keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Oodeja suomen kielelle ja kielen leikille














Laura Ruohonen & Erika Kallasmaa: Tippukivitapaus, 42 sivua, Otava 2017.






Vuosituhannen taitteen jälkeen on Suomessa saatu viettää lastenlyriikan juhlaa. 

Tarjonta on runsastunut ja kokoelmien visuaalisuuteenkin kiinnitetään aiempaa enemmän huomiota. 

Näytelmäkirjailija, dramaturgi ja teatteriohjaaja Laura Ruohosen ja kuvittaja Erika Kallasmaan kolmas yhteinen kokoelma Tippukivitapaus juhlistaa sopivasti itsenäisyyden juhlavuotta. Kokoelma itsessään on nimittäin huikea ylistys rikkaalle ja moneen taipuvalle suomen kielelle. 

Laura Ruohosen kieli säkenöi ja svengaa ja siinä on moderni sointi, mutta taustalla on selvästi vanhan kansanrunon perinpohjainen tuntemus ja ymmärrys runon monipuolisista käyttömahdollisuuksista lapsiperheen arjessa.

Ruohosen lastenrunouden alkulähde paikantuu nonsenseen ja jatkaa näin komeasti Kirsi Kunnaksen jalanjäljissä. Ruohonen kikkailee, kääntää ja vääntää ja iloittelee kielen monilla mahdollisuuksila.  

Runossa Alikulku–Ylikulku äkkiväärän oikullisuuden alta löytyy suurta elämänfilosofiaa.


Taiton levollisuus syntyy oivaltavasta tekstin sijoittelusta ja
visuaalisista assosiaatiosta: tässä  lepäävä jääkarhuemo muistuttaa samalla
jäävuorta. 
Erika Kallasmaan kuvitusta Laura Ruohosen runoihin runokuvakirjassa Tippukivitapaus (Otava 2017). 



Suvereenisti hän hyödyntää kokoelmassa lukuisia runouden muotoja: Haaparannan Tapani on limerikin variaatio ja Sukka-haiku on nimensä mukaisesti tehty japanilaisen haikurunouden kaavaan. Kansanrunoudesta tuttua ketjurunoperinnettä uudistavat riemastuttavasti runot Jos on hanskat ja Ostin kerran.

Hopi hopi haneen –runo toimii luvunlaskussakin ja sen svengi on tarttuva. Lyhyt runo yhdistää oivaltavasti stadin slangia, murteita ja nonsense-kieltä.  

Mukana on myös hurmaavia luonnerunoja, esimerkiksi runot Kameleontti ja Rämeämmä.

Kokoelman aihepiirit risteävät anarkistisesti yksityisestä yleiseen ja niiden tulokulmissa riittää pureskeltavaa myös aikuiseen makuun, esimerkiksi runoissa Yllytyshullu ja Äiti, sun pitää osata.

Aina roiskuu kun rapataan -runo tiivistää kolmeen riviinsä elämän isoa tragiikkaa:

Aina roiskuu kun rapataan 
itku pääsee kun pakataan 
ja rakastamasta lakataan.
 
Monissa lastenrunokokoelmissa annetaan nykyisin leikkiohjeet runon kupeeseen. 

Hiippailuhotelli-runo on selvästi sommiteltu vuorovaikutteisesti leikittäväksi, mutta sen leikkikoreografian saa jokainen kehitellä mieleisekseen, mikä on vaihteeksi tavattoman inspiroivaa!


Erika Kallasmaan kuvitukset valtaavat koko aukeaman ja sommittelevat runolle
konkreettisen mielenmaiseman. Erika Kallasmaan kuvitusta Laura Ruohosen runoihin
runokuvakirjassa Tippukivitapaus (Otava 2017). 



Aukeamilla on yleensä kaksi runoa, joiden kuvitus ja taitto muodostavat eheän ja tasapainoisen kokonaisuuden.

Erika Kallasmaan tyyli on rouhea mutta silti herkkä. Roimasti karrikoidut eläinhahmot, omituiset otukset ja ihmiset ihmettelevät ympäristöään toisinaan julkeasti silmät ymmyrkäisinä ja välillä taas vetäytyvät omaan hiljaisuuteen silmät suljettuina. 



Tippukivitapaus pääsee Yökyöpelien tapaan myös dramatisoituna musiikkinäytelmänä Kansallisteatterin  isolle näyttämölle ensi syksynä.  




Ei kommentteja: