”Tiedän miltä kaipaus tuntuu”

  

Elina Komulainen: Kaisla ja kallisarvoiset kääröt. Kuvittanut Tanja Riutta. 46 sivua. Kaarna Kustannus 2026. 
 
 

Näin haikealta minusta ei ole tuntunut vielä koskaan aikaisemmin. Tunnen pientä hiljaista tärinää koko kehossani. Se liikkuu kohti varpaita. Välillä kohti sormenpäitä. Se muljahtelee vatsassani. Tunnen, miten sydämeni poukkoilee levottomasti aivan kuin se haluaisi vaihtaa paikkaa mummun sydämen kanssa. Kaikesta huolimatta minun on hyvä olla siinä. En haluaisi olla missään muualla nyt niin paljon kuin siinä. En haluaisi koskaan päästää irti mummun kädestä. Silitän mummun kaunista ihoa. Mummu lepää silmät kiinni. Piirrän mummun kämmenelle hieroglyfejä. Kuusen. Kukan. Auringon. Linnun. Tähden. Sydämen. Mummu hymyilee. 

 
 
 
Harvoin koen tärkeäksi palata karttuvien lastenkirjasarjojen myöhempiin osiin, mutta aina joskus nosto on tarpeen. 
 
Suomessa ilmestyy nyt niin paljon kohelluksen, huumorin ja äkkikäänteisen juonen varaan sommiteltuja sarjoittuneita lastenkirjoja, että verkkaisemmat ja lapsen arkisia tuntoja kuvaavat realistispohjaiset lastenkirjat ovat vaarassa jäädä kokonaan katveeseen.
 
Elina Komulaisen kahdeksanvuotias Kaisla tuli tutuksi jo viime vuonna ilmestyneessä sarjan avausosassa Kaisla ja kissankäpälä. 

Siinä kerronnan fokus oli perhedynamiikan epätasapainossa, joka juontui isoveljen masennuksesta.

Onneksi Kaisla sai tukea mummultaan, kummiltaan ja Raita-kissalta. Mummun rakkaus kasveihin korostui jo tässä ensimmäisessä sarjan osassa. 
 
 
Toisessa vast ikään ilmestyneessä jatko-osassa Kaisla ja kallisarvoiset kääröt mummun vointi on jo hiipumassa, mutta Kaislalla ja mummolla on hyvä yhteys, jota pidetään yllä myös postin kautta lähetettyjen kirjeiden ja piirustusten avulla. 

Mummu opettaa Kaislalle paljon uusia pihapiirin kasvien nimiä ja esittelee myös kasvionsa, herbaarion.
 
Lastenpsykologina työskentelevä Komulainen sanoittaa kauniisti lapsen surua isovanhemman kuoleman jälkeen. 

Kohtaus, jossa Kaisla koskettaa luontevasti ja rakkaudentäyteisesti mummuaan vain vähän kuoleman jälkeen, on tavattoman kaunis ja konkreettinen: 
 

Niin kuin lakastuneita kukkasia voi hellästi ja varoen koskettaa, voi koskettaa myös mummua. Tämän mummu on minulle opettanut. Kun mummu ei enää hengitä, silitän hänen kättään. Mummun kädet lepäävät siinä kauniisti päällekkäin. Mummun iho on kuin kauneinta papyrusta. Kallisarvoisinta. – – 

Samalla intensiteetillä Komulainen kuvaa myös surun hidasta taittumista ikäväksi:
 

Mummun kuoleman jälkeen talvi on pitkä ja tummansininen. Kuuset ovat paksun lumen peitossa. Rungot ovat jäähileessä. Minusta tuntuu, että kaikki on peitelty valkoisen, hiljaisen peiton alle. Olen itsekin kuin talvihorroksessa. Makaan usein lumihangessa. Hanki on täynnä siipien jälkiä. Teen talven aikana hangelle satoja lumienkeleitä. Kaipaus ja suru tuntuvat voimakkaasti joka puolella kehoani niin kui pakkasen puraisut poskipäissä. 

 
Seuraavana keväänä ja kesänä Kaislan surua liennyttää se, että hän piirtää kasveja ja muistelee samalla  mummon niihin liittyviä opetuksia.
 

–  Vaalit kauniisti mummun muistoa, äiti kiittää.
–   Kuljet mummun jalanjäljissä, isä kiittelee.
 

Tanja Riutan sävyissään heleän pastellinen kuvitus taltioi lapsenlapsen ja mummun kohtaamisia ja heille tärkeitä esineitä ja asioita.

 

 

Maiseman ja luonnon lukutaitokin on tärkeää

Reetta Niemelä, Karoliina Suoniemi & Sanna Pelliccioni: Ada ja kasvien kuiske. 124 sivua. Sagalund 2025.

Ada ja kasvien kuiske ilmestyi jo viime vuoden puolella, mutta olen odottanut talven kellahtamista vehreän kevään puolelle, jotta tarinallinen tietokirja virittäisi minua sopivalle taajuudelle.
 
Kirjan on kustantanut Kemiönsaaressa sijaitseva Sagalundin museo, joka on Suomen ensimmäinen ulkomuseo, perustettu vuonna 1900. 

Sagalundissa on myös puutarha ja lastenkulttuurikeskus.  
 
Kirja on esineenä tavattoman kaunis: vaaleanvihreä kluuttiselkämys ja lukumerkkinauha ohjaavat itsessään lukijaa rauhoittumaan ja nauttimaan sekä tarinan että luonnon estetiikasta.
 
Ada ja kasvien kuiske on jälleen hyvä esimerkki siitä, kuinka museot näkevät nykyisin entistä enemmän vaivaa löytääkseen museokauppoihinsa ja valtakunnalliseen levitykseen lastenkirjoja, jotka havainnollistavat kiinnostavasti oman alueen erityispiirteitä.  

Sanna Pelliccioni asettaa kauniisti aukeaman oikealla laidalla seisovat lapset
osaksi vanhaa perinnemaisemaa. Pelliccionin kuvitusta Reetta Niemelän ja Karoliina Suoniemen kirjoittamaan lastenkirjaan Ada ja kasvien kuiske (Sagalund 2025). 

Kirjahanke on toteutettu Ympäristöministeriön tuella. 

Sagalundin museo näkyy kirjassa lähinnä kuvituksessa, jossa on hyödynnetty vanhoja valokuvia. Itse tarinassa paikallisväri ei ole niin vahvasti aistittavissa. 
 
Alakouluikäinen Ada lähtee uusperheensä kanssa kesänviettoon vuokramökille. 

Jo mökin pihalla Ada tuntee outoja väristyksiä, ja pian hän jo saa yhteyden nimikaimaansa, kylällä kauan sitten asuneeseen, jo edesmenneeseen vanhaan Adaan, joka oli piikana pappilassa ja teki kyläläisille ompelutöitä. 

Tyttö huomaa myös kuulevansa pihapiirin ja lähialueen kasvien puhetta. 
 
Kirjalla ei ole vain yhtä lukukoodia: sen voi lukea jännitystä leppoisasti nostattavana mysteeriseikkailuna, mutta luonnon tutkimiseen virittynyt lapsi voi saada siitä myös sykäyksen ottaa enemmän selville omasta lähiluonnosta  ja sen arkipäiväisestä suojelusta. 

Ada löytää vanhan kasvion ja tutkii kiinnostuneena sen kasveja.
Sanna Pelliccionin kuvitusta Reetta Niemelän ja Karoliina Suoniemen
kirjoittamaan lastenkirjaan Ada ja kasvien kuiske (Sagalund 2025). 

Kasvit antavat Adalle tietoa ja välittävät myös huolensa siitä, että ihmisten toimet muodostuvat uhkaksi luonnon monimuotoisuudelle:
 

 
Äkkiä Ada ymmärtää jotain tärkeää. Sillä, että etsii ja opettelee tuntemaan kasveja, on todella suuri merkitys. Lapset voivat kertoa aikuisille ja kaikille kiinnostuneille, missä harvinaiset kasvit kasvavat. He voivat saada aikuisetkin suojelemaan niitä. Ada tuntee pulppuilevaa riemua. 

 

Lapset tekevät lähiluontoon päiväretkiä polkupyörillä.
Pelliccionin kuvitusta Reetta Niemelän ja Karoliina Suoniemen
 kirjoittamaan lastenkirjaan Ada ja kasvien kuiske (Sagalund 2025). 

Ada saa paikallisoppaikseen kaksi ikätoveriaan, Daniellen ja Marcuksen, joiden kanssa hän tekee  pieniä päiväretkiä kylän eri puolille. 
 
Reetta Niemelä, Karoliina Suoniemi ja Sanna Pelliccioni vastaavat yhdessä erilaisista tekstikokonaisuuksista. Heidän eri alojen asiantuntijuutensa  lomittuvat toisiinsa, joten keskinäistä työnjakoa ei ole valmiissa lopputuloksessa eritelty. 

 

Sanna Pelliccionin biologin koulutus näkyy hienopiirteisissä
ja tunnistettavissa kasvikuvissa. Aukeamalla pihan ja pientareen
yleisiä kasveja. Pelliccionin kuvitusta Reetta Niemelän ja Karoliina Suoniemen kirjoittamaan lastenkirjaan Ada ja kasvien kuiske (Sagalund 2025). 

Sanna Pelliccioni näyttää jälleen monipuolisuutensa perinteiset puu- ja vesiväritekniikat hallitsevana kuvittajana. Hänen aiempi biologin koulutuksensa näkyy lajipiirteiden osalta tarkoissa kasvikuvissa. 
 
Perinnemaisemat pääsevät oikeuksiinsa  lintuperspektiivistä kuvatuissa jyhkeissä maisemakuvissa. 

Verraton lajissaan on myös  havainnollinen vanhan maalaistalon pohjapiirros, jossa katto ja osa seinistä on poistettu nukkekodin tavoin. 

Myös Pelliccionin henkilökuvissa luonto on eri tavoin väkevästi läsnä. 

Kannen juureva kuva-aihe, lapsi astelemassa paljain jaloin, varioi Johanna Venhon ja Pelliccionin  Metsämuistikirja -kuvakirjan kuvituskuvaa (Teos 2022).

Luin äskettäin Nelli Hietalan romaanin Puun sielu (Aula & Co 2026), joka lomittaa Hietalan oman elämän akuuttia kriisiä kuvanveistäjä Eva Ryynäsen (1915–2001) elämään. 
 
 

Puun sielun minäkertojalle muodostuu erityisen kiinteä suhde kodin lähellä olevaan vanhaan "keisarinmäntyyn". 

Puun sielun tavoin myös Ada ja kasvien kuiske havahduttaa luonnosta vieraantunutta (lapsi)lukijaa aistimaan väkevästi lähiluontoa, ottamaan siihen kontaktia rohkeasti ja siekailematta: 

Hiekkatie johtaa korkealle mäelle. Mäen huipulla tien vieressä seisoo uljas vanha mänty. Kun Ada pyöräilee sen ohi, hän on kuulevinaan sen humisevan aivan erityisellä, mäntymäisellä tavalla. 

    –    Hei pieni ihminen. Minä olen kasvanut tässä jo kaksisataa vuotta. Kun minä olin pieni taimi, täällä näytti aivan erilaiselta. Nyt minä vartioin koko kylää.

 

Hektinen aika altistaa meitä pitämään luontoa itsestäänselvyytenä. 

Nämä kaksi eri kohderyhmille suunnattua uutuutta resonoivat kiinnostavasti keskenään.  

Kotimaisia lastenkirjoja, joissa seikkaillaan museoissa tai museo ollut yhteistyökumppanina kirjan teossa:

Juha-Pekka Koskinen: Mysteerijengi: Kosken kummajainen. Kuvittanut Saana Nyqvist. Karisto 2026 / Verlan tehdasmuseo

Laura Ertimo & Maria Sann: Ateneumin arvoitus, Tammi 2025 /Ateneumin taidemuseo

Juha-Pekka Koskinen:Mysteerijengi: Museon pitkäkyntinen, kuv. Saana Nyqvist, Karisto 2025 / Kansallismuseo

 Riikka Jäntti: Pikku hiiri opintiellä, Tammi 2023 / Ateneumin taidemuseo

Kaisa Happonen: Mur, pieni lintukirja, Tammi 2023 / Ateneumin taidemuseo 

Tiina Hautala & Marjo Nygård: Museon hassu haamuherra, Haamu 2022 / Pohjanmaan museo

Katriina Kaija: Oletko kuullut järven? Toim. Anna-Maria Larikka & Mari Liimatainen. Mikkelin taidemuseo 2022  

Elina Jasu, Marko Laihinen & Markus Rantanen: Maestro Markus & Fiktio Fakta: Kansanmusiikin kyydissä! Puukenkki 2020 / Laitilan Kauppilan umpipiha 

Ria Berg: Kadonnut Fortuna. Seikkailu antiikin Ostiassa. Tampereen museoiden julkaisuja. Vapriikki ja Satukustannus 2019 / Vapriikki 

Saana Saarinen: Kauppaleikki muuttuu todeksi: Tarinoita seikkailuista Suomen linnoissa, Elpo 2019

Elina Kuorelahti & Nunnu Halmetoja: Museoseikkailu, Nemo 2019 / Helsinki: Ateneumin taidemuseo, Luonnontieteellinen museo, Kaapelitehtaan Teatterimuseo, Turku: Turun linna, Aboa Vetus & Ars Nova -museo 

Janina Ahlfors, Minna Honkasalo & Päivi Arenius: Muumimuseokirja, WSOY 2019 / Tampereen taidemuseo / Muumimuseo

Koskettavaa taidetta. Lasten katselu- ja kokeilukirja. Toim. Suvi-Mari Eteläinen, Päivi Nieppola & Päivi Viherkoski. Käännökset Tarja Haikara. Graafinen suunnittelu Jari Karppanen. Serlachius-museoiden julkaisuja 2016. 

Annastiina Mäkitalo: Vanhan Rauman Kirsti, Kiinnoste 2012 / Vanha Rauma

 

 

Saako seurustelusuhteessa ihastua toiseen, kysyy Liina Ursula Mursun säeromaanissa

 

Ursula Mursu: Hengitysvaikeuksia. Ote-sarja. 201 sivua. WSOY 2026. Kansikuva Kaisu Sandberg. 
 

Väkivaltatyöntekijä ja hankevastaava Jukka Lampinen Seurustelua ilman väkivaltaa – hankkeesta  otti viime viikolla Poikien päivänä Aamulehden yleisönosastossa kantaa poikien kokemaan seurusteluväkivaltaan. 

Lampisen mukaan poikien seurustelusuhteessa kokemaa kontrollointia, nöyryyttämistä, painostamista ja fyysistä aggressiivisuutta saatetaan yhä vähätellä verrattuna tyttöjen seurusteluun liittyviin kokemuksiin. 
 

Terhi Rannela on työstänyt tällaista pojan tyttöä kohtaan harjoittamaa kontrolloivaa väkivaltaa rakentavasti ja lukijaa havahduttavasti novellikokoelmassa Vaarallinen keli (Otava 2023). 

Rannelan toisiinsa ketjuuntuvissa novelleissa Nupun ja Zenin epätasapainoinen seurustelu rakentuu kontrollin ja manipuloinnin varaan.
 
Hengitysvaikeuksia on Ursula Mursun ensimmäinen nuortenkirja. Hänet tunnetaan entuudestaan Kuuilma-sarjasta, joka kertoo noitatyttö Myrtin seikkailuista (Kumma v:sta 2021).
 
Kaisu Sandbergin vaaleanpunainen kansikuva itsessään jo paljastaa, että kirjan sanoman todennäköisesti ajatellaan kiinnostavan enemmän tyttö- kuin poikalukijoita. 

Toivoisin silti, että kirja päätyisi poikienkin lukemaksi.
 
Säeromaanin keskiössä ovat yläkoulua päättävän Liinan poukkoilevat tunteet. 

Liina joutuu äitinsä avuksi maalle tyhjentämään isoäidin kotia Alavudella. Koska talossa on kosteusvaurioita, äiti ja tytär asuvat Tuurin kyläkaupan leirintäalueella asuntovaunussa.  

Liina on seurustellut jo melkein vuoden Vilin kanssa, mutta ihastuu vähän itseltäänkin salaa kesälomalla sattumalta kohtaamaansa raamikkaaseen suomenruotsalaiseen Jakobiin. 

Vili on pitänyt itsestään selvänä, että Liina hakee lukioon, mutta Liina onkin Vililtä salaa laittanut hakemuksen pintakäsittelyalan perustutkintoon.
 
Etäisyys tekee tehtävänsä ja toisaalta Liinakin taitaa pitää Viliä jo itsestäänselvyytenä ja huomaa ärsyyntyvänsä tämän ”huolenpitomoodista”. 

Myös pojan ”söpöilyhöpötys” on alkanut ärsyttää entistä enemmän ja Liinasta tuntuu oudolta, että Vili haluaa olla tavoitettavissa 24/7 jatkuvien ja lukuisten puhelinviestien kautta. 

Liina huomaa myös ahdistuvansa siitä, että Vilillä tuntuu olevan häneen verrattuna paljon selvemmät ajatukset yhteen muuttamisesta ylioppilaskiroitusten jälkeen. 
 

Linan aistit herkistyvät äärimmilleen. Kohtaamiset Jakobin kanssa ovat eroottisesti latautuneita: Liina kuvaa esimerkiksi  Jakobin olevan 
 

–      – niin roihuavan kuuma että saattaa sytyttää
palamaan mun koko elämän. 

 

Eroottista latausta kuvataan siekailematta:  

 
–   – Mun sydämen sisällä on kranaatti, se voi räjähtää
pienestäkin hipaisusta,
yritän ignoorata sen mutta pikemminkin
jongleeraan sillä. – – 
 
–    – Suudelma tuntuu niin eriltä kuin Vilin kanssa
että tuntuisi hölmöltä verrata, en edes meinaa
muistaa että tässä on nyt samasta kyse, enkä
haluakaan muistaa koska jos muistaisin niin joku
osa mussa käskisi lopettaa.

 
Jälkisanoissaan Mursu luokittelee teoksen säeromaaniksi. Kirjan takakannessa kirjan genreä ei tarkemmin määritellä. 
 
Väljä rivitys vie hieman tehoja säeromaaneille yleensä ominaisesta rytmistä.
 
Liinan serkku Lotta ottaa lopulta ohjat ja patistaa Liinaa kertomaan tapahtuneesta Vilille. 

Vili tekee ainoan mahdollisen oikean ratkaisun ja päättää lopettaa suhteen.
 
Tässä mielessä Ursula Mursun nuortenkirjan voi lukea kannanottona siihen, että pojan ei tule seurustelusuhteessa alistua kenenkään kynnysmatoksi.
 

Jälkisanoissa annetaan tarkemmat koordinaatit Liinan ja Vilin lukemalle vaaleanpunaiselle kirjalle; kyse on Elina Nikulaisen kirjasta Haluatko? Pieni kirja suostumuksesta (S&S 2024).

Hengästyttävää kielen kieputusta

 

 

Silja Sillanpää: Super! Runoja sankareista ja roistoista. Kuvittanut Mari Ahokoivu. 76 sivua. WSOY 2026.

 

 

Visuaalisuus on nykyisin olennainen osa lastenrunokokoelmia. 

Houkuttelevalla ja lukemaan koukuttavalla nelivärikuvituksella on usein vastuullinen tehtävä heittää lapsi sisään runon maailmaan.   
 
 
Super! Runoja sankareista ja roistoista -kokoelmassa Mari Ahokoivun kuvitus ei tyydy vain tunnelmoimaan ja myötäilemään Silja Sillanpään runoja: toisinaan räväkät, toiminnantäyteiset ja välillä  otsikoinnissaan jopa väräjävät kuvalliset kommentit ja typografiset nostot ovat vähällä  jyrätä runojen verbaliikan kokonaan alleen. 

Lastenrunojen tunneskaala on nykyisin valtava, joten lienee perusteltua, että tunnelmoivan runokuvittamisen rinnalle saadaan myös aiempaa räväkämpää visuaalistamista.
 
Ahokoivu on aloittanut uransa aikuisille suunnattujen sarjakuvien tekijänä. Yhdessä Kalle Hakkolan kanssa hän on tehnyt Sanni ja Joonas -sarjakuvaa lapsille (Kumiorava 2014–2019). 

Vuodesta 2019 lähtien hän on kuvittanut myös lastenkirjallisuutta.
Kustantajan esittelyssä mainitaan kokoelman kohderyhmäksi 5–8-vuotiaat supersankareista kiinnostuneet lapset. 
 
Valtaosa heistä tarvitsee  vielä aikuisen esilukijakseen, sillä kokoelmaa ei voi pitää järin helppolukuisena lapsen itse luettavaksi.  
 

Tangolaulaja Erkki Jumpparinen näyttäytyy Mari Ahokoivun kuvituksessa miellyttämisenhaluisena ja notkeana. Ahokoivun kuvitusta Silja Sillanpään lastenrunokokoelmaan Super! Runoja sankareista ja roistoista (WSOY 2025).

 

Silja Sillanpään ensimmäinen lastenrunokokoelma hersyttelee pidäkkeettömästi kielellä, sitä vallattomasti vääntäen, säätäen ja kääntäen. 

Monet runoista ovat roolirunoja  käytökseltään, ulkomuodoltaan tai muilta erityisominaisuuksiltaan valtavirrasta poikkeavista hahmoista. 
 
Mukana on myös limerikkejä (esim. ”Paatiton piraatti”). 
 
Sillanpää on ahnas suomen kielen vivahteille ja sanapareille. Hän luo hahmoja, joiden nimi on Hädin Tuskin, Nipin Napin ja Huiskin Haiskin (runossa ”Työvoimaa”). 

 
Kokoelman erikoisuutena ovat  aihekokonaisuuksia erottavat eräänlaiset riimilliset väliotsikot, jotka eri tavoin kannustavat lasta myös oman kielen kieputukseen, ympäristön havainnointiin tarkalla katseella (esim. Hoilaa voimalaulut, tutki ilmoitustaulut tai Puisto, piha, puutarha, haravoi tarkalla katseella).

"Pihavahdit"-runo varioi tunnettua lastenlaulua.
Mari Ahokoivun kuvitusta Silja Sillanpään lastenrunokokoelmaan
Super! Runoja sankareista ja roistoista (WSOY 2025).

 

Sillanpää varioi myös tuttua lastenperinnettä, esimerkiksi viikonpäivärunossa "Mister Master maisteri Meistens" ja  "Pihavahdit"-runossa, joka mukailee tuttua lastenlaulua säkeissään:  
 

Hämä-hämähäkki kiipes langalle,
tuli rosvo rankka, langan melkein vei.
Vaan gangsterin varvas seititiin tahmaiseen
tarttuikin kiinni aina uudelleen – – 

 

Sankarivaarin festivaaliasu” -runo soveltuu testaamaan kielen notkeutta erityisesti r-äänteiden osalta. Tässä runossa tuskin haittaa, vaikka lapsella ei olisi mitään käsitystä, mitä tarkoittaa kretonki, krutonki, kraiveli tai krinoliini.  
 
Sankarien kavalkadissa huomiota saavat  myös perinteinen Työn sankari, saniteettisankari ja päivänsankari.

Rosvo-osastosta löytyy Kelju Koo, kasvattaja, joka paisuttaa pissahädän Atlantin kokoiseksi ja venyttää vessajonoja.   

Kasvattaja Kelju Koo manaa isoja pissahätiä ja venyttää vessajonoja. 
Mari Ahokoivun kuvitusta Silja Sillanpään lastenrunokokoelmaan
Super! Runoja sankareista ja roistoista (WSOY 2025).

"Kuka onkaan kuraattori” -runo on pidempi runotarina, joka taipunee hyvin myös spontaaniksi draamaksi.
 
Kirjan lopussa tapettiaukeamalla todetaan kirjassa olevan ”Tuhat loppusointua/ Sopii niistä tointua.”

Suomalaisen lastenrunouden tarjonta on nyt tavattoman moniäänistä ja -puolista. 

Silja Sillanpään ja Mari Ahokoivun kokoelman rinnalla voi halutessaan tasata mieltään ja lepuuttaa kieltään myös hivenen verkkaisemmilla runokuvakirjoilla.
 

Ylisukupolvista vallankäyttöä ja kuolleita undulaatteja: Marisha Rasi-Koskisen Mykkien lintujen museo riuhtaisee lukijan aikamatkalle 1980-luvulle

 

Marisha Rasi-Koskinen: Mykkien lintujen museo, 437 sivua, WSOY 2026. Kansikuva Sanna-Reeta Meilahti.
 
 

Kerran täällä oli kesä. Kerran autot ajoivat kylän läpi ja joskus joku niistä pysähtyi. Kerran kuulimme lintujen laulun. Kerran oli iltarusko ja kerran aamunkoi. Kerran meilläkin oli kasvot. Kerran jokainen meistä lauloi. Kerran jokaisella oli ääni ja jokainen tunsi omansa. Sitten tapahtui, että joku valitsi meidän joukostamme ne, joiden siivillä uskoi voivansa lentää. Eikä se tapahtunut vain kerran. Se tapahtui neljästi.
 
Yksi kuoli.
Toinen katosi.
Kolmas sekosi.
Neljäs kosti.

 
 
 
Kaksoisluokituksen N84.2 / 84.2 saanut Marisha Rasi-Koskisen Mykkien lintujen museo on lukijansa omituisella tavalla kylläiseksi tekevä ja kiehtova romaani, jonka miljöön voi laskea yhdeksi keskushenkilöksi.  
 
Romaanissa liikutaan kahdessa aikatasossa, vuosissa 1985–1986 ja nykyhetkessä. 

Nuori nainen, Veronika, saapuu moottoritien alle jyrättyyn ja autioituneeseen Takaristin kylään tekemään podcastia. 
 
 

–  – ”Paikka on kuin tietokonepelin koodaamaton alue”, Veronika puuskuttaa, ”niin salainen, että sen ohi voi vahingossa vaikka kävellä. Kerrotaan, että tien alle on lautojen ja tiilien lisäksi hautautunut luita ja synkkiä salaisuuksia. Niistä minä olen tullut ottamaan selvää”. 

 
 
Veronika pitää yhteyttä parhaaseen ystäväänsä Marttaan, joka on aloittanut heti ylioppilaaksitulon jälkeen luokanopettajan opinnot.  Tyttöjen välillä on myös eroottista latausta.
 
 
1980-luvun todellisuudessa koulun tasainen arki vinksahtaa monin tavoin raiteiltaan, kun Mutapohjan tilalle muuttaa  kaupungista kaksi uutta, luonteeltaan ja ajatuksiltaan rohkeaa oppilasta, Karina ja Anna.  

Tyttöjen poikkeavuutta korostavat heidän lemmikkinsä, keltaiset undulaatit. Koska kylässä on vain vähän lapsia, kaikki oppilaat käyvät samaa yhdistelmäluokkaa. 

Oppilaiden välillä on vahvaa keskinäistä hierarkiaa. Esimerkiksi kaikkein nuorimpia luokan oppilaita kutsutaan vähättelevällä nimellä puutarhatontuiksi. 

Romaanin alussa lukijaa koetellaan 1980-luvusta kertovissa osuuksissa  lukuisilla taajaan vaihtuvilla näkökulmakertojilla.

Läheskään kaikki heistä eivät ole kokonaisuuden ja juonen kannalta relevantteja, mutta  oppilaiden näkökulmien yksilöinti on silti romaanin uskottavan ja tihentyvän dramaturgian kannalta tarpeen, sillä kyse on vähittäisestä lasten ja varhaisnuorten voimaantumisesta ja me-hengen syntymisestä.

 

Kotimaisissa nuortenromaaneissa on jo pitkään esitetty toistuvasti äärimmilleen karrikoituja muotokuvia opettajista. 

Mykkien lintujen museon Takaristin koulun miesopettaja, käytökseltään mielivaltainen, oppilaitaan monin tavoin jopa sadistisesti alistava maisteri Jylhä, on opettajan karikatyyrinä ylivertainen ja äärimmäinen esimerkki.

Maisteri Jylhän olemukseen tiivistyy sellaisia vallankäytön ja äärimmäisen henkisen väkivallan piirteitä, jotka palauttavat ihmiskuvauksen raadollisuudessa mieleeni William Goldingin Kärpästen herran. 

Heti romaanin alussa on  vaikuttava kohtaus uuden oppilaan laulukokeesta, jota opettaja yrittää kaikin tavoin hankaloittaa  ja onnistuu pienillä mikroeleillä saamaan 

 muun luokan puolelleen.
 

 
Maisteri Jylhä pitää oppilaitaan kurissa ja nuhteessa. Kertojana hän on epäluotettava ja ylimalkainen, iätön ja ajaton,  likipitäen messiaaninen hahmo.  

 
Opettajalla on esimerkiksi kieroutunut tapa vaatia oppilaitaan uhraamaan erityisenä Unohtamisen juhlan päivänä itselleen jotakin ainutkertaista ja rakasta kokossa poltettavaksi: 
 

 
– – ”Joskus on osattava luopua myös siitä mikä on kaikkein arvokkainta, hän sanoo, ”sillä tärkeimmästä luopuminen jalostaa sekä sielua että ruumista. Se jos jokin on miehen työ, opettaa opettaja Jania.

Opettajan vaikutusvallasta kertoo paljon sekin, että hän on opettanut myös oppilaidensa vanhempia, ja hän uhoaa opettavansa jopa vielä oppilaidensa  jälkeläisiäkin: 
 

Opettajan ennustus on kammottava. Että Annikan lapsetkin istuisivat tässä luokassa, kuuntelisivat opettajaa ja kärsisivät. Ajatus on niin kauhea, että Annikalle tulee tarve nostaa pulpetinkansi ylös mutta hän pidättelee itseään tekemästä niin. Pidättelemisestä tulee mieleen pissahätä. Hän tuntee kuinka housuun lirahtaa. Se tapahtuu vaikka hän juo niin vähän kuin mahdollista, jotta hänen ei tarvitsisi käydä koulupäivien aikana huusissa.

Rasi-Koskinen nostattaa jännitystä vähäeleisesti mutta juuri siksi tehokkaasti pääluvuissa, joissa vihjataan yhden keskushenkilön vääjäämättä lähestyvään kuolemaan. 

Takaristin kylältä on  13 vuoden välein kadonnut epäselvissä olosuhteissa jo kolme tyttöä tai nuorta naista.  

 
Rasi-Koskinen lataa jännitettä ja joa suoranaista kauhua myös paikannimiin: esimerkiksi opettajan huvilan kerrotaan sijaitsevan Immenuuman rannalla. 

Kylän nimi Takaristi ilmaisee itsessään olennaisen: kylä on maailman laidalla ja siksi tulevat traagiset tapahtumat ovat ikään kuin uskottavampia. Myös Annan ja Karinan kotitilan nimi,  Mutapohja,  viittaa tehokkaasti  kaiken tapahtuneen  höttöisyyteen ja epävarmuuteen. 
 
 
 

Menneen 1980-luvun aikaikkunassa maisteri Jylhän oppilaat nousevat lopulta yhteistuumin kyseenalaistamaan opettajansa hirmuvallan. 
 
Maagis-realistiset piirteet vahvistuvat loppua kohden. Onko reaali-ajan oudoissa näyissä  kyse Veronikan todellisuudentajun hämärtymisestä vai oikeasti yliluonnollisista tapahtumista?   
 
Kirjan jälkisanoissa Rasi-Koskinen kertoo, kuinka hänellä oli lapsena tapana kertoa sisarensa Seita Vuorelan (1971–2015) kanssa tarinaa kahdesta sisaruksesta. 

Mykkien lintujen museo on kuitenkin Rasi-Koskisen itsenäinen teos, mutta tulkintani mukaan se on myös tunnustus sielunsisaruudesta ja mielikuvituksen kantavasta voimasta sisarusten välisissä suhteissa. 
 
Seita Vuorelalla (aik. Parkkola) oli ilmiömäinen taito kuvata nuortenromaaneissaan jättömaita ja hylättyjä rakennuksia, jotka saattoi halutessaan nähdä myös keskushenkilöiden mielenmaisemina.
 
Myös Rasi-Koskinen hemmottelee lukijaa vahvan miljöön lisäksi lyhyillä, täsmällisillä havainnoillaan ohikiitävistä, mutta merkittävistä tunnelmista, jotka ovat keskushenkilöille merkityksellisiä ja jotka samalla auttavat lukijaa hahmottamaan paremmin tapahtumia:  

Kahdeksan kuukautta ennen kuolemaa oli elokuu, ja tällainen elokuu se oli: Sirkat sirittivät. Paarmat pörisivät. Taivas oli vaaleansinisen huopakynän värinen ja viljapelto kullankeltainen. Oli kuumempaa kuin elokuussa yleensä, asfaltti politti varvastossujen läpi siellä missä kapea maantie leikkasi pellon metsäksi. Viinimarjapensaat notkuivat kypsien marjojen painosta. Kuningattarensa hylkäämät ampiaiset etsivät lihaa ja sokeria syödäkseen ja varisparvi lehahti siivilleen ohikiitävien autojen tieltä.

 
Rasi-Koskisen vahva miljöönkuvaus muistuttaa elokuvan kerrontaa: maisemat ja pienet, mutta vähitellen voimaantuvat lapset ovat osa eräänlaista  panomaarama-näkymää.