maanantai 18. helmikuuta 2019

Tunteiden ja mielikuvituksen pauloissa


Käsiohjelman kuvitus Ilja Karsikas 










Feeri. Lastennäytelmä. Ohjaus Otso Kautto. Käsikirjoitus Otso & Minerva KauttoMaija Rissanen ja Kolina van den Berg. Pukusuunnittelu Marjaana Mutanen, lavastussuunnittelu Pen van den Berg, valot Tero Koivisto, sävellys Pierre Fourmeau. Näyttelijät Minerva Kautto ja Maija Rissanen. Yhteistuotanto Teatteri Sydänkäpy, Teatteri Quo Vadis ja Tampereen Työväen Teatteri. Suomenkielinen kantaesitys TTT:ssä 9.2.2019. Kesto 40 min. Ikäsuositus 4–8. v. 



Uusia lastennäytelmätekstejä syntyy harvakseltaan. 

Tampereella viikko sitten ensi-iltansa saanut Feeri on freesi lastennäytelmä, joka on kohdennettu päiväkoti-ikäisille, eskareille ja eka- ja tokaluokkalaisille. 

Tampereen Työväenteatterin uuden johtajan Otso Kauton, Minerva Kauton, Maija Rissasen ja Kolina van den Bergin yhteistyönä kirjoittaman näytelmän fokus on varhaiskasvatuksen opetussuunnitelmisssakin isosti esillä olevassa tunnekasvatuksessa.


Toden ja unen maailma on hauskasti näyttämöllä  rinnakkain
pystyyn nostettujen sänkyjen ansiosta. Tytöt solahtavat
sängyistä yöllä Feeriin. Vas. Minerva Kautto ja Maija Rissanen.
Kuvan copyright TTT / Kari Sunnari. 


Kaksi tyttöä tapaa toisensa unimaailmassa eli Feerissä, missä asiat tapahtuvat aivan omalakisesti ja usein yllättäen –  esimerkiksi Kieppiin tai Luuppiin joutuminen voi olla kohtalokasta. 

Toinen tytöistä on ollut Feerissä  ennenkin ja hän opastaa ensikertalaista maan tavoille. Tytöt ystävystyvät Feerissä. Oikeasssa arjessa kumpikin on tahollaan yksinäinen, mutta sattuma heittää tytöt toistensa naapureiksi, ja unimaailmalle ei olekaan enää tarvetta.

Näytelmä työstää hienovaraisesti tunnetaitoihin liittyviä asioita. Myös ystävät voivat riidellä ja olla eri mieltä. Ilmeet, kehon kieli ja äänenpainot kertovat joskus sanojakin enemmän. Mielikuvitus selättää karunkin arjen realiteetit.

Naseva ja karsittu teksti on syntynyt erilaisten improvisaatioharjoitusten kautta. 

Yhteys toimii myös valve- ja unimaailman välillä.
Ylhäällä Maija Rissanen, alhaalla Minerva Kautto.
Kuvan copyright TTT / Kari Sunnari. 


Ensimmäisessä kohtauksessa ihmettelin tyttöjen vahvaa tyypittelyä röyhelömekkoineen ja letteineen. Sukupuolineutraali kasvatus on niin tätä päivää. Olisiko päähenkilöiden sukupuolen voinut jättää kokonaan katsojan päätettäväksi?  

Lasten perhearki on viisaasti rajattu ulkopuolelle – nalkuttavaa käsinukkeäitiä ja vanhempien riitojen kuulokuvia  ja lemmikkikoiraa lukuun ottamatta. 

Minerva Kautto ja Maija Rissanen tekevät kumpikin ilmeikkäät roolit. Toisen tytön roolissa näyttelee välillä myös Kolina van den Berg.

Parhaan palautteen tokaisi loppuaplodien jälkeen pieni poika: ”Ei ne olleet selvästikään mitään aikuisia!”

Perjantain aamupäivän esityksessä oli useampi päiväkotiryhmä ja lapset eläytyivät hyvin näytelmään. Näyttelijät ottivat yleisökontaktia sopivasti, ilman tyrkyttämistä.




Feeri on Tampereen Työväenteatterin, ammattiteatteri Quo Vadiksen ja Ruotsissa toimivan ruotsinsuomalaisen ammattimaisen lastenteatterin Sydänkävyn yhteistyö. Näytelmää voi tilata kiertueelle sekä suomen- että ruotsinkielisenä esityksenä. 




tiistai 12. helmikuuta 2019

Leimahduksia











Vilja-Tuulia Huotarinen: Heistä tuli taiteilijoita. 12 muotokuvaa suomalaisista naistaiteilijoista. Kuvittanut Riikka Sormunen. 93 sivua, WSOY 2019.









Kirjallisuuden ja muiden taiteen alojen kotimaisia naistarinoita julkaistaan nyt jo pieneksi ruuhkaksi asti. 

Vilja-Tuulia Huotarisen romaaniluokituksen saaneessa teoksessa on 12 muotokuvaa suomalaisista naistaiteilijoista. 

Mukana ovat näyttelijä Ida Aalberg, oopperalaulaja Aino Ackte, kirjailijat Minna Canth, Aino Kallas, Anni Swan ja Fredrika Runeberg, runonlaulaja Mateli Kuivalatar, säveltäjät Helvi Leiviskä ja Ida Moberg, kuvanveistäjä Essi Renvall, tanssija Maggie Gripenberg ja kuvataiteilija Ellen Thesleff. 

Huotarinen on eläytynyt naistaiteilijoiden herkkiin lapsuus- ja nuoruusvuosiin. Niistä  löytyy varhaisia leimahduksia, vahvan tiedostuksen hetkiä, jotka ovat siivittäneet heitä myöhempään menestykseen.

Muotokuvat ovat fiktiivisiä, joskin on selvää, että niiden tausta-aineistona on käytetty myös erilaisia lähteitä – muistelmia, elämäkertoja ja muuta tietokirjallisuutta. Taustamateriaalia ei kuitenkaan ole listattu lainkaann Näiltä osin luotetaan, että suomalaisten naistaiteilijoiden elämästä innostuneet eri ikäiset lukijat osaavat itse etsiytyä lisätiedon ääreen. 


Aino Ackté tähtää äitinsä tavoin oopperalavoille, mutta äiti suhtautuu
tyttärensä pyrkimyksiin ristiriitaisin miettein. Riikka Sormusen kuvitusta
Vilja-Tuulia Huotarisen romaaniin Heistä tuli taiteilijoita (WSOY 2019). 

Huotarinen varioi esitystapaansa ja pitää näin lukijan virkeänä: Aino Acktén osuus on kirjoitettu näytelmän dialogin muotoon, Minna Canth kirjoittaa kirjettä ystävälleen Elsalle ja Mateli Kuivalattaren elämästä kerrotaan modernin runodraaman keinoin. Mukana on myös intiiimiä minäkerrontaa, tuokiokuvia ja kaikkitietävän kertoja tiivistyksiä.

Naistaiteilijoiden ”luomiskertomuksista” löytyy myös peilauspintoja nykytyttöjen tunnekuohuille.

Minna Canthista piirtyy impulsiivinen älykkö, joka kesken ihmissuhdetilitysten miettii sitä, kuinka realistisia ovat hänen haaveensa ryhtyä opettajaksi:

En usko, että edes opettajat ovat niin hyviä kuin olen luullut. En usko, että minä olen niin hyvä. Olen alkanut ajatella... onkohan mahdolista rakastaa ihmisen typeryyttä? Sillä millä muullakaan tavalla voin asiaa lähestyä. Onko idealismi unohdettava ja lusikoitava vain ruskeaa kastiketta perunoiden päälle? Tai muuten jää osattomaksi intohimosta?

Isänsä kuoleman jälkeisenä kesänä Aino Kallas oivaltaa perheen kesäpaikassa järvellä soutaessaan,  että ”on myös muuta tietoa kuin se, mitä koulu opettaa”. 

Pappisperheen ankaran kasvatuksen saanut Helvi Leiviskä näkee nuottien tipahtavan taivaasta ja asettuvan hänen sormiensa eteen. 


Säveltäjä Helvi Leiviskän kodin hengellisen perinnön ja musiikin
 luomisen välinen ristiriita tulee dramaattisesti esille tässä kuvassa.
Riikka Sormusen kuvitusta Vilja-Tuulia Huotarisen romaaniin.
 
Heistä tuli taiteilijoita (WSOY 2019).

Yksi kiinnostavimmista on lyhyt impressionistinen kuvaus säveltäjä Ida Mobergista, jonka tuotantoon tekee heti mieli tutustua tarkemmin. Mobergin kursailematon nykykuulijan ja -lukijan puhuttelu on viehättävä tehokeino! 

Essi Renvallin kuvanveistoon liittyvät pyrkimykset tulevat myös hienosti kiteytetyksi tekstissä, jossa nuori Essi mittelee itsensä ja kunnianhimonsa kanssa Tampereen Hatanpäällä. 


 Nuori Fredrika kuvataan köynnöstävien kukkien ansarista
 raukeasti suoraan kohti katsovana nuorena neitona. 
Riikka Sormusen kuvitusta Vilja-Tuulia Huotarisen romaaniin Heistä tuli taiteilijoita (WSOY 2019). 

Fredrika Runebergin nuoruuden välähdys alkaa sovinnaisesti viherkasvien tarkkailulla, ja Huotarinen tulee näin oivaltavasti tiivistäneeksi tuon aikaisen naisen paikan ja roolit. 

Nykykasvattajaa puhuttelevasti Fredrika miettii sitäkin,

– – onko todellakin tarkoitus, että vanhemmat ovat jatkuvasti huolissaan lapsistaan. Onko heidän huolensa heille tärkeämpää kuin lasten rohkaiseminen? Kuulisinpa edes kerran lauseen: ”Minun ei tarvitse surra sinua, sinä olet iloni!” Silloin uskaltaisin kääntää pääni aurinkoon. 


Nuorempien sisarten vastentahtoisesta kaitsemisesta sukeutuu tihentyvä tarina nuoren Anni Swanin sadunkertojan lahjojen löytämisestä. 

Ellen Thesleff kyseenalaistaa kielen, esineet, sukupuolet ja kaiken olevaisen: 

Olen katsellut kriittisesti kotiamme. Huomautan, ettei grafomoni ole mies tai nainen. Lamppu katossa säteilee kuin aurinko mutta se ei ole isä tai äiti. Kraana, josta vesi virtaa, on kyllä tietyllä tapaa muodokas, mutta mikä minä olen sanomaan, että se on poika. Soittorasiastani tulee mieleen simpukka, kenen tahansa hedelmänpunaiset sisukset. Jokaisella tuolilla on neljä jalkaa eikä yhtään sukupuolta. Pyöreät valkoiset lautaset, joilta me syömme kesäkeittoa, eivät ole kenenkään veljiä tai sisaria, vaikka kuuluvat samaan perheeseen. 


Ellen Thesleffin reteä asento kertoo kaiken olennaisen. Riikka Sormusen kuvitusta Vilja-Tuulia Huotarisen
  romaaniin 
Heistä tuli taiteilijoita (WSOY 2019).


Riikka Sormunen  (s. 1987) on kansainvälistäkin menestystä ja mainetta saavuttanut kuvataiteilija ja kuvittaja, joka on tehnyt kuvituksia muun muassa The New York Timesille, Guardianille ja Harper´s Bazaarille  sekä osallistunut lukuisiin ryhmänäyttelyihin ympäri maailmaa. Hän on opiskellut myös muotisuunnittelua, ja tämä tietämys näkyy naistaiteilijoiden vaatevalinnoissa, asennoissa ja olemuksessa. 

Sormusen kuvituksissa tytöt ja nuoret naiset katsovat lähes poikkeuksetta ohi, mikä vahvistaa heidän kutsumuksensa ja määrätietoisuutensa intensiteettiä.


Helsingin yliopiston tietokirjallisuuden professori ja humanistisen tiedekunnan dekaani Pirjo Hiidenmaa kannusti Helsingin Sanomissa  toimittaja Noora Vaaralan syntymäpäivähaastattelussa lapsia ja nuoria lukemaan samasta aiheesta sekä tieto- että kaunokirjallisuutta:

"Tuntemattoman sotilaan rinnalla voidaan lukea vaikkapa historiantutkija Ville Kivimäen Murtuneet mielet -tietokirja. Se antaa ihan erilaisen näkökulman. Tai näin Minna Canthin juhlavuonna voidaan lukea sek Minna Rytisalon Rouva C. -romaani että Minna Maijalan kirjoittama väitöskirja Canthista."  
Hiidenmaan haaste on varsin idealistinen nykylukiolaisten kirjallisiin mieltymyksiin nähden. Itse suosittelen yläkoulu- ja lukioikäisille suomalaisista suurnaisista ja -miehistä jo 1990-luvulta lähtien tehtyjä historiallisia nuortenromaaneja. 

Kiinnostava havainto muuten tässä vanhimmasta uusimpiin etenevässä listauksessa on se, että kymmenen viime vuoden aikana on julkaistu enemmän suurmiehistä kertovia varhaisnuorten- ja nuortenromaaneja! 


Raili Mikkanen: Teatteriin! Ida Aalbergin nuoruus, Tammi 1990 

Anneli Toijala: Myrskylintu, Tammi 1994/ Minna Canth

Raili Mikkanen: Karhun kumarrus. Miina Sillanpään nuoruus, Otava 1996 

Raili Mikkanen: Aurora, Keisarinnan hovineito, Tammi 1998 / Aurora Karamzin

Raili Mikkanen.: Aavikoiden seikkailija, Tammi 2001/ tutkimusmatkailija G. A. Wallin

Wawa Stürmer & Ulrica Löfholm: Johan Ludvig. Pietarsaarelaispoika josta tuli kansallisrunoilija, Pietarsaaren kaupunki 2002  

Raili Mikkanen: Ei ole minulle suvannot, Tammi 2002 / Aino Kallas 

Raili Mikkanen: Runokirje. Kertomus nuoresta Katri Valasta, Tammi 2005 

Maijaliisa Dieckmann: Fredrika-rouvan koulu. Kertomus 1800-luvun puolivälin Porvoosta, Schildts 2007  

Maijaliisa Dieckmann: Kerjäläistyttö ja sissipäällikkö, Schildts 2009 / Tapani Löfving

Maijaliisa Dieckmann: Satujen kuningas – Sakari Topeliuksen tarina, Schildts & Söderströms 2011

Maijaliisa Dieckmann: Metsän poika tahdon olla. Aleksis Kiven tarina. Schildts & Söderströms 2013 





-->

torstai 7. helmikuuta 2019

Filosofinen kasvuromaani mutkikkaasta maailmasta













Elina Koivunen: Ailitza eli Kävelevä maailma, kuvittanut Giannetta Porta, 414 sivua, Pääjalkainen 2018.





Tampereen pääkirjasto Metson perinteisillä lasten- ja nuorten-kirjallisuuden kirjakutsuilla viime torstaina kirjastonhoitaja Tuija Mäki mainitsi Elina Koivusen esikoisromaanin vuoden 2018 iloisena yllättäjänä. Mäen mukaan on harvinaista, että pien- tai omakustanteista löytyy oikeasti kiinnostavaa, omintakeista uutta kotimaista tekijää.

Nimensä puolesta hieman konstikas Ailitza eli Kävelevä maailma luokitetaan takakannessa spekulatiiviseksi fiktioksi. Tyylinsä puolesta se on myös hyvin tyypillinen kasvukertomus. 

Ailitza eli Kävelevä maailma aloittaa Spiraali, tähdet ja sydän -nimisen trilogian. 

14-vuotias Ailitza Bee on varttunut Peri-Sokiassa Ruura-nimisen naisen kasvattityttärenä perinteitä kunniottavassa ja suljetussa yhteisössä. 

Tytön on mentävä jo toistamiseen kuulemaan neuvoston päätös hänen soveltuvuudestaan tiettyyn (elämän)tehtävään. 

– – se oli ikiaikainen tapa. Jokaisen kasvavan nuoren kohdalla piti selvittää, mihin ammattiin häntä alettiin valmistaa ja kouluttaa. 
– – Ailitzalle oli kerrottu, että joskus kauan sitten kaikki olivat valinneet työnsä itse. Seurauksena oli ollut kaaosta, epätietoisuutta ja pilalle menneitä elämänkohtaloita. Monet keskeiset piirteet ja taipumukset olivat sellaisia, että viisas ulkopuolinen näki ne kirkkaammin kuin nuori ihminen itse. 

Mutta neuvosto ei löydä tälläkään kertaa Ailitzalle sopivaa urapolkua. 

Tästä sukeutuu tietysti koko tarinan jännite: tyttö lähtee kaupungista – etsimään itseään, vanhempiaan ja itsenäisen elämänsä johtotähteä.

Tyttö päätyy ensin Herttuattaren ja Prinssin hoteisiin Jyrkän palatsiin, mutta epämääräinen levottomuus estää häntä rentoutumasta ja kotiutumasta heidän luokseen. 

Maallista omaisuutta Ailitzalla ei juurikaan ole. Peri-Sokiasta hän kuitenkin ottaa matkaansa aivan erityisen kasvin, Tuhatlehden, jolla tulee olemaan tärkeä osa Ailitzan kontolle sälytetyssä riitissä.

Juoni tihentyy, kun Ailitzaa tulee hakemaan vanha mies, joka kertoo olevansa hänen isoisänsä. Taas tyttö lähtee tien päälle, nyt suuntana Perinpohjainen. Ailitza on ihmeissään siellä kohtaamistaan ”kummallisista eläimistä”, jotka ovat hänelle tuttuja vanhoista kuvakirjan kuvista. Kyse on lehmistä, sioista, lampaista, vuohista ja kanoista, joita kasvatetaan ihmisten ravinnoksi.

Kasvissyönnin eettisyys, kaiken elävän kunnioittaminen, nouseekin romaanin kantavaksi teemaksi samaan tapaan kuin hieman pienemmille lukijoille suunnatussa Antti Nylénin lastenromaanissa Eino ja suuri possukysymys (Otava 2018, kuv. Ilja Karsikas).  

Elina Koivusen esikoisromaanin vahvuus on sen verkkaisen filosofisessa latauksessa ja tavassa, jolla isoja aatteita ja yksilön kehitystä kuvataan yhtä suurella intensiteetillä. 

Koivusen laaja lukeneisuus sekä lasten- ja nuortenkirjallisuuden historiankin tuntemus näkyy viimeisteltynä tyylinä ja harkittuna ilmaisuna. Rivien väleistä ja pienistä viittauksista voi halutessaan tunnistaa Irmelin Sandman Liliuksen ja Ursula Le Guinnin kaltaisten klassikkojen vaikutusta.  

Ailitza tekee ikäänsä nähden varsin aikavia ja teräviä havaintoja ympäristöstään ja lähipiiristään, mutta juuri tällainen tarkkaavaisuus ja rehelliset mielipiteet tekevät päähenkilöstä niin kiinnostavan. Lukija huomaa itsekin ikään kuin kasvavansa ja viisastuvansa yhdessä Ailitzan kanssa.


Ailitza ei ollut aina kauhean tarkka muiden mielipiteistä. Hän kuunteli myös oman mielensä sisäistä musiikkia – silloin, kun se sellaista hänelle suostui soittamaan.


Erityisenä ansiona voi pitää myös lasten ja aikuisten luontevaa keskinäistä vuorovaikutusta. Ailitzan parasta tahtovat lähipiirin aikuiset kuuntelevat oikeasti tyttöä ja evästävät häntä suurella sydämellä todennäköisesti kahdessa seuraavassa osassa odotettavissa oleviin uusiin haasteisiin ja vastuksiin.

Tähän tapaan vaari puhuu Ailitzalle: 
  
– Oikeasti maailma on mutkikas. Se ei tarkoita, ettei mihinkään saisi uskoa, tai ettei tosiakin asioita olisi. Mutta aina pitää ajatella myös itse. Aina. Jos sinulla on jotakin mihin uskot, pidä siitä kiinni. Älä koskaan pidä itsestään selvänä, että joku toinen tietäisi asiat paremmin kuin sinä. Sinä voit olla väärässä, totta kai, mutta maailmalla liikkuu niin järjettömän paljon vääriä käsityksiä, silkkaa huhua, pelkkää juorua. Osa siitä on vaaratonta, ihan harmitonta. Mutta osa vääristä tiedoista on vaarallisia ja vahingollisia. Liiasta herkkäuskoisuudesta voi olla suurta haittaa. 


Tihentyvässä, jopa dramaattisessa lopussa Ailitzalle annetaan vihje siitä, että hänessä on potentiaalia johonkin todella erityiseen tai peräti suureen tehtävään. 

Kirjan sivu- ja päähenkilöillä on omaperäisiä, sointuvia tai heidän todelliset vaikuttimensa paljastavia nimiä. Ailitzan parhaat ystävät ovat Ingela ja Teelika. Naapurissa asuu herra Kamppi, puutarhurin nimi on Oleksanteri ja Ailitzan parhaan ystävän isällä on hieman epäilyttävä nimi – Kaarle Ruojola-Noro.  

Lukijalle annetaan myös pieniä älypähkinöitä lukujen alussa. Kuka on kulloinkin minäkertojana sulkuihin kirjoitetuissa kappaleissa? Mitkä ovat hänen todelliset vaikuttimensa ja suhteensa luvun tapahtumiin? 

Tamperelaisen Giannetta Portan mustavalkokuvitusta on hyvin niukasti, mutta symbolisestikin latautuneet kuvituskuvat puoltavat kyllä paikkaansa. 


Turussa asuvan Elina Koivusen perustama ja luotsaama Pääjalkainen julkaisee kaikenlaista kirjallisuutta, mutta lasten- ja nuortenkirjoilla on kustantamossa erityisasema. 

Kustantamo ottaa luettavakseen käsikirjoituksia maksua vastaan.

  

tiistai 5. helmikuuta 2019

Elämä kantaa sittenkin













Aino Lappalainen: Mirjamin lentävä matto, kuvittanut Maija Lassila, 88 sivua, Ntamo 2018.








On kiinnostavaa, että moni pienkustantamo on viime aikoina laajentanut valikoimaansa tietoisesti myös lastenkirjoihin. 

Nähdäänkö niissä siis aiempaa enemmän potentiaalia myös myynnin näkökulmasta? 

Esimerkiksi Into Kustannus, Docendo, Enostone, Ntamo ja Nemo kustantavat nykyisin verraten paljon myös lastenkirjallisuutta.

Mirjamin lentävä matto on elokuva- ja draamakäsikirjoittajana aiemmin meritoituneen Aino Lappalaisen (s. 1985) ja kuvataiteilija Maija Lassilan (s. 1985) ensimmäinen lastenkirja. 

Neliön muotoisen kirjan typografia saattaa hieman hämmentää kirjan otollisinta kohderyhmää, eli alakouluikäisiä:  tekstifontti on nimittäin melko pientä ja tekstin ympärille jää paljon tyhjää tilaa.  

Isompi kirjasinkoko olisi tehnyt kirjasta helpommin lähestyttävän ja myös helppolukuisemman perinteisen lastenromaanin. Toisaalta neliömuoto tuo kuvitukselle enemmän huomiota. 


Maija Lassila maalaa sävykkäillä vesiväreillä vahvoja
väripintoja. Maija Lassilan kuvitusta Aino Lappalaisen
lastenromaaniin Mirjamin lentävä matto (Ntamo 2018). 


Kahdeksanvuotiaan Mirjamin isä on kuollut auto-onnettomuudessa. Äiti on kadottanut elämänhalunsa ja tyttö joutuu kantamaan vastuuta koko perheen arjesta. 

Pikkuveli Tomia suojaa vielä lapsenusko ja hän pakenee pahaa oloaan sisartaan enemmän leikin maailmaan. Kerrostalolähiön pihaan ilmaantuneesta siilistä kasvaa vertauskuva myös lähimmäisen rakkaudelle. 
  
Mirjam huomasi, että äiti oli ihan omissa maailmoissaan. Ei edes kuullut, mitä hän ja Tomi juttelivat keskenään. Sellaista äidin kanssa oli ollut jo monta kuukautta. Hän oli yhtäaikaa paikalla ja muualla. Äidin silmät tuijottivat jonnekin, mistä Mirjam ei voinut niitä tavoittaa. 

Hieman epäuskottavalta tuntuu, että äidin kerrotaan kyllä käyvän  pikkuveljen kanssa perhetukikeskuksessa, mutta Mirjam jää tuesta kokonaan osattomaksi. 

Onneksi perheelle muodostuu tukiverkosto, jonka apu ja myötäeläminen havahduttavat vähitellen äidinkin pois pahimman surun tukahduttavasta pyörteestä.

Mirjamin ja Tomin elämään tulee taas värejä ja aktiivista
tekemistä mattokutomossa. Maija Lassilan kuvitusta
Aino Lappalaisen lastenromaaniin 

Mirjamin lentävä matto (Ntamo 2018). 

Mirjam pääsee kutomaan läheiseen mattokutomoon mattoa, jonka väreihin tiivistyvät elämän ilon ja surun juonteet. Aluksi Mirjam toivoo, että matosta tulisi valmistuessaan lentävä matto, joka veisi äidin, Tomin ja hänet isän luokse taivaaseen.


Mirjamin kutomasta räsymatosta tulee komea symboli koko
perheen surutyölle. Maija Lassilan kuvitusta Aino Lappalaisen
lastenromaaniin 
Mirjamin lentävä matto (Ntamo 2018). 


Maton kutominen yhdessä kutomon työntekijän, liikuntavammaisen Toinin,  kanssa auttaa Mirjamia monin tavoin. Vaikka matto ei lähdekään lentoon, niin sitä tehdessään Mirjam on hyväksynyt isän kuoleman. 


Oivaltavasti Mirjam myös kiteyttää käsityön terapeuttisia vaikutuksia:

– Kun tekee jotain hauskaa ja kaunista, tulee uusia ajatuksia. 

Maton valmistuminen palauttaa myös pikkuveljen ja äidin elämään siitä pitkään puuttuneet värit ja elämänilon. Mirjam rohkaisee myös mielensä ja pitää opettajan pyynnöstä aamunavauksen, jossa kertoo maton kutomisesta. Hyvin eleettömästi tuodaan esille se, kuinka tyttö samalla puhkaisee surun ja luokkatoveriensa välistä näkymättömän kalvon pois.  

Maija Lassilan vesivärikuvitus on luonnosmaista, mutta tavoittaa silti keskushenkilöiden mielenliikkeet ja olemuksen tarkasti.