maanantai 24. syyskuuta 2018

Uni hukassa









Nora Surojegin: Uneton jänö, 35 sivua, Minerva 2018. 







Suomalaisessa lastenkirjallisuudessa on muutamia äitejä ja tyttäriä, jotka ovat joko tehneet yhteistyötä keskenään tai tehneet kirjoja lapsille kumpikin omalla tahollaan.  

Pirkko-Liisa & Nora Surojeginin lisäksi mieleen tulee Kristiina ja Aino Louhi. 

Elina Warstan kuvittajan ura oli vasta aivan alussa, kun hänen äitinsä Taruliisa Warsta kuoli vuonna 2012.   

Graafisen suunnittelijan koulutuksen saanut Nora Surojegin (s. 1979) on aiemmin tehnyt tekstit äitinsä kuvittamiin lastenkirjoihin Untu ja sydäntalven salaisuus (Otava 2012) ja Pikkupöllö (Minerva 2013). 

Uneton jänö on ensimmäinen Nora Surojeginin kokonaan itse tekemä kuvakirja. 

Pirkko-Liisa Surojegin on kuvitustuotannossaan erikoistunut suomalaisiin ja klassisiin kansansatuihin ja erityisesti eläimiin. Hänen kuvituksensa ovat karvantarkkoja tutkielmia eläinsatujen karhuista, susista ja jäniksistä, joiden olemukseen on tallentunut sekä herkkyyttä että voimaa. 

Myös Nora Surojeginin uneton jänis hurmaa eloisalla olemuksellaan. Sen hahmo on kuitenkin inhimillistetty: jänö asuu huonekaluilla ja tekstiileillä sisustetussa kanin kolossa ja sen rakkain lelu on porkkana, jolla on silmät. 

Nukkumiseen liittyvät ongelmat ovat kuvakirjoissa yleinen, jokaista lapsiperhettä jossain vaiheessa koskettava aihe, joka lienee tosin enemmän ongelma lasten vanhemmille kuin lapsille itselleen. 

Viime aikoina on aikuisille ryhdytty entistä enemmän julkaisemaan erilaisia nukahtamisen self-help- ja mindfullness-oppaita.

Uneton jänö -kuvakirjan viesti osuu veikeästi sekä lapsiin että aikuisiin. 


Unen kaipuu kimmeltää jänön silmissä. Se hyörii
ja pyörii sängyssään, mutta uni ei tule. Nora Surojeginin
kuvitusta kuvakirjaan Uneton jänö (Minerva 2018). 


Pääosin riimitelty teksti pyrkii rentouttamaan kuulijansa:

Yö oli sininen ja rauhallisen uinuva, pimeydessä pöllö van huuteli huhuja. Koko metsä nukkui, karhut, linnut, kasvitkin, luonto hiljaisuuteen hukkui, kuorsas hiljaa pieni hiirikin. 
Vaan eräs jänö kolossaan kieri sekä pyöri, pienessä sängyssään kääntyi ja hyöri, ei tullut uni sillä silmään, ei tullut, ei millään. 

Erilaisia nukkumisasentoja kokeiltuaan jänis päättää lähteä ulos. Entä jos uni onkin kuussa, se pohtii. 

Jänö pääsee lentotähden mukana avaruuteen, missä se tarpoo univuorien hetteikössä ja sukeltaa etsimään lammen pohjasta unta.   


Kohtaus, jossa jänö kurkottaa kuuhun unta tavoittamaan on
hengästyttävän upea iltaruskon väreissä ja pysähtyneessä
tunnelmassaan. Nora Surojeginin 
kuvitusta kuvakirjaan Uneton jänö (Minerva 2018). 

Koko aukeaman kuvissa, joissa jänö on yhtä maiseman kanssa, on huimaa avaruutta ja komeita värisävyjä. 

Loppuratkaisu on tietysti onnellinen: jänis herää ihmeissään aamulla ja saa huomata, että uni oli sittenkin sen omassa silmässä! 


Suomalainen mäntymetsä antaa jykevät puitteet jänön
laskeutuessa kuusta unenpaloja mukanaan.
Nora Surojeginin 
kuvitusta kuvakirjaan Uneton jänö (Minerva 2018). 


Nora Surojegin on selvästi perinyt äidiltään herkkyyden kuvata eläimen ja luonnon harmoniaa. 

Inhimillistettyjä eläimiä on lastenkirjoissa kasapäin jo ennestään, ehkäpä hänen tyylinsä suomalaisen luonnon kuvaajana voisi olla myös vientivaltti ulkomaille? 





Muita kirjoja, joissa podetaan ohimenevää unettomuutta:



Kaisa Happonen & Anne Vasko: Mur eli karhu, Tammi 2016.

Jory John & Bendi Davies: Pää tyynyyn! Suom. Roope Lipasti, Karisto 2016.

Carl-Johan Forssén Ehrlin: Kani joka tahtoi nukahtaa: nukutussatu kaikille iltakukkujille, kuv. Irina Maununen, suom. Ulla Lempinen, Otava 2015. 

Carl-Johan Forssén Ehrlin: Norsu joka tahtoi nukahtaa: nukutussatu kaikille iltakukkujille, kuv. Sydney Hanson, suom. Ulla Lempinen, Otava 2017. 

Aino & Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta, WSOY 2013.

Adam Mansbach & Ricardo Cortés: Nyt vittu nukkumaan, suom. Kai Lipponen, Into 2012.

Jane Chapman: Ei nukuta yhtään!Suom. Raija Rintamäki, Mäkelä 2012.

Petra Heikkilä: Mikko Kettunen ja Ahmatti, Lasten Keskus 2003.

Gunilla Bergström: Mikko Mallikas on oikukas, suom. Kaija Pakkanen, Weilin+Göös 1977, up. Tammi 2002.

Astrid Lindgren & Ilon Wikland: En tahdo nukkumaan, suom. Irmeli Järnefelt, WSOY 1988.







torstai 20. syyskuuta 2018

Pojat leikkivät sisällissotaa












Kalle Veirto: Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka sotapoluilla, kuvitus Jari Paananen, 162 sivua, Karisto 2018. 







Henkka perheineen pääsee avustajaksi Lahdessa kuvattavaan elokuvaan, joka sijoittuu kansalaissodan oikeille tapahtumapaikoille, muun muassa Hennalaan. Henkan isoveli on tehnyt kavereidensa kanssa videon youtubeen, ja siihen on uskottavuuden nimissä lainattu isoisoisän venäläistä sotilaskivääriä. 

Näistä aineksista kehkeytyy Kalle Veirton velmuilevaan tyyliin sakea soppa, jonka keskiöön nousee poikien mittelö paikallisen rähinäjengin kanssa.

Kaikki oli edelleen leikkiä, muille paitsi mulle. Muidenkin osalta se oli lähtenyt karkaamaan hurjaksi siinä kohtaa, kun mä ja Keskisormi-Naukkurinen ilmaannuttiin taistelukentälle. Mä en ollut varma, tajusivatko kaikki, millainen sakinhivutus olisi tulossa, jos me jouduttaisiin isopäiden klaanin peukaloruuviin.

Alakoulun opettaja on parhaansa mukaan yrittänyt johdattaa oppilaita sadan vuoden takaisiin tapahtumiin. Henkka toteaa, että lahtelainen sotahistoria ei sinällään ole häntä hetkauttanut, sillä 

– – me oltiin totuttu rankkoihin juttuihin. Kuka jätkä nyt ei toisinaan pelaisi konsolilla sotapelejä? Mä itse olin maailman parhaassa sotapelissä, Kill ´em allissa, lahdannut konekiväärillä ja käsikranaateilla yhden maihinnousupataljoonan viimeiseen pikseliin. 

Lahden miljöö on tunnistettavasti paikannimiä ja maastonmuodostuksia myöten mukana. Mainituksi tulevat myös Cheekin kovat kotikulmat, Saksalan asuinalueen Patomäki.

Taistelun tiimellyksessä älypuhelimia käytetään periskooppeina ja koodiviestejä yritetään lähettää sukulaisille avun saamiseksi. 

Äkkikäänteisiä tapahtumia keritään lopussa takautumina umpeen hieman keinotekoisesti. 

Henkan isäkin toteaa:

Minä en ymmärrä koko jutusta kuin jotain alusta ja osan lopputuloksesta. Mitä siinä välissä tapahtui, siitä ei luultavasti kukaan ulkopuolinen tule hullua hurskaammaksi. 

Jari Paanasen kuvitusta on niin niukasti, että se ei puolla paikkaansa lainkaan. 


Sisällissodan tapahtumat ovat tänä vuonna esillä myös Laura Lähteenmäen Lastenkirjahyllyssä aiemmin arvioidussa nuortenromaanissa Yksi kevät  ja Mike Pohjolan romaanissa Sinä vuonna 1918 (Gummerus 2018), jossa lukija aivan konkreettisesti joutuu valitsemaan, haluaako olla punaisten vai valkoisten puolella. 





tiistai 18. syyskuuta 2018

Oodi omintakeisuudelle













Inka Nousiainen & Satu Kettunen: Olematon Olga, 32 sivua, Otava 2018.  








Olematon Olga ei ole kuvakirjan nimenä kovin vetovoimainen, mutta juuri tässä valjussa ensivaikutelmassa piilee kirjan perimmäinen lumous.

Kirjan nimi assosioi Tove Janssonin Näkymätön lapsi -tarinan Ninniin ja räyhäkän lastenlorun Oskari Olemattomaan. 


Huvipuistossa Olga jää suuren hattaran varjoon. Katsoja näkee
hänestä vain pienet jalat. 
Satu Kettusen kuvitusta Inka 
Nousiaisen tekstiin kuvakirjassa Olematon Olga (Otava 2018). 

Heti ensimmäisellä sivulla kirjan kertoja haluaa ehdottomasti tutustuttaa lukijan Olgaan:

Voi olla että olet hänet jo nähnytkin, vaikkei sinulla ole asiasta aavistustakaan. Hän ehkä istui edessäsi bussissa, mutta näit vain hänen piponsa tupsun tai osan hänen hihastaan. Kenties hän seisoi takanasi liukuportaissa noustessasi kauppakeskukseen (löysitkö muuten etsimäsi tiaran/ pomppivan liman / meripelastuskeskuksen/ dinosauruksen luut?) mutta miksipä olisit taaksesi vilkuillut. Kadulla hän kulki niin kaukana, että oli vain pieni piste. Olisit tarvinnut kaukoputken tai SUUREN SUUREN SUURENNUSLASIN nähdäksesi hänet.  
Sitaatti kiteyttää mainiolla tavalla nykyihmisen riesan: pienikin ulkopuolinen ärsyke herpaannuttaa keskittymisen.  

Kertoja lipeää tuon tuostakin varsinaisesta aiheestaan eli Olgasta. Assosiaatio kolossikalmariin vetää tarinan fokuksen heti harhateille, mutta harha-askeleen kautta muistutetaan mielikuvittelun tärkeydestä. Vielä tässä vaiheessa kertoja palauttaa tarinan kuitenkin tunnollisesti takaisin raiteilleen.


Ihmisten erilaisuus kiteytyy aukeamalle, jossa kertoja pohtii
omaa isopäisyyttään.
Satu Kettusen kuvitusta Inka 
Nousiaisen tekstiin kuvakirjassa Olematon Olga (Otava 2018). 


Jotkut ihmiset sulautuvat tapetteihin ja hukkuvat massaan. Jotkut tulee ohittaneeksi ilman varsinaista syytä. Pikku esineet katoavat, ja joskus hukkaan voi joutua ihminenkin. 

Olematon Olga on kujeileva kirja ihmisten erilaisuudesta, joka on rikkaus ja elämän suola.  

Inka Nousiaisen & Satu Kettusen tiimityö on hioutunut tässä toisessa yhteisessä kuvakirjassa huippuunsa. Tekijät antavat selvästi toisilleen sytykkeitä. 

Viimeisellä sivulla kertoja harmittelee, että Olga ennätti jo lähteä:
"Hän on sellainen, usein jossakin tietämillä". Satu Kettusen kuvitusta
Inka Nousiaisen tekstiin kuvakirjassa Olematon Olga (Otava 2018). 

Satu Kettusen visuaalinen irrottelu on vielä raisumpaa kuin edellisessä Nousiaisen tekstiin perustuvassa Yökirjassa (Tammi 2015). 

Kuvitukseen tulee dynaamisuutta pyöreiden ja kantikkaiden muotojen rytmistä, rullaportaista ja valonkajosta. Kuvan rajaukset ja zuumaukset yksityiskohtiin tulevat katsojan silmille yllättäen ja ikään kuin penäävät tällä tavoin siristämään katsettaan ja näkemään oikeasti Olemattoman Olgan. 

Lähes joka aukeamalla varioidaan violetin eri sävyjä, joille keltainen antaa räväkän kontrastin. 










torstai 13. syyskuuta 2018

Kohtaamisia















Katri Tapola & Karoliina Pertamo: Tuttityttö ja peukalopoika, 29 sivua, Teos 2018. 





Pikkulasten kuvakirjallisuus tarjoaa nykyisin iloisia yllätyksiä. 

Valikoima on laajentunut viime aikoina. 

Lyhyeen tekstiin ja kuvan ilmaisuvoimaan luottavia kotimaisia kuvakirjoja ilmestyy ilahduttavan paljon. 

Ne ovat onnen omiaan vaiheeseen, kun lapsi jaksaa jo keskittyä katselukirjaa pidempään juonelliseen, pelkistettyyn tarinaan.


Kohtaamiset havainnollistetaan hauskasti sekä
halauksin että katsein. Karoliina Pertamon kuvitusta Katri
Tapolan tekstiin kuvakirjassa Tuttityttö ja peukalopoika
(Teos 2018). 

Tyttityttö ja peukalopoika -kuvakirjassa miellyttää sen avoin kaksitasoisuus. Tapa, jolla kirja avaa keskusteemaansa, arkisten kohtaamisten, tapaamisten ja sosiaalisten hetkien tärkeyttä, tavoittaa erilaisissa vivahteissaan yhtälaisesti lapset kuin aikuisetkin.

Ja kuin huomaamatta tarina puhuu myös kauniisti moniarvoisuuden ja persoonallisten ominaisuuksien ja mieltymysten puolesta. 

Jo ensimmäisellä aukeamalla päästään itse asiaan:

Tutteja on kahdeksan. 
Ne ovat samettipussissa vaatekaapin 
päällä.  Tuttityttö tietää kuinka kaapin 
päälle yltää. Pitää vain kiivetä sängylle 
ja kurkottaa. Sitten ongitaan kepin 
avulla tuttipussi alas.  

Näin vihjaistaan hienovaraisesti, että tuttitytön toivotaan pian pääsevän tuteistaan eroon.  



Leikit ovat riehakkaita, mukana menossa myös Kalle Kalkkaro
ja Liisa Lisko. 
Karoliina Pertamon kuvitusta Katri Tapolan tekstiin 
kuvakirjassa Tuttityttö ja peukalopoika (Teos 2018). 


Tuttityttö on täpinöissään, sillä peukalopoika tulee äitinsä kanssa kylään. Äidit vaihtavat heti eteisessä kuulumisia:


Äidit nauravat ovensuussa. Peukalopojan 
äiti kysyy tuttitytön äidiltä: 
     Vieläkö teillä on tutti? Ja tuttitytön  
äiti kysyy peukalopojan äidiltä:  
     Vieläkö teillä on peukalo?  
     Vielä, vielä, äidit sitten sanovat 
ja lähtevät hauduttamaan teetä ja 
keittämään kahvia.
 

Lasten jälleennäkeminen on riehakas ja leikit alkavat oitis. Mutta kesken leikkien on myös levon aika.


Sekä Tapolan teksti että Pertamon kuvat tallettavat impressionistisia hetkiä, välähdyksiä, tunteita ja tunnelmia, joista huokuu lasten ja aikuisten sielunsukulaisuus ja tapaamisen merkitys arjen kohottajana.

Pertamo on yksi tuotteliammista suomalaisista lastenkirjakuvittajista. 

Hänen tyylinsä on muodostunut helposti tunnistettavaksi, mutta hän varioi väri- ja hahmogalleriaa kuitenkin kiitettävästi erilaisissa kuvitustöissään. 

Murrettu väripaletti on harmoninen mutta silti raikas. Välillä tekstille annetaan taustaksi valkoista, toisinaan kekseliäilläkin ratkaisuilla, kun teksti on ladottu vaikkapa kukkaruukkuun. 




-->

keskiviikko 5. syyskuuta 2018

Elämänmakuinen selviytymistarina















Nina LaCour: Välimatkoja, suomentanut Leena Ojalatva, 232 sivua, Karisto 2018, kansikuva Adams Carvalho.





Monet nuortenromaanit yrittävät nykyisin koukuttaa lukijansa angstisella sisällöllä, joka kuitenkin usein vesittyy epäuskottavaan ja pahimmillaan tyyten yliampuvaan lopputulokseen.

Yhdysvaltalaisen Nina LaCourin Välimatkoja on toista maata. Sen dramaattisuus aukeaa lukijalle vähitellen, sivu sivulta ja luku luvulta. 

Näin lukijalle jää myös riittävästi aikaa tutustua päähenkilöön, Mariniin, joka on kohdannut elämässään suuria menetyksiä, ikäänsä nähden kerta kaikkiaan liikaa. 

Romaanin alussa Marin viettää joululomaa yliopiston asuntolassa New Yorkissa. Hän odottaa hyvää ystäväänsä Mabelia vieraakseen. Suhde Mabeliin on problemaattinen. 

Vähitellen selviää myös muita yksityiskohtia Marinin lähimenneisyydestä. Jostain syystä hän on viettänyt todella sisäänpäinkääntynyttä elämää.

Suomennoksen nimi tiivistää hyvin romaanin laajan tunnerekisterin, etäisyyden ottamisen välttämättömyyden, sekä hyvässä että pahassa. Vuonna 2017 ilmestyneen alkuteoksen nimi, We Are Okay, tuntuu jopa vähättelevän teoksen latautunutta tunnelmaa. 

Amerikkalainen YA-kirjallisuus käsittelee luontevasti maailmankirjallisuuden klassikoita ja maalaustaiteen  helmiä osana keskushenkilön identiteetin rakentumista. Tällaisen suvereenin kulttuurin tuntemuksen toivoisi lisääntyvän myös kotimaisissa vastineissa. 

Paljastamatta juonesta yhtään enempää voi sanoa, että Nina LaCourin romaani onnistuu hienosti kiteyttämään olennaisen perheen, oman lähipiirin, heimon, tärkeydestä. Kukaan ei pysy pystyssä ilman turvaverkkoa. Sen saa Marinkin huomata, vaikka loppuratkaisu kiertyykin onnellisen puolelle hieman turhan vaivattomasti. 

torstai 30. elokuuta 2018

Kirjainten ja nimien synnyn äärellä









Ian Bowie & Sibel Kantola: How you got your name, 34 sivua, Mökki galleria 2018. 





Ian Bowien  &  Sibel Kantolan kuvakirja on monellakin tavalla ajankohtainen. 

Ensinnäkin kumpikin on muuttanut Suomeen  vasta aikuisella iällä: galleristina ja kuvittajana Kaarinassa työskentelevä  Kantola on syntyjään turkkilainen ja Bowie on muuttanut Suomeen Iso-Britanniasta. Bowie on julkaissut aiemmin useampiakin humoristisia kirjoja Suomesta ja suomalaisista. 

Eilen uutisoitiin vähän yli 70:stä uudesta suomalaisesta ja suomenruotsalaisesta etunimestä, jotka pääsevät reilun vuoden päästä nimipäiväkalenteriin. 

Uudet etunimet ovat vierasperäisiä etunimiä, kuten Adele ja Nikolas, tai vanhojen kalenterinimien suomalaisia lempinimiasuja, (esim. Iita ja Venni). 


Satakieli on saanut kunnian tuoda velholle N-kirjaimen.
Sibel Kantolan kuvitusta Ian Bowien tekstiin kuvakirjassa
How you got your name (Mökkigalleria 2018). 

Suomenkieliseen nimipäiväkalenteriin uudet etunimet ovat päässeet, mikäli nimi on esiintynyt etunimenä vähintään 500 suomenkielisellä Suomen kansalaisella maaliskuussa 2018. Helsingin yliopiston ylläpitämää nimipäiväkalenteria päivitetään joka viides vuosi. 
Englanniksi ilmestyneen kuvakirjan idea on hauska. Se on nimittäin eräänlainen etunimien syntytarina. 

Velho istuu vuorella ja miettii, kuinka löytäisi kirjaimet.
Sibel Kantolan kuvitusta Ian Bowien tekstiin kuvakirjassa 

How you got your name (Mökkigalleria 2018).

Tarina alkaa muinaisesta maailmasta, jossa ei vielä ollut kirjaimia lainkaan. Viisas velho lähtee vuorille, jossa puhaltavat monet tuulet. 
Velho saa vihjeen, että eläimet voivat auttaa kirjainten etsimisessä. Jokainen tuo vuorollaan velholle yhden kirjaimen. Ja näistä kirjaimista muodostuvat kaikkien maaliman lasten nimet.

Kapaloidut vauvat näyttävät melkein samanlaisilta,
mutta etunimensä kautta jokainen on oma ainutkertainen yksilö.
Sibel Kantolan kuvitusta Ian Bowien tekstiin kuvakirjassa 

How you got your name (Mökkigalleria 2018).

Eläinten pyrstöt, hännät, turkit ja muut ominaispiirteet taipuvat aukeamilla kirjainten muotoon. Kirjain yhdistetään myös eri tavoin kunkin eläimen ominaisuuteen tai inhimilliseen luonteenpiirteeseen. 

Jaguaari antaa velholle J-kirjaimen.Sibel Kantolan kuvitusta 
Ian Bowien tekstiin kuvakirjassa 
How you got your name (Mökkigalleria 2018).

Sibel Kantolan kuvituskuvien tyyli vaihtelee kuulaan herkästä räväkän groteskiin. Kuvien värisävyjen tasauksessa on varmasti painovaiheessa jouduttu tekemään kompromisseja. 
Kirjan idea on hauska. Ilman turhaa alleviivausta kirja puhuu myös moniarvoisuuden puolesta. Mikäli kuvakirja käännettäisiin muulle kielelle, sen tekstiä jouduttaisiin osin muokkaamaan uusiksi.