keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Voiko omat ajatuksensa ja unelmansa syödä?















Magdalena Hai: Kurnivamahainen kissa, kuvittanut Teemu Juhani, 47 sivua, Karisto 2017.









Kotimainen lastenkirjallisuus tuntuu nyt suorastaan vilisevän omapäisiä tyttösankareita. 

Lapsiperheen arjesta inspiraatiota hakevat Hannele Lampelan & Ninka Reitun Prinsessa Pikkuriikki –kirjat (Otava) ja Elina Hirvosen & Mervi Lindmanin Prinsessa Rämäpään talvitaika (Tammi).



Kirjailijapseudonyymi Magdalena Hain  Kurnivamahainen kissa on näihin verrattuna ehta saturomaani, jonka kuvituksen on tehnyt   klassiseen satukuvituksen henkeen mustavalkoisin kuvin lastenkirjakuvittajana täysin uusi tuttavuus, kuvittaja, sarjakuvataiteilija ja graafinen suunnittelija  Teemu Juhani (s. 1987).  

 Kauan sitten kaukana poissa, mutta ei aivan niin kaukana kuin voisi kuvitella, oli maa, joka kärsi kovasta kuivuudesta ja köyhyydestä. Ennen vanhaan se oli ollut vihreä maa, jossa asui kaikenlaisia ihmisiä ja eläimiä, mutta ne ajat olivat takanapäin. Ne elivät vain ihmisten muistoissa. 
Tuossa maassa asui tyttö, kaikista tytöistä pienin. Hän oli niin pieni tyttö, että peltojäniksetkin olivat häntä päätä pidempiä. Hän oli niin pieni, että hänen kämmenensä oli tuskin apilankukkaa kookkaampi. Kuivuuden ja köyhyyden tähden kai tyttö oli niin pieneksi jäänytkin. Kun kenelläkään ei ollut ruokaa, ei kenellekään tullut myöskään mieleen jakaa toisille siitäkään vähästä, mitä heillä oli. Siksi tyttö, joka oli yksin maailmassa, oli jäänyt ilman kaikkea sitä, mikä tekee elämästä elämisen arvoista. 
Mutta kerran kylätiellä tyttöä vastaan käveli kurnivamahainen kissa.

Olen usein puhunut eri tahoilla lastenkirjan dramaturgian puolesta; eli siitä,  kuinka tärkeää on sommitella tarina siten, että se heti alussa vangitsee lukijan kiinnostuksen ja houkuttaa kääntämään seuraavan sivun, ja sitten seuraavan – aina kylläiseksi tekevään loppuhuipennukseen asti. 

Kurnivamahaisen kissan ensimmäinen sivu, eli taittajan oivallus siitä, mihin tarvitaan sivun kääntämisen hetki, on onnistunut näyte uteliaisuuden herättämisestä lukijassa.  

Seuraavalla aukeamalla kirjan keskushenkilöt, pikkiriikkinen tyttö ja valtava kissa sitten kohtaavat.


Teemu Juhanin tarkkapiirteinen tussikuvitus tekee kunniaa brittiläiselle
kuvitustaiteelle. Eikö itsetietoisen kurnivamahaisen kissan olemuksessa olekin jotain
samaa kuin John Tennielin luomassa Irvikissassa Lewis Carrolli Liisan seikkailut ihmemaassa -kirjaan? Teemu Juhanin kuvitusta Magdalena Hain satukirjaan
Kurnivamahainen kissa (Karisto 2017). 



Perinteisen  sadun kliseisistä aineksista sukeutuu yllättävän ajankohtainen satumoraliteetti. 

Luontevasti Hai assosioi koko vanhaa satuperimää, aina Tuhannen ja yhden yön Šeheradzadesta Carlo Collodin Pinokkioon ja Antoine de Saint Exuperyn Pikku Prinssiin asti. 

Tyttö lupaa etsiä kissalle jotain parempaa syötävää, ja niin sadun jännite taas latautuu uudelleen.


Oivaltava kuvittaja jättää hoksattavaa myös kuvan katsojalle. Aukeamalla kerrotaan, kuinka kissan ahneus on hävittänyt maailmasta myös linnut.  Teemu Juhanin kuvitusta
Magdalena Hain satukirjaan 
Kurnivamahainen kissa (Karisto 2017). 

Tyttö lähtee, niin kuin saduissa on tapana, urheasti maailmalle onneaan ja pelastustaan etsimään, kumppaninaan tuo julkea ja tuhoa kylvävä kissa. 

Hän kohtaa laihoja ihmisiä, jotka ovat sinnitelleet hengissä koska ovat syöneet omat ajatuksensa ja unelmansa, ”eikä heillä sen vuoksi ole enää mitään, minkä vuoksi elää”.


Tyttö herättää kissassa vähitellen syyllisyydentunnon, mutta onko jo liian myöhäistä? 

Kissan vatsaan jouduttuaan tyttö huomaa kissan tuhojen laajuuden… ja kohtaa kissaakin pahemman tuholaisen, kaiken ylipäällikön ja ykkösmiehen, herra Hneuksen.

Juoni tihentyy vielä loppukliimaksiinsa, ja lopussa kissa oksentaa koko universumin sisältään saavuttaen näin entisen, tavallisen kokonsa. 

Kissan ja tytön ystävyys jatkuu nyt aivan uudelta, yhteisten kokemusten vankistamalta pohjalta.

Magdalena Hai ja Teemu Juhani ovat luoneet modernin ja ällistyttävän tiiviin ja intensiivisen sadun, joka klassisten satujen tapaan  puhuttelee monen ikäisiä ja eri elämäntilanteissa olevia lukijoita ajankohtaisten teemojensa kautta. 

















tiistai 17. lokakuuta 2017

”Kun auttaa kaveria, pääsee pitemmälle”












Ville Hytönen: Pietimetsä Puuh! Kuvittanut Mira Mallius, 61 sivua, Robustos 2017.









Eletään taas lasten- ja nuortenkirjasyksyn hektisiä viikkoja.

Kiinnostavia uutuuksia kertyy työpöydälleni pinoiksi asti, ja jo luetut kirjat saavat odottaa vuoroaan välillä harmillisen pitkään, ennen kuin lukukokemus ennättää tekeytyä arvioksi asti.



Ville Hytösen ja Mira Malliuksen Pietimetsä Puuh! on hauska yllätys, jonka erityisansiot korostuvat nimenomaan ääneen luettaessa.

Reteä dialogi ja välillä jopa runolliseksi maalailuksi yltyvä kerronta antavat aiheen verrata Pietimetsän asukkaiden edesottamuksia jopa Aili Somersalon Mestaritontun seikkailuihin. Pietimetsä Puuh! on ikään kuin moderni vastine rakastetulle saturomaaniklassikolle: nykypäivän lasten ehdoilla toteutettuna mutta sadun pohjavirettä kunnioittaen.  

Hytönen nivoo tavallisten lasten, Peeter Peeterin ja Evelinin, arjen luontevasti osaksi satuseikkailua, johon eivät tavallisen maailman säännöt päde. 

Matkalla kouluun lapset kuulevat puiston lehtikasasta meteliä: siellä on Pikkukönni, joka kertoo asuvansa Pietimetsässä.

Sukkelasti lapset pääsevät lehtikasan sisältä seikkailulle Pietimetsään, joka tunnetaan särmikkäistä, mutta sympaattisista peikoistaan.


Pietikuningas Pistelileuka uskollisen armeijansa ympäröimänä. Mira Malliuksen kuvitusta 
Ville Hytösen lastenromaaniin Pietimetsä Puuh! (Robustos 2017).   



Peikot ovat aiemmin asuneet tasaveroisina ihmisten maailmassa, kunnes eripura on syventynyt  ja joutilasta elämää viettävät peikot on häädetty Sitsinmäeltä.

Hyvönen on  luonut valloittavan peikkojen sukukunnan, josta löytyy monenlaista karismaattista hahmoa. 

Peikoilla on nasevia ja hauskoja nimiä: pietipeikko Pikkukönnin lisäksi on mm.  Pietimetsän armeijan kantapeikko Lömppä,  tohtori T. Keljukaula, pietikuningas Pistelileuka, jalaton peikko Pieti-Pyllykkä, Kelju-Hilppa, nipistelevä Rönkkis, peikkolintujen pesue, Riimiäiset ja kokki Aaprami.



Aaprami-peikko esittelee lapsille velliä, jossa on ”sirlikkikärmiäisiä, pöyhätuokkoja,
kahmiaisia ja pari tuikkaakin ---- lisäksi rahkasammalta ja kurjen kainalohikeä,
lörppäkurppien sylkeä ja mahapeikkojen selkäkarvoja”. Mira Malliuksen kuvitusta
Ville Hytösen lastenromaaniin Pietimetsä Puuh! (Robustos 2017). 


Pietimetsässä yhteistyö ja avunanto on arkipäivää, vaikka välillä höynäytetäänkin kaveria.   Hytönen ei kaihda opettavaisuuttakaan: lapset hoksaavat,  että vieraisiin makuihinkin kannattaa tutustua ja jeesiä kaveria:

"Kun auttaa  kaveria, pääsee pitemmälle", intoili Pieti Pyllykkä ja taputteli uutta kaveriaan Ristihuuli-jänistä olalle. Kettu makasi surkeana maassa.

Suorasanainen kerronta kääntyy usein riiimirunoksi, ja vaivihkaa annetaan näin myös kirjallisuuskasvatusta:


Katsos riimiäisten laulutiellä 
hyvä olo olla kaikilla siellä 
pietivanhuskin toteaa 
että lorut kultaa puhe hopeaa.


Hyvösen uuden asuinpaikan, Tallinnan,  Koplin, alue tulee paikannimien kautta esille.  


Pietimetsä Puuh!  koostuu yksittäisistä tarinoista, joissa tututustaan Pietimetsän myytteihin ja syntyyn. Nyt kun Pietimetsä on tullut lukijalle tutuksi, olisi mukava saada pian luettavaksi yhtenäinen satuseikkailu!

Hytösen oman Savukeidas-kustantamon kautta ilmestyneen Kuka pelkää naamarikoiraa? -kuvakirjan (2016)  kuvittanut Mira Mallius on selvästi elementissään karismaattisten peikon rohjakkeiden kuvaajana. 






maanantai 9. lokakuuta 2017

Pieni on tärkeä











Esko-Pekka Tiitinen & Tuula Tiitinen: Pienenpieni, 25 sivua, Tammi 2017.










Esko-Pekka & Tuula Tiitisen, veljen ja sisaren, kuvakirja Pienenpieni on nimestään ja koostaan huolimatta suuri ja tärkeä kirja.

Se hiljentää ja herkistää sekä lapsen että aikuisen. Kirja täyttää siten myös hiljaisuuden lastenkirjan tunnusmerkit.

Tuula Tiitisen kuvitus on yhdellä sanalla sanoen maalauksellinen, ja hänen öljyväritekniikkansa  tekee kuvista konkreettisia ja lähes kosketeltaviakin.

Huomaan ilahtuvani nykyisin entistä enemmän siitä, että lastenkirjakuvituksessa näkyy tekijän käden jälki, enkä joudu kriitikkona arvailemaan, kuinka monen eri sekatekniikan yhdistelmänä ja tietokoneen avittamana kuvitus on syntynyt.

Ytimeltään tarina on klassinen: pieni lapsi –  tässä karhunpentu Helmi – lähtee avaraan maailmaan oppimaan ja viisastumaan.


Emon ja pennun herkä hetki, mutta emo haluaa vielä jatkaa uniaan.
Tuula Tiitisen kuvitusta Esko-Pekka Tiitisen tekstiin kuvakirjassa
Pienenpieni (Tammi 2017). 


Pikku-Helmi ja Äitikarhu nukkuvat pesässä vierekkäin. 
Helmi heräsi, siristi silmiään ja hihkaisi innoissaan Äitikarhulle. 
     Nyt lähdetään. Näetkö, oviaukosta vilkkuu jo valoa! 
     Minä näen vielä unta, Äitikarhu haukotteli. – Möörötetään vielä vähän aikaa ja lähdetään sitten katsomaan salaisuuksia. 
     Salaisuuksia? Helmi ihmetteli. – Mitä ne ovat? 
     Pesän ulkopuolella on kaikkea, on kasveja ja eläimiä, suuria ja pieniä ja sellaistakin, jota ei näe. 
     Näkymätöntä? Minä haluan nähdä kaiken nyt heti! 
     Voi sinua pienenpieni, Äitikarhu huokaisi, koppasi karhunpennun kainaloonsa ja yritti tuudittaa sitä uudelleen uneen. – Uinu vielä hetkinen ja voimiasi kerää, mennään sitten katsomaan kuinka kevät herää.


Helmi on kuitenkin malttamaton, ja se lähtee kotipesän turvasta yksinään seikkailemaan. Pentu kohtaa kastepisaran, puron, leskenlehden, pajunkissan, tuulen, ja oppii niiltä kaikilta jotain tärkeää elämästä, sen kunnioittamisesta, salaisuuksista ja arjen ihmeistä.


Suomalaisen luonnon ydin tiivistyy tähän aukemaan:
koivikkoon ja utuiseen järvimaisemaan. Tuula Tiitisen kuvitusta 
Esko-Pekka Tiitisen tekstiin kuvakirjassa Pienenpieni (Tammi 2017).  


Esko-Pekka Tiitinen palkittiin viikonloppuna Turun kirjamessuilla Suomen Kirjailijaliiton Tirlittan-palkinnolla  tähänastisesta tuotannostaan. Tiitinen aloitti kirjailijanuransa vuonna 1981 runokokoelmalla Tämä kaikki voi tapahtua, ja hänen tuorein teoksensa on omakustanteena 60-vuotispäivän kunniaksi yhdessä Nikolai Tiitisen kanssa tehty kuvakirja Kotikuusen kainalossa (2017).

Tiitinen on kirjoittanut monen ikäisille, lapsille, nuorille ja aikuisille  lyriikkaa, draamaa ja proosaa. Hänet tunnetaan myös kuvataiteilijana sekä musiikin ja teatterin tekijänä.

Kirjailijaliiton perusteluissa korostettiin, kuinka ”Tiitinen on tuotannossaan ja toiminnassaan korostanut erityisesti lapsen ja lapsuuden merkitystä. Kirjailijat tuntevat Esko-Pekka Tiitisen luotettavana ja lojaalina kollegana, jolla riittää tarmoa myös yhteisten asioiden hoitamiseen.”




tiistai 3. lokakuuta 2017

Perheen ja tytön kipeän-kaunis kasvutarina















Nadja Sumanen: Terveisin Seepra, 264 s., Otava 2017. Kansikuva Jaakko Ollikainen. 







Irja oli ymmärtänyt jättää keittiön himmeimmän halogeenivalon palamaan. Äiti, korjasin mielessäni, ei Irja. Aina kun muistin, yritin vääntää aivoni ajattelemaan Irjan äidiksi, Erikin isäksi ja Kimin veljeksi. Yritin, koska kerran joku terapeutti oli vihjaissut, että perheellemme voisi tehdä hyvää, jos kotona Irjan, Erikin, Kimin ja Iriksen sijasta asuisivat äiti, isä ja lapset. 
Äiti. Isä. Lapset. Asuisivat, eivät   
 – pyörähtäisi 
 – piipahtaisi 
   – poikkeaisi pikaisesti 
   – nukkuisi yön yli.
        – käännähtäisi

Jo romaanin alku on kylmäävä ja antaa vihjettä tulevasta. 

16-vuotias Iris tuntee olonsa ulkopuoliseksi niin kotona kuin koulussakin. Hän kokee, että ”virta, joka vei toisia eteenpäin, työnsi minua tyveneen, toisten elämien laitamille”. 

Pari vuotta sitten vahvan debyytin (Rambo, Otava 2015) tehnyt Nadja Sumanen on viisaasti fokusoinut näkökulman lähes yksinomaan Iriksen kriisiytyneeseen perheeseen. 

Ja siinä riittääkin purtavaa. 

Ahdistunut ja todellisuuspakoinen isoveli on päihdekuntotutuksessa. Äiti on himokuntoilija ja tarkka ruokavalion suunnittelu antaa vihjettä ortoreksiasta. Isästä piirtyy ensin tahdottoman heittopussin kaltainen nuhjake, mutta onneksi kuva terävöityy romaanin edetessä. 

Keskeisiksi perheenjäseniksi nousevat vielä viljakäärme Oidipus ja dementoituva äidin äiti, nonna.  

Tämän perhehelvetin keskellä lukijakaan ei enää ihmettele, miksi Iris on ahdistunut ja päätyy viiltelemään itseään.

Iris lähetetään psykiatrisen sairaanhoitajan tai terapeutin juttusille. Pian eläköityvästä naisesta ei anneta kovin mairittelevaa kuvaa, mutta silti hänen ehdotuksensa, että Iris etsisi  itselleen sähköposti- tai kirjeenvaihtoystävän, tulee sysänneeksi tytön asioita oleellisesti eteenpäin. 

Syrjäisellä maaseutupaikkakunnalla asuva Runotyttö elää täysin toisenlaisessa todellisuudessa kuin Iris. Tytöt viestittelevät harvakseltaan, mutta romaanin kuluessa yhteys muodostuu vaivihkaa terapeuttiseksi – toivon mukaan kummallekin osapuolelle. Tytöt viestivät nimimerkkien suojissa, Iris nimeää itsensä Seepraksi.

Sumanen on intensiivinen, tarkkakatseinen kertoja.

Iris katsoo sivusta, kuinka äiti näykkii päivittäiset vitaamiiniannoksensa. Tyttären rakastava  katse äitiinsä puuttuu kokonaan esimerkiksi tästä virkkeestä:  

Pillerien napsiminen kämmeneltä näytti rakennekynsien vuoksi vaikealta, kuin lintu olisi yrittänyt tarttua kolikkoon. 
Iris tasaa tuntojaan luonnon äärellä – niin kuin moni tyttökirjan sankari ennen häntä:

Tien päässä käännyin hiekkapolulle, missä tuuli repi nuorien koivujen rungoista silkkipaperimaista kaarnaa. Poikkesin rantalepikossa mutkittelevalle polulle ja kipusin istumaan kivelle. Meri-ilma paineli kun märkä pumpuli kuumottavia poskia. Kauhtunut kaislikko taipui edessäni tuulessa. Se näytti jättiläismäisen, kuolleen eläimen karvalta, jota näkymätön käsi silitti.

Onneksi lukija saa hengähtää helpotuksesta jo romaanin alkupuolella, kun tärkeäksi keskushenkilöksi nousee Iriksen perheen siivooja, virolainen Teele. 

Hän näkee heti Iriksen pidättyneen olemuksen taakse ja ryhtyy pienin, mutta tehokkain keinoin pitämään Iriksestä huolta. 

Teelen dialogissa on paljon viron kieltä, mutta uskoisin, että ydinasiat tulevat myös kieltä taitamattomalle selviksi. Kieltä auttavasti taitava saa toki nyansseista enemmän irti.

Iriksen pitkäaikainen balettiharrastus vaihtuu joogan lisäksi valokuvaukseen, ja sitä myöten yhteys isään vankentuu.  Valokuvan linssin läpi maailma näyttää toiselta.  

Vähin erin tyttö pystyy myös katsomaan itseään aiempaa armollisemmin. Iris osallistuu äitinsä kanssa itseilmaisupainotteiselle lyhytterapiakurssille, josta siitäkin tulee yksi merkittävä käännekohta .

Lopun katharttisessa tihentymässä on kaksi elokuville tuttua ja hengästyttävän upeaa panoraamakohtausta. 

Itämeren rannalle sijoittuvassa kohtauksessa Sumanen onnistuu lähes uskottavasti solmimaan perheenjäsenten hapertuneet langat yhteen, ei ehkä vielä siistiksi rusetiksi, mutta solmulle, joka ei enää aukene yhtä helposti kuin aiemmin. Toisessa, Kuvataidelukioon paikantuvassa välähdyksessä Iris saa uuden sielunkumppanin, mutta tähänkään kohtaamiseen ei sisälly  siirappimaista rakkauskuohaa. 

Elämä kantaa, ja lukija luottaa Iriksen pääsevän jaloilleen. 


Sumanen on ammatiltaan toimintaterapeutti ja hän työskentelee vaikeiden ongelmien kanssa kampailevien lasten ja nuorten kanssa. Hän antaa päähenkilöilleen tilaa kasvaa, välillä rankkojenkin kokemusten kautta ilman että kerronta viistäisi romaania silti sysimustan, lohduttoman angstin puolelle.


Sumanen toivoo mahdollisimman monen aikuisen tarttuvan kirjaansa ennakkoluulotomasti. Terveisin Seepra onkin jälleen hyvä esimerkki siitä, kuinka taiten ja suurella sydämellä tehty nuortenromaani ei juutu ikärajoihin ja kohderyhmiin.





maanantai 2. lokakuuta 2017

Tampereella voi kelliä sanoissa


Lorunäytelmä Mitä tehtäis? Käsikirjoitus ja ohjaus Maarit Pyökäri, aineistona suomalaiset kansanrunot sekä  lastenrunoilijoiden teokset. Näyttelijöinä Eriikka Väliahde ja Eeva-Riitta Salo. Valo- ja äänisuunnittelu Juha Haapasalo. Kantaesitys 16.9.2017 Tampereen Työväenteatterin Kellariteatterin näyttämöllä. Ikäsuositus 3–7-vuotiaat, kesto 40 minuuttia.
  




Tampereen Työväenteatteri nostaa suomalaista lastenrunoutta esiin kantaesityksellä Mitä tehtäis? Erillisistä runoista punoutuu juonellinen lorunäytelmä, jossa haltioidutaan tädin (Eeva-Riitta Salo) ja koiran (Eriikka Väliahde) kanssa luonnon ilmiöistä, seikkaillaan, leivotaan ja nautitaan kielen kieputuksesta. Välillä haastetaan yleisöäkin ja opetellaan yhdessä uusia loruleikkejä. 

Salon ja Väliahteen runotulkinnoissa on svengiä, välillä jopa rokkia ja räppiäkin, mutta myös nykylapselle niin tarpeellista rauhoittumista ja hiljentymistä.

Lorunäytelmä on mainio muistutus lapsille ja aikuisille siitä, että loruista on moneen arkiseen tilanteeseen: lohduksi, iloksi, kielen verryttäjäksi, rauhoittajaksi tai innostajaksi. 

Mitä tehtäis -lorunäytelmä muistuttaa myös äänenlukemisen iloista.
Keinutuolissa Eeva-Maija Salo ja kuulijana Eriikka Väliahde.
Kuvan copyrigt Tampereen Työväenteatteri. 


Kirsi Kunnas on vuosituhannen taitteesta lähtien markkinoinut lastenrunoa jo lähes diginatiiveille pienten lasten vanhemmille puhumalla lastenrunosta lapsen ensimmäisenä kielipelinä ja älyleluna.

Kun lapsi saa aivan  pienestä pitäen nauttia loruttelusta, lauluista ja leikkirunoista, hänestä kasvaa rouva Huun havaintojen mukaan taitava sanaseppo, joka oivaltaa kielen mahdin ja mahdollisuudet.

Lorunäytelmän motoksi onkin osuvasti valittu Leena Laulajaisen runo kokoelmasta Sininen pieni aasi (Tammi 2007):

Sanakin voi riittää. 
Sana osaa kiittää,  
sanoja voi lukea, 
sanoiksi voi pukea, 
sana osaa surra, 
sana saattaa purra, 
sanansa voi syödä, 
sanalla voi lyödä, 
sana osaa helliä. 
Sanoissa voi kelliä. 
 


Lorut on poimittu kansanrunouden ja uudemman lasten loruleikkiperinteen lisäksi tunnettujen ja tuotteliaiden lastenrunoilijoiden, Jukka Itkosen, Anna-Mari Kaskisen, Kirsi Kunnaksen, Tuula Korolaisen, Leena Laulajaisen ja Tittamari Marttisen,  kokoelmista. 

Lisäksi mukana on runoja pirkanmaalaiselta vahvistukselta,  Kaarina Pihlajamäeltä. Valitut runot eivät valtaosin ole tekijöidensä  tunnetuinta tuotantoa, mikä on hyväkin asia. Runoissa on siis myös tiettyä ”uutuudenviehätystä”.   


Lauantain päivänäytöksessä oli Kellariteatterin täydeltä lapsiperheitä. Erityisen hauska oli huomata, että teatteriin oli lähdetty koko perheen voimin. 

Lapset eläytyivät esitykseen pidäkkeettömästi: välitön palaute tuli innostuksen hihkaisujen ja riemun kiljahdusten muodossa pitkin esitystä. 

Lyhyt 40 minuutin mitta ja leppeä tunnelma takaavat sen, että esitys sopii mainiosti lapsen ensimmäiseksi teatterielämykseksi. 

Pikantin lisänsä toi myös pullan tuoksu. Lyhyen esityksen aikana näyttelijät myös kielenkieputuksen ohella leipoivat mikrolla minipullia. Esityksen päätteeksi tarjoiltiin kaikille katsojille vielä mikromarenkia ja rusinoita.

Pieni toive Työväen Teatterille: Kellariteatterin aulassa on näytelmän alkamisen odotuksen tuskaa helpottamaan koottu sivupöydälle pino lastenkirjoja selailtavaksi. Ajatus on hyvä, mutta toteutus tökkii.

Kirjat ovat pääosin Walt Disney- ja kirjakerholaitoksia, kaikki käännöskirjoja. 

Haluan uskoa, että esityksessä mukana olevien lastenrunoilijoiden kustantajat olisivat kernaasti lahjoittaneet em. tekijöiden uusia lastenRUNOkirjoja teatterin lämpiöön tekemään korkeatasoista lastenlyriikkaa täsmäkohdeyleisölle paremmin tunnetuksi. 

Lasten kirjallisuuskasvatusta voi edistää mainiosti
lastennäytelmän kupeessa, mutta sisältöön ja sen laadukkuuteen
kannattaa kiinnittää huomiota. Nämä Mitä tehtäis -esityksen aulatilaan
kootut kirjat ovat monelle lapselle jo entuudestaan tuttuja. Kuva PHH.