keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Tehdään yhdessä lastenkirjoista muodikas trendi


Lasten kirjamessut Finlandia-talon kongressisiivessä, os. Mannerheimintie 13e,  Helsinki 27.–29.10.2017. Avoinna pe klo 10-17, la klo 10-16 ja su klo 10-14. Vapaa pääsy, vaatesäilytys ja lastenvaunparkki.  Pääjärjestäjä Kulttuurikioski osuuskunta.  







Perinteisten Helsingin kirjamessujen kanssa samaan aikaan järjestetään perjantaista sunnuntaihin myös ensimmäiset Lasten kirjamessut Finlandia-talolla.

Myyntinäyttelyssä on esillä eri kustantamoiden kotimaisia lastenkirjauutuuksia. Satuhuoneessa järjestetään toiminnallisia työpajoja lapsille. Lauantaina ja sunnuntaina päälavalla on ohjelmaa myös aikuisille. 

Kuvitusnäyttelyt tuovat esille lastenkirjakuvitusta ja näyttelystä on mahdollisuus ostaa alkuperäisiä kuvitusorinaaleja, printtejä ja muita paperituotteita.  

Lasten kirjamessujen takaa löytyy voittoa tavoittelematon Kulttuurikioski osuuskunta, ja erityisesti lastenkirjailija ja -kuvittaja Ella Brigatti, joka haluaa lastenkirjallisuuden näkyvyyden voivottelun sijasta haastaa lastenkirjaväen suoraan toimintaan. 

Brigatti on koonnut taustatiimiinsä lastenkirjallisuuden tulevaisuuteen uskovia tulisieluisia naisia, muiden muassa. aiemmin FILI:ssä myös lasten- ja nuortenkirjojen parissa työskennelleen Tiina Lehtorannan ja messujen markkinoinnista vastaavan Susanna Olkinuoran.  

Lasten kirjamessujen ajankohta on paras mahdollinen, siitäkin huolimatatta, että se joutuu kisaamaan osittain samasta yleisöstä Helsingin kirjamessujen kanssa. 

Suomalaisten lasten ja nuorten lukemiseen liittyvät asiat ovat tuskin koskaan ennen herättäneet näin runsasta  keskustelua printti- ja sähköisen median lisäksi verkossa ja kotien ja työpaikkojen ruoka- ja kahvipöydissä. 

Alueellisia ja valtakunnallisia hankkeita on käynnissä ympäri maata, ja uusia kampanjoitakin on vielä tulossa.


Toimittaja Tanja Vasaman viikonloppuna Helsingin Sanomissa ilmestyneessä jutussa haastateltiin menestyneen Vimma-lastenvaatemerkin perustanutta Marjut Rahkolaa.

Suomalaiset pienet lastenvaatebrändit ovat nimittäin tehneet viime vuosina tehoiskun suomalaisten lapsiperheiden vaatekaappeihin. Nyt puhutaan jo tiettyjen kotimaisten lastenvaatesuunnittelijoiden tuotteiden hypettämisestä.

Menestyneitä lastenvaatemerkkejä yhdistävät voimakkaat, tunnistettavat printtikuosit, jotka ammentavat retromuodin vanavedessä 1960–70-luvun tekstiileistä ja väreistä.

Vimman toimitusjohtaja Marjut Rahkola toteaa Hesarin jutussa, että kyse on äitien itse luomasta ilmiöstä: monille vanhemmille lastenvaatteet ovat paljon enemmän kuin vain vaatteita. 

Pienten lasten vanhemmat ovat nykyisin aiempaa tietoisempia kuluttajia. He kiinnittävät ostopäätöstä tehdessään huomiota tuotteen valmistusmaahan ja ekologisuuteen.
 
”Enää ei ole yhdentekevää, minkä näköisissä vaatteissa lapsi kulkee päiväkodissa. Lapset eivät ehkä sentään ole vanhempiensa käyntikortti, mutta he viestivät lastensa kautta jotakin. Aikuiset eivät ainoastaan osta sitä rättiä, vaan he ostavat yrityksen arvot, he haluavat kuulua johonkin,” sanoo Rahkola.  

Kiinnostavan näkökulman aiheeseen tuo myös Vasaman haastattelema Kansallismuseon tutkija Päivi Roivainen. Hän näkee yhteyden perheen varallisuuden ja lapsen design-vaatettamisen välillä:

”Lastenvaatteiden kautta vanhemmat viestivät etenkin toisilleen esimerkiksi tiettyä sosiaalista asemaa, makua tai tyyliä. Vaikka ostopäätöksiä perustellaan usein käytännöllisyydellä, kestävyydellä tai ekologisuudella, ne ovat myös tietoisia tyylivalintoja. Siitä puhutaan vähemmän”, Roivainen sanoo. 


Lasten kirjamessujen kynnyksellä haluan vedota pienten lasten vanhempiin ja haastaa kaikki paneutumaan lastenvaatteiden sijasta tai rinnalla myös kotimaiseen ja huippulaadukkaaseen lastenkirjavalikoimaan, josta löytyy ihan samaa väri- ja muotokieltä kuin lastenvaatemallistoistakin.

Kotimaisen lastenkirjan ostamisen voi nähdä yhteisöllisenä tekona: samasta kirjasta nauttivat perheen eri-ikäiset lapset ja aikuiset yhdessä. 

Laadukkaan lastenkirjalla on  kierrätysarvoa: se ilahduttaa ensikäyttäjän jälkeen myös pienempiä sisaruksia tai suvun ja lähipiirin muita lapsia. 

Design-lastenvaatteella voi ajatella olevan näyttöarvoa, mutta laadukkaalla suomalaisella lastenkirjalla on käyttöarvoa: lapselle ääneen lukeva aikuinen ikään kuin sijoittaa lapsen etutilille jokaisen lukuhetken kautta jatkuvasti korkoa kasvavia talletuksia, jotka koituvat lapsen eduksi pitkälle aikuisuuteen asti. 

Pieni kustantamo Etana Editions on mainio esimerkki tarkasta toimintakonseptista, jonka uskoisin vetoavan erityisesti graafiseen muotokieleen viehtyneisiin pikkulasten vanhempiin. 

Jenni Erkintalon ja Réka Királyn luotsaama kustantamo keskittyy visuaalisesti rikkaisiin lastenkirjoihin, joissa leikitellään rohkeasti lastenkirjan muodolla ja poiketaan totutuista kaavoista niin tekstin kuin kuvituksenkin osalta (esim. Laura Mertz: Tuhat ja yksi otusta, 2016;  Hanna Konola: Tuulen vuosi, 2016; Jenni Erkintalo & Reka Kiraly: Pop pian kotona, 2015).

Aino-Maija Metsolan yksin tai yhteistyössä muiden kanssa tehdyt kuvakirjat (Nemo, WSOY) ammentavat vaikutteita Marimekon väri- ja muotokielestä, mutta luovat silti kansiensa väliin omalakisen ja -valoisen maailman.

Kaisa Happosen & Anne Vaskon Mur, eli karhu (WSOY 2016) on herättänyt kiinnostusta myös ulkomailla, ja Anne Vaskon värimaailma on niin ikään yhdistetty suoraan Marimekkoon. 

Vaskon muutaman vuoden takainen Jellona Suuri ja sen jatko-osa Jellona toinen (WSOY 2010 ja 2012)  tekevät myös kunniaa tekstiilien kierrättämiselle: kangaskollaasin materiaalina on käytetty vanhoja 1970-luvun potkupukuja ja muita tekstiileitä. 


Lasten kirjamessuille on vapaa pääsy. 

Rouva Huu toivoo, että moni kotimaisiin lastenvaatteisiin hurahtanut vanhempi kokisi messuilla ahaa-elämyksen ja ostaisi sen viidennen välikausipipon sijasta laadukkaan kotimaisen lastenkirjan.



tiistai 24. lokakuuta 2017

Tiheätunnelmainen lastenkirja karttaa luokitteluja















Minna Lindeberg & Jenny Lucander: Lumi Azharian yllä, suomentanut Maarit Halmesarka, 37 sivua, Teos & Förlaget 2017. Taitto Jenny Lucander.







Jotkut tekijätiimit hioutuvat niin hyvin yhteen, että heidän hankkeellaan tuntuu olevan laatutakuu jo ennalta.

Vakuutuin Minna Lindebergin ja Jenny Lucanderin hyvästä tiimityöstä viime vuonna ilmestyneen kuvakirjan, Vildare, värre Smilodon (Förlaget), jälkeen.  

Valitettavasti sitä ei ole suomennettu. Teos on toisena Suomen asettamana ehdokkaana Nordiska rådetin pohjoismaiselle lasten- ja nuortenkirjapalkinnolle. 

Lindeberg ja Lucander  näyttävät kunnioittavan toistensa työtä: kumpikin antaa välillä toisen loistaa oman osuutensa kustannuksella, kuitenkin siten, että lopputulos palvelee sitä kaikkein tärkeintä, eli kirjaa lukevaa lasta.

Ruotsinkielisen alkuteoksen, Snön över Azharia, rinnalla on samanaikaisesti ilmestynyt myös Maarit Halmesaran suomennoksena Lumi Azharian yllä

Kirjan nimi on hiukan koukeroinen lapsen muistettavaksi, vaikka toisaalta on hyväkin, että teoksen nimi itsessään antaa jo lupauksen, että odotettavissa ei ole mitään aivan tavanomaista.

Neljäsluokkalaiset viettävät ulkoilupäivää laskettelurinteessä. Minäkertojana oleva nimeämätön tyttö ja Siw ovat riitaantuneet, ja tilanne jäytää erityisesti kertojaa. Tytöt kuvataan ulkonäöltään lähes identtisiksi, vain silmien väri ja toisen tytön pisamat ja hieman erivärinen vaatetus auttavat tyttöjen tunnistamisessa. Yhdessä kuvassa tytöt kuvataan jopa ikään kuin siamilaisina kaksosina, kiinni toisissaan. 

Heti ensimmäisellä aukeamalla esitetään sanoin ja kuvin tyttöjen riitaantumisen sähköistämä kohtaus, joka makaaberilla tavalla pehmentyy inhimilliseksi matkapahoinvointia potevan luokkatoverin olemuksen kautta:

On ulkoilupäivä. 
Sara oksentaa muovipussiin, jota Micke pitää auki. Basse ja Topias taputtavat. 
Kaikkialla bussissa haisee. 
Olemme matkalla laskettelurinteeseen. 
Koko 4 B:n luokka. 
Samassa paikassa on myös linnanrauniot. 
Ennen täällä sodittiin. 
Muurin aukoista ammuttiin kuningasta suoraan sydämeen. 
Veren mustaama pellavakangas on tallella museossa.


Kuvan katsoja pystyy kuvittelemaan itsensä tilanteeseen ja jopa haistamaan 
oksennuksen lemun nenässään. Jenny Lucanderin kuvitusta Minna Lindebergin 
tekstiin lastenkirjassa Lumi Azharian yllä (Teos & Förlaget 2017). 


Tyttöjen välinen tunnekuoha laantuu yhtä nopeasti kuin se on alkanutkin – vai onko kyse sittenkin vain kertojana toimivan tytön toiveunesta? 

Yhtä kaikki tytöt pakenevat yhdessä metsään. Siw kehittää leikin, joka kenties on saanut inspiraationsa linnanraunioilla kuullusta paikallisesta tarinasta. 


Nykyhetki ja historia lomittuvat upeasti tällä aukeamalla, joka on täynnä 
tunnetta ja latausta. Jenny Lucanderin kuvitusta Minna Lindebergin tekstiin 
lastenkirjassa Lumi Azharian yllä (Teos & Förlaget 2017).  


Tytöt kuvittelevat olevansa  pimeään yöhön kadonneet ystävykset, Arrow Valadon ja  Amelie Wilson. Errit Seimirin kylää hallitsee Pimeydenruhtinas, jonka mielivaltaan ja hirmutekoihin koko kylän on sopeuduttava. 

Arrowia ja Amelieta epäillään noituudesta ja he joutuvat koko kylän vainon kohteeksi. Tyttöjen rohkeus vapauttaa kylän hirmuhallitsijan vallasta, mutta se vaatii myös uhrauksia.  Tytöt eivät enää palaa kylään takaisin ja heidän kohtalonsa jää arvoitukseksi muille kyläläisille. 

Tyttöjen fantasialeikin osuus kerrotaan erilaisella fontilla kuin nykyhetkeä kuvaavat jaksot. 

Mutta kukaan ei saattanut koskaan löytää heitä. Sillä he menivät nimiensä tuolle puolen, yön syvimmän pimeyden halki he kulkivat.
Sillä heidät oli kutsuttu elämään Vapaudessa. Arrow Valadon ja Amelie Wilson astuivat Azhariaan sen ikisen yön syvyydestä, joka oli Pimeydenruhtinaan tahto. 
Ja kun ensimmäinen päivä koitti, satoi lumi Azharian vuorien ylle ja lumi oli kuin tähtiä heidän hiuksissaan. 
He kirjoittivat Seimirin tyttölapsista, paostaan Errit Seimiristä, ja piirsivät tulella maahan ympyrän. 
Tulesta juoksi liekkejä hevosina taivaalle ja tuhkasta nousi lintuja Azharian vuorien ylle. 

Tytöt havahtuvat leikistään vasta illan pimentyessä viluun ja nälkään. Läheiseltä ratsastustallilta löytyy lämpöä ja tyttöjen rakastamia hevosia. Muu luokka on jo kerääntynyt takaisin bussille. Tytöt istuvat paluumatkalla jälleen vierekkäin, sydämet täynnä toiveita ja yhteisiä unelmia.


Viimeinen aukeama on pakahduttavan kaunis. Minäkertojana oleva tyttö tanssii kotipihallaan
iltahämyisessä lumisateessa. Lucander luo ränstyneeseen pihapiiriin sadunomaista
tenhoa. Katsojan huomio kiinnittyy kotioven oikealla puolella kasvaviin,
yhteenkietoutuneisiin puihin, jotka voi nähdä tyttöjen ystävyyden vertauskuvana. 
Jenny Lucanderin kuvitusta Minna Lindebergin tekstiin lastenkirjassa
 
Lumi Azharian yllä (Teos & Förlaget 2017).
  

Jenny Lucanderin kuvitus on samanaikaisesti herkkää ja lähes rujoa. Hän toisintaa upeasti Minna Lindebergin kerronnasta löytyvän tarkan lapsipsykologian, tiivistää katseet, kehon kielen ja äänen lausumattomat tunnetilat. Kuvitus leikittelee perspektiiveillä, tehostaa tai loitontaa värien avulla. Väreillä ilmaistaan myös tunnetiloja.

Kirjan ladonta muistuttaa  selkokirjojen rivitystä, mutta tekstin aukkoisuus (tai toisin ilmaisten monitulkintaisuus) erottaa sen silti selkokielen toimintaperiaatteista.

Lumi Azharian yllä pakenee tiukkaa luokittelua: onko se kouluikäisten kuvakirja vai kuvitettu pienoisromaani vai voisiko sitä kutsua myös lyyrisen virityksensä takia kuvitetuksi säeromaaniksi? 

Aikuinen lukee kirjan omaa elämänkokemustaan vasten tyyten toisella tavalla kuin lapsi, ja silti kumpikaan ei jää osattomaksi kirjan intensiteetistä. 






          Muokattu 24.10. klo 13.50.





perjantai 20. lokakuuta 2017

Huikaiseva saturomaani, jossa sykähtelee tarinan kertomisen ilo













Arja & Emma Puikkonen: Äänihäkki, kuvittanut Paula Mela, 303 sivua, Otava 2017.








Joskus minulta kysytään, eikö lasten- ja nuortenkirjojen lukeminen puuduta ja ennätänkö lukea lainkaan aikuistenkirjallisuutta. 

Kysymykseen sisältyy ääneen lausumaton ajatus siitä, että lasten- ja nuortenkirjallisuus olisi laadultaan ja arvoltaan vähempiarvoisempaa aikuisten kirjallisuuteen verraten. 

Kysyjille vastaan yleensä, että tämä on työtäni,  jota teen mieluusti. Ja kyllä, luen myös niitä aikuistenkirjoja.

Kun saan työpöydälleni omintakeisen ja uutta urkovan lasten- tai nuortenkirjan, tunnistan aina sen riemun ja etuoikeuden tehdä juuri tätä työtä.

Vast´ ikään ilmestynyt Arja ja Emma Puikkosen, äidin ja tyttären, Äänihäkki on juuri sellainen teos.

Puikkoset ovat luoneet upean miljöön, Haidakun maan,  ja sinne pikkuruisen Hailin kylän, jossa asuu Uku-tyttö vanhempiensa kanssa. 

Perhettä on kohdannut Ukun syntymän jälkeen valtava tragedia: vanhemmat kuusi poikaa, Rummu, Vapper, Kopu, Lauto, Luik ja Kiiu,  ovat kadonneet salaperäisissä oloissa.

Valtakunnassa liikkuminen on rajoitettua, ja ehkä juuri siksi kyläläiset rakastavat tarinoita. Postipoikia ankarat säädökset eivät koske, mutta heidän äänensä on anastettu ja heistä on tullut mykkiä.


Postipoika Kaski auttaa empimättä Ukua tämän loukattua jalkansa. 
Paula Melan kuvitusta Arja ja Emma Puikkosen 
saturomaaniin Äänihäkki (Otava 2017).  



Kohtaus, jossa Uku tapaa Kaskin, postipojan, jolla on siivet kantapäissä, on pakahduttavan kaunis ja sellaisenaan myös  hyvä esimerkki  saturomaanin kauniista, vivahteikkaasta, tunnepitoisesta kielestä:

Ensimmäistä kertaa Uku saattoi katsoa kenenkään postipojan siipiä niin läheltä. Ne näyttivät pieneltä eläimeltä, hiireltä tai västäräkiltä, ja värisivät hiljaa odottaen lentoonlähtöä. Uku ojensi sormensa ja kosketti, siivet lehahtivat ensin auki, mutta kiertyivät sitten kosketuksen ympärille kuin kissa, joka kiehnää kättä vasten. Uku pelästyi, koetti sitten rapsuttaa siipiä. Teki mieli viimein kysyä, olivatko siivet erillinen eläin vai osa poikaa, mutta suuttumuksen ja kivun tuoma rohkeus oli poissa, eikä Uku oikein saanut muotoiltua kysymystä. 
Poika katsoi häntä, hymyili, kohautti olkapäitään kuin olisi ymmärtänyt. Poika otti Ukun kämmenselän ja kirjoitti siihen kirjaimia. K.A.S.K.I. Kaski. Nimi, pojan nimi.
Uku kuiskasi: – Minä olen Uku. Poika ojensi kätensä, kätteli kuten vanhat ihmiset. 
Käsi tuntui lämpimältä ja jämäkältä. Uku ajatteli lämmintä leipää, hän ajatteli että Kaski oli kuin lämmin leipä.

Uku päättää lähteä etsimään veljiään vaaroista ja vastuksista välittämättä. Uhkarohkealla matkallaan hän kohtaa viekkautta ja julmuutta ja sumentunutta vallanhimoa ja korskeaa oman edun tavoittelua. Ukun ja hänen auttajiensa hyvyys kuitenkin päihittää lopulta kaiken pahan. 

Valtakunnan hallitsijan, näennäisen lapsikuningattaren Pihlakan,  ja äänimestarin sekä lapsiraadin kohtalot kietoutuvat osaksi Ukun ja hänen veljiensä elämää.

Puikkosten kieli on poikkeuksellisen visuaalista, se hengittää ja säkenöi. 

Tarinan jännite ja keskeisten henkilöiden luonnetyypittelyt on taiten laadittu. 

Yksi uhkeimmista hahmoista on Aro, Kaskin sisko, taivaskuvien Heijastajar,  jonka silmät on ommeltu pysymään aina auki.



Hieno ratkaisu Paula Melalta, että taivaskuvien heijastajattaren traaginen
ulkonäkö jää täysin lukijan oman mielikuvituksen varaan. Paula Melan kuvitusta
Arja ja Emma Puikkosen saturomaaniin Äänihäkki (Otava 2017). 

Saturomaani ammentaa klassisten satujen ja tarinoiden aarrearkusta. Myytit, saagat, yhteisön ylläpitämät uskomukset ja syntytarinat sekä  tarinoiden ääneen kertomisen tenho ovat väkivahvasti kerronnassa läsnä. 

Äänihäkissä keskeisenä oleva muodonmuutos -ja joutsenaihelma tunnetaan niin Grimmin veljeksiltä (Kuusi joutsenta-satu) kuin H. C. Anderseniltakin (Villijoutsenet-satu).

Hauskasti ja osuvasti  lapsille ja nuorille sanataidetta ja kirjoittamista opettavat Arja ja Emmi Puikkonen ottavat romaanissaan kantaa lukemisen ja kirjojen merkitykseen.  

Haidakun kirjastoon ei nimittäin enää hankita uusia kirjoja:

Pääkirjastonhoitaja alkoi kakoa pientä kuivaa yskää aivan kuin olisi yrittänyt haukkoa ilmaa: 
– Valitan, valitan. Kirjasto ei enää hanki uusia kirjoja, hän sai yskänkohtaukseltaan sanottua. – Ehkä siksi niitä ei myöskään krijoiteta. Ei lukijaa, ei kirjaa. 
      Missä se kaikki tieto sitten on? 
      Kirjastonhoitaja kohautti harteitaan. 
    Ihmiset kertovat asiat  toisilleen. Suoraan. Niin sanotaan. Eletään uutta aikaa. Toimiiko se? En tiedä. 
Entä sitten tällaiset ihmiset niin kuin minä, Pihlaka mietti. 
Kuningattaret, joille kukaan ei kerro mitään. Jolle eivät edes omat veljet puhu.


Kirjastonhoitaja suosittelee Pihlakalle 700 vuotta vanhaa Hopeakirjaa, joka "ei vanhene, se elää ja hengittää koko ajan. Ihminen viisastuu pelkästä kirjan näkemisestä”. 

Myöhemmin myös Uku, joka ei ole koskaan lukenut ainuttakaan kirjaa,  saa nähtäväkseen saman Hopeakirjan, joka tekee häneen valtaisan vaikutuksen:

– Miten se on noin oudolla tavalla kaunis, hän ihmetteli. – Tuollaista kirjaa minäkin haluaisin lukea. 


Toivon, että Äänihäkin lukeminen saisi aikaan aiemmin vähän tai ei lainkaan lukevassa lapsessa samankaltaisen reaktion.


 Saturomaanin lopussa jännite huipentuu, ja joutsenille on varattu keskeinen 
toimijan rooli. Paula Melan joutsenista voi aistia samanaikaisesti vimmaista 
tahtoa ja sielukkuutta. Paula Melan kuvitusta Arja ja Emma Puikkosen 
saturomaaniin Äänihäkki (Otava 2017). 


Paula Mela on hieno löytö saturomaanin kuvittajaksi. 

Hänen hienopiirteisessä mutta silti sopivasti maalailevassa,  tussitekniikalla toteutetussa debyyttikuvituksessa on samankaltaista patinaa kuin Ilon Wiklandin kuvituksissa Astrid Lindgrenin Ronja ryövärintyttäreen ja Veljeni Leijonamieleen

Melan tulkinnat keskushenkilöistä ovat herkkiä, mutta silti karismaattisia. Eleissä ja ilmeissä on sellaista humaaniutta, että lukija rakastuu oitis myös Melan visuaalistamiin hahmoihin.

Hyvä oivallus on käyttää lukujen alussa lukijaa palvelevasti toistuvia vinjettikuvia, joista voi päätellä, kenen näkökulmasta luvussa asioita pääosin työstetään.

Uskon ja toivon, että mustavalkoinen, pelkistetty, perinteinen ja siksi niin vaikuttava kuvitustyyli tekee vielä isosti paluuta suomalaiseen lasten- ja nuortenkirjallisuuteen. 

Eri-ikäiset lapset potevat jo kuvaähkyä, ja kaipaavat keskittymisen tueksi nyt ulkoisesti niukempaa, mutta hiljentymiseen yllyttävää aiempaa niukempaa esteettistä kuvaelämystä. 

Vähemmän onkin yht ´äkkiä enemmän.


keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Voiko omat ajatuksensa ja unelmansa syödä?















Magdalena Hai: Kurnivamahainen kissa, kuvittanut Teemu Juhani, 47 sivua, Karisto 2017.









Kotimainen lastenkirjallisuus tuntuu nyt suorastaan vilisevän omapäisiä tyttösankareita. 

Lapsiperheen arjesta inspiraatiota hakevat Hannele Lampelan & Ninka Reitun Prinsessa Pikkuriikki –kirjat (Otava) ja Elina Hirvosen & Mervi Lindmanin Prinsessa Rämäpään talvitaika (Tammi).



Kirjailijapseudonyymi Magdalena Hain  Kurnivamahainen kissa on näihin verrattuna ehta saturomaani, jonka kuvituksen on tehnyt   klassiseen satukuvituksen henkeen mustavalkoisin kuvin lastenkirjakuvittajana täysin uusi tuttavuus, kuvittaja, sarjakuvataiteilija ja graafinen suunnittelija  Teemu Juhani (s. 1987).  

 Kauan sitten kaukana poissa, mutta ei aivan niin kaukana kuin voisi kuvitella, oli maa, joka kärsi kovasta kuivuudesta ja köyhyydestä. Ennen vanhaan se oli ollut vihreä maa, jossa asui kaikenlaisia ihmisiä ja eläimiä, mutta ne ajat olivat takanapäin. Ne elivät vain ihmisten muistoissa. 
Tuossa maassa asui tyttö, kaikista tytöistä pienin. Hän oli niin pieni tyttö, että peltojäniksetkin olivat häntä päätä pidempiä. Hän oli niin pieni, että hänen kämmenensä oli tuskin apilankukkaa kookkaampi. Kuivuuden ja köyhyyden tähden kai tyttö oli niin pieneksi jäänytkin. Kun kenelläkään ei ollut ruokaa, ei kenellekään tullut myöskään mieleen jakaa toisille siitäkään vähästä, mitä heillä oli. Siksi tyttö, joka oli yksin maailmassa, oli jäänyt ilman kaikkea sitä, mikä tekee elämästä elämisen arvoista. 
Mutta kerran kylätiellä tyttöä vastaan käveli kurnivamahainen kissa.

Olen usein puhunut eri tahoilla lastenkirjan dramaturgian puolesta; eli siitä,  kuinka tärkeää on sommitella tarina siten, että se heti alussa vangitsee lukijan kiinnostuksen ja houkuttaa kääntämään seuraavan sivun, ja sitten seuraavan – aina kylläiseksi tekevään loppuhuipennukseen asti. 

Kurnivamahaisen kissan ensimmäinen sivu, eli taittajan oivallus siitä, mihin tarvitaan sivun kääntämisen hetki, on onnistunut näyte uteliaisuuden herättämisestä lukijassa.  

Seuraavalla aukeamalla kirjan keskushenkilöt, pikkiriikkinen tyttö ja valtava kissa sitten kohtaavat.


Teemu Juhanin tarkkapiirteinen tussikuvitus tekee kunniaa brittiläiselle
kuvitustaiteelle. Eikö itsetietoisen kurnivamahaisen kissan olemuksessa olekin jotain
samaa kuin John Tennielin luomassa Irvikissassa Lewis Carrolli Liisan seikkailut ihmemaassa -kirjaan? Teemu Juhanin kuvitusta Magdalena Hain satukirjaan
Kurnivamahainen kissa (Karisto 2017). 



Perinteisen  sadun kliseisistä aineksista sukeutuu yllättävän ajankohtainen satumoraliteetti. 

Luontevasti Hai assosioi koko vanhaa satuperimää, aina Tuhannen ja yhden yön Šeheradzadesta Carlo Collodin Pinokkioon ja Antoine de Saint Exuperyn Pikku Prinssiin asti. 

Tyttö lupaa etsiä kissalle jotain parempaa syötävää, ja niin sadun jännite taas latautuu uudelleen.


Oivaltava kuvittaja jättää hoksattavaa myös kuvan katsojalle. Aukeamalla kerrotaan, kuinka kissan ahneus on hävittänyt maailmasta myös linnut.  Teemu Juhanin kuvitusta
Magdalena Hain satukirjaan 
Kurnivamahainen kissa (Karisto 2017). 

Tyttö lähtee, niin kuin saduissa on tapana, urheasti maailmalle onneaan ja pelastustaan etsimään, kumppaninaan tuo julkea ja tuhoa kylvävä kissa. 

Hän kohtaa laihoja ihmisiä, jotka ovat sinnitelleet hengissä koska ovat syöneet omat ajatuksensa ja unelmansa, ”eikä heillä sen vuoksi ole enää mitään, minkä vuoksi elää”.


Tyttö herättää kissassa vähitellen syyllisyydentunnon, mutta onko jo liian myöhäistä? 

Kissan vatsaan jouduttuaan tyttö huomaa kissan tuhojen laajuuden… ja kohtaa kissaakin pahemman tuholaisen, kaiken ylipäällikön ja ykkösmiehen, herra Hneuksen.

Juoni tihentyy vielä loppukliimaksiinsa, ja lopussa kissa oksentaa koko universumin sisältään saavuttaen näin entisen, tavallisen kokonsa. 

Kissan ja tytön ystävyys jatkuu nyt aivan uudelta, yhteisten kokemusten vankistamalta pohjalta.

Magdalena Hai ja Teemu Juhani ovat luoneet modernin ja ällistyttävän tiiviin ja intensiivisen sadun, joka klassisten satujen tapaan  puhuttelee monen ikäisiä ja eri elämäntilanteissa olevia lukijoita ajankohtaisten teemojensa kautta. 

















tiistai 17. lokakuuta 2017

”Kun auttaa kaveria, pääsee pitemmälle”












Ville Hytönen: Pietimetsä Puuh! Kuvittanut Mira Mallius, 61 sivua, Robustos 2017.









Eletään taas lasten- ja nuortenkirjasyksyn hektisiä viikkoja.

Kiinnostavia uutuuksia kertyy työpöydälleni pinoiksi asti, ja jo luetut kirjat saavat odottaa vuoroaan välillä harmillisen pitkään, ennen kuin lukukokemus ennättää tekeytyä arvioksi asti.



Ville Hytösen ja Mira Malliuksen Pietimetsä Puuh! on hauska yllätys, jonka erityisansiot korostuvat nimenomaan ääneen luettaessa.

Reteä dialogi ja välillä jopa runolliseksi maalailuksi yltyvä kerronta antavat aiheen verrata Pietimetsän asukkaiden edesottamuksia jopa Aili Somersalon Mestaritontun seikkailuihin. Pietimetsä Puuh! on ikään kuin moderni vastine rakastetulle saturomaaniklassikolle: nykypäivän lasten ehdoilla toteutettuna mutta sadun pohjavirettä kunnioittaen.  

Hytönen nivoo tavallisten lasten, Peeter Peeterin ja Evelinin, arjen luontevasti osaksi satuseikkailua, johon eivät tavallisen maailman säännöt päde. 

Matkalla kouluun lapset kuulevat puiston lehtikasasta meteliä: siellä on Pikkukönni, joka kertoo asuvansa Pietimetsässä.

Sukkelasti lapset pääsevät lehtikasan sisältä seikkailulle Pietimetsään, joka tunnetaan särmikkäistä, mutta sympaattisista peikoistaan.


Pietikuningas Pistelileuka uskollisen armeijansa ympäröimänä. Mira Malliuksen kuvitusta 
Ville Hytösen lastenromaaniin Pietimetsä Puuh! (Robustos 2017).   



Peikot ovat aiemmin asuneet tasaveroisina ihmisten maailmassa, kunnes eripura on syventynyt  ja joutilasta elämää viettävät peikot on häädetty Sitsinmäeltä.

Hyvönen on  luonut valloittavan peikkojen sukukunnan, josta löytyy monenlaista karismaattista hahmoa. 

Peikoilla on nasevia ja hauskoja nimiä: pietipeikko Pikkukönnin lisäksi on mm.  Pietimetsän armeijan kantapeikko Lömppä,  tohtori T. Keljukaula, pietikuningas Pistelileuka, jalaton peikko Pieti-Pyllykkä, Kelju-Hilppa, nipistelevä Rönkkis, peikkolintujen pesue, Riimiäiset ja kokki Aaprami.



Aaprami-peikko esittelee lapsille velliä, jossa on ”sirlikkikärmiäisiä, pöyhätuokkoja,
kahmiaisia ja pari tuikkaakin ---- lisäksi rahkasammalta ja kurjen kainalohikeä,
lörppäkurppien sylkeä ja mahapeikkojen selkäkarvoja”. Mira Malliuksen kuvitusta
Ville Hytösen lastenromaaniin Pietimetsä Puuh! (Robustos 2017). 


Pietimetsässä yhteistyö ja avunanto on arkipäivää, vaikka välillä höynäytetäänkin kaveria.   Hytönen ei kaihda opettavaisuuttakaan: lapset hoksaavat,  että vieraisiin makuihinkin kannattaa tutustua ja jeesiä kaveria:

"Kun auttaa  kaveria, pääsee pitemmälle", intoili Pieti Pyllykkä ja taputteli uutta kaveriaan Ristihuuli-jänistä olalle. Kettu makasi surkeana maassa.

Suorasanainen kerronta kääntyy usein riiimirunoksi, ja vaivihkaa annetaan näin myös kirjallisuuskasvatusta:


Katsos riimiäisten laulutiellä 
hyvä olo olla kaikilla siellä 
pietivanhuskin toteaa 
että lorut kultaa puhe hopeaa.


Hyvösen uuden asuinpaikan, Tallinnan,  Koplin, alue tulee paikannimien kautta esille.  


Pietimetsä Puuh!  koostuu yksittäisistä tarinoista, joissa tututustaan Pietimetsän myytteihin ja syntyyn. Nyt kun Pietimetsä on tullut lukijalle tutuksi, olisi mukava saada pian luettavaksi yhtenäinen satuseikkailu!

Hytösen oman Savukeidas-kustantamon kautta ilmestyneen Kuka pelkää naamarikoiraa? -kuvakirjan (2016)  kuvittanut Mira Mallius on selvästi elementissään karismaattisten peikon rohjakkeiden kuvaajana. 






maanantai 9. lokakuuta 2017

Pieni on tärkeä











Esko-Pekka Tiitinen & Tuula Tiitinen: Pienenpieni, 25 sivua, Tammi 2017.










Esko-Pekka & Tuula Tiitisen, veljen ja sisaren, kuvakirja Pienenpieni on nimestään ja koostaan huolimatta suuri ja tärkeä kirja.

Se hiljentää ja herkistää sekä lapsen että aikuisen. Kirja täyttää siten myös hiljaisuuden lastenkirjan tunnusmerkit.

Tuula Tiitisen kuvitus on yhdellä sanalla sanoen maalauksellinen, ja hänen öljyväritekniikkansa  tekee kuvista konkreettisia ja lähes kosketeltaviakin.

Huomaan ilahtuvani nykyisin entistä enemmän siitä, että lastenkirjakuvituksessa näkyy tekijän käden jälki, enkä joudu kriitikkona arvailemaan, kuinka monen eri sekatekniikan yhdistelmänä ja tietokoneen avittamana kuvitus on syntynyt.

Ytimeltään tarina on klassinen: pieni lapsi –  tässä karhunpentu Helmi – lähtee avaraan maailmaan oppimaan ja viisastumaan.


Emon ja pennun herkä hetki, mutta emo haluaa vielä jatkaa uniaan.
Tuula Tiitisen kuvitusta Esko-Pekka Tiitisen tekstiin kuvakirjassa
Pienenpieni (Tammi 2017). 


Pikku-Helmi ja Äitikarhu nukkuvat pesässä vierekkäin. 
Helmi heräsi, siristi silmiään ja hihkaisi innoissaan Äitikarhulle. 
     Nyt lähdetään. Näetkö, oviaukosta vilkkuu jo valoa! 
     Minä näen vielä unta, Äitikarhu haukotteli. – Möörötetään vielä vähän aikaa ja lähdetään sitten katsomaan salaisuuksia. 
     Salaisuuksia? Helmi ihmetteli. – Mitä ne ovat? 
     Pesän ulkopuolella on kaikkea, on kasveja ja eläimiä, suuria ja pieniä ja sellaistakin, jota ei näe. 
     Näkymätöntä? Minä haluan nähdä kaiken nyt heti! 
     Voi sinua pienenpieni, Äitikarhu huokaisi, koppasi karhunpennun kainaloonsa ja yritti tuudittaa sitä uudelleen uneen. – Uinu vielä hetkinen ja voimiasi kerää, mennään sitten katsomaan kuinka kevät herää.


Helmi on kuitenkin malttamaton, ja se lähtee kotipesän turvasta yksinään seikkailemaan. Pentu kohtaa kastepisaran, puron, leskenlehden, pajunkissan, tuulen, ja oppii niiltä kaikilta jotain tärkeää elämästä, sen kunnioittamisesta, salaisuuksista ja arjen ihmeistä.


Suomalaisen luonnon ydin tiivistyy tähän aukemaan:
koivikkoon ja utuiseen järvimaisemaan. Tuula Tiitisen kuvitusta 
Esko-Pekka Tiitisen tekstiin kuvakirjassa Pienenpieni (Tammi 2017).  


Esko-Pekka Tiitinen palkittiin viikonloppuna Turun kirjamessuilla Suomen Kirjailijaliiton Tirlittan-palkinnolla  tähänastisesta tuotannostaan. Tiitinen aloitti kirjailijanuransa vuonna 1981 runokokoelmalla Tämä kaikki voi tapahtua, ja hänen tuorein teoksensa on omakustanteena 60-vuotispäivän kunniaksi yhdessä Nikolai Tiitisen kanssa tehty kuvakirja Kotikuusen kainalossa (2017).

Tiitinen on kirjoittanut monen ikäisille, lapsille, nuorille ja aikuisille  lyriikkaa, draamaa ja proosaa. Hänet tunnetaan myös kuvataiteilijana sekä musiikin ja teatterin tekijänä.

Kirjailijaliiton perusteluissa korostettiin, kuinka ”Tiitinen on tuotannossaan ja toiminnassaan korostanut erityisesti lapsen ja lapsuuden merkitystä. Kirjailijat tuntevat Esko-Pekka Tiitisen luotettavana ja lojaalina kollegana, jolla riittää tarmoa myös yhteisten asioiden hoitamiseen.”