perjantai 19. tammikuuta 2018

Adalmiinan helmi ottaa kantaa nykylasten kasvatukseen ja puhuu sydämen viisaudesta








Adalmiinan helmi, Sakari Topeliuksen sadun pohjalta näytelmäksi kirjoittanut Anna Krogerus. Ohjaus Anne Rautiainen. Lavastus ja pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava. Valosuunnittelu Juha Haapasalo. Rooleissa Katariina Havukainen, Teija Auvinen, Auvo Vihro, Verneri Lilja, Jukka Saikkonen, Sonja Halla-aho ja Milla Länsiö. Äänisuunnittelu Kyösti Kallio. Ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen näyttämöllä 16.1.2018. Kesto 1 h 50 minuuttia. Ikäsuositus +6.










Tampereen Työväen Teatterissa eilen ensi-iltansa saanut lastennäytelmä Adalmiinan helmi juhlistaa Zacharias Topeliuksen (1818–1889) syntymän 200-vuotisjuhlavuotta.

Topelius oli monin tavoin edistyksellinen ja moderni lastenkirjailija, jota meillä Suomessa ei valitettavasti ole osattu vuosisatojen mittaan brändätä yhtä onnistuneesti kuin mitä tanskalaiset ovat tehneet  H. C. Andersenin suhteen.   

Topelius ymmärsi mielikuvituksen arvon ja asetti sen usein myös opettavaisuuden edelle. Hän laati ohjelistoja lapsille soveliaasta kirjallisuudesta ja sillä tavoin myös korotti lastenkirjallisuuden ja -kirjailijoiden statusta.

Nykyhetkeenkin nähden radikaali Topelius oli kehottaessaan vanhempia tutustumaan ensin itse lapselle luettaviin kirjoihin.

Topelius oli myös varhaisia lastennäytelmän pioneereja Suomessa.  
Adalmiinan helmen hän kirjoitti kuitenkin vuonna 1856 perinteisen sadun muotoon. 

Adalmiinan helmi edustaa topeliaanisuutta niin hyvässä kuin pahassakin. Sen kasvattava eetos ja suoranainen paatos on vahva ja väkevä. Adalmiina oppii kantapään kautta, että rikkaus ja kauneus ovat toissijaisia nöyrän ja puhtoisen sydämen rinnalla.


Topeliaanista lastennäytelmätraditiota kunnioittavat kuitenkin lähteen henget (Sonja Halla-aho & Milla Länsiö),  jotka välillä toimivat kertojan roolissa ja sitovat satua alkuperäiseen kehykseensä, vaikka Adalmiina (Katariina Havukainen) rohkeneekin hieman kyseenalaistaa sadussa hänelle varattua passiivista toimijaroolia.


Katariina Havukainen hemmoteltuna lapsirukkana,
jonka olemukseen sisältyy myös aimo annos traagisuutta.
Valokuva TTT/ Kari Sunnari.


Katariina Havukainen onnistuu Adalmiinana havainnollistamaan ison muodonmuutoksen. Ennen väliaikaa Adalmiina on nokkava, ilkeä ja ylimielinen enfant terrible. Katseen pistävyys ja kehon kieli muuttuvat taianomaisesti, kun prinsessavaatteet vaihtuvat ryysyihin.

Prinssin hahmo jää väkisinkin Adalmiinan varjoon, mutta varsin mallikkaasti Verneri Lilja  hiukan höpsähtäneenä prinssinä pystyy onneksi säilyttämään todellisuudentajunsa ja kääntää sadun onnelliseen loppuratkaisuun.



Kolmeen vuoteen eivät Adalmiinan vanhemmat
 (Auvo Vihro ja Teija Auvinen tiedä tyttärensä kohtalosta,
ja epätietoisuus näkyy myös heidän kuninkaallisessa
arvokkuudessaan ... ja ruokailutottumuksissan. 
Valokuva TTT/  Kari Sunnari. 


Anna Krogeruksen modernissa tulkinnassa keskiöön nousevat liian lapsikeskeinen kasvatus ja sen  kauaskantoiset ja koko perhedynamiikkaa turmelevat vaikutukset. Krogerus on ottanut – aivan hyvin perustein – suuria vapauksia alkutekstin suhteen. Hänen tulkintansa Topeliuksen Adalmiinan helmestä ravistelee niin lapsia kuin aikuisiakin. Tunnekasvatus on pop niin päiväkodeissa kuin kouluissakin, ja nykyvanhemmat pähkäilevät nettikeskusteluissa oman lapsensa herkkyyksien kunnioittamisen kanssa.

Nykyisen tyttöenergian aikana Krogerus on halunnut korvata Topeliuksen sadun keskeisen nöyryyden vaatimuksen sydämen voiman käsitteellä.  

Ainokaiseen lapseensa täysin hullaantuneet vanhemmat, kuningas (Auvo Vihro) ja kuningatar (Teija Auvinen), eivät osaa asettaa  Adalmiinalle mitään rajoja ja ajautuvat lopulta kokonaan lapsensa mielivaltaisen pompottelun uhreiksi. Kun koulusta tulee viestiä, että Adalmiina ei sopeudu ikätovereidensa joukkoon ja jopa kiusaa heitä, lapsi määritellään erityisherkäksi, kuningas määrää niin opettajan kuin luokkatoveritkin vaihdettaviksi. 

Vanhempien sokeus oman lapsen suhteen kiteytyy hyvin tässä kohtauksessa: 

– Huh huh, kyllä täytyy sanoa, että jos lapsen kasvattamista valtakunnan hallitsemiseen vertaa, niin kuningaskin lähtee töihin lepäämään. 
– Noo. Meidän Adalmiinalla on tuota temperamenttia. On aina ollut. 
– Ja se on hyvä asia. Yksinomaan hyvä, kyllä tässä maailmassa pitää puolensa osata pitää.


Kuninkaallista loistoa näytelmän loppukohtauksessa. Vasemmalla tanssahtelee
myös sadun onnellisen lopun ansiokkaasti viimeistellyt naapurimaan prinssi
(Verneri Lilja). 
Valokuva TTT/ Kari Sunnari. 


Sadun miljöö on lavastuksen ja puvustuksen  osalta uskollinen ikiaikaiselle sadulle. Kuninkaalliset ja palvelusväki käyttävät 1700-luvun muodinmukaisia peruukkeja ja koketteja pukuja, mutta älypuhelimiin ja Frozen-animaatioon viitataan silti suvereenisti ja rikotaan näin klassisen sadun illuusiota.

Sadun kliimaksiin kuuluvassa kohtauksessa Adalmiinan kruunua sovitetaan  valtakunnan 18-vuotiaiden neitojen päähän.  Jonoon kiilaavat myös  tuulipukuun sonnustautunut Nekalan mummo (Teija Auvinen), joka kärttää lohdutuspalkinnoksi edes ilmaista ämpäriä,  sekä drag queen (aina yhtä karismaattinen Auvo Vihro), joiden hahmot ovat tyyten  toiselta vuosituhannelta. Ratkaisu tuntuu hieman keinotekoiselta ja irralliselta yleisön kosiskelulta. 



Tampereen Työväenteatterin Adalmiinan helmi on tempoltaan riittävän rauhallinen ja kunnioittaa näin myös Topeliuksen lapsilähtöistä ajattelua.  

Kahdeksanvuotiaan seuralaiseni silmät säkenöivät vielä pitkään esityksen jälkeen.  

Anna Krogerus on käyttänyt näyttämösovituksen pohjana Asko Sahlbergin uudelleen suomentamaa satua, joka on ilmestynyt suomeksi ja ruotsiksi kuvakirjana Adalmiinan helmi (Teos ja Söderströms 2012). 

Kuvakirjaversiossa Lena Frölander-Ulfin kuvitus ammentaa art nouveau -tyylistä ja tekee siten hyvin hillityn, mutta ylevän visuaalisen tulkinnan klassikkosadusta. 






keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Kokoaan isompia kuvakirjoja inhimillisyydestä


Ella Brigatti: Haikara jolla ei ollut nimeä, 23 sivua, Kulttuurikioski 2017.

Ella Brigatti: Krokotiili joka ei halunnut syödä, 23 sivua, Kulttuurikioski 2017.

Ella Brigatti: Liian pieni norsu, 23 sivua, Kulttuurikioski 2017.

Ella Brigatti: Puu joka puhui tähtien kanssa, 23 sivua, Kulttuurikioski 2017.




Outi Ampujan tietokirja Hyvä hiljaisuus (Atena 2017) puhuu oivaltavasti nykyihmisen tarpeesta hiljentyä ja rauhoittua.

Ampuja kertoo kirjassaan mm. siitä, kuinka melun on havaittu viivyttävän lasten lukemaan oppimista ja muistin toimintaa ja vähentävän esimerkiksi kykyä keskittyä pitkäjänteisyyttä ja sitoutumista vaativaan toimintaan.

Pitkäaikainen kovalle  melulle altistuminen aiheuttaa muutoksia aivotoiminnassa: tarkkaavaisuus suuntautuu helpommin ääniärsykkeisiin, jolloin toimintakyky heikkenee keskittymistä edellyttävissä tehtävissä.

Ella Brigatin neljän omakustanteisen kuvakirjan sarja täyttää hiljaisuuden lastenkirjojen kriteerit. Kuvitus sysää tekstin kapeaksi saarekkeeksi ja kuva puhuu myös tekstin puolesta ja antaa mahdollisuuden levätä aukeamalla tarvittaessa pidempäänkin. Sarjan murrettu värimaailma seurustelee virkeästi esimerkiksi turkoosinsinisen kanssa. 

Kirjat käsittelevät sanamäärältään niukkojen, mutta kylläiseksi tekevien tarinoidensa takana isoja, tärkeitä aiheita.  Tyylitellyt, ekspressionistisen vahvat vesiväri- tai sekatekniikalla toteutetut kuvat antavat tarinoille mielenmaiseman, johon kiinnittyä.


Kussakin kuvakirjassa on kyse kohtaamisesta, joka kerrotaan aina eri näkökulmahenkilön kautta. Afrikan savannilla kasvava puu, krokotiili, norsu ja haikara etsivät lastenkirjalle klassiseen tapaan itseään ja paikkaansa maailmassa.

Kukin eläimistä kokee vajavaisuutta jollain tavalla. Esimerkiksi haikara  ei tunne yhteenkuuluvuutta muiden lajitovereiden kanssa ja se lähtee allapäin ajelehtimaan virran viemänä pois muiden luota. Onnekseen se kohtaa krokotiilin, joka kertoo puusta, minne haikara voisi tehdä pesänsä. Krokotiili jatkaa matkaansa etsiäkseen vielä pienen norsun. 

Kukin sarjan osa kiteyttää samaa lähimmäisenrakkauden eetosta ilman tarpeetonta korostusta. Eläimet voimaantuvat saamastaan avusta ja niiden olemus ja tietoisuus omista voimavaroista vahvistuu yhdessä muiden kanssa.

Kuvakirjat voi lukea itsenäisinä tarinoina, mutta sarjan katarttinen huipennus tiivistyy neljänteen osaan, jossa eläimet kokoontuvat puun luokse.



Loppu hyvin, kaikki hyvin. Eläimet kokoontuvat puun luokse iloitsemaan
 kohtaamisestaan ja asioiden paremmasa käänteestä. Ella Brigatin kuvitusta
 kuvakirjaan Puu joka puhui tähtien kanssa (Kulttuurikioski 2017). 
















perjantai 12. tammikuuta 2018

Toisten mieliin kurkottajia















Elina Rouhiainen: Muistojenlukija, Väki 1, 387 sivua, Tammi 2017. Kansikuva Laura Lyytinen.






Suomen Nuorisokirjailijat ry on hetki sitten julkistanut Topelius- ja Lydecken-palkintojen saajat. Topelius-palkinnon sai  nuortenromaani Elina Rouhaisen Muistojenlukija ja Arvid Lydecken-palkinnon Leena Parkkisen lastenromaani Pikkuveli ja mainio harharetki (Teos 2017).

Rouhiainen tunnetaan entuudestaan Susiraja-sarjastaan, jota voi hyvin perustein luonnehtia Stephenie Meyrin Twilightin hengessä tehdyksi suomalaiskansalliseksi petoromantiikaksi, Aino Kallaksen Suden morsiamen tyyliin.

Uuden Väki-sarjan avaus ammentaa elokuvissa, peliteollisuudessa ja kirjallisuudessa yleistyneen dystopian genrestä. Toisen pään sisään työnnytään nyt monella eri alustalla, joko luvan kanssa tai ilman lupaa.

Rouhiainen itse  määrittää uuden sarjan kotisivuillaan urbaaniksi fantasiaksi. Tunnistettavana  miljöönä on Helsingin Vuosaari, mistä löytyy kaksi ääripäätä: kalliita  merenranta-asuntoja sekä  kaupungin vuokra-asuntoja, joissa asuu paljon maahanmuuttajia.  

16-vuotias Kiuru kantaa äitinsä puolelta suonissaan romaniverta.   
Unen ja valveen rajalla Kiuru huomaa saavansa kontaktin itselleen vieraisiin ihmisiin ja heidän muistoihinsa.   

Vähitellen Kiurulle selviää, että hän on osa Väkeä, jolla on erityispiirteitä ja –taitoja mielen eri osa-alueilla. Kiuru tutustuu kahteen romanialaiseen veljekseen, Daihin ja Neluun, jotka ovat olleet Suomessa kolmisen kuukautta sekä Pohjois-Intiasta, Punjabista,  Suomeen tulleeseen Bollywoodiin, joka ei halua määrittää sukupuoltaan. Porukka täydentyy viisikoksi, kun Kiurun lapsuudenystävä Samuelkin paljastaa omaavansa erityisiä taitoja.

Muistojenlukijan lisäksi viime syksyn nuortenkirjatarjonnasta löytyy toinenkin mielen manipulointiin liittyvä kotimainen esimerkki,  Anna Hallavan Valpuri Vaahteran maaginen korva, jossa Valpuri pystyy kuulemaan vastakkaisen sukupuolen salaisimmatkin ajatukset.

Kiuru on vielä kokematon niin seurustelusuhteissa kuin alkoholin käytössäkin. Uudet ystävät yllyttävät häntä miettimään omia elämänarvojaan uusiksi.  

Kiuru on kuivaharjoitellut monia asioita lukemansa kirjallisuuden kautta. Kiurun mielestä tosielämän tapahtumat eivät vedä vertoja kirjoille. 

Anne Leinosen Kirjanoidan (WSOY 2017) tavoin myös Rouhiainen kuljettaa romaaninsa punaisena lankana lukemisen ja kirjojen merkitystä identiteetin muokkaajana:


– – Koska Kiuru luki niin paljon, hän uskoi ymmärtävänsä ihmisiä keskivertoa paremmin. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että hän olisi osannut olla sosiaalinen. 
– –  Kiuru ei halunnut jakaa asioita tuntemattomien kanssa. Hän ei halunnut jakaa edes lukukokemuksiaan muille, sillä hänestä oli aina tuntunut, että ne olivat jotain hyvin yksityistä. Hän oli kirjoistaan jopa hieman mustasukkainen. 
– – Kiuru ei tiennyt, millaista olisi ollut viettää suurin osa ajasta jossain muualla kuin oman päänsä sisällä, eikä hän pohtinut sitä kovinkaan usein. Kirjat tekivät hänet onnelliseksi, siispä hän luki. Tai kuten tänään: kirjat saivat hänet vähemmän hämmentyneeksi, ja toisinaan se oli parasta, mitä saattoi toivoa.

Lukemiseen liittyvät kulttuurierot tulevat esille Bollywoodin ja Kiurun keskustelussa. Bollywood, joka ei ole sinut lukemisen kanssa, pitää kirjoja halpana korvikkeena toteamalla, että ”Lukijat lukevat, millaista elämä on” sen sijaan että uskaltaisivat itse elää".

Kirjoissa henkilöhahmot muodostivat aina järkeviä kokonaisuuksia, Kiuru ajatteli. He käyttäytyivät paljon ennakoitavammin kuin oikeassa elämässä. 
Ehkä siksi hän rakasti kirjoja niin paljon: tai kääntäen: kenties siksi hänellä oli niin suuria vaikeuksia oikeiden ihmisten kanssa. He kun eivät olleet romaanihenkilöitä. Koko hänen elämänsä oli rakennettu oletukselle, että maailma toimi niin kuin kirjoissa. 
Ehkä kirjat olivat pilanneet hänet. 


Kannabiksen myyntiä ja käyttöä ei kirjassa mitenkään kyseenalaisteta, mitä sopii mielestäni kummastella, olkoonkin, että kirjaa markkinoidaan nuorten aikuisten romaanina.

Kirjan yhdeksi motoksi nousee menneisyyden, nykyhetken ja tulevaisuuden yhteenlomittaminen: ”Se joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee nykyhetkeä. Ja se joka hallitsee nykyhetkeä, hallitsee tulevaisuutta”.

Yhteiskunta- ja normikritiikkiä esitetään monestakin nykynuortenkirjallisuuden vähemmän esillä pitämästä näkökulmasta ja pohditaan ravistelevasti myös lähimmäisenrakkauden merkitystä. Tällä tavoin tuupataan romaanin lukijaa tarkistamaan omia eettisiä elämänvalintojaan.

Vetävän, liki 400-sivuisen romaanin keskiöön nousee monta ajankohtaista ja ikärajat ylittävää teemaa: kansallinen identiteetti, maailmankansalaisuus, maanpakolaisuus ja vierauden tunnot. 

Muistojenlukija  päättyy jäntevään kliimaksiin, jossa Kiuru rohkaistuu tekemään omia, kauaskantoisia ratkaisuja. 

Erityiskiitoksen ansaitsee jälleen Laura Lyytisen  hienovaraisesti teoksen lintusymboliikkaa hyödyntävä kansikuva.












keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Kahden sukupolven herkät pojat















Anna Haanpää-Vesenterä: Vaahteranlehtipoika ja pellavakantinen kirja, kuvitus Ilona Puska, 100 sivua, Marketiimi 2017.




Lastenkirjat heijastelevat usein kirjoittamisajankohtaansa, joko suoraan tai rivien välissä.

Toisinaan kirjailijan tarkoitusperät voivat olla henkilökohtaisia: hänen pontimensa kirjan tekemiseen voivat olla esimerkiksi omat kokemukset tai lapsuudenmuistot. Tällöin tekijä ei välttämättä koe tarpeelliseksi tulla paljonkaan lukijaa vastaan muokkaamalla aineistoa esimerkiksi nykylasta kiinnostavaan muotoon.

Anna Haanpää-Vesenterän (s. 1967) oman suvun historiasta todennäköisesti pontimensa saanut Vaahteranlehtipoika-sarja on edennyt kolmanteen osaan. 

Erno on alakoululainen. Hänellä on kaksi vanhempaa veljeä, jotka ovat jo muuttaneet pois kotoa.  Ehkä juuri siksi Erno tuntuu olevan  vanhempiensa ylenpalttisen rakkauden ja huolenpidon kohteena.

Kiireetön arki ja rakkaudentäyteinen lapsuus monien eri ikäisten läheisten ympäröimänä on valitettavan monelle nykylapselle harvinaista herkkua. Siksi voi olla hyvä päästä osalliseksi sellaisesta edes lastenkirjojen sivuilla.

Eletään 1970-lukua. Ajankohta määrittyy hyvin löyhästi leppoisan elämäntavan ja pienten yksityiskohtien kautta.

Isäi esimerkiksi varoittaa Ernoa, että ei ole hyvä viipyä vessanpöntöllä liian pitkään lukemassa sarjakuvia, ettei saisi peräpukamia. Ruskea kastike on perusruokaa ja lankapuhelinta käytetään harkitusti arkiseen viestintään. Naapurien ja lähisukulaisten sanomiset ja sanomatta jättämiset, ilmeet ja tokaisut antavat aihetta perinpohjaisiin keskusteluihin. 

Lastenromaanin sisälle on kirjoitettu äidin perhepäiväkirja, jonka ääneen lukua Erno usein kärttää, kun haluaa kuulla arkisia sattumuksia.

Jo ensimmäisessä osassa korostuivat isän ailahteleva luonne ja kodin jännitteet. Perheenjäsenet ovat tottuneet tarkkailemaan isän mielialojen vaihtelua.  

Muistan, että isä oli niin iloinen silloin tiistai-iltana, että hän otti tanssiaskelia keittiössä ja lauloi jotain saksankielistä laulua pätkän korkealta ja kovaa. Muistan, että hän laittoi suun ihan suipoksi ja hänen kaulansa venyi metrin mittaiseksi. Vähän ehkä liioittelen. Liioitteleminen on niin mukavaa. Meitä kaikkia nauratti isän pelleily. Kun isä on hyvällä tuulella ja pelleilee, meillä on valoisampaa. Kun isä laulaa, kaikki pidättävät hengitystään ja katselevat varovasti toisiaan.

Päiväkirjassa äiti kertoo ostaneensa adventtiaaton juhliin uusia juhlavaatteita, mustan samettimekon ja punaiset korkokengät. Häntä kuitenkin jännittää, mitä hänen miehensä tuumaa niistä. ”Jos hän vilkaisee asuani silmälasiensa yläpuolelta nopeasti sanoen Jaa, laitan jotain muuta.”

Romaanin lopussa isän salamyhkäinen olemus saa hieman selvitystä. Isä kertoo olleensa pikkupoikana aika surullinen, sillä hänen vanhempansa erosivat kun hän oli pieni. ”Isä oli nähnyt sodan. Sen näkeminen jää mieleen ja voi tehdä ihmisen vihaiseksi.”

Erno on ystävänsä Kaisun kanssa tutkimusretkellä ullakolla, ja talon asukkaiden kanahäkkivarastot kiinnostavat heitä vähän enemmän kuin on soveliasta.

Erno on haaveellinen poika, joka usein vaipuu omiin aatoksiinsa. Hän myös halaa puita ja nauttii välillä yksin olemisesta.

Ilona Puskan kuvitusta on niukkaakin niukemmin, vain kolme kokosivun nelivärikuvaa. 

Pienkustantajat eivät ole vielä oikein oivaltaneet, että korkeatasoinen ja runsas kuvitus on lastenromaanin valttikortti.   

Taitoltaan kirja on täyteen pakattu: kappaleet ovat pitkiä, jopa koko sivun mittaisia,  ja siksi raskaita lapsen itse luettavaksi. Väljempi taitto ja runsaampi kuvitus olisivat tehneet kirjasta lapselle helpommin lähestyttävän. 






maanantai 8. tammikuuta 2018

Ensirakkausloikka kaukana kotoa















Riina Mattila: Järistyksiä, e-kirja, WSOY 2018.





WSOY:n Tuhat tarinaa nuoruudesta -kirjoituskilpailun toiselle sijalle ylsi Riina Mattilan (s. 1991) käsikirjoitus, joka ilmestyi vuoden taitteessa yksinomaan sähkökirjana, kuten myös kolmanneksi sijoittunut Sanna Heinosen Noland.

Lieneekö kyse kustantamon halusta kokeilla sähkökirjaformaattia, mutta kernaasti näille  kahdelle ajankohtaiselle ja yhteiskunnallisestikin kantaa ottavalle  nuortenromaanille olisi suonut julkitulon myös painettuina teoksina.

Mattilan Järistyksien fokus ei yllättäen ole muunsukupuolisuudessa, vaikka teos sitäkin melko viitteellisesti käsittelee. Keskiössä on pikemminkin oman identiteetin löytäminen ja ensirakastumisen hurman kuvaaminen tavalla, joka koskettaa kaikkia joskus sen kokeneita.

Elisa haluaa itseään kutsuttavan Eeliaksi. Hän ahdistuu kotikaupungin ahtaissa ympyröissä:

Elää vapaana tai kuolla, lukiessani historian kirjasta suutuin niin että revin sivun irti ja hautasin sen välitunnilla lumihankeen. Päähän ei mahtunut, miten kaiken idea oli ymmärretty Ranskassa jo vuonna tuhat jotain, mutta pesäpallokaupungissa ei kukaan tuntunut vieläkään tajuavan mistään mitään. Kotona olisi pitänyt olla omanlaisensa ja pukeutua niin kuin haluaa, mutta kun kasvoi keskikertaisuutta uhkuvassa kodissa ja eri suuntaan kuin kaikki muut, ajatus vapaudesta tuntui lähinnä surkealta vitsiltä. 
Valheelta. Otat liikaa vaikutteita. Sinut on aivopesty, vanhemmat hokivat kuorossa lempilauseitaan ja tyrkkivät minua vuorotellen rajan yli. Siis onko tuo miesten paita. Vaihdat sen nyt heti, kuuletko. Mitä ne opettajatkin susta ajattelee. Lopettaisit jo tuon kapinoinnin. 
Kuuletko. 
Kuuletko kuuletko kuuletko. 
Kuultuani tarpeeksi opettelin olemaan hiljaa. Kääriytymään tiukasti liian suuriin vaatteisiin ja juomaan litroittain teetä, ettei paleltaisi niin paljon sisältä. Elää vapaana tai kuolla, paskat, ajattelin tuijottaessani yksinäisyyttäni silmiin iltaisin. Pesäpalloihmisten keskellä olin kuin puunlatva, joka kasvoi väärän suuntaan.Ja kun minua yritettiin suoristaa, napsahdin poikki. Kukaan ei koskenut mielen kipeisiin kohtiin tai houkutellut piileskeleviä osiani esiin. Kukaan ei halunnut edes yrittää. 
Selvitystyö piti tehdä yksin, salaa yläasteen atk-luokan takarivillä. 
Ratkaisuksi löytyy taidepainotteinen Vaajapuron Lyseo, Välly, joka on riittävän kaukana kodista ja läheisistä. 

Eelian ensihavaintojen mukaan jokainen vällyläinen on ”vähän vinksallaan” ja lähes kaikilla oppilailla oli kotikaupunkipakoihinsa omat syynsä.

Vällyläisten keskellä sukupuoliraja muuttui ensimmäistä kertaa hieman häilyvämmäksi, kun ei tarvinnut miettiä huomasiko joku väärältä osastolta ostetut vaatteet tai sen kenen viereen nukahti iltaisin. Sellaisilla asioilla ei ollut arjessa merkitystä.

Eelia jakaa huoneen Karhun kanssa, josta tulee nopeasti hänen sielunkumppaninsa. Karhulla on kuitenkin myös omat kipupisteensä, jonne Eelia ei omassa rakkauden tyrskyssään näe.

Internaattiopintoja ei juurikaan ole kuvattu kotimaisessa nuortenkirjallisuudessa, vaikka se tarjoaisi hyvät mahdollisuudet nuoruuden irtiottoihin ja itsenäistymiseen. arvoja mieleen tulevia poikkeuksia ovat Riina Katajavuoren novelli Opisto kokoelmassa Maailma on sun. Tarinoita nuoruudesta  (Tammi 2014) ja Kerttu Vuolabin omiin koulumuistoihin pohjaava Sataprosenttinen  (Atrain kustannus 2014).


WSOY:n kirjoituskilpailun voittaneen Jukka Behmin Pehmolelutytön tavoin myös Järistyksissä perheen kuvaus on karua. 

Eelialla on periaatteessa rakastavat ja lapselleen kaikkea hyvää tarkoittavat vanhemmat, jotka eivät kuitenkaan pysty ymmärtämään lapsensa erityisyyttä. 

Eelian identiteettiin liittyvä trauma juontaa viidennen luokan joulujuhlasta, jonne äiti pakotti laittamaan juhlahameen päälle.


Aina kun mä olen siellä, sekä äidillä että isällä on ravihevoslaput silmillä ja ne juoksee kierroksen mun edellä vaan siksi ettei niiden tarvitsisi pysähtyä ja katsoa millainen niiden lapsesta oikeasti tuli. Siksi mä piilotan musta kaiken aina kun vaan mahdollista. 
Riina Mattilan Järistyksiä kuvaa kauniisti ensirakkautta, jossa ollaan kaikki aistit auki. Hän on tarkka havainnoitsija, joka kirjoittaa esikoiskirjailijaksi harvinaisen konkreettista, elämyksellistä tekstiä, joka jättää lukijaan jäljen.

Järistyksiä liittyy osaksi William Shakespearen  Romeon ja Julian kirjallista ketjua, vaikka nuoret rakastavaiset eivät päädykään yhtä dramaattisiin ratkaisuihin.
  
  

En osannut paikantaa milloin se tapahtui, keskiviikkona vai torstaina, aamulla vai yöllä, se peruuttamaton, ensirakkausloikka. Se vain tapahtui ja toi mukanaan sarjan pieniä asioita, lumoutumista ja pelon hetkiä. Magneettivartaloiden vastustamatonta vetoa, napoja, jotka eivät hylkineet vaan kiskoutuivat raivolla kiinni toisiinsa, lusikkaöitä ja hymyileviä toiveita, että voisi päästä vieläkin lähemmäksi. Oma omempi omin, sitten sä. Jokaisesta uudesta aamusta olin niin onnellinen, että olisin voinut haljeta.
 

   

torstai 4. tammikuuta 2018

Kun Kurrelta katoaa maltti ja tolkku









Sanna Tahvanainen & Lena Frölander-Ulf: Kurre Keikari ja popcornit, 36 sivua, suomentanut Katriina Huttunen, S & S 2017.





Tämä kooltaan pieni mutta sisällöltään sitäkin painavampi kuvakirja jäi syksyllä kirjapinon alimmaiseksi, mutta ansaitsee tulla arvioiduksi alkaneen vuoden ensimmäisenä kirjana.

Aina välillä on hyvä ”kuvalukea” lastenkirjallisuutta kulttuurisidonnaisesta vinkkelistä.

Sanna Tahvanaisen & Lena Frölander-Ulfin Kurre Keikari ja popcornit -kuvakirjaa ei ensivilkaisulla edes arvaisi suomalaiseksi. 

Kirjan miljöö on nimittäin lontoolainen Holland Parkin puisto, missä Kurre Keikari -niminen orava asuu. Takorautaiset portit, koristeelliset katuvalaisimet ja tiilimuurit edustavat brittiläistä puistoarkkitehtuuria. 

Lastenkirjallisuuden vaatetettujen, inhimillisesti käyttäytyvien eläinten esittämisen perinne juontaa muun muassa Beatrix Potterin ja Kenneth Grahamen klassista lastenkirjoista.



Kurren olemus on korskea ja itsetietoinen, ja vaikutelmaa vahvistaa
aukeaman oikeassa laidassa kyräilevä pitkänokkainen lintu. Lena Frölander-Ulfin
kuvitusta Ulfin ja Sanna Tahvanaisen yhdessä ideoimaan tarinaan Kurre Keikari
ja popcornit
(S & S 2017). 


Kurre on todellinen dandy,  joka kiinnittää paljon huomiota ulkonäköönsä ja vaatetukseen.

Kurre rakastaa olla muiden huomion keskipisteenä.


Jo kaukaa näkee, että Kurre on käynyt räätälillä. Nenäliina on valkoinen kuin marenki. Liivinnapit kiiltävät kilpaa saappaiden kanssa. Entäs housut! Katsopa niitä. Kenelläkään koko kaupungissa ei ole samanlaisia.


Puiston penkin alta löytyy paperipussi, jonka pohjalla on muutama popcorn. 

Kurre ihastuu ikihyviksi popcornin makuun. Se on valmis myymään jopa  kultakellonsa saadakseen lisää himoamaansa herkkua ja se unohtaa konsertin, johon on luvannut mennä ystäviensä kanssa.



Riippuvuuden syntymistä havainnollistetaan tehokkaalla kuvasarjalla, jossa ilmeet
ja asennot näyttävät toteen, kuinka Kurrelta katoaa maltti ja tolkku popcornien
 suhteen. 
Lena Frölander-Ulfin kuvitusta Ulfinja Sanna Tahvanaisen yhdessä
ideoimaan tarinaan 
Kurre Keikari ja popcornit (S & S 2017). 


Onneksi Rotta ymmärtää, kuinka kaltevalla pinnalla Kurre jo kulkee. Se taluttaa Kurren lammen rantaan ja näyttää sille veden heijastuksesta ryvettyneen olemuksen.   

”Vaatteet ovat ehkä hienoimmillaan silloin kun ne ovat uusia”, Rotta sanoo. ”Ystävyyden laita on päinvastoin.”

Kooltaan pienestä, tekstimäärältään niukasta  ja jopa vaatimattoman näköisestä kuvakirjasta kasvaa melkein yllättäen viisas moraliteetti ahneuden, itsekeskeisyyden ja maallisten houkutusten vaaroista. 

Viaton popcorn aiheuttaa Kurrelle riippuvuutta, ja tätä kautta kuvakirjaa voi mainiosti käyttää myös ala- ja yläkoulussa johdatuksena päihteiden käytön vaaroihin. 

Lena Frölander-Ulf on muuntautumiskykyinen kuvittaja, joka tekee eloisaa, raapemaista pintaa. 

Murretut värit mattapaperilla antavat kuvituksellekin vanhaa patinaa.






Huomiota ansaitsee esilehdellä maininta siitä, että kirjan idea ja hahmot ovat syntyneet yhteistyönä.