Prinsessat on aina pop

Katri Tapola & Sanna Pelliccioni: Pieni prinsessasatu. 31 sivua. Tammi 2011.
Kirja pohjautuu Emma Väänäsen tarinaan ja ideaan. Tammenterho-sarjan ulkoasun suunnittelu Eevaliina Rusanen.













Pienen prinsessasadun alkuperä on kiinnostava.

Sanna Pelliccioni näki ystävänsä kodin jääkaappiin kiinnitetyn sadun, jonka perheen 7-vuotias Emma-tytär oli tikkukirjaimilla kirjoittanut.

Satu prinsessasta jäi Pelliccionin mieleen ja hän ryhtyi haaveilemaan sen kuvittamisesta. Hän otti yhteyttä ystäväänsä lastenkirjailija Katri Tapolaan ja kertoi prinsessasadun lumosta.

Tapola lihotti tarinaa hieman ja näin syntyi Tammenterho-sarjassa viime keväänä ilmestynyt Pieni prinsessasatu.

Kaisa on moderni ja reipas pikkuprinsessa, joka tapaa linnan lähistöllä Pauli-prinssin. Kaisa kutsuu Paulin linnaan aamiaiselle.

Teksti ja kuvitus huokuvat juuri sellaista arkista pikkuluksusta, joka on lasten prinsessaleikeille ominaista. Olipa aristokraatti tai tavalllinen pikkulapsi, niin leikit luistavat aivan saman muotin mukaan!

Prinssi ja prinsessa söivät rusinasoppaa. Jälkiruoaksi he söivät kakkua. Sellainen oli linnan aamupala maanantaisin, sillä maanantai on herkuttelupäivä. Niin määräsi valtakunnan laki.
– Huomenna syödään ruispuuroa ja kuningatarhilloa, äiti kertoi.
– Ja minä tuon prinssinakkeja, Pauli innostui. – Pidetään nyyttikestit.

Pauli ja Kaisa leikkivät rosvoa ja poliisia, nukke- ja autoleikkejä.

Sanna Pellliccionin naivistinen, selkeälinjainen kuvitus vetoaa pieneen lapseen: kuvat muistuttavat perspektiivivalinnoissaan lapsen tapaa piirtää ja keskittyä olennaisiin, itselle mieluisiin yksityiskohtiin.

Pelliccioni käyttää kollaasia maltillisesti ja vaivihkaa, ilman että tekniikkaa aina edes tunnistaa: kakkupaperista on tullut ruokapöydän pöytäliinan hieno pitsireunus ja puiden kuvionnissa on käytetty koristepapereita tai tapettia.



Omakustantamisen helppous on lisännyt viime vuosina myös lapsikirjailijoiden määrää.

Muutama lapsikirjailija on ylittänyt yleiskustantamonkin kustannuskynnyksen: muistetaanpa vaikka Aura Koiviston (Kurttunaamainen Leo, Otava 1974) ja Tittamari Marttisen (Kissa ja merimies, WSOY 1982) vähän yli ja alle 10-vuotiaina tekemiä lastenkirjadebyyttejä.

Kummallekaan heistä kirjoittaminen ei jäänyt satunnaiseksi kokeiluksi.

Herttainen mutta moraaliltaan arveluttava Luppis

Benjamin Chaud: Hei hei, Luppis. Suomentanut Mikael Ahlström. 33 sivua. WSOY 2011.














Ranskalaista kuvakirjallisuutta ei tungokseen asti suomenneta. Benjamin Chaudin (s. 1975) kerrotaan olevan yksi Ranskan suosituimmista lastenkirjakuvittajista.

Hei hei, Luppis herättää hämmennystä. Aiheeltaan se on äärimmäisen sympaattinen – lapsen ja hänen lelunsa seikkailut ovat lastenkirjallisuudessa aina olleet suosittuja. Iso osa viehätyksestä perustuu juuri siihen sadun ja toden rajatilaan: lapselle lelu on kuin elävä leikkitoveri, jolla on sielu ja karisma!

Chaudin pelkistetty ja isoilla kuvapinnoilla, maisemalla ja toistuvilla aihelmilla (metsä on väliin suojaisa piilopaikka ja toisinaan taas jopa varsin pelottava mielenmaisema, havun neulaset toistuvat pojan kodin tapetissa jne. ) leikittelevä kuvitus vetoaa katsojaan. Siinä on sopivasti ripaus retroa ja modernia kuvailmaisua.

Toivottavasti Rouva Huu ei nyt leimaudu vallan tosikoksi, mutta jokin tässä kuvakirjassa silti jää mieltä kaihertamaan.




Alkutilanne on tyly: poika on kyllästynyt nahjustelevaan pehmopupuunsa, joka ei ole mikään ruudinkeksijä. Poika haluaakin päästä siitä eroon:

Täytyy sanoa, että leikkikaverina se on aika surkea.
Surkea jalkapallossa ja surkea tappelemaan, eikä se oikein ikinä
ole ymmärtänyt, mitä eroa on cowboylla ja intiaanilla.
Nyt vain on niin, että minä en voi pitää pupua parhaana
kaverinani. En ole enää mikään vauva.

Olen siis päättänyt hankkiutua siitä eroon.

Poika päättää tehdä niin kuin Hannun ja Kertun vanhemmat konsanaan: hän hylkää pupun metsään ja lähtee tiehensä. Mutta kaikki ei tietenkään mene ihan alkuperäisten suunnitelmien mukaan.




Pojan puheissa ja mielikuvissa Luppis on välistä elävä (sen kerrotaan syövän kotona sähköjohtoja) ja välillä taas eloton pehmolelu, joka pojan mielikuvituksessa ja leikeissä tulee kuitenkin eläväksi. Moraaliseksi ongelmaksi koituukin juuri tämä kaksoisrooli. Ei elävääkään lemmikkiä voi noin vain hylätä metsään – eikä tosin minun mielestäni myöskään lapselle aiemmin rakasta pehmolelua.

Kun poika ei löydäkään katumapäälle tultuaan Luppista puun juurelta naruun sidottuna, hän hätääntyy. Metsän siimeksestä löytyy pieni talo ja talosta tyttö, tytön koira ja Luppis.

Tyttö kertoo pitävänsä mökissä eläinten turvakotia ja pyytää poikaa seuraavanakin päivänä mukaan leikkimään.




Iloisena Luppis ja poika lähtevät yhdessä kotimatkalla, ja tällä kertaa Luppiksesta ei olekaan pojalle mitään vastusta.


Hei hei Luppis on Chaudin ensimmäinen oma kuvakirja. Hänen aiemmista kuvituksistaan tunnetaan Suomessa Ramona Badescun Pomelo puutarhanorsu (Nemo 2004) ja yhdessä Laurent Sauvagnacin kanssa toteutettu musiikkiaiheinen lasten tietokirja Tralalaa – eläinten soittokunta (Nemo 2010).

Hei hei Luppis on huomiota herättävän isokokoinen ja lapsen käsiin vaikeasti solahtava kuvakirja, 21,5 cm x 34 cm.

Hyvä veto, Siiri!

Tiina Nopola & Mervi Lindman: Siiri tekee maalin. 40 sivua. Tammi 2011.

















Tiina Nopolan ja Mervi Lindmanin Siiri-kuvakirjasarja on edennyt jo yhdeksänteen osaan.

Sarjan konsepti on osoittautunut toimivaksi ulkomaita myöten, sillä Siirin karisma puree myös muun muassa Ruotsissa, Saksassa, Venäjällä, Koreassa ja Kiinassa.

Siiri on luonteeltaan räväkkä pikkutyttö, jonka parhaita kavereita ovat kolme Ottoa: iso-Otto, keski-Otto ja pikku-Otto. Otoilla ei kesäloman alettua olekaan enää aikaa leikkiä Siirin kanssa, sillä he ovat aloittaneet jalkapallon pelaamisen. Siirikin haluaa joukkoon mukaan, mutta pojat eivät ole ensi alkuun vakuuttuneita Siirin pelitaidoista.

Mutta Siiripä ei vähästä lannistu. Isä vie Siirin Sisutyttöjen jalkapallotreeneihin. Joukkueen muut jäsenet suhtautuvat Siiriin ensin ynseästi, mutta sinnikkään harjoittelun ja sisunsa avulla Siiri pääsee ennen pitkää näyttämään muille, että hänellä on Ottojen edellyttämä ”pallosilmä”, ja vielä parasta laatua.

Siirin ratkaiseva kantapäämaali on nimittäin samaa sukua Mikael Granlundin taannoisen ilmaveivin kanssa!

Tiina Nopola tuntee pikkutyttöjen sielunelämän. Siirin jalkapalloharrastukseen mahtuu arkipäiväistä draamaa, tyttöjen välistä nokkapokkaa ja syviä tunnealhoja …. mutta myös onnistumisen iloa ja ryhmähengen nostatusta.

Siiri-sarjan menestys lepää hyvän tekstin lisäksi myös Mervi Lindmanin humoristisessa kuvituksessa. Lindmanilla on hauska tapa sisustaa Siirin kodin interiöörejä pienillä detaljeilla (julisteilla, piirroksilla, kirjoilla ja muulla sälällä), jotka maustavat hauskasti tarinan käänteitä.




Ja luistavat, sarjakuvamaisesti rakennetut pelikuvaukset paljastavat, että Lindman ei taida olla ihan pihalla jalkapallon pelaamisestakaan.




Ja BINGO! Siiri tekee maalin –kirjasta löytyy kuin tilauksesta eilisessä blogitekstissä kaipaamani kuva, jossa lapsen vanhemmat lukevat.

Kädentaitoihin kallellaan oleva Rouva Huu arvostaa kyllä yhtälaisesti myös kuvakirjan lopusta löytyvää kuvaa, jossa Siirin perhe on kävelyllä yhdessä ja äiti näkyy kutovan kaulaliinaa kävellessäänkin. Mitä ihailtavaa tehokkuutta!