Huolenpito on tärkeä supervoima

Heli Koskinen & Sini Nihtilä: Superäiti. 37 sivua. Kustannus-Mäkelä 2026.

Perhedynamiikkaan liittyvät aiheet ovat lisääntyneet lastenkirjoissa. 

On jopa perusteltua sanoa, että lapsen arkea kuvataan nykyisin aiempaa maanläheisemmin ja entistä paremmin samastumiseen houkuttelevalla tavalla.

Lapsiperheköyhyyden kuvaaminen on sekin arkipäiväistynyt, joskin valtaosaa lastenkirjojen koteja asuttavat vielä kahden vanhemman vakavaraiset perheet. 

Heli Koskisen ja Sini Nihtilän Superäiti kertoo äidin ja pojan pienperheestä, jossa on taloudellisesti tiukkaa mutta tunteiden ja huolenpidon tasolla ei kitsastella. 

Koulussa keskustellaan vanhempien ammateista. Tosin lasten tekemät johtopäätökset vanhempiensa ammateista eivät ehkä ole aivan todenmukaisia.

– Mun isä on autonkuljettaja. Se lähtee joka aamu autolla töihin ja tulee sillä illalla takaisin. 

– Mun äiti on sanoittaja, kun se aina sanoo mitä minä sanoin. 

– Äiti korjaa tietokoneita. Ensin se huutaa, kun se rakkine ei toimi, ja sitten se soittaa jonnekin, ja lopulta kone alkaa toimia.  

– Isä on koodari. Mä luulen, että se on niin kuin kirjailija, mutta se kirjoittaa tekstiä salakielellä.  

 

Äidin hoivatyö sairaalassa näyttäytyy Milolle todellisen supersankarin
työnä. Sini Nihtilän kuvitusta Heli Koskisen tekstiin
kuvakirjassa Superäiti (Kustannus-Mäkelä 2026). 

Samassa hengessä Milokin kertoo oman äitinsä olevan superäiti: äiti nimittäin lähtee aina yöaikaan pelastamaan ihmisiä. 

Luokkakavereiden mielestä äidin ammatti kuulostaa todella coolilta.

Milolla on pian syntymäpäivät, ja hän haaveilee kellopuhelimesta ja kaverisynttäreistä maksullisessa tapahtumapuistossa. 

Äiti torppaa kuitenkin suunnitelmat: 

– Ei meillä ole varaa viedä koko luokkaa Simon Leikkimaahan, hän sanoo hiljaa. – Mutta jos kutsuttaisiin pari kaveria meille ja ostettaisiin kilo karkkia? 

– Mutta opettaja sanoi, ettei ketään saa jättää ulkopuolelle.

Poistotuotteiden ja tarjousten löytäminen ruokakaupassa vaatii
nopeutta ja hyvää havainnointikykyä. Sini Nihtilän
kuvitusta Heli Koskisen tekstiin kuvakirjassa Superäiti
 (Kustannus-Mäkelä 2026). 

Milosta on jännittävää väijyä kaupassa alelaputettuja tuotteita, ja niiden turvin pystytäänkin järjestämään isot kaverisynttärit. 

Milo kokee olevansa koulussa pikemminkin tarkkailija; hän ei edes halua olla huomion keskipisteenä. Siksi hän jännittää erityisen paljon, tulevatko kaikki luokkakaverit syntymäpäiville.

Heli Koskinen kuvaa sydämellisesti Milon pienperheen tukiverkostoja. 

Kun äiti lähtee hoivatyöhön sairaalaan yövuoroon, mummo tulee heille aina yöksi. 

Sini Nihtilän kuvituksessa pienperhe näyttäytyy yhteen hiileen
puhaltavana tiiminä. Nihtilän kuvitusta Heli Koskisen tekstiin
kuvakirjassa Superäiti (Kustannus-Mäkelä 2026). 

Sini Nihtilän kuvitus tavoittaa keskushenkilöiden katseisiin ja ilmeisiin paljon rakkautta ja välittämistä. 
 
Koskinen on aiemmin kirjoittanut lapsille ja varhaisnuorille tietokonepelaamiseen keskittyvää Zeta-sarjaa (Kustannus-Mäkelä v:sta ,2022, kuv. Mari Luoma). Superäiti on hänen ensimmäinen kuvakirjansa.

Superäidin asetelmissa on paljon samaa kuin Jukka Laajarinteen ja Timo Mänttärin kuvakirjassa Isä vaihtaa vapaalle (WSOY 2019). 

Siinäkin päähenkilölapsi tekee nimittäin  päätelmiä isänsä työnkuvasta tavalla, jonka voi tulkita joko realistiseksi tai mielikuvitukseen perustuvaksi.

Anarkistinen lastennäytelmä vallasta ja vastuusta

Lastennäytelmä Maailma ilman aikuisia. Käsikirjoitus ja esitysdramaturgia Laura Ruohonen. Ohjaus Matti Raita. Rooleissa Antonia Henn, Edith Holmström, Markus Riuttu & Salla Loper. Lavastus ja puvustus Ia Esterä. Valo- ja äänisuunnittelu & musiikki Jukka Hannukainen. Rekvisiitta Ann-Louise Gauffin. Puvustuksen toteutus Jannike Store. Maskeeraus Laura Juvonen. Koreografia Anne Pihlström. Suomenkielinen ensi-ilta Unga Teaternissa Espoossa 19.9.2026. Kesto 2 h. sisältäen väliajan. +7 v.

Valtaosa lastennäytelmistä on nykyisin dramatisointeja joko suosituista nykylastenkirjoista tai vanhoista lastenkirjaklassikoista. 

Laura Ruohosen monet runokuvakirjat ovat päätyneet viime vuosina myös teatterin näyttämölle (Yökyöpelit 2011, Tippukivitapaus 2017 ja Merimonsterit 2023).

Laura Ruohosen kirjoittama ja dramatisoima lastennäytelmä Maailma ilman aikuisia antaa äänen lapsille ja pitkälle lapsuudelle. 

Ruohonen on haastatellut näytelmää varten yli sataa lasta ja kuunnellut herkällä korvalle heidän ajatuksiaan: mikä maailmassa muuttuisi, jos lapset saisivat määrätä?

Ia Esterän kekseliäässä lavastuksessa pyörivä näyttämö muuntuu vaivattomasti vessarauhaan oikeuttavasta kodin kylpyhuoneesta professorien tutkimuslaboratorioksi ja aikuisilta kokonaan suljetuksi lasten valtakunnaksi. 

Professorit Emeritus (Markus Riuttu) ja Pii (Edit Holmström)
ovat vielä näytelmän alussa hyvinkin toiveikkaita
kehittämänsä rokotteen ilmeisistä hyödyistä.
© Kata Portin/ Unga Teatern. 

Professorit Emeritus ja Pii ovat kehitelleet rokotuksen, jolla lapset muuntuvat miniaikuisiksi. 

Tutkijoiden vakaa aikomus on rokottaa koko ikäluokka. 

Näytelmän visuaalinen runsaus ja kielileikit ovat ehtaa Ruohosta

Emeritus kertoo esimerkiksi ylpeänä olevansa ”syntymäseniori” ja ”syntymäsetä”. 

Eri rooleissa sukkuloivat neljä näyttelijää ovat intensiivisessä vuorovaikutuksessa yleisön kanssa. 

Jännite syntyy pääosin siitä, kun professorit yritysten ja erehdysten kautta vähitellen ymmärtävät, että ”sisältä kuohkeita pienokaisia” ei ole lupa muuttaa toisiksi. 

Lapsikatsojat saavat näytelmän mittaan fantasioida huimia visioita maailmasta, jossa lapset antavat huutia aikuisten vallankäytölle ja säännöille.

Onnelliseksi kiertyvässä loppuratkaisussa visioidaan myös toista juonipolkua, jossa aikuiset muuttuisivat takaisin lapsiksi. 

Onneksi ennen pitkää huomataan, että tämä koituisi maailmanlopuksi! 

 

Näyttelijä Salla Loperilla on näytelmässä kolme eri 
roolihahmoa: Pehmo, Futaaja ja Epäilyttävä esiteini.
 © Kata Portin. 

Tiistain esityksessä 4–5-luokkalaisista koostunut yleisö pääsi tunteikkaassa loppukohtauksessa sanoittamaan, kuinka lapset ovat aikuisen sydämen rakkaus.  

Unga Teaternin toiminnan ytimessä on tiivis yleisötyö varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen oppilaiden ja opettajien kanssa. 

Tekijöiltä vaaditaankin käsittääkseni erityistä uskallusta  toteuttaa täyspitkä, väliajan sisältävä lastennäytelmä. 

Hieman toisteisten ja rönsyilevien kohtausten karsiminen olisi varmasti  terävöittänyt esityksen latausta. 

Esityksen aihepiiriä työstetään esityksen jälkeen koululla toteutettavassa työpajassa, jossa pohditaan opettajan johdolla muun muassa näytelmän tapahtumia suhteessa lapsen oikeuksien julistukseen. Taidekasvatuksen tavoitetta tukevat myös  draamaharjoitukset, piirtäminen, askartelu sekä yhteiset keskustelut.  

Unga Teatern (aik. Skolteatern) on Suomen vanhin, vuonna 1960 perustettu lasten- ja nuortenteatteri.  

Näytelmän ruotsinkielinen ensi-ilta on 12. helmikuuta 2027. Huhtikuussa on vielä lisäesityksiä suomenkielisestä näytelmästä  14.–24.4.2027.

Kirjoja, joissa lapset pärjäävät omillaan ilman aikuisia:

William Golding & Aimée de Jongh: Kärpästen herra, suom. Jouko Ruokosenmäki, Like 2025 / sarjakuvaromaani

Veera Salmi: Saari, Otava 2018/ nuortenkirja

Brita Hepo-oja: Hylättyjen lasten kaupunki, Myllylahti 2017 / nuortenkirja

Roope Lipasti: Terveisin Robinson Saarinen, kuv. Jani Ikonen, WSOY 2010 / lastenromaani

Aleksander Melli: Lapsihallitus, suom. Katriina Huttunen, Tammi 2010 / nuortenromaani

P. C. Jersild: Lasten saari, suom. Irmeli Järnefelt, Tammi 1980 / romaani

Jens Sigsgaard & Arne Ungermann: Ypö yksin maailmassa, WSOY 1948. 

2. laitos  Olli yksin maailmassa, Tammi 1974 / kuvakirja 

 

 

Laitosnuoret, who cares, kysyy Maria Mustrannan uutuusromaani

Maria Mustranta: Me olemme päättäneet. 167 sivua. Myllylahti 2026. 

Parin vuoden takainen Maria Mustrannan ensimmäinen nuortenromaani Te olette liian nuoria  oli iloinen yllätys kertoessaan  nuorten poliittisesta havahtumisesta luontevasti ja ilman paatosta. 

Siinä yläkouluikäinen Joni harmistui koulun lakkauttaessa hänelle tärkeän sählyharrastuksen. Poika sai siskopuolensa Annin ilmoittautumaan kunnallisvaaleihin nuorisojäseneksi.

Joni ja Anni sekä Jonin hyvät ystävät Ramez ja Janna ovat keskeisinä toimijoina myös syksyn uutuudessa. 

Annin ura nuorisopoliitikkona on hyvässä vauhdissa: hän kuuluu kunnanvaltuustoon ja kulttuuri- ja nuorisolautakuntaan ja hoitaa siinä sivussa myös ylioppilaskirjoitukset. 

Pikkuveli ei kuitenkaan ole Annin poliittisesta urasta yksinomaan iloinen:

– – minusta alkoi tuntua, ettei se ollut ehkä muuttunut vain hyvään suuntaan. Entinen Anni ei ollisi ollut noin viralliinen. Se olisi ottanut enemmän kierroksia tästä, lähtenyt kovaäänisesti puolustamaan niitä, jotka eivät osanneet puolustaa itseään. Nyt se sen sijaan kuulosti samanlaiselta kuin ne vanhemmat poliitikot, joiden kampanjointia olin keväällä seurannut. Etäiseltä ja viralliselta.

Kun lukion juuri aloittaneen Jonin vanha ystävä Erkka ottaa yllättäen yhteyttä, Joni ei ensin ole asiasta mielissään. 

Erkka asuu paikallisessa Siltakummun nuorisokodissa ja kaipaa nyt Jonin apua, sillä paikkaa uhkaa sulkeminen. 

Erkka uhkaa lähteä hatkaan, jos paikka suljetaan:

”Mutta mitäs väliä laitosnuorilla on? Helppohan meitä on siirrellä ja niinku who cares”. 

Joni on yhteydessä nuorisokodin ohjaajaan Tepaan, joka kehottaa vetoamaan lakipykäliin:

”Lapsen kuulemisesta ja osallisuudesta säädetään siellä monessa kohtaa. Perustuslaissa, lastensuojelulaissa…”

Anni puolestaan kannustaa olemaan yhteydessä Eerikaan, joka on kunnan aluenuorisovaltuuston puheenjohtaja. 

Nuorisokodin lakkauttamisuhka saa valtakunnallista näkyvyyttä jopa Helsingin Sanomien mielipidesivuilla. 

Isot rattaat alkavat pyöriä, mutta kaikki eivät katso hyvällä nuorten kansalaisaktivismia ja poliittista vaikuttamista. Nuoria syytetään nettiöyhöttämisestä.

Mustrannan nuortenromaani kuvaa suomalaisen lastensuojelun todellisuutta samalla intensiteetillä kuin Kreetta Onkelin Hyödyttömät päivämme (Otava 2026). 

Mustranta ei ihannoi nuorisopolitiikan maailmaa. Sekä Anni että Eerika ovat molemmat vaarassa uupua heihin kohdistettujen odotusten, edustamisen ja kokouskarusellin ikeessä. 

Nuorisokodin pelastaminen ei ole mikään hokkus-pokkus-temppu. 

Uhkaavaan tilanteeseen ilmaantuu kuitenkin huojentava ratkaisu.

Tepa antaa ansaittua kiitosta nuorten aktiivisuudesta:

”Te olette pitäneet tästä niin isoa melua ja saaneet aluevaltuutetutkin helisemään, että paine hoitaa tämä siltakumpulaisten toivomalla tavalla on kova” – –  ”Ja te olette saaneet puolellenne palvelualuejohtajan, joka on näissä asioissa ylin virkamies koko hyvinvointialueen pomon jälkeen.”

Mustranta ei ole siilannut kerronnastaan poliittisen päätöksenteon jargonia pois. 

Ratkaisu on luultavasti aivan harkittu. 

Toivottavasti nuortenromaani tavoittaa kattavasti poliittisesta vaikuttamisesta kiinnostuneita nuoria toimimaan tärkeiksi kokemiensa asioiden puolesta.