torstai 22. helmikuuta 2018

Raikas ja yllättävän hurja junamatka











Ellen Karlsson & Monica Forsberg: Kuka ohjaa junaa? 32 sivua, suomentanut Kirsikka Myllyrinne, Etana Editions 2018.







Pieni Etana Editions laajentaa nyt kustannusvalikoimaansa myös käännettyyn esteettisesti täysipainoiseen ja moderniin kuvakirjallisuuteen.

Ruotsalaisen kuvakirjallisuuden trendit eivät enää kulkeudu käännöksinä Suomeen yhtä runsaslukuisina kuin aikaisemmin.

Ellen Karlsson ja Monika Forsberg ovat tuoreempia tekijöitä. Karlsson on tehnyt neljä kuvakirjatekstiä. Vuonna 2014 hän sai Ruotsin arvostetuimman lastenkirjapalkinnon, August prisetin, yhdessä kuvittaja Eva Lindströmin kanssa kuvakirjasta Snöret, fågel och jag

Forsberg työskentelee nykyisin Lontoossa kuvittajana ja animaattorina.

 

Täpötäysi matkustajajuna kulkee serpentiinimäistä rataa. Monika
 Forsbergin kuvitusta Ellen Karlssonin tekstiin kuvakirjassa
Kuka ohjaa junaa?
(Etana Editions 2018).



Kuvakirja Kuka ohjaa junaa? on eräänlainen kuka sen teki -dekkari.

Juna kulkee holtittomasti raiteillaan. Vaunut heiluvat ja huojuvat, juna tekee äkkijarrutuksia ja pompahtelee arvaamatta. Matkustajat ovat näreissään.  

Pieni norsu istuu piirtämässä vaunussa neljä. Yhtäkkiä juna tekee hätäjarrutuksen ja piirustuksen tulee ruma jälki. Pieni norsu alkaa itkeä tihrustaa.

 Viimeistä edellisellä aukeamalla on tarinan tihentymä: veturin koppi on tyhjä! 

Eikö junalla ole lainkaan kuljettajaa?

 

Monenkirjava matkustajien joukko on jo näreissään. Junan äkkinäiset
liikkeet aiheuttavat hämmennystä ja suoranaisia vaaratilanteita. 
Monika
 Forsbergin kuvitusta Ellen Karlssonin tekstiin kuvakirjassa Kuka ohjaa junaa? (Etana Editions 2018).

 


Kuvakirja yllättää ensilukemalta ja -katsomalta, mutta sen viehätys säilyy kyllä myöhemmilläkin lukukerroilla. 

Paljastamatta viimeisen aukeaman huipennusta voin varmasti silti sanoa, että kuvakirja innostaa lasta luovaan, spontaaniin leikkiin! 

Ellen Karlssonin teksti on nasevan lyhyttä ja aukeamat ovat jänteviä. 

Kysymykset ja huudahdukset houkuttavat kääntämään aina uuden sivun, jotta junan mysteeri selviäisi. 

Kiemurteleva junarata halkoo kirjaa läpi aukeamien eräänlaisena punaisena lankana ja luo ääneen lukemisellekin mukavan tempon.  

Monika Forsbergin  värikylläinen kuvitus on jo taaperoikäisen makuun riittävän selkeä  valkoisen taustan ja pelkistettyjen, mutta silti karismaattisten eläinhahmojen ansiosta. Forsberg on selvästi hyvin inspiroitunut nimenomaan linnuista.

Moni muistaa varmasti omasta lapsuudestaan Tammen Kultaisten Kirjojen inhimillistetyistä liikennevälineistä kertovat kuvakirjat, Jere Jarruvaunu, Junalla Timbuktuun ja Puhku, pieni punainen hinaaja.

Veturiaiheisten tarinoiden klassikoihin kuuluu myös Watty Piperin ”Pieni veturi, joka jaksoi”. 

Se ilmestyi  Otavan Satumaailma-antologiassa 1960-luvulla ja toistamiseen 2000-luvun puolella Satusaari-antologian osassa Satumaja Virpi Talvitien uudelleen kuvittamana. 

Näissäkin kulkupelitarinoissa oli voimakas eteenpäin menon tuntu. Kiskojen kolke ja veden loiske siirtyivät hauskasti myös rytmiksi tekstiin. 



tiistai 20. helmikuuta 2018

Uskokaa, mitä haluatte











Neil Gaiman: Onneksi oli maitoa, kuvittanut Chris Riddell, suomentanut Tuomas Nevanlinna, tekstaus Ninni Aalto, 145 sivua, Jalava 2017.







Brittiläinen, nykyisin Yhdysvalloissa asuva Neil Gaiman (s. 1960) on arvostettu kirjailija ja sarjakuvakäsikirjoittaja.

Gaimanilta on aiemmin suomennettu myös nuortenromaani Hautausmaan poika (WSOY 2009). 

Muutama  vuosi sitten hän otti nasevasti kantaa yleisten kirjastojen  ja mielikuvituksen puolesta ja hän on puhunut myös lukemisesta syrjäytymisen ehkäisijänä. 

Tätä taustaa vasten lastenromaanin voi ajatella Gaimanin keskeisten lukemaan innostamiseen liittyvien teesien konkreettisena ohjelmajulistuksena ja täsmäkirjana. 

Romaanista sukeutuu nimittäin tarinan iskemisen ja mielikuvituksen ylistys.


Näin arkisesta tilanteesta tilanteesta seikkailu lähtee liikkeellle. Chris Riddellin kuvitusta Neil Gaimanin
lastenromaaniin 
Onneksi oli maitoa (Jalava 2017). 



Onneksi on maitoa on suunnattu hiljattain lukemaan oppineille lapsille. Sitä voi pitää ahmimisikäistenlasten toivekirjanan, johon on koottu toimintaa, jännitystä, outoja sivuhenkilöitä ja äkkikäänteitä.

Romaani on myös yksi todiste siitä, kuinka scifi- ja fantasiagenre ulottuu nykyisin yhä nuoremmille lukijoille suunnattuihin teoksiin. 

Chris Riddellin karikatyyrinen ja pikkupiirteissään tavattoman runsas kuvitus on juuri tätä päivää: kuvitus itsessään on ”toiminnallista silmäkarkkia” lapselle. 

Kuvituksella on myös lukuprosessia keventävä ja tukeva merkitys, jota ei pidä väheksyä vaiheessa, jolloin mekaaninen lukeminen voi vielä olla ponnistelun takana.

Perheen arkea vaativan työnsä lisäksi pyörittävä tutkijaäiti lähtee työmatkalle pitämään esitelmää liskoista ja huikkaa lähtiessään, että maito on ihan lopussa. 

Isällä on valikoiva kuulo, ja  lapset joutuvat aamulla särpimään höytälemurot ilman maitoa.  

Tunnollinen isä lähtee hankkimaan lähikaupasta maitoa, ja siitä sukeutuukin sitten poikkeuksellisen vaiherikas maidonhakumatka. Lapset arvelevat isän törmänneen johonkin tuttuun kaveriinsa ja kadottaneen ajantajun.



Isä joutuu näinkin kiperään tilanteeseen hurjan naismerirosvokapteenin
 laivassa. Kohtaus tekee kunniaa myös James Barrien klassikolle,
Peter Panille. 
Chris Riddellin kuvitusta Neil Gaimanin lastenromaaniin 
Onneksi oli maitoa
 (Jalava 2017). 

Isän kootut selitykset kotiin tultua ovat jotakin vähän erikoisempaa. Hän kertoo kohdanneensa hurjia merirosvoja, lölleröolioita, vampuureita ja dinosauruksia.



Isän maidonhakumatkalla kohtaamat otukset, muun muassa nämä
avaruuslölleröt, yrittävät kukin parhaansa mukaan viivyttää isän
maidonhakumatkaa. Chris Riddellin kuvitusta Neil Gaimanin
lastenromaaniin Onneksi oli maitoa (Jalava 2017). 

Lapsilukijan kannalta koen hieman ongelmalliseksi sen, että romaaniin on upotettu isän seikkailut, joista hän kertoo kotiin palatuaan lapsilleen menneessä aikamuodossa. Ja koska lukija tästä syystä aavistaa jo ennalta onnelliseksi kiertyvän loppuratkaisun, ei jännitettävää ole ehkä aivan riittävästi. Lapset jäävät tässä seikkailussa passiivisiksi kuuntelijoiksi.


Gaimanin lopussa paljastuva kerronnallinen kikka tuo mieleen Bryan Singerin ohjaaman trillerin The Usual Suspects (1995).












maanantai 12. helmikuuta 2018

Pikkulapsen kirjan koolla on iso merkitys














Nina Ruokonen: Ystävät, 44 sivua, Aarre Design 2018.







Mitä pienempi lastenkirjan lukija on, sitä isompi merkitys on lastenkirjan koolla.  

Pieni neliön muotoinen formaatti on vauvojen ja taaperoiden kartonkikirjoissa suosittu, ja hyvästä syystä. 

Kirjan on oltava helposti pienissä käsissä pideltävä, sen pitää mahtua auki levitettynä  lapsen syliin ja sen kantamisen on oltava helppoa ilman ponnistelua.



Kauniaisissa asuvan,  tekstiilitaiteilijana  ja kuvataideopettajana työskentelevän,   Nina Ruokosen pienten lasten kuvakirja Ystävät palauttaa heti graafisen punaisen kantensa vuoksi mieleen vanhan katselukirjaklassikon, jo vuonna 1967 ilmestyneen Oili Tannisen Hipun, josta saatiin Otavalta uusintapainos vuonna 2009. 

Sekä Ruokosen että Tannisen katselukirjoissa on samaa rouheutta, joka johtuu kollaasitekniikasta, selkeistä muodoista ja pitäytymisestä yhtenäisiin väripintoihin.   

Ystävät on muodinmukainen teemakirja, joka avaa sanomaansa aikuiselle aihettaan monisanaisesti alleviivaten: 


 "Kirjan avulla voi pohtia yhdessä pienen lapsen kanssa millainen on hyvä ystävä ja miksi ystävyys on tärkeää. Samalla se auttaa lasta ymmärtämään, että erilaisuus on rikkautta".

Aukeamilla esitetään oivaltavasti vastakohtia tai kuvapareja, joskaan kaikki eivät ole pienelle lapselle kovin helposti hahmotettavia tai edes ymmärrettäviä (esim. sisko ja veli esitetään sarvipäisinä toukkina ja  lehti ja kukka on somistettu silmillä). 





Kollaasitekniikalla päästään yllättävään ilmeikkyyteen. Tässä varis ja
sammakko  tiiraavat toisiaan. Nina Ruokosen kuvitusta pikkulasten
katselukirjaan Ystävät (Aarre Design 2018).


Tummaihoiset vanhus ja vauva vastinpareina. Nina Ruokosen kuvitusta
pikkulasten katselukirjaan Ystävät (Aarre Design 2018).


Vastakohtia tässäkin, pienenpieni lintu ja iso lintu, josta ei mahdu
kuvaan kuin valtaisat räpyläjalat! 
Nina Ruokosen kuvitusta pikkulasten
katselukirjaan Ystävät (Aarre Design 2018).



Kiitosta Ystävät ansaitsee viimeistellystä ulkoasustaan.  


Ruokosen lastenkirjadebyytti oli runokuvakirja Pöö Pöö Pöllö (Aarre Design 2015). 

tiistai 6. helmikuuta 2018

Jotain ihan erilaista














Veera Komulainen & Noora Vaarala: Nietos, Lapin kansan synty, 59 sivua, Komutron 2015.








Tänään on saamelaisten kansallispäivä. 

Sen kunniaksi Lastenkirjahyllyssä luetaan Veera Komulaisen & Noora Vaaralan kuvakirja Nietos.

Kuvakirja on hyvä esimerkki siitä, että myös omakustanteena voi ilmestyä jotain aivan omintakeista, joka täyttää vaateliammankin kuvakirjankuluttajan asettamat esteettiset kriteerit.

Nietos on kirjaesineenä poikkeuksellisen kaunis. 

Sen lähtökohtana on tutustuttaa (lapsi)lukija suomalaiseen kulttuuriperintöön.

Kun tietää, mistä tulee, tuntee itsensä vahvemmaksi. Voi punnita historiaa hyvine ja huonoine puolineen.
Se, joka ymmärtää oman kulttuurinsa merkityksen, osaa kunnioittaa myös muita kulttuureja. 
Tekijöiden ssaatesanojen kautta teos ottaa kauniisti kantaa saamelaisten kulttuuriperintöön kertoessaan Lapin kansan syntytarinan, rivien välissä, hienovireisesti.

Itse tarina pohjautuu Elias Lönnrotin aikalaisen, kansanrunoudentutkijan, kielitieteilijän ja arkeologin D. E. D. Europeauksen,  muistiinpanoihin. 



Yhden viivaornamentilla koristellun puun rungosta avautuu
vaivihkainen kurkistusluukku, jonka takana on käpyjä! 
Veera
Komulaisen kuvitusta 
Noora Vaaralan tekstiin kuvakirjassa Nietos, Lapin kansan synty (Komutron 2015). 



Keskushenkilöinä ovat  suomalaisen mytologian  tutut hahmot metsän kuningas Tapio, hänen vaimonsa Mielikki sekä heidän tyttärensä Tellervo.  

Sadun aktiivisena toimijana on kuitenkin metsästäjänuorukainen Lippo, joka on luonteeltaan kevytmielinen ja tuntuu menestyvän onnenkantamoisten ketjussa ajattelematta juurikaan tekojensa seuraamuksia.

Lipolle elämä oli jahdin ja levon vuorottelua. Ei hän muunlaista osannut edes kuvitella.

Kerran Lippo lähtee metsälle kahden toverinsa kanssa, mutta harhautuu muusta seurueesta ajaessaan poroa takaa. 


Metsän kuninkaan tarjoilut ovat yltäkyläiset. Veera Komulaisen
kuvitusta Noora Vaaralan tekstiin kuvakirjassa Nietos,
Lapin kansan synty
(Komutron 2015). 



Poron johdatuksella hän päätyy metsän kuninkaan Tapion talolle. 

Poro kuuluu Tapion tokkaan. Metsän kuningas ei kuitenkaan pahastu poronsa jahtaamisesta, vaan tarjoaa nuorukaiselle yösijan.

Niin Lippo kutsuttiin sisään taloon, jonka kynnyksen yli harva oli astunut. Hän tuijotti Tapiolan pirttiä ihmeissään. Uunin päällä nuokkui sileäsulkainen, valkoinen tunturipöllö, jonka silmät olivat puoliksi kiinni. Liposta tuntui, että luomiensa altakin pöllö katseli häntä. Pikkulinnut pyörähtelivät pirtin katossa. Tapion tytär Tellervo istui keinutuolissa ja punoi ahkerasti sinikuvioista nauhaa. Hän nosti katseensa työstään ja tervehti Lippoa ystävällisesti. 
Liposta tulee metsän kuninkaan kotivävy ja pian Tellervo synnyttää Lipolle  pikisilmäisen pojan, Nietoksen. 


Lippo lähtee perheensä kanssa matkaan. Spiraaliornamentti
 saa yksinään tuoda kuvaan pyryn ja viiman ja vastuksen
tuntua. 
Veera Komulaisen kuvitusta Noora Vaaralan tekstiin
 kuvakirjassa
Nietos, Lapin kansan synty (Komutron 2015). 


Lippo haluaa lähteä kotikyläänsä näyttämään esikoispoikaa omalle suvulleen, mutta ensin hänen on suoriuduttava Tapion antamasta tehtävästä tehdä sukset. 

Kansansatujen uhmakkaiden sankarien tavoin Lippo ei aluksi suhtaudu haasteeseen asiaankuuluvalla nöyryydellä, ja niin matka lykkääntyy kahdesti.

Tapio avittaa pienen perheen matkaa myös taipaleella, mutta kerran Lipon huolellisuus herpaantuu, ja siitä koituu kohtalokkaita seuraamuksia.



Jylhät tunturit ovat aukeamalla pääosassa, ja varsinainen teksti
löytyy taitetun liepeen  alta. 
Veera Komulaisen kuvitusta 
Noora Vaaralan tekstiin kuvakirjassa Nietos,
Lapin kansan synty 
(Komutron 2015). 



Paksuhkosta kartonkimaisesta paperista valmistettu kuvakirja on painettu Taiwanissa. Siinä on hyödynnetty kurkistusluukkutekniikkaa, aukeaman jatkumista sivutaitoksella laajemmaksi panoraamaksi, foliopainatusta ja herkkää reikäpainatusta Otavan tähtikuviossa. 

Kuvakirjan värimaailma pitäytyy harmaassa ja valkoisessa, jota terästetään muutamalla harkitulla värillä: keltaisella, sinisellä, ruskealla ja violetilla.

Teksti on painettu valkoisella, mikä tekee lukemisesta välillä hieman haastavaa, mutta toisaalta tämä ratkaisu tekee jäntevän tarinan kokemisesta poikkeuksellisen intensiivisen.

Nietos on ilmestynyt myös englanniksi. Johdannossa annetaan ymmärtää, että kirja aloittaisi Metsien tarut -sarjan, mutta tämä ensimmäinen osa on tainnut jäädä yksittäiseksi kulttuuriteoksi.




Freelance -toimittaja Noora Vaaralan teksti on punnittua ja tavoittaa hyvin kansansadun ikiaikaisen kertojan äänen. 

Kuvittaja, taidekasvattaja Veera Komulainen on opiskellut Singaporessa graafista suunnittelua. Hänellä on myös visuaalisen alan tutkinnot  Lahden muotoiluinstituutista sekä Lapin yliopistosta ja  lisäksi hän on opiskellut  Tanskassa multimediaa. Ulkomaiset opinahjot selittävät ehkä osaltaan Nietoksen rohkeaa visuaalista ilmaisua.

torstai 1. helmikuuta 2018

Kaikki tänne heti nyt!








Anuska Allepuz: Se on minun! Suomentanut Arja Kanerva, 32 sivua, Lasten Keskus 2018.


Rachel Bright & Jim Field: Minun, sanoi orava! Suomeksi riimitellyt Katariina Kallio, 30 sivua, Kustannus-Mäkelä 2017.







Jo parin vuoden ajan on saatu nauttia tunnetaitoja työstävien kuvakirjojen runsaasta tarjonnasta. 

Tunnekasvatus on nostettu myös uusissa varhaiskasvatuksen ja alakoulun opetussuunnitelmissa isoon rooliin.

Länsimaissa eletään monenlaisen yltäkylläisyyden aikaa, joten ei ihme, että aiheen erilaiset variaatiot yltävät nyt myös lastenkirjoihin.

Nämä kaksi käännnöskuvakirjaa näyttävät taas toteen, että tietyt aiheet ovat yht äkkiä monen lastenkirjailijan ja -kuvittajan työpöydällä lähes samanaikaisesti.

Espanjassa syntynyt ja Iso-Britanniassa kuvittajan ammattiin kouluttautunut Anuska Allepuz on Suomessa entuudestaan tuntematon tekijä. 

Rachel Brightin & Jim Fieldin kirjoja on ilmestynyt pari aiemminkin. Samaan kirjaperheeseen kuuluu Orava-kirjan kanssa Kyllä, sanoi Koala (Mäkelä 2017).

Allepuzin Se on minun! kertoo viidestä viidakossa asuvasta elefantista, jotka rakastavat hedelmiä.

Mutta yhtenä päivänä elefantit äkkäsivät syvällä viidakossa uuden puun. Se oli valtavan iso.

Ja siinä valtavan isossa puussa kasvoi niin herkullisen näköinen eksoottinen hedelmä, etteivät elefantit olleet ikinä moista nähneet.
Kaikki halusivat maistaa sitä.


Konstit ovat monet, kun hedelmän himo iskee. Anuska Allepuziin kuvitusta
Se on minun! -kuvakirjaan (Lasten Keskus 2018), 


Kukin elefantti  yrittää vuorollaan tavoitella hedelmää, mutta tuloksetta.

Jokaisella aukeamalla kerrotaan kuvien ja niukan tekstin kautta rinnakkaistarinaa viidestä vikkelästä hiirestä, jotka puhaltavat yhteen hiileen ja pääsevät paljon nopeammin tavoitteeseensa.

Kirjan ”opetus” löytyy viimeiseltä sivulta.

Fiksuin viidestä elefantista nielee ylpeytensä ja antaa makeanhimolleen periksi ja niinpä se pääsee hiirien herkkupöytään! Tosin ratkaisu on moraalisesti hieman ongelmallinen: elefantin suu on huomattavasti hiiriä suurempi.

Toisessa kuvakirjassa sankarina on ”rasavilli viilettäjä, huoleton ja hurmaava” Oili Orava. Se lienee sukua Aisopoksen eläinsadun heinäsirkalle, joka vähän välittää maallisesta puurtamisesta. 

Oili Orava ei muiden eläinten tavoin ole kerännyt mitään talvivarastoa. Siksi se terhkakoituu nähdessään metsän viimeiden kävyn vielä roikkuvan puussa:



HETKINEN! Nyt näkyi jotain 
Oilin ruokatutkassa: 
Yksi pieni männynkäpy keikkui oksan mutkassa! 
Siitä Oili ilahtui, 
ja kyllähän tuon ymmärtää… 
Tämän jälkeen metsässä ei ollut muuta syötävää.




Jim Fieldin aukeamissa on rytmillistä eroa: tässä hyvinkin seesteinen
 lähtölaskenta tulevaan kilpailuun metsän viimeisestä kävystä. Syksyn ruska
 ja kiemurainen männyn oksa tekevät aukeamasta koristeellisen. Jim Fieldin
kuvitusta Rachen Brightin tekstiin kuvakirjassa Minun, sanoi orava
(Kustannus-Mäkelä 2017). 

Oilin aarteen on huomannut myös metsän kovimman keräilijän maineen saanut Sadan Kävyn Sakari, ja tästä käynnistyy tietysti huima kisa.

Kuvitus on takaa-ajon ansiosta poikkeuksellisen vauhdikas , kuvan kokoa ja näkökumaa vaihtava. Silti kuvituksen yleisilme on dynaaminen ja levollinen.

Metsän eläinten kestit päättyvät tässä kirjassa iloiseen pitopöytään. Viimeisellä aukeamalla muistutetaan vielä, että hyvän ystävän kanssa voi kuitata menneet nahistelutkin vapauttavala naurulla.

Katariina Kallion riimittelemä teksti kulkee hyvässä poljennossa. Joskus riimirunous toimii suorasanaista kertovaa tekstiä nasevammin. Ääneenlukeva aikuinen pääsee myös nauttimaan tekstin rytmistä ja luentaan voi tulla näin jopa enemmän eloisuutta.



Samaa teemaa löytyy myös näistä aiemmin ilmestyneistä kuvakirjoista:



Sanna Pelliccioni: Onni-poika tahtoo kaiken, Minerva 2013

Lena Frölander-Ulf: Kurre Keikari ja popcornit, S & S 2017

Johanna Venho & Annastiina Syväjärvi: Yllin kyllin, WSOY 2012

Lapsuudestani muistan myös hyvin Leena Krohnin tarinan Tavaran Taarasta kokoelmassa Tyttö joka kasvoi ja muita kertomuksia (Tammi 1974, kuv. Inari Krohn).