tiistai 17. lokakuuta 2017

”Kun auttaa kaveria, pääsee pitemmälle”












Ville Hytönen: Pietimetsä Puuh! Kuvittanut Mira Mallius, 61 sivua, Robustos 2017.









Eletään taas lasten- ja nuortenkirjasyksyn hektisiä viikkoja.

Kiinnostavia uutuuksia kertyy työpöydälleni pinoiksi asti, ja jo luetut kirjat saavat odottaa vuoroaan välillä harmillisen pitkään, ennen kuin lukukokemus ennättää tekeytyä arvioksi asti.



Ville Hytösen ja Mira Malliuksen Pietimetsä Puuh! on hauska yllätys, jonka erityisansiot korostuvat nimenomaan ääneen luettaessa.

Reteä dialogi ja välillä jopa runolliseksi maalailuksi yltyvä kerronta antavat aiheen verrata Pietimetsän asukkaiden edesottamuksia jopa Aili Somersalon Mestaritontun seikkailuihin. Pietimetsä Puuh! on ikään kuin moderni vastine rakastetulle saturomaaniklassikolle: nykypäivän lasten ehdoilla toteutettuna mutta sadun pohjavirettä kunnioittaen.  

Hytönen nivoo tavallisten lasten, Peeter Peeterin ja Evelinin, arjen luontevasti osaksi satuseikkailua, johon eivät tavallisen maailman säännöt päde. 

Matkalla kouluun lapset kuulevat puiston lehtikasasta meteliä: siellä on Pikkukönni, joka kertoo asuvansa Pietimetsässä.

Sukkelasti lapset pääsevät lehtikasan sisältä seikkailulle Pietimetsään, joka tunnetaan särmikkäistä, mutta sympaattisista peikoistaan.


Pietikuningas Pistelileuka uskollisen armeijansa ympäröimänä. Mira Malliuksen kuvitusta 
Ville Hytösen lastenromaaniin Pietimetsä Puuh! (Robustos 2017).   



Peikot ovat aiemmin asuneet tasaveroisina ihmisten maailmassa, kunnes eripura on syventynyt  ja joutilasta elämää viettävät peikot on häädetty Sitsinmäeltä.

Hyvönen on  luonut valloittavan peikkojen sukukunnan, josta löytyy monenlaista karismaattista hahmoa. 

Peikoilla on nasevia ja hauskoja nimiä: pietipeikko Pikkukönnin lisäksi on mm.  Pietimetsän armeijan kantapeikko Lömppä,  tohtori T. Keljukaula, pietikuningas Pistelileuka, jalaton peikko Pieti-Pyllykkä, Kelju-Hilppa, nipistelevä Rönkkis, peikkolintujen pesue, Riimiäiset ja kokki Aaprami.



Aaprami-peikko esittelee lapsille velliä, jossa on ”sirlikkikärmiäisiä, pöyhätuokkoja,
kahmiaisia ja pari tuikkaakin ---- lisäksi rahkasammalta ja kurjen kainalohikeä,
lörppäkurppien sylkeä ja mahapeikkojen selkäkarvoja”. Mira Malliuksen kuvitusta
Ville Hytösen lastenromaaniin Pietimetsä Puuh! (Robustos 2017). 


Pietimetsässä yhteistyö ja avunanto on arkipäivää, vaikka välillä höynäytetäänkin kaveria.   Hytönen ei kaihda opettavaisuuttakaan: lapset hoksaavat,  että vieraisiin makuihinkin kannattaa tutustua ja jeesiä kaveria:

"Kun auttaa  kaveria, pääsee pitemmälle", intoili Pieti Pyllykkä ja taputteli uutta kaveriaan Ristihuuli-jänistä olalle. Kettu makasi surkeana maassa.

Suorasanainen kerronta kääntyy usein riiimirunoksi, ja vaivihkaa annetaan näin myös kirjallisuuskasvatusta:


Katsos riimiäisten laulutiellä 
hyvä olo olla kaikilla siellä 
pietivanhuskin toteaa 
että lorut kultaa puhe hopeaa.


Hyvösen uuden asuinpaikan, Tallinnan,  Koplin, alue tulee paikannimien kautta esille.  


Pietimetsä Puuh!  koostuu yksittäisistä tarinoista, joissa tututustaan Pietimetsän myytteihin ja syntyyn. Nyt kun Pietimetsä on tullut lukijalle tutuksi, olisi mukava saada pian luettavaksi yhtenäinen satuseikkailu!

Hytösen oman Savukeidas-kustantamon kautta ilmestyneen Kuka pelkää naamarikoiraa? -kuvakirjan (2016)  kuvittanut Mira Mallius on selvästi elementissään karismaattisten peikon rohjakkeiden kuvaajana. 






maanantai 9. lokakuuta 2017

Pieni on tärkeä











Esko-Pekka Tiitinen & Tuula Tiitinen: Pienenpieni, 25 sivua, Tammi 2017.










Esko-Pekka & Tuula Tiitisen, veljen ja sisaren, kuvakirja Pienenpieni on nimestään ja koostaan huolimatta suuri ja tärkeä kirja.

Se hiljentää ja herkistää sekä lapsen että aikuisen. Kirja täyttää siten myös hiljaisuuden lastenkirjan tunnusmerkit.

Tuula Tiitisen kuvitus on yhdellä sanalla sanoen maalauksellinen, ja hänen öljyväritekniikkansa  tekee kuvista konkreettisia ja lähes kosketeltaviakin.

Huomaan ilahtuvani nykyisin entistä enemmän siitä, että lastenkirjakuvituksessa näkyy tekijän käden jälki, enkä joudu kriitikkona arvailemaan, kuinka monen eri sekatekniikan yhdistelmänä ja tietokoneen avittamana kuvitus on syntynyt.

Ytimeltään tarina on klassinen: pieni lapsi –  tässä karhunpentu Helmi – lähtee avaraan maailmaan oppimaan ja viisastumaan.


Emon ja pennun herkä hetki, mutta emo haluaa vielä jatkaa uniaan.
Tuula Tiitisen kuvitusta Esko-Pekka Tiitisen tekstiin kuvakirjassa
Pienenpieni (Tammi 2017). 


Pikku-Helmi ja Äitikarhu nukkuvat pesässä vierekkäin. 
Helmi heräsi, siristi silmiään ja hihkaisi innoissaan Äitikarhulle. 
     Nyt lähdetään. Näetkö, oviaukosta vilkkuu jo valoa! 
     Minä näen vielä unta, Äitikarhu haukotteli. – Möörötetään vielä vähän aikaa ja lähdetään sitten katsomaan salaisuuksia. 
     Salaisuuksia? Helmi ihmetteli. – Mitä ne ovat? 
     Pesän ulkopuolella on kaikkea, on kasveja ja eläimiä, suuria ja pieniä ja sellaistakin, jota ei näe. 
     Näkymätöntä? Minä haluan nähdä kaiken nyt heti! 
     Voi sinua pienenpieni, Äitikarhu huokaisi, koppasi karhunpennun kainaloonsa ja yritti tuudittaa sitä uudelleen uneen. – Uinu vielä hetkinen ja voimiasi kerää, mennään sitten katsomaan kuinka kevät herää.


Helmi on kuitenkin malttamaton, ja se lähtee kotipesän turvasta yksinään seikkailemaan. Pentu kohtaa kastepisaran, puron, leskenlehden, pajunkissan, tuulen, ja oppii niiltä kaikilta jotain tärkeää elämästä, sen kunnioittamisesta, salaisuuksista ja arjen ihmeistä.


Suomalaisen luonnon ydin tiivistyy tähän aukemaan:
koivikkoon ja utuiseen järvimaisemaan. Tuula Tiitisen kuvitusta 
Esko-Pekka Tiitisen tekstiin kuvakirjassa Pienenpieni (Tammi 2017).  


Esko-Pekka Tiitinen palkittiin viikonloppuna Turun kirjamessuilla Suomen Kirjailijaliiton Tirlittan-palkinnolla  tähänastisesta tuotannostaan. Tiitinen aloitti kirjailijanuransa vuonna 1981 runokokoelmalla Tämä kaikki voi tapahtua, ja hänen tuorein teoksensa on omakustanteena 60-vuotispäivän kunniaksi yhdessä Nikolai Tiitisen kanssa tehty kuvakirja Kotikuusen kainalossa (2017).

Tiitinen on kirjoittanut monen ikäisille, lapsille, nuorille ja aikuisille  lyriikkaa, draamaa ja proosaa. Hänet tunnetaan myös kuvataiteilijana sekä musiikin ja teatterin tekijänä.

Kirjailijaliiton perusteluissa korostettiin, kuinka ”Tiitinen on tuotannossaan ja toiminnassaan korostanut erityisesti lapsen ja lapsuuden merkitystä. Kirjailijat tuntevat Esko-Pekka Tiitisen luotettavana ja lojaalina kollegana, jolla riittää tarmoa myös yhteisten asioiden hoitamiseen.”




tiistai 3. lokakuuta 2017

Perheen ja tytön kipeän-kaunis kasvutarina















Nadja Sumanen: Terveisin Seepra, 264 s., Otava 2017. Kansikuva Jaakko Ollikainen. 







Irja oli ymmärtänyt jättää keittiön himmeimmän halogeenivalon palamaan. Äiti, korjasin mielessäni, ei Irja. Aina kun muistin, yritin vääntää aivoni ajattelemaan Irjan äidiksi, Erikin isäksi ja Kimin veljeksi. Yritin, koska kerran joku terapeutti oli vihjaissut, että perheellemme voisi tehdä hyvää, jos kotona Irjan, Erikin, Kimin ja Iriksen sijasta asuisivat äiti, isä ja lapset. 
Äiti. Isä. Lapset. Asuisivat, eivät   
 – pyörähtäisi 
 – piipahtaisi 
   – poikkeaisi pikaisesti 
   – nukkuisi yön yli.
        – käännähtäisi

Jo romaanin alku on kylmäävä ja antaa vihjettä tulevasta. 

16-vuotias Iris tuntee olonsa ulkopuoliseksi niin kotona kuin koulussakin. Hän kokee, että ”virta, joka vei toisia eteenpäin, työnsi minua tyveneen, toisten elämien laitamille”. 

Pari vuotta sitten vahvan debyytin (Rambo, Otava 2015) tehnyt Nadja Sumanen on viisaasti fokusoinut näkökulman lähes yksinomaan Iriksen kriisiytyneeseen perheeseen. 

Ja siinä riittääkin purtavaa. 

Ahdistunut ja todellisuuspakoinen isoveli on päihdekuntotutuksessa. Äiti on himokuntoilija ja tarkka ruokavalion suunnittelu antaa vihjettä ortoreksiasta. Isästä piirtyy ensin tahdottoman heittopussin kaltainen nuhjake, mutta onneksi kuva terävöityy romaanin edetessä. 

Keskeisiksi perheenjäseniksi nousevat vielä viljakäärme Oidipus ja dementoituva äidin äiti, nonna.  

Tämän perhehelvetin keskellä lukijakaan ei enää ihmettele, miksi Iris on ahdistunut ja päätyy viiltelemään itseään.

Iris lähetetään psykiatrisen sairaanhoitajan tai terapeutin juttusille. Pian eläköityvästä naisesta ei anneta kovin mairittelevaa kuvaa, mutta silti hänen ehdotuksensa, että Iris etsisi  itselleen sähköposti- tai kirjeenvaihtoystävän, tulee sysänneeksi tytön asioita oleellisesti eteenpäin. 

Syrjäisellä maaseutupaikkakunnalla asuva Runotyttö elää täysin toisenlaisessa todellisuudessa kuin Iris. Tytöt viestittelevät harvakseltaan, mutta romaanin kuluessa yhteys muodostuu vaivihkaa terapeuttiseksi – toivon mukaan kummallekin osapuolelle. Tytöt viestivät nimimerkkien suojissa, Iris nimeää itsensä Seepraksi.

Sumanen on intensiivinen, tarkkakatseinen kertoja.

Iris katsoo sivusta, kuinka äiti näykkii päivittäiset vitaamiiniannoksensa. Tyttären rakastava  katse äitiinsä puuttuu kokonaan esimerkiksi tästä virkkeestä:  

Pillerien napsiminen kämmeneltä näytti rakennekynsien vuoksi vaikealta, kuin lintu olisi yrittänyt tarttua kolikkoon. 
Iris tasaa tuntojaan luonnon äärellä – niin kuin moni tyttökirjan sankari ennen häntä:

Tien päässä käännyin hiekkapolulle, missä tuuli repi nuorien koivujen rungoista silkkipaperimaista kaarnaa. Poikkesin rantalepikossa mutkittelevalle polulle ja kipusin istumaan kivelle. Meri-ilma paineli kun märkä pumpuli kuumottavia poskia. Kauhtunut kaislikko taipui edessäni tuulessa. Se näytti jättiläismäisen, kuolleen eläimen karvalta, jota näkymätön käsi silitti.

Onneksi lukija saa hengähtää helpotuksesta jo romaanin alkupuolella, kun tärkeäksi keskushenkilöksi nousee Iriksen perheen siivooja, virolainen Teele. 

Hän näkee heti Iriksen pidättyneen olemuksen taakse ja ryhtyy pienin, mutta tehokkain keinoin pitämään Iriksestä huolta. 

Teelen dialogissa on paljon viron kieltä, mutta uskoisin, että ydinasiat tulevat myös kieltä taitamattomalle selviksi. Kieltä auttavasti taitava saa toki nyansseista enemmän irti.

Iriksen pitkäaikainen balettiharrastus vaihtuu joogan lisäksi valokuvaukseen, ja sitä myöten yhteys isään vankentuu.  Valokuvan linssin läpi maailma näyttää toiselta.  

Vähin erin tyttö pystyy myös katsomaan itseään aiempaa armollisemmin. Iris osallistuu äitinsä kanssa itseilmaisupainotteiselle lyhytterapiakurssille, josta siitäkin tulee yksi merkittävä käännekohta .

Lopun katharttisessa tihentymässä on kaksi elokuville tuttua ja hengästyttävän upeaa panoraamakohtausta. 

Itämeren rannalle sijoittuvassa kohtauksessa Sumanen onnistuu lähes uskottavasti solmimaan perheenjäsenten hapertuneet langat yhteen, ei ehkä vielä siistiksi rusetiksi, mutta solmulle, joka ei enää aukene yhtä helposti kuin aiemmin. Toisessa, Kuvataidelukioon paikantuvassa välähdyksessä Iris saa uuden sielunkumppanin, mutta tähänkään kohtaamiseen ei sisälly  siirappimaista rakkauskuohaa. 

Elämä kantaa, ja lukija luottaa Iriksen pääsevän jaloilleen. 


Sumanen on ammatiltaan toimintaterapeutti ja hän työskentelee vaikeiden ongelmien kanssa kampailevien lasten ja nuorten kanssa. Hän antaa päähenkilöilleen tilaa kasvaa, välillä rankkojenkin kokemusten kautta ilman että kerronta viistäisi romaania silti sysimustan, lohduttoman angstin puolelle.


Sumanen toivoo mahdollisimman monen aikuisen tarttuvan kirjaansa ennakkoluulotomasti. Terveisin Seepra onkin jälleen hyvä esimerkki siitä, kuinka taiten ja suurella sydämellä tehty nuortenromaani ei juutu ikärajoihin ja kohderyhmiin.





maanantai 2. lokakuuta 2017

Tampereella voi kelliä sanoissa


Lorunäytelmä Mitä tehtäis? Käsikirjoitus ja ohjaus Maarit Pyökäri, aineistona suomalaiset kansanrunot sekä  lastenrunoilijoiden teokset. Näyttelijöinä Eriikka Väliahde ja Eeva-Riitta Salo. Valo- ja äänisuunnittelu Juha Haapasalo. Kantaesitys 16.9.2017 Tampereen Työväenteatterin Kellariteatterin näyttämöllä. Ikäsuositus 3–7-vuotiaat, kesto 40 minuuttia.
  




Tampereen Työväenteatteri nostaa suomalaista lastenrunoutta esiin kantaesityksellä Mitä tehtäis? Erillisistä runoista punoutuu juonellinen lorunäytelmä, jossa haltioidutaan tädin (Eeva-Riitta Salo) ja koiran (Eriikka Väliahde) kanssa luonnon ilmiöistä, seikkaillaan, leivotaan ja nautitaan kielen kieputuksesta. Välillä haastetaan yleisöäkin ja opetellaan yhdessä uusia loruleikkejä. 

Salon ja Väliahteen runotulkinnoissa on svengiä, välillä jopa rokkia ja räppiäkin, mutta myös nykylapselle niin tarpeellista rauhoittumista ja hiljentymistä.

Lorunäytelmä on mainio muistutus lapsille ja aikuisille siitä, että loruista on moneen arkiseen tilanteeseen: lohduksi, iloksi, kielen verryttäjäksi, rauhoittajaksi tai innostajaksi. 

Mitä tehtäis -lorunäytelmä muistuttaa myös äänenlukemisen iloista.
Keinutuolissa Eeva-Maija Salo ja kuulijana Eriikka Väliahde.
Kuvan copyrigt Tampereen Työväenteatteri. 


Kirsi Kunnas on vuosituhannen taitteesta lähtien markkinoinut lastenrunoa jo lähes diginatiiveille pienten lasten vanhemmille puhumalla lastenrunosta lapsen ensimmäisenä kielipelinä ja älyleluna.

Kun lapsi saa aivan  pienestä pitäen nauttia loruttelusta, lauluista ja leikkirunoista, hänestä kasvaa rouva Huun havaintojen mukaan taitava sanaseppo, joka oivaltaa kielen mahdin ja mahdollisuudet.

Lorunäytelmän motoksi onkin osuvasti valittu Leena Laulajaisen runo kokoelmasta Sininen pieni aasi (Tammi 2007):

Sanakin voi riittää. 
Sana osaa kiittää,  
sanoja voi lukea, 
sanoiksi voi pukea, 
sana osaa surra, 
sana saattaa purra, 
sanansa voi syödä, 
sanalla voi lyödä, 
sana osaa helliä. 
Sanoissa voi kelliä. 
 


Lorut on poimittu kansanrunouden ja uudemman lasten loruleikkiperinteen lisäksi tunnettujen ja tuotteliaiden lastenrunoilijoiden, Jukka Itkosen, Anna-Mari Kaskisen, Kirsi Kunnaksen, Tuula Korolaisen, Leena Laulajaisen ja Tittamari Marttisen,  kokoelmista. 

Lisäksi mukana on runoja pirkanmaalaiselta vahvistukselta,  Kaarina Pihlajamäeltä. Valitut runot eivät valtaosin ole tekijöidensä  tunnetuinta tuotantoa, mikä on hyväkin asia. Runoissa on siis myös tiettyä ”uutuudenviehätystä”.   


Lauantain päivänäytöksessä oli Kellariteatterin täydeltä lapsiperheitä. Erityisen hauska oli huomata, että teatteriin oli lähdetty koko perheen voimin. 

Lapset eläytyivät esitykseen pidäkkeettömästi: välitön palaute tuli innostuksen hihkaisujen ja riemun kiljahdusten muodossa pitkin esitystä. 

Lyhyt 40 minuutin mitta ja leppeä tunnelma takaavat sen, että esitys sopii mainiosti lapsen ensimmäiseksi teatterielämykseksi. 

Pikantin lisänsä toi myös pullan tuoksu. Lyhyen esityksen aikana näyttelijät myös kielenkieputuksen ohella leipoivat mikrolla minipullia. Esityksen päätteeksi tarjoiltiin kaikille katsojille vielä mikromarenkia ja rusinoita.

Pieni toive Työväen Teatterille: Kellariteatterin aulassa on näytelmän alkamisen odotuksen tuskaa helpottamaan koottu sivupöydälle pino lastenkirjoja selailtavaksi. Ajatus on hyvä, mutta toteutus tökkii.

Kirjat ovat pääosin Walt Disney- ja kirjakerholaitoksia, kaikki käännöskirjoja. 

Haluan uskoa, että esityksessä mukana olevien lastenrunoilijoiden kustantajat olisivat kernaasti lahjoittaneet em. tekijöiden uusia lastenRUNOkirjoja teatterin lämpiöön tekemään korkeatasoista lastenlyriikkaa täsmäkohdeyleisölle paremmin tunnetuksi. 

Lasten kirjallisuuskasvatusta voi edistää mainiosti
lastennäytelmän kupeessa, mutta sisältöön ja sen laadukkuuteen
kannattaa kiinnittää huomiota. Nämä Mitä tehtäis -esityksen aulatilaan
kootut kirjat ovat monelle lapselle jo entuudestaan tuttuja. Kuva PHH. 



tiistai 26. syyskuuta 2017

Tytöille täytyy olla vähän hauska, tietää Metteborg






Rose Lagercrantz & Eva Eriksson: Dunnen elämää, suom. Raija Rintamäki, 106 sivua, Kustannus-Mäkelä 2017.

Rose ja Samuel Lagercrantz & Eva Eriksson: Mettebergin kootut seikkailut, suom. Raija Rintamäki, 186 sivua, Kustannus-Mäkelä 2017.




Rouva Huu ei enää kursaile yhtään myöntää aivan julkisesti, neljännen suomennetun Dunne-kirjan jälkeen, olevansa aivan  myyty Rose Lagercrantzin & Eva Erikssonin luomalle lastenromaanisankarille, Dunnelle.

On kerta kaikkiaan väärin puhua Dunnen yhteydessä kirjallisesta brändistä, mutta tällaisen lastenkirjakonseptin, jossa yhdistyvät  helppolukuisuus, runsas ja tekstiä tukeva kuvitus, lapsen tunteiden laaja skaala, myönteinen elämänasenne ja  eri sukupolvien välinen luonteva yhteys, soisi leviävän kulovalkean tavoin myös suomalaiseen lastenkirjallisuuteen!  

Dunnen arkiset seikkailut jatkuvat jo neljännessä osassa, Dunnen elämää. Kirjan nimi on  sen  sisältöä huomattavasti lakonisempi. 

Dunnen isä toipuu liikenneonnettomuudessa saamistaan vammoista. Dunne viettää kesää parhaan kaverinsa Ella Fridan kanssa tämän kesämökillä saaressa. 

Kaikesta ihanasta kesätekemisestä huolimatta Dunnen ajatukset pyörivät isän kuntoutumisen ympärillä. Ja kun isä ei annakaan totuttua viikkoraporttiaan, Dunne on ihan varma, että isän vointi on huonontunut. 

Syy isän kiireisiin on sairaanhoitaja Vera, joka on auttanut sairaalassa isää toipumaan. Dunne ei ensijärkytykseltään osaa kuitenkaan olla isän puolesta yhtään iloinen.

Ja tästä asiasta sukeutuukin sitten varsinainen sukuriita:

– – Silloin isä menetti malttinsa. 
”Minä häpeän sinua!” hän kivahti Dunnelle. 
”Kuuletko? Häpeän!” 
Mutta se oli mummulle liikaa. 
”Gianni, nyt riittää”, hän tokaisi. ”Olisit voinut säästää meidät tältä!” 
”Mitä sinä tarkoitat?” 
”Tiedät oikein hyvin.” 
”Jaa että otin Veran mukaan, vai?” 
”Niin juuri. Eikö lapsella ole sinusta ollut jo muutenkin tarpeeksi vaikeaa? Hän oli vähällä menettää isänsä, ja nyt sinä raahaat tänne vieraan naisen, josta odotat hänen ilahtuvan! Dunnea ei saa kiusata enää yhtään enempää! Tule Daniela!” 
Se on Dunnen oikean nimi, mutta sitä käytetään vain kun on tosi kyseessä. – – 

 
Eva Eriksson pystyy tiivistämään ilmeisiin kaiken olennaisen: äärimmäisenä
vasemmalla yrmeä mummo ja aukeaman molemmin puolin Dunne ja hänen isänsä.
Isän vierellä istuu Vera. Eva Erikssonin kuvitusta Rose  Lagergrantzin
lastenromaaniin Dunnen elämää (Kustannus-Mäkelä 2017). 


Mutta asiat tietysti selkiintyvät. Isä huomaa möhlineensä, ja Dunne ratkaisee asian diplomaattisesti tavalla, joka ilahduttaa myös parasta ystävää Ella Fridaa.   Ja samalla Vera ja isäkin saavat – luultavasti sarjan päättävässä osassa - vielä uuden tilaisuuden hyvittää möhläyksensä.

Dunnen nelososan lisäksi Kustannus-Mäkelä ilahduttaa myös Dunne-faneja Metteborgin kootuilla seikkailuilla, jossa Dunne vilahtelee lähinnä vain parhaat synttärikutsut järjestävänä sivuhenkilönä.  

Kun lukee kirjan viimeiseltä sivulta teostiedot tarkasti, saa selville, että Metteborg on syntynyt jo paljon ennen Dunne-kirjoja! 

Rose Lagergrantzin poikaa Samuelia on kiittäminen Metteborgin seikkailuista. Äidin ääneen lukemat  Tove Janssonin Muumipapan muistelmat nimittäin antoivat pojalle  kimmokkeen laatia omat muistelmansa. Metteborgs samlade öden och äventyr i ettan, tvåan och trean -sarjan osat ilmestyivät ruotsiksi jo vuonna 1991 ja kolmen kirjan yhteislaitos 1995.

Metteborg rakastaa koulunkäyntiä ekaluokalla. 

Hyvin vähäeleisesti pystytään tiivistämään koulunsa aloittavan terhakkuus ja koulumyönteisyys: 

Hän mene kouluun joka päivä, paitsi lomalla ja silloin kun on kipeänä. 
Silloinkin hän nousee sängystä ja pukeutuu ja tekee lähtöä. 
Äidin täytyy estää häntä. 
Sitten hän itkee monta tuntia.  
Hänellä on niin ikävä opettajaansa ja luokkaansa.


Ennen niin innokkaan ekaluokkalaisen koulumatka sujuu vitkastellen,
kun yksi luokkakaveri ottaa Metteborgin silmätikukseen. Eva Eriksson tiivistää
tässäkin nasevasti pienen koululaisen ryhdin ja olemuksen väsähdyksen.
Eva Erikssonin kuvitusta Rose ja Samuel Lagergrantzin lastenromaaniin
Metteborgin kootut seikkailut (Kustannus-Mäkelä 2017). 



Välitunteja varjostaa kuitenkin Benni Bing Bong, räyhäkkä kiusanhenki, joka viis veisaa toisten tunteista. Ja Benni Bing Bongin takia Metteborgin on yht äkkiä vaikea mennä kouluun. Mutta onneksi on koulukuraattori Margot, joka ”on aika kiva, keskipaksu ja keskipitkä. Ja hän käyttää huulipunaa.”

Ehkä syyllistyn karkeaan yleistykseen, mutta uskallan väittää, että näin suvereenisti ei koulukiusaamista osata  suomalaisessa lastenkirjallisuudessa käsitellä. 

Lukekaa itse, niin tiedätte, mitä tarkoitan.

Ja onneksi toisella luokalla Metteborg saa myös hyvän kaverin, Kuddenin, joka pitää tarvittaessa hänen puoliaan. Kolmannella luokalla Metteborgilla on jo vähän ylimääräistä aikaa ja kiinnostusta tyttöjäkin kohtaan. Ja Kudden tarjoaa auliisti apuaan tässäkin asiassa:

Ei voi vain mennä sanomaan tytölle, että ”söpöliini” tai ”hei kulta”! 
Täytyy olla vähän hauska.

Pitää hyppiä paikalle! Kenguruhyppyjä! Niin he sillä välitunnilla tekivät.

Alkuperäisten  Metteborg-kirjojen mustavalkoinen kuvitus on terästetty uuteen laitokseen Lena Thunellin jälkivärityksellä. 

Itse pidän enemmän mustavalkoisesta Eva Erikssonin tyylistä, joka korostaa henkilöiden ilmeitä ja eleitä ja kehon kieltä värikuvia paremmin.  

Suomalaisen lapsen korvaan pojan nimi, Metteborg, kuulostaa vähän turhan fiiniltä. 

Olisvatko  alkuperäinen kustantaja Rabén & Sjögren ja tekijät antaneet luvan sankarin nimen suomalaistamiseen?  




keskiviikko 20. syyskuuta 2017

”Minä olen tavallinen tyttö enkä narttumainen lissu”














Anna Hallava: Valpuri Vaahteran maaginen korva, 220 sivua, WSOY 2017. Kansikuva Laura Lyytinen.







Anna Hallava (s. 1974) teki omintakeisen debyytin pari vuotta sitten Sammakkoprinsessa-esikoisellaan, joka hyödynsi taiten chick lit -kirjallisuuden maneereja nuorempien tyttölukijoien ehdoilla (ks. arvio Helsingin Sanomissa).   

Hallavan uutuus, Valpuri Vaahteran maaginen korva, on myös räväkkä ja yllättävä tyttöromaani. 

Se on siekailematon yhdistelmä J. K. Rowlingin Harry Potterien fantasiaa, Tittamari Marttisen Viivi Pusu -kirjojen eloisaa kaveriporukan kuvausta, Helen  Fieldingin Bridget Jones -kirjojen reteää suhtautumista miehiin, Cathy Cassidyn herkuttelun ympärille rakennettua Suklaamuruset-sarjaa ja  Jacqueline Wilsonin nuortenromaanien angstia.

Realistisen tuntuisesta lähtöasetelmasta huolimatta 15-vuotiaan Valpurin perhe on kaukana tavallisesta. Äiti on nimittäin ammatiltaan noita ja isä rakkausviihdettä kirjoittava viikatemies. Isoveli Väinämö harrastaa balettia vähän liiankin intohimoisesti. 

Lisäsäväyksen perhedynamiikkaan tuo vielä Kannikka, pullon henki, joka on perso makeille kakuille.

Aluksi Valpurilla ei näytä olevan finniä isompia ongelmia. Äidin finnin poistoon kehittelemä taikaliemi aiheuttaa kuitenkin oudon sivuvaikutuksen: Valpuri  huomaa pystyvänsä kuulemaan poikien ja päälle päätteeksi myös isänsä ajatukset!

Hallava on mukavasti laajentanut tyttökirjallisuuden henkilögalleriaa jo kahdessa teinikeiju Ofeliasta kertovassa romaanissa. Ofelian tavoin myös  Valpuri kokee olevansa pikemminkin kurvikas kuin paksu.  Toisaalta Valpuri käyttää  paljon energiaa erilaisiin kauneudenhoitorituaaleihin, päästäkseen eroon ylimääräisestä karvoituksesta,  finneistä ja kaikenlaisesta rumuudesta kropassaan. 

Poikaystävän hankkiminen ei lopulta teekään Valpuria autuaaksi. Ihailun kohteena olevan pojan ajatukset, teoista puhumattakaan, eivät nimittäin annakaan hänelle järin mairittelevaa käsitystä poikien sielunelämästä:

Minun olisi pitänyt arvata tämä: luin nimittäin kerran netistä jutun, jossa sanottiin, että tyttöjen kannattaa pysytellä kaukana hyvännäköisistä jätkistä, koska hyvännäköisyydellä on tapana sulattaa aivot ja tehdä kyseisistä pojista vattupäitä.

Ja ilman spoilausta uskallan sanoa, että poikaystävän vaihtaminenkaan ei mene Valpurilta ihan nappiin…

Kirjan anarkistisessa eri tyylilajien miksauksessa hämmentää  eniten Hallavan tapa kuljettaa kepeää ja kipeää ainesta rinnakkain. Jacqueline Wilson on tämän lajityypin mestari (mm. Tatuoitu äiti, Otava 2003), mutta Hallava höystää kokonaisuuteen mukaan vielä fantasiaelementitkin. 

Sivuhenkilöt, molemmat poikia, kipuilevat todella isojen  asioiden (transsukupuolisuus ja anoreksia) äärellä, ja toisinaan lukija huomaa vähän rykivänsä, kun jonninjoutavat teinityttömurheet risteytetään oikeasti tummissa vesissä kulkevien poikien elämän angstiin. 

Hallavan tyttöromaanin rakenne on säpäleinen. Valpuri kirjoittaa päiväkirjaa useasti päivässä: jokaisen uuden merkinnän alussa on kellonaika, jolloin osuus on kirjoitettu. Lukija siis lukee yksittäisiä, usein asiayhteydeltään jopa täysin irrallisia viestejä, ikään kuin teksti- tai WhatsApp -viestejä. 

Anna Hallava on haastatteluissa tuonut ilmi, että hän on perehtynyt edustamansa modernin kepeän tyttökirjagenren ilmentymiin myös maailmalla, ja selvästi hän soveltaa havaintojaan Suomen oloihin. 

Rivien välistä löytää halutessaan myös ironista oman kirjailijakuvan työstämistä, kun Valpuri ihmettelee kirjoittamismaniaansa ja paljastaa haaveilevansa oman kirjan julkaisemisesta:

20.46 Hah, minähän kirjoitan paljon joka päivä. Ehkä yritän saada tämän päiväkirjan joskus julkaistua. Toisaalta, kuka ihme haluaisi lukea teinitytön neurooseista?


Hallavan tyttöromaanin äärellä mietin, pitäisikö jo olla huolestunut lasten- ja nuortenromaanin pirstaleistuneesta rakenteesta. 

Perinteisen kirje- ja päiväkirjaromaanin rinnalle on lasten- ja nuortenromaaneihin tullut kilpailevia kerrontametodeja (sarjakuvat, tekstiviestit, mainokset, käyttöohjeet ja listaukset vaikkapa  Veera Salmen Puluboi-  ja  Jeff Danielsin Neropatin päiväkirjat -sarjojen tapaan). Iskevän ja toisaalta myös rönsyilevän tekstimiksauksen ajatellaan helpottavan lyhyeen sähkösanomatyyliin omassa päivittäisessä mediankäytössään tottuneen lapsen tai nuoren päätöstä tarttua kirjaan. 

Voisiko diginatiivien infoähkyyn pikemminkin auttaa polveileva, kirjalliselta anniltaan eheä ja draamallista jännitettä nostattava täysipainoinen  tyyli, joka jättää silti tilaa lukijan omalle ajattelulle?