keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Sykettä nostava kotimainen kuvakirja














Jukka Laajarinne & Elina Warsta: Multakutri ja suon salaisuus, 24 sivua, WSOY 2017.






Kun sain  ennakkotiedon tämän kuvakirjan ilmestymisestä, hihkaisin ääneen.

Mitä syntyy, kun kaksi rautaista ammattilaista kohtaavat toisensa ja antavat parastaan?

Jukka Laajarinne liikkuu suvereenisti lastenkirjallisuuden tontilla. Hänen kuvakirjatekstinsä yllättävät ja haastavat aina lukijansa – mikä on ehdottomasti hyvä asia.

Elina Warsta, kuvittaja jo toisessa polvessa, on tehnyt  monia lasten runokirjojen ja kuvakirjojen kuvituksia, mutta todellisen taituruutensa hän näytti oikeastaan vasta kuvituksessaan Tomi Kontion Koira nimeltään Kissa –kuvakirjaan (Teos 2015). Se on harvinainen esimerkki kuvan ja sanan rakkausliitosta kuvakirjassa. 

Laajarinteen ja Warstan kevään uuden kuvakirjan nimi vihjaa, että nyt ammennetaan rakastettujen klassikkosatujen maailmasta.  
Pieni Multakutri asui vanhempiensa kanssa suuren vanhan metsän laidalla. Pihassa heillä oli pieni kanala ja melkein yhtä pieni kasvimaa. Multakutri kuljeskeli mielellään metsässä. Kiipeili puihin ja kivien päälle, kahlaili ojissa ja tutki jokaisen löytämänsä luolan. Kuten tiedämme. Kaikessa hauskassa kuraantuu helposti, ja siitä tyttö oli saanut nimensäkin.

Multakutrin perhe on rutiköyhä. Joku käy yöllä verottamassa kanakantaa ja vanhemmat ovat murheen murtamia.



Multakutri ei jää vanhempiensa tavoin pyörittelemään peukaloitaan,
vaan  lähtee pelkoja päin aidolla supersankarin asenteella. Elina Warstan kuvitusta
Jukka Laajarinteen tekstiin kuvakirjassa Multakutri ja suon salaisuus (WSOY 2017). 



Multakutri ottaa sienikirjan ja sieniveitsen,  kasvioppaan, kiikarin ja haulikon (!) ja lähtee urheasti metsään. 

Joku on riehunut siellä  aiheuttaen  hävitystä ja kaaosta, syönyt marjamättäät tyhjiksi ja myllännyt sammaleet. 

Multakutri tähyää kiikareillaan suolle ja saa tähtäimeensä nahkaiset siivet ja kiiltävät suomut, pitkät kynnet… ja verkkosilmät.

Laajarinteen tarina yllättää  viekkaasti lukijansa. Siinä on samaa lapsilukijan omien hoksottimien ja johtopäätösten kunnioitusta kuin Jon Klassenin kuvakirjadekkarissa Haluan hattuni takaisin (WSOY 2013). 

Lastenkirjoissa pelkoa liennytetään usein paljastamalla pelon kohde araksi ja epävarmaksi. Mutta nyt ei tyydytä tähän kliseiseen ratkaisuun, vaan otetaan radikaalimmat keinot käyttöön. 

Laajarinne psyykkaa sankariaan ylittämään itsensä ja pahimmat pelkonsa, ja alitajunnan syövereistä tullaan voimaantuneena takaisin kirkkaaseen päivänvaloon. Ja kuinka nokkelasti Multakutri kääntääkään tilanteen kaikkien eduksi!

Jukka Laajarinne on kuvakirjan tekstin tekijänä velho: hän karsii turhat rönsyt pois ja jättää kiitettävän paljon kuvittajan kerrottavaksi, esimerkiksi ensimmäisellä aukeamalla, kun Warsta esittelee Multakutrin rakentamassa haastavaa kivipyramidia. Lukija luopuu oitis ensimmäisestä mielleyhtymästä Kultakutri ja kolme karhua -satuun. Multakutri on toimen tyttö, jolle mikään ei ole mahdotonta.  



Multakutrin voimaantuminen ja perinteisen mörön ja takaa-ajatun
valta-asetelman purkaminen on visualisoitu tehokkaasti. 
Elina Warstan kuvitusta 
Jukka Laajarinteen tekstiin kuvakirjassa Multakutri ja suon salaisuus (WSOY 2017).  


Warsta on luonut synkän metsämaiseman, josta löytyy kuitenkin piinaavaa jännitystä pehmentäviä elementtejä: esim. pastellivärejä, lepattavia perhosia ja kimmeltävää hämähäkinverkkoa.

Aukeamissa on syvyyttä ja kolmen kuvan sarjaan pilkottu takaa-ajokohtaus kouraisee aivan oikeasti katsojan vatsanpohjasta.

Seuraavan aukeaman (kuvituskuva yllä) äkkikäänne puolestaan hätkähdyttää ja katsoja saa huokaista helpotuksesta. Tällainen kuvan aikaansaama tunnelataus on kuvakirjoissa nykyisin harvinaista herkkua. Samanlaista sydämenväpätystä ovat menneille lukijasukupolville aiheuttaneet esimerkiksi Rudolf Koivun mustavalkokuvitukset Anni Swanin satuun Tyttö ja viulu, jossa kuusen oksat yrittävät haroa pakenevaa tyttöä.  







sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Äitiyden auvosta, tarkkapiirteisesti









Kerstin Thorvall: Äidin pikkuinen, suomentanut Kyllikki Hämäläinen, 93 sivua, Otava 1966.








Yle Fem/ Teema-kanavan minisarja Ehdottomasti kielletty on nostanut ruotsalaisen Kerstin Thorvallin (1925–2010) yleisen kiinnostuksen kohteeksi.

Ensikosketukseni Thorvalliin  oli hänen neuvokirjansa nuorille tytöille, Kirja sinulle (Otava 1960),  jonka sain naapurin Annelilta hänen siivotessaan pois omia nuoruuden kirjojaan. Olin 11-vuotias ja rakastuin oitis Thorvall-Falkin varmaan mutta äärimmäisen herkkään tussiviivaan, jolla hän kuvasi kapeauumaisia nuoria tyttöjä.

Thorvallin Hyvänyön satuja olen esitellyt aiemmin Lastenkirjahyllyssä

Kirjailijan elämästä tehty minisarja asettaa hänen päivänpaisteiset lastenkirjansakin ihan uuteen valoon.



Taitaako äitiyden auvoa tämän paremmin kuvata? Kerstin Thorvallin 
kuvitusta kirjaan Äidin pikkuinen (Otava 1966). 



Lyhyistä teksteistä koostuva Äidin pikkuinen on äitienpäivän takia todellinen täsmäkirja, ja lahjakirjana hiljattain äidiksi tulleille sitä varmasti myös markkinoitiin ilmestyessään vuonna 1964 Ruotsissa nimellä Porträtt av ett mycket litet barn.

Thorvallilla oli neljä poikaa, joista nuorin, Anders,  syntyi toisesta avioliitosta vuonna 1962,  ja mitä ilmeisimmin tämä perheen kuopus on ollut kirjan tekstien innoittajana. Kolme isoveljeä vilahtelevat tuon tuostakin kirjan lyhyissä pikapiirroissa vauvaperheen arjesta. 

Äidin rakkaus ja ihmetys vastasyntyneestä, lapsen nopea varttuminen  vauvasta uteliaaksi taaperoksi ja ja erkaantuminen äidin sylistä kohti maailmaa ja sen houkutuksia, on kuvattu hyvin intensiivisesti, jopa hartaasti.



Thorvallin luonnosmaiset tussipiirrokset taltioivat lapsen kehon 
kielen vivahteikkaasti. Kerstin Thorvallin kuvitusta kirjaan 
Äidin pikkuinen (Otava 1966). 


Thorvall oli oman aikansa uhmamieli ja hän shokeerasi monin tavoin aikalaisiaan. Tätä radikaaliutta ei Äidin pikkuisesta juuri löydy. Tosin Thorvall kirjoittaa ”Ei ole ensinkään tarpeen että äiti on kotona kaiket päivät. Pääasia on että lapsi tuntee että häntä rakastetaan. Ja ketä rakastettaisiin enemmän kuin häntä?”


Luonnosmaiset tussipiirrokset lapsesta ovat vertaansa vailla. Lapsen viattomuus, herkkyys ja vaihtuvat tunnetilat on onnistuttu vangitsemaan kuviin upeasti.

perjantai 12. toukokuuta 2017

Täyden kympin selkokirja nuorille

















Mimmu Tihinen: Kello tuhat, 64 sivua, Pieni Karhu 2016. 





Nyttemmin jo lakkautettu lastenkirjallisuuteen erikoistunut pienkustantamo Saarni kustannus järjesti vuonna 2012 yhdessä Selkokeskuksen kanssa kirjoituskilpailun, jossa haettiin uusia selkotekstejä nimenomaan nuorille lukijoille.

Erinäisten mutkien kautta voittajateksti, Mimmu Tihisen Kello tuhat, ilmestyi vasta viime vuonna.

Kilpailun kärkeen sijoittuivat myös Niina Mälkiän Liian pieni äidiksi ja Marja-Leena Tiaisen Kyttäyskeikka, jotka ilmestyivät Avain-kustantamon kautta vuonna 2014.  

Selkokirjojen määrä on ilahduttavasti noussut muutaman viime vuoden aikana. Tarjonnan lisääntyessä olisi mielestäni ensiarvoisen tärkeää, että laadukkaat lasten ja nuorten selkokirjat esiteltäisiin muun lasten- ja nuortenkirjallisuuden rinnalla. 

Kaikki selkona markkinoitava lasten- ja nuortenkirjallisuus ei välttämättä aina osu maaliinsa: karikkoina voi olla pitkäpiimäisen tai hajanaisen tekstin lisäksi myös ulkokirjalliset seikat (esim. typografia, kuvitus tai kansikuva).

Mimmu Tihisen Kello tuhat on hyvällä tavalla pelkistetty selkokielinen romaani nuorille. Siinä ei ulkoisesti tapahdu kovinkaan paljon, mutta jännitteen tihentymisen aistii silti rivien väleistäkin. 

Arvonta heittää kahdeksatta luokkaa käyvät Jessen ja Ninnin tekemään parityönä kirjallisuusesitelmää. Jesseä ei voisi lukeminen vähempää kiinnostaa, mutta onneksi Ninni  on valinnut esitelmän kohteeksi ohuen runokirjan, jolla on hassu nimi – Kello tuhat. 

Ninnin valinta oli loistava. 
Meidän ei tarvinnut pitää esitelmää kirjasta. 
Me saimme pitää esitelmän vihkosta.  
Se olisi helppo homma! Ninni oli nero!  
Otin kirjastokortin kassista 
ja menin iloisena kirjan kanssa lainaustiskille. 
Lainaamisen jälkeen soitin isälle  
ja sanoin,  että olen kirjastossa. 
Isä oli yllättynyt. 
Hän oli luullut, etten käynyt koskaan kirjastossa. 
”Onpa outo luulo”, minä vastasin. 


Jalkapalloa harrastava Jesse ei ole lukumiehiä ja kirjoittaessakin hänelle tulee paljon virheitä. Ninniä jännittää luokan edessä puhuminen. Jesselle ja Ninnillä on kummallakin myös omat vahvuutensa, jotka pääsevät esitelmää tehdessäkin edukseen, kun nuoret ensin uskaltavat luottaa toisiinsa. 

Näin pienistä aineksista Tihinen sommittelee jäntevän ja humaanin kasvutarinan. Esitelmän teon etenemisen rinnalla sivujuonteena kulkee Jessen ja kotoa pois muuttaneen isän lähentyminen avioeron jälkeen.  Ilman turhaa tehostusta Tihinen osoittaa, että sekä lukeminen että liikkuminen vaativat treenausta, joka tuottaa ajan kanssa tulosta.

Mimmu Tihinen tiivistää oivaltavasti Jessen lukemiseen ja erityisesti runouteen liittyvät ennakkoluulot. Kirja toimiikin äidinkielen ja kirjallisuuden oppitunneilla hyvänä johdatuksena runouden lukemiseen!

Kello tuhat osoittaa, ettei vetävä tarina aina vaadi mutkikkaita juonenkäänteitä ja tapahtumien tykitystä. Tihisen tavasta tehdä arjesta  dramaturgisesti jäntevää tarinaa soisi monien kirjailijoiden ottavan oppia. 

Ainoa floppi on kirjan kansikuva, jonka tekijästä ei löydy mainintaa. Avonaiset, ilmassa leijuvat kirjat ja jalkapallo markkinoivat aika kömpelösti kirjan sisältöä. 





Selkokirjallisuus ei Suomessa vielä ole saanut ansaitsemaansa statusta ja tukitoimia. Jotta kirjailijat oikeasti pystyisivät paneutumaan ajan kanssa selkotekstien tekemiseen, pitäisi siihen olla myös rahoitusta ja kannustusta paljon nykyistä enemmän. 



keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Oodeja suomen kielelle ja kielen leikille














Laura Ruohonen & Erika Kallasmaa: Tippukivitapaus, 42 sivua, Otava 2017.






Vuosituhannen taitteen jälkeen on Suomessa saatu viettää lastenlyriikan juhlaa. 

Tarjonta on runsastunut ja kokoelmien visuaalisuuteenkin kiinnitetään aiempaa enemmän huomiota. 

Näytelmäkirjailija, dramaturgi ja teatteriohjaaja Laura Ruohosen ja kuvittaja Erika Kallasmaan kolmas yhteinen kokoelma Tippukivitapaus juhlistaa sopivasti itsenäisyyden juhlavuotta. Kokoelma itsessään on nimittäin huikea ylistys rikkaalle ja moneen taipuvalle suomen kielelle. 

Laura Ruohosen kieli säkenöi ja svengaa ja siinä on moderni sointi, mutta taustalla on selvästi vanhan kansanrunon perinpohjainen tuntemus ja ymmärrys runon monipuolisista käyttömahdollisuuksista lapsiperheen arjessa.

Ruohosen lastenrunouden alkulähde paikantuu nonsenseen ja jatkaa näin komeasti Kirsi Kunnaksen jalanjäljissä. Ruohonen kikkailee, kääntää ja vääntää ja iloittelee kielen monilla mahdollisuuksila.  

Runossa Alikulku–Ylikulku äkkiväärän oikullisuuden alta löytyy suurta elämänfilosofiaa.


Taiton levollisuus syntyy oivaltavasta tekstin sijoittelusta ja
visuaalisista assosiaatiosta: tässä  lepäävä jääkarhuemo muistuttaa samalla
jäävuorta. 
Erika Kallasmaan kuvitusta Laura Ruohosen runoihin runokuvakirjassa Tippukivitapaus (Otava 2017). 



Suvereenisti hän hyödyntää kokoelmassa lukuisia runouden muotoja: Haaparannan Tapani on limerikin variaatio ja Sukka-haiku on nimensä mukaisesti tehty japanilaisen haikurunouden kaavaan. Kansanrunoudesta tuttua ketjurunoperinnettä uudistavat riemastuttavasti runot Jos on hanskat ja Ostin kerran.

Hopi hopi haneen –runo toimii luvunlaskussakin ja sen svengi on tarttuva. Lyhyt runo yhdistää oivaltavasti stadin slangia, murteita ja nonsense-kieltä.  

Mukana on myös hurmaavia luonnerunoja, esimerkiksi runot Kameleontti ja Rämeämmä.

Kokoelman aihepiirit risteävät anarkistisesti yksityisestä yleiseen ja niiden tulokulmissa riittää pureskeltavaa myös aikuiseen makuun, esimerkiksi runoissa Yllytyshullu ja Äiti, sun pitää osata.

Aina roiskuu kun rapataan -runo tiivistää kolmeen riviinsä elämän isoa tragiikkaa:

Aina roiskuu kun rapataan 
itku pääsee kun pakataan 
ja rakastamasta lakataan.
 
Monissa lastenrunokokoelmissa annetaan nykyisin leikkiohjeet runon kupeeseen. 

Hiippailuhotelli-runo on selvästi sommiteltu vuorovaikutteisesti leikittäväksi, mutta sen leikkikoreografian saa jokainen kehitellä mieleisekseen, mikä on vaihteeksi tavattoman inspiroivaa!


Erika Kallasmaan kuvitukset valtaavat koko aukeaman ja sommittelevat runolle
konkreettisen mielenmaiseman. Erika Kallasmaan kuvitusta Laura Ruohosen runoihin
runokuvakirjassa Tippukivitapaus (Otava 2017). 



Aukeamilla on yleensä kaksi runoa, joiden kuvitus ja taitto muodostavat eheän ja tasapainoisen kokonaisuuden.

Erika Kallasmaan tyyli on rouhea mutta silti herkkä. Roimasti karrikoidut eläinhahmot, omituiset otukset ja ihmiset ihmettelevät ympäristöään toisinaan julkeasti silmät ymmyrkäisinä ja välillä taas vetäytyvät omaan hiljaisuuteen silmät suljettuina. 



Tippukivitapaus pääsee Yökyöpelien tapaan myös dramatisoituna musiikkinäytelmänä Kansallisteatterin  isolle näyttämölle ensi syksynä.  




perjantai 5. toukokuuta 2017

"Miksi minut saa tuolla lailla jättää?"












Ulla Pulkka & Sakari Kannosto: Pikku Punkkarin romurinkka, 48 sivua, Karisto 2016. Ulkoasun suunnittelu Jussi Karjalainen.








Ensikertalaisten lastenkirjaa tutkailee aina erityisen uteliaana. Tuoko se jotain uutta tarjontaan, löytyykö tekijöiltä persoonallinen tyyli ja näkökulma lapsille kirjoittamiseen ja kuvittamiseen?

Ulla Pulkan & Sakari Kannoston kuvakirja Pikku Punkkarin romurinkka   kertoo vanhempien avioerosta leikki-ikäisen lapsen näkökulmasta. 

Kuvakirjaksi siinä on kuitenkin valtavasti tekstiä: pienellä säädöllä teos olisi luontevammin taipunut runsaasti kuvitetuksi lastenromaaniksi.  

Minä olen Pikku Punkkari. Synnyin vaaleansininen irokeesi hiusten tilalla, kuten kunnon punkkarit usein syntyvät. Ollessani kaksi päivää vanha paimensin jo lehmiä. Punkkarivauvat voivat nimittäin tehdä ihan mitä tahtovat. Minun ei tarvinnut kuin kerran kiljaista, ja märät turvat nuuskivat ihanasti pulleaa naamaani. Jokaisella pitäisi olla lehmäystävä, eikä punkkariystäväkään olisi pahitteeksi.  
Lempipaikkani tässä mukavassa maatalossani on tämä taiteelle omistettu kulmaus. Täällä sopii piirtää ja lukea niin paljon kuin ikinä jaksaa. Vaadin, että ympärilläni on aina kirjoja, kyniä tai takkuisia olentoja. – –


Pikku Punkkari  on saanut varmasti syntymälahjanaan paljon voimaa ja viisautta. Se on tarpeen, kun kun isä kertoo hänelle, äidille ja  kaljulle vauvapikkusiskolle muuttavansa uuden perheen luokse.

Pikku Punkkari haluaisi liimata isän kodin sohvaan, jotta tämä ei 
pääsisi lähtemään uuden perheen luokse. Sakari Kannoston kuvitusta 
Ulla Pulkan tekstiin kuvakirjassa Pikku Punkkarin romurinkka (Karisto 2017).


Ulla Pulkan tarinassa viehättää boheemi perhe ja kaikkia kliseitä karttava maaseutumiljöö: punkkariperhe kasvattaa maatilallaan pitkäkarvaista ylämaankarjaa.

Näkökulma keskittyy vain lapsen tasalle: kuinka lapsi kokee isän poislähdön, hylätyksi tulemisen ja perhedynamiikan järkkymisen. 

Lapsen ahdistus yllättävän tilanteen äärellä kulminoituu liian raskaaseen reppuun. Sama  vertauskuva liian painavasta taakasta löytyy myös Anna-Mari Kaskinen & Marjo Nygård-Niemistön kuvakirjassa Liian raskas reppu, eli kuinka selvisin kiusaamisesta (Kirjapaja 2007). 

Pikku punkkari sonnustautuu myös fantasiakypärään – luultavasti suojatakseen itsensä turhalta hälyltä ja hämmennykseltä.

Vähäinen vuoropuhelu on tyyliltään hyvin muodollista. Kenties sitäkin kautta halutaan viestiä, että myös vanhemmat ovat tilanteesta hämillään.

Isä haluaa, että pikku punkkari tapaa hänen uuden perheensä. Lapsi uskoo, että uusi perhe on kaikin tavoin parempi:

– – Ehkä he muistuttavat satuolentoja ja kimaltelevat auringossa ihanasti! Luultavasti heillä on hiusten tilalla sammalta, ja iho on vähintään sateenkaaren värinen! Näin minä uskon.

Mutta mitä vielä: perhe onkin ihan tavallinen.


Tukea ja turvaa vaikealla hetkellä löytyy myös vähän
yllättävältä suunnalta. 
Sakari Kannoston kuvitusta Ulla Pulkan
tekstiin kuvakirjassa
 Pikku Punkkarin
romurinkka 
(Karisto 2017). 


Mummin lisäksi pikku Punkkari saa avukseen Lemmu-lehmän. Se heittää painavan repun pöpelikköön ja kannustaa lasta huutamaan muistikirjaan kirjoitetut hädän ja huolen täyttämät kysymykset myös vanhempiensa tietoon.

Ja tietysti käy niin, että siinä vaiheessa isä lopultakin tiedostaa asiat ja sanoo ne oikeat, lapsen hätää liennyttävät sanat:

Isä juoksee sohvalta luokseni ja vakuuttaa, ettei ikinä vaihtaisi minua ja pikkusysteriä mihinkään. Että perhe on vain muuttunut entistä suuremmaksi. – – 

Ulla Pulkka (s. 1981) on medianomiksi kouluttautunut kirjoittamisen sekatyöläinen ja copywriter.

Sakari Kannosto  (s. 1973) on valmistunut Kuvataideakatemiasta vuonna 2005 kuvanveistäjäksi. Hänet tunnetaan suurikokoisista valmisesineitä ja kierrätysmateriaaleja hyödyntävistä installaatioistaan sekä keraamisista eläimistään.


Kannoston kuvituksessa ei ole samaa rosoa kuin hänen veistoksissaan. Onko itselle kenties vieraampi alue, lastenkirjan kuvittaminen, suitsinut hänen ilmaisuaan? Hennolla mustalla viivalla rajattu vesivärikuvitus tuo mieleen 1970-80-luvun kuvitustyylin, joka nykynäkökulmasta vaikuttaa jopa vähän amatöörimäiseltä. 

Toisaalta Kannoston kuvitus taltioi oivaltavasti keskushenkilöiden ilmeet ja eleet sekä kehon ja perheen tunnekielen vivahteet. Lapselle kipeitä aiheita käsittelevissä lastenkirjoissa ei välttämättä ole tarpeenkaan keikaroida yltiötaiteellisella kuvituksella. 

tiistai 2. toukokuuta 2017

Näkymättömiä kavereita ei saa nitistää









Gunilla Bergström: Mikko Mallikas ja Mulperi, suomentanut Kaija Pakkanen, 24 sivua, Weilin+Göös 1979, up.  Tammi 2003.

Verna Kovanen: Näkymättömät – Invisibles: Tositarinoita mielikuvitusystävistä – True stories about imaginary friends, essee Janna Rantala, englanninkielinen käännös Kasper Salonen, 139 sivua, Vernace Production 2016.






Lastenkirjallisuuden yksi verraton  rikkaus on tehdä mielikuvituksen voimalla näkymätönkin näkyväksi.   

Niinpä rakastetut lastenkirjallisuuden klassikot suorastaan vilisevät erilaisia lapsen mielikuvitusystäviä. Astrid Lindgreniltä löytyy monia esimerkkejä: muiden muassa kuvakirjana tunnettu Kultasiskoni, satu Kastehelmi ja tietysti Katto-Kassinen.

Gunilla Bergströmin Mikko Mallikkaallakin on oma mielikuvituystävä, Mulperi:
 Mulperi on salainen ystävä, joka tulee juuri silloin kun Mikko haluaa. Hän on niin salaperäinen, että vain Mikko voi nähdä hänet. Nyt Mulperi suostuu oikein mielellään leikkimään.

Kesken  leikin tuoksinan isä kyselee, onko Mikko nähnyt hänen piippuaan.

”Senkin piippu pölvästi, en käsitä mihin se on voinut joutua”, isä huokaa ottaessaan kaapista astioita.

Piipun katoamisesta huolimatta isä ottaa hienosti Mulperin huomioon: hän kattaa ylimääräisen lautasen ruokapöytään ja yrittää malttaa odottaa hitaammin kulkevaa Mulperia matkalla päiväkotiin.


Mulperin paikka on ruokapöydässä selvästi kunniapaikalla, isän ja Mikon
välissä. Gunilla Bergströmin kuvitusta kuvakirjaan
Mikko Mallikas ja Mulperi (Weilin+Göös 1979). 

Mutta illalla, kun piippu on yhä kadoksissa, Mikon isä on jo vähän työlääntynyt koko Mulperiin ja ehdottaa, että Mulperi voisi oikeastaan muuttaa heiltä pois. 

Läksiäislahjaksi hän antaa Mulperille lahjan, taskulamppuun uuden  pariston. Mikko kertoo, että  Mulperi on jo lähtenyt pois, joten hän voi mainiosti ottaa lahjan vastaan.

Uuden taskulampun avulla piippukin löytyy helposti, mutta siihen tarvittiin tietysti Mulperin hoksottimia. 

Mikko toteaa isälleen, että Mulperi pistäytyy heidän kotonaan myös vastaisuudessa, vaikka isä ei  välttämättä aina käyntejä huomaisikaan.

Gunilla Bergströmin lapsipsykologia on taas vertaansa vailla. Mikon isän hienotunteisuus Mulperia kohtaan on hellyttävää.

Valokuvaaja, dokumentaristi Verna Kovanen julkaisi viime syksynä omakustanteena 
valokuvateoksen Näkymättömät – Invisibles, johon hän on valokuvannut ja haastatellut 3–8-vuotiaita lapsia heidän mielikuvitusystävistään. 

Kirjan pontimena on ollut Kovasen oma lapsuuden mielikuvituskaveri Henni, näkymätön näyttelijä, joka katosi Kovasen lapsuudesta Hollywoodiin.

Ilonan mielikuvitusystävä on Kummitus, joka asuu koko ajan hänen kodissaan:
 Me vaan aina hengaillaan, mut ei tehdä kauheesti mitään. Me ei koskaan puhuta mutta välillä otan siitä valokuvia.
– – Luin et se on haarautuva, niin se voi olla kaikkialla, missä se haluaa. Joskus se tulee keskeyttää mun leikit ja haluais tulla mukaan, mut mä en halua leikkiä sen kanssa. Välillä ollaan piilosta. Kummitus on tosi pelokas, jos se ei tunne jotakuta, niin se kummittelee sille. Se pelkää et ihmiset tekee sille pahaa. 
  
Vernerin ystävä Anni-Panni on punainen toukka, joka asuu kaukana, mutta tulee aina soitettaessa kyläilemään Vernerin luokse. 

Atlaksen Plenti-niminen kaveri jäi Brysseliin, kun perhe muutti takaisin Suomeen. Eräänä päivänä se palasi Vernerin kotipihalle telttansa kanssa:

Plentiä ei muut näe paitsi minä, silloin kun käytän paljastuspantaa. Se silmillä näen sen, ja siitä on etua, jos leikitään vaikka piiloa.
 
Ullan II-Pappa on jo ikääntyneempi mielikuvituskaveri: 

On mukavaa vain istua sen kanssa ja pelailla. Se on jo vanha, ja siksi treenataan sen muistia muistipeliä pelaamalla. Tykätään myös tikkupelistä ja jännistä paikoista. Pöydän alla on ehkä hauskinta. 

Lasten kertomukset mielikuvitusystävistä on taitettu heleiden väripalkkien keskelle. 

Tiukat rajaukset lapsista jättävät hienotunteisesti kuitenkin tilaa näkymättömälle. 

Mustavalkokuva myös tehokkaasti rajaa lastenhuoneiden tavarakaaoksen ja siksi kuvan katsojankin on helppo keskittyä olennaiseen eli samastumaan lapsen rönsyilevään mielikuvitukseen.

Verna Kovasen osuutta täydentää oivaltavasti lastenpsykiatrian erikoislääkärin, pari- ja perhepsykoterapeutti Janna Rantalan esseeartikkeli Tervetuloa näkymättömät ystävät. 

Rantala toppuuttelee asiantuntevasti mutta silti eloisasti vanhempien huolta lapsen mielikuvitusystävien ilmaantumisesta. Hän antaa myös käytännön vinkkejä siihen, kuinka menetellä jos mielikuvituskaveri vie aikuisen mielestä vähän liikaa tilaa perheen arjessa.  


Mielikuvitusystävät ilmaantuvat usein leikki-ikäisen lapsen  ”siirtymäminän” vaiheeseen, jossa lapsi hahmottaa ja tutkii omaksi minäksi kehittymistään. Tästä syystä mielikuvitusystävät ovat usein lasta taitavampia, nokkelampia ja pystyvämpiä.  




Muokattu 9.5.2017