, Milja henkäisi. 
Tunnustus vähän nolotti, eikä hän saanut pyyhittyä autuasta virnettä naamaltaan. 
”Odotas, kun aikaa menee, sitten opit kantapään kautta sen onnen”, Marjut pääsi aikuisten tädin kaikkitietävyydellä opettamaan. 
”Se on kanssa kaviopaiseita, ähkyjä ja eläinlääkärin laskuja.” 
”Kaikesta selviää, pitää vain hoitaa hevonen hyvin”, Milja ilmoitti. – –

Miljan ja Veeran sielunsiskous joutuu tietysti monin tavoin koetteelle, sillä hevoseen liittyy omistamisen auvon lisäksi paljon vastuuta ja velvollisuuksia. 

Mustarastaan hoito päätyy nopeasti Miljan kontolle, kun Veeran isä saa työkomennuksen Amsterdamiin. Pitkästä välimatkastakin huolimatta Veera pystyy monin tavoin pomottamaan Miljaa ja himmentämään hevosen omistamisen auvoa.  

Puikkonen kuvaa nasevasti tyttöjen välistä valtataistelua, joka kiteytyy oivaltavasti rivien väleihin tyttöjen Team unelmaheppa -nettipäiväkirjan viestittelyssä.  

Lukijan on helppo valita, kumman puolelle asettuu, vaikka Milja on ratsastusta ja kilpailua enemmän kiinnostunut Mustarastaan luomuhoidosta ja koulutuksesta  ja eläimen yleisestä hyvinvoinnista. 

Tyttökirjalle tyypillinen keskushenkilön luonteen jalous näyttäytyy siinäkin, että Milja ennättää kiireistään huolimatta pitää yhteyttä myös dementoituvaan isoäitiin ja välittää hänelle kuulumisia tallilta. Miljalla on lisäksi kunnianhimoisia suunnitelmia kirjoittamisen suhteen. Lukija saa maistiaisia Miljan ritariaikaan sijoittuvasta hevosfantasiasta, jonka riveiltä voi aistia myös tosielämän jännitteitä. 



Jo hevoskirjallisuuden varhainen esikuva, Anna Sewellin Black Beauty (1877), otti kantaa hevosten inhimillisen kohtelun puolesta. Mustarastas saa tallipaikan Espoosta, ja tallin vastuulliset  aikuiset kantavat huolta hevosen jaksamisesta, kun Veera ehdottaa mielivaltaisesti sen siirtämistä Amsterdamiin. 

Romaanin lopussa palataan taas serkusten aikuiseen arkeen. Loppuratkaisu voi olla hevoskirjaentusiastien mielestä jopa haikea ja siksi epäreilu, mutta niinhän käy usein tosielämässäkin.  








perjantai 26. toukokuuta 2017

Rajatiloja... ja rakkautta









Holly Bourne: Oonko ihan normaali? Suomentanut Kristiina Vaara, 412 sivua, Gummerus 2017.

Nicola Yoon: Kaikki kaikessa, kuvittanut David Yoon, suomentanut Helen Bützow, 319 sivua, Tammi 2017.








Nuortenromaanien vetoapuna käytetään jo  erikoissairauksia, jotka hipovat  friikkiyden rajoja. 

Päähenkilöllä on entistä useammin jokin todella harvinainen diagnoosi, joka haittaa monin tavoin heidän arkeaan. 

Raflaavista aiheistaan huolimatta nämä kaksi nuortenromaania onnistuvat sohaisemaan Suomessakin ajankohtaista keskustelua ruskeista tytöistä ja feminismistä.

Kukapa ei olisi joskus lapsena tai vielä aikuisenakin saanut pinttymän olla astumatta katulaatoituksen rajakohtiin tai asettanut erilaisia ehtoja sille, mitä tapahtuu, jos liikennevalot ennättävät vaihtua punaisiksi ennen kadun ylitystä.

16-vuotiaan Evien tilanne on huomattavasti  kiperämpi: hänellä on OCD, obsessive-compulsive disorder, pakko-oireinen ahdistuneisuushäiriö, joka ilmenee muun muassa bakteerikammona ja siihen liittyvinä erilaisina pakkotoimintoina. 

Psykiatrisen sairaalan hoitojakson, pitkän lääkityksen ja terapian jälkeen tytön pitäisi aloittaa uudessa koulussa ja luoda itselleen ihan uusi identiteetti. Mutta rakkaushormoneille ei voi mitään, ja äkkiä  Eviellä onkin taas menossa kontrolli sekaisin…

Romaani kuvaa riipivästi Evien perhedynamiikkaa:  kukin perheenjäsen reagoi tilaa vievään sairauteen vähän eri tavoin.

Vaikka asetelmat muistuttavatkin yhdysvaltalaista teinihöttöromantiikkaa, niin  Holly Bourne on varustanut Evien ja hänen ystävänsä  Amberin  ja Lottien myös fiksulla feministisellä asenteella.   

Hauskasti Bournen romaani liittyy myös klassisen tyttökirjallisuuden traditioon, jossa on aina perustettu yhdistyksiä ja salakerhoja milloin minkäkin aatteen tai elämänkatsomuksen innoittamana. Tyttökolmikko perustaa Vanhapiika-kerhon, jossa he keskustelevat sukupuolinormeista ja kyseenalaistavat kärkkäästi myös toistensa ennakkoluuloja. Kirjan valttina on tyttöjen solidaarisuus.  Trilogian seuraavissa osissa näkökulman saavat Lottie ja Amber.

Kirjan lopussa on Holly Bournen haastattelu, jossa hän kertoo halunneensa puuttua mielenterveysongelmaisten stigmaan. Hän  työskentelee hyväntekeväisyyssivustolla TheSite.org, jonka kupeeseen avattiin myös seurustelua ja ihmissuhteita työstävä rinnakkaissivu Madly in Love.

Nicola Yoonin Kaikki kaikessa tuskin olisi päätynyt suomennettavaksi ilman romaanista tehtyä elokuvasovitusta, joka tuli Suomen ensi-iltaan äskettäin.

Madelinella on harvinainen immuunipuutostauti SCID ja sen vuoksi hän elää täysin suljettua elämää kotonaan lääkäriäidin valvovan katseen alla. Tyttö on tyytynyt outoon kohtaloonsa, kunnes naapuriin muuttaa samanikäinen poika, Olly, joka odotuksenmukaisesti sytyttää rakkauden roihun suojattua elämää eläneen Madelinen sydämeen – monella tavalla kohtalokkain seurauksin.


Romaanin jännite  ulottuu melkein kohtalokkaaseen karkumatkaan asti, mutta loppuratkaisu tuntuu kertakaikkiselta flopilta. Silti on helppo uskoa, että teinityttöihin Yoonin kielletty rakkaus vetoaa: sen elementeissä on paljon samaa kuin Eric Segalin hippiklassikossa Love Story (1970, suom. 1971). Amerikkalaisen nuortenromaanin kliseisiin kuuluvat myös lukuisat kirjallisuusviitteet, kaaviot, muistilaput, tekstiviestit ja listaukset.