Mummi pienenee mutta elämä jatkuu

Mari Kujanpää: 102 askelta mummilaan, kuvittanut Paula Mela, 203 sivua, Otava 2018.

Ihan aluksi haluan antaa virtuaalisen ansiomitalin tokaluokkalaisen Akselin vanhemmille.

Viisilapsisen suurperheen elämä on ainaista säätöä. Kaiken kukkuraksi vanhemmat ovat yrittäjiä, ja kierrätyshuonekalujen myynti ei enää elätä suurperhettä ja paineet toimeentulosta ovat kovat. 

Silti vanhemmilla, varsinkin äidillä, riittää aikaa lasten kanssa olemiseen. Kodinhoito on ihailtavasti organisoitu ja lapsilla on omat vaihtuvat kotityönsä. 

Kun ukkostaa, isä soittaa kotiin ja varmistaa, että lapset eivät pelkää. Äiti on tehnyt isosiskolle aikoinaan pussin, jossa on  puuhakortteja pitkästymisen varalle. Arkiset selviytymiskeinot ovat konstailemattomia ja siksi niin hellyttäviä.

Isosisko on reilulla päällä: hän on tehnyt välipalaksi smoothien ja
antaa Aleksin katsoa puhelimeltaan traktorivideoita. Paula Melan kuvitusta
Mari Kujanpään lastenromaaniin 102 askelta mummilaan (Otava 2018).  

Mari Kujanpään kaksi edellistä lastenromaania kertoivat molemmat varsin rankoista aiheista: Minä ja Muro –kirjan (Otava 2009) tyttöä kohdeltiin omassa perheessä henkisesti kaltoin ja Emman salainen toive–kirjassa (Otava 2016) Emma-tyttö saa äidin päihdevieroituksen ajaksi uuden kodin isovanhempien luota.

102 askelta mummilaan on näiden lastenromaanien jälkeen luokiteltavissa varsin ”tavalliseksi”, vaikka siinäkin pohjajuonteena on isomummin alkava dementia.

Aleksin  mummi, tai oikeastaan siis isomummi, asuu melkein naapurissa, sinne on Aleksin mittausten mukaan matkaa 102 askelta.  

Mummilaan voi  kipaista koulun jälkeen, kun isommat sisarukset ovat vielä omilla teillään. Aleksi nauttii mummilan kiireettömästä ilmapiiiristä ja tietysti myös saamastaan jakamattomasta huomiosta. Vähitellen poika kuitenkin huomaa mummin käyttäytyvän välillä aivan hassusti ja väsyvän aikaisempaa nopeammin: 

Hypin, pompin ja loikin trampoliinilla pitkän aikaa. Muistan mummin. Häntä ei näy enää ikkunassa. Kurkistan ovesta sisään, enkä ylläty, kun mummi nukkuu sängyssä. Vilkaisen keittiöön. Seinäkellon putkilot lojuvat lattiassa saakka niin kuin ne olisivat yhtä väsyneitä kuin mummi. Kiskon ne ylös, etsin kaapista tussit ja piirrän mummin vaippoihin kukkia, traktoreita, aurinkoja, puita, taloja ja kaulimia. Toivottavasti mummi tulee iloiseksi vaippojen kuvista – tai edes huomaa kuvat.

Turvallisuuden tunne huokuu sekä Kujanpään tekstistä että Paula
Melan kuvista. Tässä Aleksi vilkuttaa mummille, joka katsoo pojan
tempuilua trampoliinilla. Paula Melan kuvitusta Mari Kujanpään lastenromaaniin 102 askelta mummilaan (Otava 2018).

Vaikka Aleksin on vaikea kertoa mummin muuttuneesta käytöksestä, hän ei kuitenkaan ota liian suurta taakkaa omille harteilleen. Mummin voinnin huononemisen huomaavat toki myös isommat sisarukset ja Aleksin vanhemmat, ja he ryhtyvät miettimään ratkaisua uuteen tilanteeseen. 

Kujanpään romaani on mukavalla tavalla verkkainen. Tällaisia kotikeskeisiä arkisia lastenkertomuksia ilmestyi vielä muutama vuosikymmen sitten todella paljon. Nyt kirja tuntuu harvinaiselta helmeltä. Kaikki lapset eivät käsitykseni mukaan edelleenkään pidä jatkuvasta remellyksestä ja juonen äkkikäänteistä. 

Romaanin vanhanaikaisuus on tässä tapauksessa yksinomaan hyvästä: sen verkkainen tempo ja perheyhteydestä huokuva lähimmäisenrakkaus lämmittävät lukijaa vielä pitkään kirjan lukemisenkin jälkeen.  

Kujanpää kuvaa upeasti lapsen sisäistä todellisuutta, mielikuvitusleikkejä ja arjen pieniä iloja. Pehmolelu Lepakko Lee on usein leikeissä mukana ja paras kaveri on samalla luokalla oleva Mitja, joka vasta opettelee suomen kielen puhumista.

Aleksin perheessä yritteliäisyys ja suorittaminen on läsnä myös urheiluharrastuksen kautta. Samaan aikaan mummin voinnin huononemisen kanssa vanhemmat tekevät myös vaikean päätöksen luopua firmasta ja myydä kotitalo. Perhe muuttaa kerrostaloon ja mummi palvelutaloon.

Vaikka muutos on iso, Aleksi ei lannistu. Vaikka jostain pitää luopua, paljon uutta ja kivaa tulee myös tilalle:

Meillä ei ole enää pihaa, mutta nyt on parveke. Se on tosi hauska ja korkealla, siellä voi istua lukemassa tai katsella taloja ja puita. Kannan mummin kaktuksen minun ja Vilhelmiinan huoneen ikkunalaudalle. Siinä sen on hyvä kasvaa isommaksi, ja se muistuttaa minua mummista, joka tuli pienemmäksi. 

Tähystän parvekkeelta ulos. Kerrostalot venyttelevät kohti pilviä, ja valtava nosturi häämöttää taivaanrannassa. Mitjan koti on korkeassa kerrostalossa aivan naapurissa, ja Mitja leikkii nyt pihalla, kohta minäkin. Tulen kyllä pian kotiin, koska on meidän koko perheen lautapeli-ilta. Sellaista ei ole ennen ollutkaan.

Paula Mela teki debyyttikuvituksen Arja & Emma Puikkosen saturomaaniin Äänihäkki. 

Hänen tarkkaviivainen mustepiirtimensä taipuu hyvin myös arkisemman miljöön kuvaukseen.