sunnuntai 22. heinäkuuta 2018

Valosta varjoon ja takaisin












Salla Simukka: Sammuta valot! Pieniä kauheita tarinoita, 66 sivua, / Sytytä valot! Pieniä kauniita tarinoita, 77 sivua, Tammi 2018. Kansikuvat Laura Lyytinen.





Vuorovaikutteisuus, kerronnalliset jipot ja näkökulmatekniikat ovat nykynuortenromaanin täkyjä, joilla halutaan saada vähän lukevat nuoret kirjan ääreen.

Salla Simukka nostaa kierteitä vielä entisestään käyttämällä lyhyen kertomuksen muotoa.  Kääntökirjassa  on kaksi tarinakokoelmaa samoissa kansissa, Sammuta valot/ Sytytä valot, miksaa eri lajityyppejä keskenään. 

Tarinoista löytyy kauhua, scifiä, uuskummaa, mutta myös romantiikkaa ja perinteisen realistisen nuortenkirjan kasvukipuilua. 

Päähenkilöiden ikäjakauma ulottuuu varhaisnuorista nuoriin aikuisiin.

Samannimiset tarinat,  joissa on kuitenkin tyyten eri aiheet sekä toisiinsa kytkeytyvät, erilaisen tulkinnan tai näkökulman tarjoavat tarinat pitävät lukijan valppaana.

Kaikki tarinat eivät kuitenkaan suoraan ”seurustele keskenään”. 

Nimitarinan heleämmässä versiossa toinen haluaa rakastella valot päällä, toinen pimeässä. Mollisointuisemmassa tarinassa 15 vuotta täyttänyt pääsee ensimmäistä kertaa käymään kotitalonsa kellarissa.

– – Se oli iso juttu, sillä kellarista oli ainut käynti viereisin taloihin. Niitä kauemmas en saanut vielä kulkea, sillä lopullisesti maanalainen kulkuverkosto avautuisi minulle vasta sitten, kun täyttäisin kahdeksantoista vuotta. Turvamääräykset, kuulemma. Lapsia ja nuoria pidettiin liian arvaamattomina, että he saisivat ryntäillä vapaasti tunneleita pitkin. Aivan niin kuin aikuiset muka olisivat sen viisaampia. – –
 

Toinen Ariel-tarinoista allusoi vahvasti H. C. Andersenin satuun Pieni merenneito.  Samaa klassisten satujen viittauskudelmaa Simukka on  rakentanut myös aiemmassa Lumikki-trilogiassa ja teosparissa Jäljellä ja Toisaalla.

Tarinoiden avauksissa olisi varmasti ollut potentiaalia myös pidemmiksi romaaneiksi. Joissakin jännite on kouriintuntuvampaa kuin toisissa, yksi omista suosikeistani oli Kutsu/ Viesti –tarinaparit.

Tuntuu siltä, että  Simukka olisi sormiverrytellyt useampaakin aihiota, mutta päätynyt silti lyhyeen muotoon.

Monessa tarinassa päähenkilö työstää seksuaalista identiteettiään. Esimerkiksi Sytytä valot -osion Ariel–tarinassa Arista sukeutuu koulun kykykilpailussa drag queen. Moniarvoisuus ja uteliaisuus myös valtavirran ulkopuolisiin asioihin sävyttää kokoelman kaikkia tarinoita.

Uskon äidinkielen opettajien oitis nappaavan Simukan tarinat yläkoulun äidinkielen ja kirjallisuuden oppitunneille hienosyisen tekstianalyysin aineistoksi. 

Toki niiden keikaukset ja viittausverkostot viihdyttävät myös oivaltavaan ja sopivasti haastavaan kerrontaan koukuttuvaa vapaa-ajan lukijaa. 












sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Lastenkirja rauhan asialla













Tuula Pere & Andrea Alemanno: Laakson kehtolaulu, WickWick 2017.

Tuula Pere & Andrea Alemanno: Muurien väissä, WickWick 2018.






Suomalainen nykylastenkirjallisuus karttaa poliittista kannanottoa.

Poliittisesti aktiivisella 1960–70-luvullakin lastenkirjojen mielenilmaukset olivat maltillisia verrattuna vaikkapa naapurimaan Ruotsin tilanteeseen. Siellä perustettiin jopa vasemmistolaista kantaa edustaville kirjoille oma kustantamo, joka julkaisi paljon myös lastenkirjoja.

Yhden naisen pienkustantamoa luotsaava Tuula Pere on organisoinut ”pienimmän ja ystävällisimmän mielenosoituksen” Helsingin huippukokouksen alla. 

Hän on lähettänyt huomenna Helsingissä tapaaville suurvaltajohtajille, Vladimir Putinille ja Donald Trumpille,   kirjeen sekä kirjoittamansa ja italialaisen  Andrea Alemannon myös englanniksi ilmestyneet kuvakirjat Laakson kehtolaulu ja Muurien välissä.

“Jokainen meistä on ollut lapsi, ja lapset ovat lähellä sydäntämme. Uskon, että meillä kaikilla on pohjimmiltaan yhteinen päämäärä. Haluamme tehdä maailmasta paremman ja turvallisemman paikan. Lapset tarvitsevat turvakseen luotettavia aikuisia, jotka huolehtivat heidän hyvinvoinnistaan ja tekevät viisaita ratkaisuja. Ne syntyvät sydämen diplomatiasta. Sanotaan, että sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua. Vaikka en olekaan samaa mieltä, niin uskon, että kaikki keinot lastenkirjojen hyvien viestien välittämisessä ovat tarpeen”, toteaa  Tuula Pere tiedotteessaan.

Laakson kehtolaulu ja Muurien välissä ovat vahvan allegorisia tarinoita, jotka eivät alleviivaa sanomaansa. 

Laakson kehtolaulussa  rauhanrakentajina toimivat isoäidit ja Muurien välisssä –kuvakirjassa aloiteen sovintoon tekevät lapset.

Syrjäisessä vuorenlaaksossa on kaksi kylää, jotka ovat riidoissa keskenään. Kaina-muorin aikuinen poika Karam on sotimassa ikätoveitaan vastaan.

Miesten lähdettyä matkaan äidit ja isovanhemmat yrittivät huolehtia perheistään parhaansa mukaan, mutta mikään ei ollut entisellään.


Isoäitien rakkaus ilmenee lyhdyn valossa ja teekannun lämpönä.
Kaina-muori huokuu sydämen viisautta keskenään sotiviin nuoriin miehiin.
Andrea Alemannon kuvitusta Tuula Peren tekstiin kuvakirjassa
  Laakson kehtolaulu (WickWick 2017).

Lapset lymyilevät apeina kodeissaan suljettujen ikkunoiden takana.

Kylän asumusten piipuista tupruava savu ja Kaina-muodin teekupin höyry ilmentävät toivoa ja sisukkuutta Alemannon kuvituksessa.

Kaina kiipeää kylän korkeimmalle vuorelle ja ryhtyy laulamaan pojalleen kehtolaulua. Lauluun yhtyy viholliskylän isoäiti ja tämä havahduttaa taistelijat sodan mielettömyydestä.



Kehtolaulun lohdulliset sävelet havahduttavat sotilaat.
Andrea Alemannon kuvitusta Tuula Peren tekstiin kuvakirjassa 
Laakson kehtolaulu (WickWick 2017). 


Muurien välissä -kirjan lähtötilanne on hyvin samankaltainen.  

Vastakkaisilla rannoilla lahden pohjukassa elää kaksi kaupunkia, jotka saavat elantonsa kalastuksesta.  Asukkaat ovat riittaantuneet: ahneus, kyräily ja oman edun tavoittelut ovat turmelleet asukkaat. 



Lännen ja idän kaupunkien pormestarit mittelevät, kumpi on isompi.
Andrea Alemannon kuvitusta Tuula Peren tekstiin kuvakirjassa
Muurien välissä
(WickWick 2018).

Riita  johtaa muurin rakentamiseen.

Itäisten ja läntisten kaupunkien pormestarit kisaavat siitä, kumpi onnistuu rakentamaan paksumman ja korkeamman muurin. Väliin jätettiin kuitenkin maa-alue, joka ei kuulunut kenellekään.

Muurit muuttivat kaupunkien elämää. Entiset ystävät ja tuttavat eivät pässeet enää tapaamaan toisiaan. Vaikka asukkaita oli kielletty nousemasta muureille, he kiipesivät usein iltaisin ylös ja huutelivat toisen muurin takana asuville.


Lauri-poika tuo sananmukaisesti värit kahden toisiaan kyräilevän kaupungin
elämään. Andrea Alemannon kuvitusta Tuula Peren tekstiin kuvakirjassa
Muurien välissä
 (WickWick 2018).

Väliin jätettiin kuitenkin maa-alue, joka ei kuulunut kenellekään. Tälle rantakaistaleelle ilmaantuu muukalainen, pieni Lauri-poika, joka ei ole tietoinen rajanaapureiden vihanpidosta. Lauri saa pitkällisten neuvotteluiden jälkeen luvan rakentaa mökin, puutarhan ja laituripaikan.

Alemannon kuvitukseen tulee Laurin myötä hentoisesti väriä ja sen myötä myös toiveikkuutta. Sinnikkäästä, työtä pelkäämättömästä ja ennakkoluulottomasta lapsesta tulee tarinassa toivon symboli. Laurin aloitteesta kaupunkien väliselle rajalle rakennetaan uusi laituri talkootyönä.


Loppu hyvin, kaikki hyvin. Pormestarit ymmärtävät yhteisen edun ja
 tekevät sovinnon.Andrea Alemannon kuvitusta Tuula Peren tekstiin kuvakirjassa Muurien välissä (WickWick 2018). 


Ja työn tehtyään Lauri lähtee jonnekin muualle rauhaa sovittelemaan.

Tuula Peren ja Andrea Alemannon kuvakirjat sopivat mainiosti eri ikäisten lasten kanssa yhdessä luettaviksi.  

Ääneen lukevan aikuisen on syytä varata riittävästi aikaa kirjan lukemisen jälkeiseen keskusteluun.  


Muita lastenkirjoja, joissa pohditaan valtaa ja sodankäyntiä:

Leena ja Inari Krohn: Tyttö joka kasvoi ja muita kertomuksia, Tammi 1973.

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär, suomentanut Tuula Taanila, WSOY 1981.

Janosch: Urhea pikku räätäli, suomentanut Riitta Mäyrälä, WSOY 1988.

Gunilla Bergström: Mikko Mallikas ja sisukas muurahainen, suomentanut Sanna Uimonen, Tammi 2006.

Alessandro Pelliccioni & Katri Tapola: Pelätin ja rastas, Mirri Creative 2015.







 

perjantai 13. heinäkuuta 2018

Lapsuuden kesä ei lopu koskaan










Pauli Kallio & Reetta Niemensivu: Lyhenevä kesä 2, Riemua ja rähinää, 80 sivua, Suuri Kurpitsa 2018.





Pauli Kallion & Reetta Niemensivun Lyhenevä kesä on karttunut jo toisella osalla Riemua ja rähinää.

Albumi edeltäjänsä tavoin  ehtaa lasten ja varhaisnuorten sarjakuvaa, mutta vähän erikoisemmalla twistillä. 

Tapahtumat sijoittuvat 1970-luvulle, josta nykylapsilla ei ole mitään kokemusta.

Kuuden kuvan stripeissä päästään seuraamaan Jaakon, Anteron ja Annikin kesänviettoa maalla. 

Pojat joutuvat usein altavastaajiksi nokkelamman ja sanavalmiin tytön kanssa.

Anterolla on myös  mielikuvituskaveri, joka soittaa kitaraa ja on jo jättänyt pikkupitäjän pölyt taakseen.


Mustikkapiirakan syönti sysää Anteron Tarzaniksi ja lilliputiksi. Reetta Niemensivun kuvitusta Pauli Kallion sarjakuvatarinaan 
Lyhenevä kesä 2, Riemua ja rähinää (Suuri Kurpitsa 2018).


Kolmikko nauhoittaa ja kuuntelee c-kasetteja, käy mustikassa, onkimassa ja uimassa. Majakin rakennetaan ja sinne tehdään evääksi voileivät, jotka kääritään voipaperiin. 

Tietoa etsitään tietosanakirjoista. Sarjakuvista mieluisia ovat Tenavat, Tex Willer ja Musta Naamio.  Aikansa merkkimiehet, Urho Kekkonen ja Juha Väätäinen vilahtelevat lasten puheissa.

Pauli Kallion tarinoissa arki nytkähtää tarvittaessa raiteiltaan mielikuvituksen ja  leikin puolelle. Reetta Niemensivu tallettaa lasten kasvoille ällistyttävän monia ilmeitä ja eleitä.

Sarjakuvat on julkaistu alun perin Kalevassa ja sittemmin myös Nivala-lehdessä ja Ylä-Satakunnassa.


Lyhenevä kesä on retrohenkisen fiilistelyn ansiosta erityisesti meidän 1970-luvulla lapsuutensa eläineiden mieleen, mutta se sopii vallan mainiosti eri sukupolvien yhteiseksi lukukokemukseksi.  


Sateisen päivän joutilaisuuden pelastaa käynti kirjastossa! Reetta Niemensivun kuvitusta Pauli Kallion sarjakuvatarinaan 
Lyhenevä kesä 2, Riemua ja rähinää (Suuri Kurpitsa 2018).


tiistai 10. heinäkuuta 2018

Ala- ja yläpääasiat balanssissa

















Jyri Paretskoi: K15, 80 sivua, Otava 2018.






Jyri Paretskoi  murtautui lupaa kysymättä nuorten vähän lukevien poikien tajuntaan Shells Angles –sarjallaan (Karisto vuodesta 2013).  

Siitä on kehkeytynyt jo ilmiö: avausosasta on otettu tänä vuonna jo kuudes painos ja tekeillä on myös tv-sarja.

On kiinnostavaa, että Otavan kautta ilmestyvän uuden sarjan avausta, K15, markkinoidaan sanoilla ”uusi sarja Skamin hengessä” ja viitataan näin viime vuonna sekä nuorten että aikuisten keskuudessa megailmiöksi muodostuneeseen norjalaiseen draamasarjaan, joka on Suomessa katsottavissa vielä joulukuun alkuun asti Yle Areenan kautta.

Vähän lukevien nuorten lukuinnostus täytyy siis herättää jostain muusta mediasta suositun brändin kautta. Näin se menee.

Sarjan avausosan kannessa on Skamin tyyliin tekstiviestittelyä, johon on saatu tiivistettyä myös tärkeä siivu Paretskoin vetävästä ja savolaisittain sutkista sanailusta. Onneksi tekstiviestit jäävät varsinaisessa tarinassa sivuosaan.

Ei asiat parane jaarittelemalla. Toivottavasti tästä alle sadan sivun nuortenromaanista tulee pian vakiintunut konsepti. Paretskoin K15 on tiiviistä sivumäärästään huolimatta tuhti tiivistys yläkouluikäisten mielenmaisemasta.

Roni ja Niko eivät ole luokan suosituimpien joukossa, mutta asia muuttuu, kun luokalle tulee uutena oppilaana  Sara, joka lyöttäytyy sujuvasti poikien seuraan. 

Muualta tulleena Sara näkee heti luokan vinoutuneet valtasuhteet ja vähitellen hän  pitkäjänteisellä toiminnallaan pystyy niitä myös muuttamaan.

Jäntevään 80 sivun mittaan tiivistetyssä avauksessa keskiössä ovat neuroottisen Ronin edesottamukset. Poika täyttää pian 15 vuotta ja sen jälkeen hän haluaa saada yksinhuoltajaäidiltään vastaukset moniin vastausta vaille jääneisiin elämän peruskysymyksiin.

Paretskoi tuntee kohderyhmänsä: hän työskentelee Iisalmessa yläkoulun äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana. Paretskoilla on siis siviiliammattinsakin takia ilmeinen agenda saada paitsi omat oppilaansa niin siinä sivussa myös mahdollisimman laajat joukot koko Suomen yläkoululaisista lukemaan.

Tapahtumat käynnistyvät ainekirjoitustunnista. Ei  todellakaan mikään dramaturgisesti kohottava lähtötilanne, mutta siekailemattomasti Paretskoi rakentaa jännitteen tarinaan.

Hänen metodinsa ovat toki perinteisiä: Ronin ja Nikon keskinäisessä sanailussa huomio on usein alapään asioissa, mutta ennen pitkää kolmikon ja koko luokan aivotoiminnassa tapahtuu hyvää tekeviä liikahduksia monella muullakin tasolla. 


Sarjan kakkososa, Salaisuuksia, ilmestyy jo kesän lopulla. 


perjantai 6. heinäkuuta 2018

Kesän lystejä saarella







Heikki Niska: Lystisaaren kesä, kuvittanut Hannamari Ruohonen, 64 sivua, S & S 2017.






Kotimaisten lastenkirjojen rakastetuin vuodenaika on eittämättä kesä. 

Toisaalta suomalaisen kuvakirjallisuuden yksi tärkein vientivaltti maailmalla on edelleen talviset, runsaslumiset maisemat.

Tänään suven ja runon päivänä luetaan tietysti kesäaiheisia lastenrunoja.

Heikki Niska tunnetaan sekä aikuisten- että lastenlyyrikkona.

Lapsille hän kirjoittaa  tiukkaan sidottua loppusointua, mistä syntyy hiukan vanhanaikainen ja nostalginen klangi.


Ville jekuttaa välillä siskoaan, mutta sopu säilyy silti. Hannamari Ruohosen
kuvitusta Heikki Niskan runoihin kokoelmassa
Lystisaaren kesä (S & S 2017). 

Ville ja Siiri viettävät koko kesän mummolan Lystisaarella. Saaren   miljöö eläimineen ja kasveineen, suloinen joutenolo ja asioiden ihmettely antavat kokoelmalle seesteiset kehykset.

Lasten aistit ovat herkkinä ja saarella leijailee sadunomainen tuntu: he näkevät näkkejä ja vedenneitojakin.  

Välillä leikitään ihan perinteisiä kesäleikkejä, kuten runossa Loistokaupat:

– – Siiri näyttää marjaheinää.  
Ville sanoo: Se on timanttikoru.  
Saat sen eurolla, ei tule poru.


Unen ja valveen rajalla näkee metsän ihmeitä. Hannamari
Ruohosen kuvitusta Heikki Niskan runoihin kokoelmassa
Lystisaaren kesä (S & S 2017).    





Vähitellen kesä kallistuu syksyyn ja Lystisaarelle on sanottava hyvästit. 

Syyssaari  

Laiturilla on sumua 
ja askelten kumua.  
Mummo sanoo: Meitä halatkaa  
ja jouluksi palatkaa!   
Kipin kapin kohti laivaa,  
pieni ikävä jo vaivaa.  
Vaarin olalla on orava,  
sekin meille huiskuttaa. 


Hannamari Ruohosen kuvitus on mustavalkoista selkeää viivapiirrosta. 

Kansikuvan puuvärikuvitus vihjaa, että kuvia on lupa värittää. 

Välillä runoistakin tulee vihjeitä väritykseen, kun kuvaillaan aurinkoa keltaisena pallona ja simpukan helmen punaisuutta. 

Toki runokirjan voi värittää myös mielikuvissaan.













torstai 5. heinäkuuta 2018

Kompatarinoita ja muita kesäpuuhia Lassen ja Maijan kanssa













Martin Widmark: Lasse-Maijan kesälomakirja, puuhaa ja pulmia koko kesäksi, kuvittanut Helena Willis, suomentanut Outi Menna, 95 sivua, Tammi 2018.





Toisinaan aikuinen haluaa kuulustella lapsen lukukokemusta ja luetun ymmärrystä ja omaksumista hyvinkin tarkoilla, yksityiskohtaisilla kysymyksillä. 

Metodi puoltaa paikkaansa aika ajoin, mutta pahimmillaan se voi myös lannistaa lapsen kiinnostuksen lukemiseen.

Selvästi kesäloman joutilaisiin päiviin täsmätuotettu Lasse-Maijan kesälomakirja testaa lapsen hoksottimia ja tarkkaavaisuutta Leikitään salapoliisia –kertomuksessa.  

Vallilan koulun rehtori järjestää kevätlukukauden viimeisen päivän kunniaksi kilpailun, jossa Pirkko Pulmu, poliisimestari ja pappi kertovat kukin oman tarinan, johon on piilotettu pieni vale tai virhe.

Ihan helppoja nämä ”salapolisiitehtävät” eivät ole, mutta voivat kyllä havahduttaa lapsen miettimään erilaisia lukutapoja ja keskittymistä erilaisiin tekstityyppeihin.



Hiljattain luistavan lukutaidon omaksunut lapsi ei välttämättä aina edes malta pysähtyä tarinan kaikkien nyanssien äärelle, kun sananmukaisesti ahmii ja hotkii tarinaa eteenpäin.

Tarinan lisäksi kirjasta löytyy muun muassa täytettäviä ystäväkirjan sivuja, kirjasarjan keskusmiljööseen, Vallilan kaupunkiin liittyvä tietovisa ja lautapeli, muistitesti, piirustustehtäviä, etsiväsudoku ja salakielitehtävä.


tiistai 3. heinäkuuta 2018

Kun vastakohdat täydentävät toisiaan











Hilkka Liitsola: Herra Lumpeenkukka ja neiti Kuusenkerkkä127 sivua, kuvitus Outi Virtanen, Kustannus-Mäkelä 2018, kansikuva Jussi Kaakinen.




Hilkka Liitsolan esikoisromaani tuo mieleen Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -kirjojen idyllisen pikkukaupunkimiljöön, jossa jokainen asukas on omanlaisensa originelli.


Kirjan takakansi mainostaa kirjan olevan



Hyvän mielen lastenromaani, jossa opitaan nauttimaan elämästä täysin siemauksin.


Herra Lumpeenkukka on aina tehnyt niin kuin on pidetty viisaana tai soveliaana. 



Herra Lumpeenkukka on säntillinen herra, se on helppo huomata. Kun hän kävelee kadulla, hän myhäilee ja nyökyttelee hyväksyvästi, kun näkee toisia yhtä säntillisiä kuin hän itse. Jos joskus näkyy niitä toisenlaisia, herra nyrpistää nenäänsä tai esittää, ettei mitään näekään. Hän ei halua ärsyttää ketään, eikä pidä siitä, että häntä ärsytetään - eritotenkaan tarkoituksella, kuten ärsyttävät ihmiset hänen käsittääkseen usein tekevät. 

Herra Kuusenkerkän arki on tasaista ja siksi turvallista. Ongelmat ovat sitä suuruusluokkaa, voisiko hänellä olla kahdet hiukan erisävyiset harmaat sunnuntaihousut, vai olisiko se kerrassaan sopimatonta.



Herran ja hänen koiransa Harmin elämään pyyhältää lupaa kysymättä neiti Kuusenkerkkä, joka on kaikin tavoin toista maata. Neidillä on "iltataivaanvioletti talo" kaupungin toisella laidalla ja neiti järjestää mielellään "muutenvaanjuhlat", jos kaipaa vaihtelua arkeensa.


Lakipykäliin ja byrokratiaan mieltynyt herra Lumpeenkukka ryhtyy ajamaan neidin kotitalon purkamista, koska se rikkoo kaupungin kaavamääräyksiä. 


Jännitettä tarinaan tulee tietysti siitä, että herra ei tiedä vielä siinä vaiheessa, kuka talossa asuu.


Loppu kiertyy tietysti onnelliseksi.


Hilkka Liitsola kirjoittaa eloisasti ja teksti toimii varmasti parhaimmillaan ääneen luettuna. 


Noin kymmenvuotiaalle lapselle haastetta voivat tuottaa päähenkilöiden aikava elämä, herran ja neidin lapsuustakautumat ja melko viipyilevä kerronta, jossa ei ole mielenkiinnon ylläpitävää intensiteettiä. 


Toisaalta... joskus lapsi voi viehättyäkin juuri tällaisesta seesteisyydestä, mutta samastumisen helpottamiseksi olisi voinut sijoittaa juonenkäänteisiin muutaman lapsenkin sivuhenkilöiksi.


Tarina kahdesta eriparisesta aikuisesta saattaa jopa kiinnostaa enemmän varttuneempaa kuulijakuntaa. Voisin hyvin kuvitella, että palvelutalon ikäihmiset kuuntelisivat mielellään tämäntyyppistä verkkaista kerrontaa. 


Jussi Kaakisen kansikuva, jossa herra ja neiti seisovat päättöminä vastakkain on aikuiseen makuun toki kaunis, mutta lapsen kannalta turhan staattinen. Outi Virtasen sisäsivujen mustavalkoinen kuvitus ei tee oikeutta tarkkapiirteiselle kerronnalle ja pikkukaupungin pikanteille yksityiskohdille.



Hilkka Liitsola on kahden pienen lapsen äiti. Hän on koulutukseltaan lääkäri ja asuu tällä hetkellä miehensä työn vuoksi perheineen Prahassa.



Liitsola pitää blogia Hyvin kasvatettu, jossa hän nostaa esiin lapsiperheen arkisia tilanteita ja tarjoaa niihin ratkaisuja. Hän on työskennellyt neuvolalääkärinä ja tuntee siksi kiinnostusta lapsen ja vanhempien arjen tukemiseen. 





torstai 28. kesäkuuta 2018

Hormonit hyrrää ja kaverit jeesaa hädässä

















Markus Ikola: Jasu mestarimokaaja, 132 sivua, Karisto 2018. Kansikua J. Roikonen. 








Jämsäläisen alakoulun opettajan Markus Ikolan esikoisromaani ammentaa koheltavien poikien pitkästä kirjallisesta perinteestä. 

Jasun sukulaissieluja löytyy  varhaisnuortenkirjallisudesta useita: ruotsalaisten Anders Jakobssonin & Sören Olssonin Bert ja Jeff Kinneyn Neropatti, muiden muassa. 

Mokaaminen ei enää ole noloa. Ronja Salmen Onks noloo? -kirjat (Lasten Keskus) ja Yle Areenan nuorille aikuisille suunnattu Kaverin puolesta kyselen -podcast ovat tehneet mokaamisesta ja noloistakin kysymyksistä aiempaa sallitumpaa. 

Itselleen on lupa nauraa.

Jasu on kuudesluokkalainen perusjamppa, jolle sattuu ja tapahtuu hiukan keskivertoa enemmän. 

Jasu elää hämmentävässä välivaiheessa, jolloin itsensä tarkkaileminen on välillä lähes neuroottista. 

Juuri siksi on hyvä, että Jasu ei jumita pienten vastoinkäymistenkään edessä, vaan suhtautuu asioihin lunkisti. 

Osittain sattumusten kirjo johtuu myös hänen originelleista kavereistaan: olemukseltaan hintelä ja moniallerginen Peter on rikkaan perheen ainokainen, roteva Henkka  huolehtii tarpeen mukaan muidenkin oiikeuksista ja Lauri puhuu reteästi pohjalaista murretta. 


Viime keväänä kimppaan liittyi myös Lauri. Se muutti Lapualta. Lauri on siis vähän niin kuin maahanmuuttaja. Se puhuukin hassusti. 
Yhtenä aamuna se vaan ilmestyi luokkaan ja sanoi: 
– Mä oon Lauri Lapualta. Koskaan en oo valehrellu enkä peljänny!  
Jännä tyyppi. Tuli ihan sellainen olo kuin olisi ollut keskellä jotain vanhaa suomalaista elokuvaa. Heinäpelto ja hevoset vain puuttuivat.



Isosisko Jantun bestis, Ninni,  on Jasun "salarakas". 


Vanhemmistaan Jasu puhuu etunimillä. Urho on ylipainoinen, Lapista kotoisin oleva putkimies. 

Ulla ei käy töissä lainkaan, koska hän etsii itseään:


--- Se harrastaa zumbaa, bodycombatia ja muita vaikeasti lausuttavia lajeja. Ulla ei syö sellaista ruokaa, joka näytää oikealta ruualta. Se käyttää ravinnokseen veteen sekoitettavaa mönjää, jota voi ostaa purkeissa ja pusseissa erikoiskaupoista. 


Jasun hormonit alkavat hyrrätä ja hän keskustelee kropassaan tapahtuvista muutoksista ystäviensä kanssa. 

Ikola yhdistää siekailematta useampaa suosittuja varhaisnuortenkirjallisuuden lajia kepeäksi miksaukseksi: realistinen nuortenromaani saa seurakseen huumoria, etsivätempauksia ja koulumaailman kuvausta. 

Lajien yhdistelmä toimii letkeästi ja loppukiepaisu jää cliffhangeriin: poikien luokalle tulee uusi tyttö, jonka taajuudelle Jasu heti pääsee.