Feikkisaamelainen vai oikea saamelainen?

Ann-Helén Laestadius: Terkkuja Sopperosta,  suomentanut Kaija Anttonen, 128 sivua, Kieletär Inari 2017. Kansikuva Marja Helander & Jonne Järvinen.

Tämä saamelainen nuortenkirja kiinnosti Tampereen pääkirjasto Metson järjestämien Sipin päivän kirjakutsujen viime vuoden lasten- ja nuortenkirjatarjonnan esittelystä. Tänä vuonna en päässyt päällekkäisen koulutuskeikan takia paikalle, mutta onneksi esitykset videoitiin ensimmäistä kertaa ja ne kaikki löytyvät youtubesta. 

Ruotsinsaamelaisen Ann-Helén Laestadiuksen (s.  1971) alun perin ruotsiksi jo  vuonna 2007 ilmestyneen nuortenromaanin suomennos Terkkuja Sopperosta on vaatimattoman näköinen nidottu kirja. Se on ilmestynyt Inarissa Kaamasen kylässä Kaija Anttosen luotsaaman Kieletär Inari -pienkustantamon  kautta.

Laestadiuksen teksti on voittanut Nordiska Museetin, Podium-kustantamon ja saamelaisen tiedotuskeskuksen järjestämän kilpailun vuonna 2007. Kilpailun tavoitteena oli etsiä uusia tekstejä, jotka kertovat saamelaisesta nykynuoruudesta.  

Romaanin päähenkilön 13-vuotiaan Agneksen äiti, Anna-Sara, on saamelainen ja työskentelee Solnassa toimittajana ja isä ruotsalainen. Äiti on nuoruudessaan sanoutunut irti saamelaisesta identiteetistään. Hän on unohtanut saamen kielen ja tuntee vierauden tunnetta aina sukuloidessaan pohjoisessa.

Sattuma puuttuu kuitenkin peliin. Agnes saa tuntemattomasta numerosta saamenkielisen tekstiviestin, jossa hänelle vieras poika kirjoittaa saameksi haluavansa tutustua tyttöön. Poika paljastaa kuitenkin viestissä sen verran, että tuntee Agnesin serkun Kristinin.

Äiti ja tytär lähtevät talvella lomalle Lappiin, ja Agnekselle tarjoutuu tilaisuus ottaa selvää pojan tarkoitusperistä.

Laestadius kuvaa esikoisromaanissaan kiinnostavasti – joskin melko ohjelmallisesti – saamelaisen nuoruuden yhtymäkohtia ja eroja suurkaupungissa Tukholmassa kasvavan Agneksen ja poronhoitoon vanhempiensa tavoin perehtyneen Kristinin erilaisten näkemysten ja mieltymysten kautta.

Agneksen vaikuttimet saamen kielen opettelemiseen saavat ensisykäyksen komean Henrikin osoittamasta kiinnostuksesta, mutta toki lukija aistii myös tytön saamelaisen identiteetin olevan ohuen kuoren alla odottamassa murtautumistaan.

Lähisukulaiset suhtautuvat edelleen Agneksen äidin etääntymiseen saamelaisesta kulttuuriperimästä varauksellisesti. Kristin yrittää keskustella vaietusta aiheesta isänsä kanssa:

–   Isä, miksei Anna-Sara osaa saamea? Kun sinähän osaat, ja teidän vanhempannehan ovat saamelaisia. 

Kristin tiesi että nyt liikuttiin miinoitetulla maaperällä, muttei malttanut olla kysymättä. Johan kävikin heti ahdistuneen näköiseksi: 

–   Osaahan hän; hän vain teeskentelee että on unohtanut kaiken. Muistan miten hän puhui saamea pienenä. Vaikea sanoa, yhtäkkiä hän suostui puhumaan vain ruotsia ja sai ystäviä Kiirunasta, ja sitten saamelaisuus ei ollutkaan enää tärkeää hänelle. 

–   Hänellä oli rankkaa koulussa, vai mitä? 

–   Meillä kaikilla oli. Meidän nuoruudessamme ei ollut helppoa ola saamelainen. Saamen kieltä pidettiin rumana. Mutta oli meillä silti helpompaa kuin isovanhemmillasi. Hehän eivät saaneet puhua koulussa lainkaan saamea, vain ruotsia.

Agnes saa kokea lomallaan taianomaisia hetkiä ja pääsee todistamaan myös kolmen poronvasan syntymän ihmettä.

Terveisiä Sopperosta työstää pohjimmiltaan samaa perusaihetta kuin kaikki nuortenromaanit: nuoren halua kuulua joukkoon, tulla hyväksytyksi ja löytää oma sisäinen vahvuutensa.

Seesteistä loppua edeltää kuitenkin serkusten välirikko. Kristin syyttää Agnesia feikkisaamelaiseksi. 

Hänen mielestään Agnes poimii ”vain parhaat palat saamelaisuudesta. Ei ollut oikein, että hän saattoi tulla tänne ja olla superusuosittu ja mennä sitten kotiin Solnaan ja olla jännittävä saamelainen siellä”.

Odotuksenmukaisesti serkukset tekevät sovinnon, ja Kristin tukee Agnesta tämän ratkaisuissa.

Agnesin mieli oli levollisempi. Hänen ei tarvinnut enää osoittaa mitään. Hän tunsi tulleensa hyväksytyksi, tai ehkä hän oli pikemminkin löytänyt salasanan, jonka avulla pääsi mukaan joukkoon. Henrik saattoi olla hänen pääsylippunsa sisään porukkaan, mutta mitä väliä sillä oli: hän halusi vain että hänet hyväksyttäisiin.

Isovanhempiensa ja kyläläisten silmissä Agnesin on kuitenkin vieä uskallettava todistaa julkisesti oma  saamelaisuutensa. 

Äidille tyttären rohkeus on kuitenkin melko iso pala purtavaksi. Eri sukupolvien saamelaisen identiteetin työstämisestä on Ruotsissa tehty myös Amanda Kernellin ohjaama hieno elokuva Saamelaisveri. 

Terveisiä Sopperosta -romaanin takakannessa kerrotaan, että

Terkkuja Sopperosta aloittaa neliosaisen nuorisoromaanien sarjan, Soppero-sarjan. Se on ollut useaan otteeseen Ruotsin myydyin nuorisokirja, viimeksi vuonna 2017 kirjailijan saatua Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon.

Googlettelun jälkeen selviää, että Laestadius on todellakin voittanut viime vuonna lasten ja nuortenkirjallisuuden August-palkinnon, mutta ei suinkaan tällä Soppero-romaanilla, vaan vuonna 2016 ilmestyneellä kansalaisaktivismista kertovalla nuortenromaanillaan Tio över ett.  

Tätä taustaa vasten on vähän vaikea uskoa, että SMS från Soppero (Rabén & Sjögren 2012) olisi oikeasti ollut Ruotsin myydyimpiä nuortenkirjoja.

Ruotsalaisen alkuteoksen kansikuva on huomattavasti suomennoksen kansikuvaa trendikkäämpi ja kohderyhmää luultavasti enemmän kiinnostava. 

Agneksen – ja kenties myös Henrikin – tarina jatkuu myös romaaneissa Hej vacker ja Ingen annan är som du är. 

Neliosaiseksi karttuvan sarjan avausteos on luonnollisesti käännetty  myös kaikille kolmelle saamen kielelle. Näin ollen voi arvioida sen saavuttaneen hyvin tavoitteensa lisätä saamelaisten nuorten itseymmärrystä oman kulttuuriperinnön merkityksestä sekä edistää muiden nuorten tietämystä saamelaisesta identiteetistä.