Sukupolvet kohtaavat kauniisti ja yllättävästi

Ulf Stark & Anna Höglund: Voitko vislata Hanna. Suomentanut Tarja Teva. 58 sivua. Schildts 2005.
















Ulf Starkin ja Anna Höglundin kuvakirja on jälleen mainio todiste siitä kursailemattomuudesta, jolla ruotsalaiset osaavat työstää kipeitäkin aiheita, ilman paatosta ja patetiaa.

Starkin tarina kertoo kuolemasta, mutta samalla myös nykylasten ja vanhusten välisestä sukupolvikuilusta. Peralla ei ole isoisää ja niinpä hänen ystävänsä Uffe lupaa "järjestää" hänelle sellaisen vanhainkodista.

Kirjan hiukan harhaanjohtava nimi juontuu samannimisestä ruotsalaisesta kansansävelmästä "Kan du vissla Johanna" jonka Pera opettelee uuden isoisänsä avittamana viheltämään.




Poikien alkuperäinen halu hyötyä rahallisesti isoisästä hälvenee nopeasti, sillä he saavat kosolti uusia elämyksiä ja antavat siinä sivussa myös vanhukselle tämän janoamaa elämänhalua.

Kuolemasta puhutaan hyvin viitteellisesti. Pera tuntee isoisänsä äkillisen kuoleman äärellä pikemminkin kiukkua kuin surua.

Linnut livertävät puistossa. Me tunnemme kaikki tuoksut nenässämme. Mutta emme löydä setää. Sitten me jatkamme matkaa vanhainkodin kahvilaan.
Siellä Saara-täti huomaa meidät.
– Ottaisitteko te kahvia, pojat, hän kysyy.
– Kiitos emme, Pera vastaa. – Me etsimme isoisää.
Silloin täti nousee seisomaan. Hän pyyhkii suunsa lautasliinaan. Sitten hän laskee kätensä Peran olalle.
– Hän ei ole enää täällä, hän sanoo. – Isoisäsi on lähtenyt meidän luotamme.
– Hän on varmaan eksynyt, Pera vastaa. – Niin kuin aina.
Saara-täti kietoo kätensä Peran kaulaan. Sitten hän sanoo, että Peran isoisä on nyt taivaassa. Hän sanoo, että he hyvästelevät Nils-sedän kappelissa lauantaina.
Silloin Pera suuttuu niin että kyyneleet kohoavat hänen silmiinsä. Hän riuhtaisee itsensä vapaaksi tädin sylistä.
– Ja minä kun olin opetellut viheltämään ja kaikkea! hän parkuu.

Pojat haluavat mennä Peran isoisän arkun ääreen viheltämään pojan vihdoin oppiman kansansävelmän, viimeisenä lahjana isoisälle. Tällainen spontaanius on ristiriidassa aikuisille usein tyypilisen pönäkän surutyön kanssa. Jäähyväisten jälkeen pojat lähtevät lennättämään leijaa.

Elämä jatkuu, painottaa Ulf Stark kauniisti ja silti kuolemaa mitenkään rienaamatta.




Anna Höglundin naivistinen kuvitus luottaa lapsen kykyyn tulkita kuvien välittämiä mielenmaisemia. Lasten ja vanhuksen yhteisillä muistoille ja tunteille on jätetty paljon tilaa.

Tämän kuvakirjan jälkijättöinen suomentaminen, 13 vuotta alkuteoksen ilmestymisen jälkeen, on hyvä todiste siitä, kuinka suomalaiset kustantajat lämpenevät hitaammin vaikeiksi koetuille aiheille.

Joulu on perinteisesti lasten juhla ja tämä näkyy joulun aikaan myös lastenkirjallisuuden näkyvillä pitämisenä eri medioissa. Astrid Lindgrenin kirjoista tehdyistä tv-sarjoista oli poimittu jouluaaton ratoksi jouluaiheisten kohtausten kimara.

Teemalla esitettiin uusintana jälleen kerran Rudolf Koivusta ja Raul Roineesta kertova hieno dokumentti, Juho Gartzin ohjaama Rudolf Koivu – satua koko elämä.

Joulunpyhiin ajoittui myös Ylen ykkösen Perheen aika- ja Viikon taiteilija- ohjelmat, joissa molemmissa sattuman summana oli äänessä lastenkirjailija Tuula Korolainen. Ja keskiviikkona Timo Harakan kymmenminuuttisessa haastattelussa TV 1:ssä oli Vilja-Tuulia Huotarinen.

Tänään esitettiin TV 2:n lastenohjelmapaketissa Ulf Starkin Voitko vislata Hanna -kuvakirjaan pohjaava tv-elokuva Vaari vuodelta 1992.

Elokuvasta on tullut Ruotsissa niin suosittu ja rakastettu, että sitä esitetään joka jouluaatto samaan tapaan kuin Raymond Briggsin sarjakuvaan perustuvaa Lumiukkoa konsanaan.

Rouva Huu säästää tämän ruotsalaisen herkun katsomisen vasta myöhempään iltaan. Joskus toivoisi, että sähköisten medioiden lasten- ja nuortenkirjallisuuteen pohjaavista ohjelmista olisi mahdollista saada etukäteen tietoa. Nyt tuntuu, että ohjelmiin törmää lähinnä sattumalta ja joskus liian myöhään. Onneksi monia näistä tässä luetelluistakin on mahdollista kuunnella ja katsella myös YLE Areenan kautta.

"Pastilli huuleen ja baanalle" eli kuinka herra Huun järjen ääni patikkamatkalta Kaukasukselta palasi

Hannu Mäkelä: Herra Huu pitää ravintolaa. Kuvitus tekijän. 202 sivua. Tammi 2011.

















Herra Huu pitää ravintolaa alkaa mollivoittoisesti: Edellisessä sarjan osassa herra Huun elämään varoittamatta tullut toimelias rouva Huu on nyt lähtenyt "iäksi", pakannut tavaransa ja ottanut vauva Huun kainaloonsa. Erityisesti vauva Huun menetys ottaa koville.

Herra Huu uskoo isoisänsä jo hävinneen manan manoille, mutta isoisä on kuitenkin edelleen läsnä paitsi herra Huun ajatuksissa niin myös Huun hiukan hajamielisesti muistamissa sananlaskuissa.

Kaikkitietävä kertoja nostattaa lukijan Huuta kohtaan tuntemaa empatiaa huippuunsa paljastamalla, että isoisä viettää todellisuudessa huoletonta kylpyläelämää Battipagliassa etelän lämmössä.




Siinä missä Peppi Pitkätossu eli Efraim-isänsä kultarahojen varassa, niin myös herra Huu on tähän asti tullut toimeen isoisän kultakolikoiden avulla. Mutta kirstun pohja näkyy jo.

Huu on kuullut myös rahaa syövästä pedosta, Inflaatiosta. Eräänä päivänä Huu saa Kansaneläkelaitokselta kirjeen, jossa kerrotaan ettei hän ole oikeutettu eläkkeeseen. Herra Huu on byrokratian suhteen ihan kuutamolla, mutta huoli jäytää häntä silti entistä enemmän.

Ennen herra Huu olisi naurahtanut pelkälle ajatukselle. Kuka tänne olisi uskaltanut tulla, hänen omaan kotiinsa! Kaikkihan tunsivat hänet, tiesivät miten kauhistuttava ja pelottava noita herra Huu oli. Niin, sellainen herra Huu oli ainakin ollut… Hän itse oli suuri taikuri ja shamaani, hän eikä kukaan muu. Juuri herra Huu hallitsi yöt ja pimeät, pelotti lapset, sekä rouvat lempeät…

[Niille, jotka eivät ole tutustuneet Hannu Mäkelän aiempiin, vuodesta 1973 ilmestyneisiin Herra Huu -kirjoihin on syytä antaa pieni luonnehdinta hänestä: Herra Huu on oikeasti hyvin arka ja pelokas pieni mustiin pukeutunut herra, joka yrittää kyllä parhaansa pelottelun ja hurjiintumisen suhteen, mutta yleensä kaikki menee mönkään raskaimman kautta.]

Herra Huu huomaa vanhentuneensa: "Voimia ei löytynytkään enää joka lähtöön, riimit eivät enää sujuneet, loppusoinnuista alkoi olla iso pula."




Aikuiselle lukijalle on päivänselvää, että herra Huu potee mielen alakuloa. Rouva Huun ja vauva Huun lähdön jälkeen ei millään ole enää väliä. Huu riutuu ja uneen on helppo vajota mihin vuorokauden aikaan tahansa.

Mutta onneksi metsän yhteisö pitää huolta: eläimet, etunenässä hiukan omahyväinen ja laskelmoiva Onerva Orava, tukevat Huuta kukin tavallaan. Onerva haluaa perustaa ravintolan, jonka ruokalista on kovin pähkinäperäinen. Kaikki menee tietysti ensin pieleen, mutta Huu on saanut elämäänsä uutta ryhtiä, kun on asioita huolehdittavana.

Lopullinen käännös tietenkin tulee. Huu seurustelee peilikuvansa kanssa ja saa siltä finanssiasioihin ja markkinointiin liittyviä käypiä neuvoja.

Herra Huuta peilikuvan puheet piristivät totta kai. Hän joutui nyt oudon kiihtymyksen valtaan. Herra Huu tunsi että peilikuva todella välitti hänestä – ja se oli pieni ihme, sillä eihän kukaan voinut itse peilikuvaansa valita… Herra Huu liikuttui, yskähti ja oli kysymässä lisää, mutta peilikuva oli jo vetänyt verhot eteen ja kadonnut. Ei auttanut, vaikka hän peiliin vielä kauan koputti.

Ja toden teolla asiat lähtevät myös käytännön tasolla rullaamaan, kun Onerva Oravan etäinen inkeriläistaustainen sukulainen Sonja tulee pelastavana enkelinä paikalle kauhanvarteen ja uusia ruokalistoja laatimaan. Yhteisen kielen puuttuminen korvataan aluksi Tele-Patia-yhtiön kaarnakapulalla, joka kääntää kielen kummallekin ymmärrettäväksi, mutta ennen pitkää selvitään jo perinteisenkin telepatian ja kenties jopa tunnekielen avulla. Herra Huun mieli seestyy lopullisesti, kun vauva Huukin ilmaantuu mukaan auttamaan uuden menestyvän ravintolan pidossa.




Hannu Mäkelän tyyli on jälleen jääräpäisen verkkaista ja omiin tuumailuihinsa uppoavaa. Se on verratonta ääneen luettavaksi, kuulijan ikä on sivuseikka.

Lukijan on helppo asettua herra Huun kosmisen yksinäisyyden syviin vesiin. Ja rivien välissä läikähtää silti toivo ja ripaus myös onnesta.

Ensimmäisten Herra Huu –kirjojen seikkailuvetoiseen juoneen tämä sarjan seitsemäs kirja ei yllä, mutta ajatkin ovat nyt ankeat. Muistumia niin suomalaisen yhteiskunnan linjanvedoista kuin Mäkelän oman henkilökohtaisen elämänkin vaiheista löytyy moniaalta kirjan sivuilta.

"Kun on aito katselija, näkee paremmin"

Jukka Itkonen: Leikkihaitari. Valitut lastenrunot 1986–2010. Toimittanut Sanna Jaatinen. Kuvitus, graafinen suunnittelu ja taitto Matti Pikkujämsä. 129 sivua. Otava 2011.


















Jukka Itkonen täytti lokakuussa 60 vuotta ja Otava on koonnut hänen neljännesvuosisadan jatkuneesta lastenlyriikastaan valittujen runojen kokoelman Leikkihaitarin. Se on visuaalisesti hieno ja sisällöllisesti tavattoman runsas ja edustava kooste Itkosen lyriikan parhaimmistosta. Kirja on yksi tämän pian päättyvän vuoden ehdottomia lastenkirjahelmiä.

Suomalainen lastenlyriikka on ollut Julius Krohnin, Zacharias Topeliuksen ja Arvid Lydeckenin jälkeen ja on yhä hyvin naisvaltainen lastenkirjallisuuden osa-alue. Itkonen on kuitenkin viihtynyt alueella pitkään ja kehittänyt lastenrunouttamme myös uusiin suuntiin.

Rouva Huu mieltää Itkosen metsän maahisen kaltaiseksi loitsijaksi, jolla on suora tuntuma luonnon ja elämän ihmeisiin. Hän houkuttaa eri-ikäisiä lukijoitaan kumartumaan pienten ja vähäpätöisten asioiden äärelle kummastelemaan ja tuumimaan niiden kauneutta.




Itkonen on tietoinen lastenlyriikan perinteestä: hän uusintaa mielellään aakkosrunoja (esim. "Opintiellä aakkoset") ja sormirunoja ("Ystäväsi käsi") sekä mukailee suomalaisen kansanrunouden tuttuakin tutumpia lastenloruja ("Satu meni työhön" ja "Häivy, häivy hämähäkki").

Itkonen on kehittänyt englantilaisesta limerikistä aivan oman versionsa, rimelikin, joiden tyylitaiturina hän osoittaa kiteyttämisen ja karismaattisten hahmojen luomisen taitonsa.




Eläimet ovat lastenlyriikan suosituimpia kuvauksen kohteita. Itkosella on perinteisiä suomalaisia eläimiä, mutta myös eksoottisempia siivekkäitä, suomukkaita ja hännäkkäitä. Itkonen nostaa jalustalle myös tuiki tavallisia ja väheksyttyjä eläimiä, kuten runossa "Varpunen", joka toivoo runon lopussa hienosti:

- - - Ja jos päivän mietelauseen
viserrellä saan:
"Älä tahdo mitään liikaa.
Elä päivä kerrallaan."

Itkosen runo "Leivonen" löytyy myös usein kuolinilmoituksista.

Itkosella on myös sosiaalista omaatuntoa oikealla tavalla ojentavia runoja. Runo asunnottomasta Lasusta, "Lasu Riekale, pullonkerääjä", kuuluu hänen ammattiaiheisten teemarunojensa sarjaan (Taikuri Into Kiemura ja muita kaupunkilaisia, Otava 2007). Se alkaa säkeillä

Ei ole paikkaa, missä asua.
Ihmiset tuijottaa minua,
vanhaa Lasua
Kun vaellan paikasta toiseen.

– – –

Latausta on myös "Taneli Harmaisen syksyssä", joka on hylätyn vanhuksen koskettava muotokuva.





Matti Pikkujämsän väritykseltään trendikkään retrohenkinen, mutta selvästi tunnistettava rouhea tyyli istuu kuin nenä päähän Itkosen tunnelmaltaan vaihtuviin runoihin.

Pikkujämsä antaa hienolle kokoelmalle loppusilauksen tarkkaan harkituilla typografiaan ja taittoon liittyvillä ratkaisuillaan.

Tämän kirjan kuuluisi ehdottomasti olla mukana kilpailemassa vuoden kauneimman kirjan tittelistä!

Kokoelma on saanut nimensä runosta "Tili-tali", jossa kertojaminä saa lahjaksi leikkihaitarin. Leikkihaitarillakin voi soittaa "oikeaa musiikkia":

– – – Niin soitin, ja silloin ymmärsin,
kuinka puhdas voi ääni olla,
vaikka sen sitten soittaisi
leikkihaitarin asteikolla.

Itkonen ottaa nuoret lukijansa tosissaan ja tarjoaa heille parastaan.




Leikkihaitarin esittely saa kunnian olla Lastenkirjahyllyn 500. teksti. Oheinen kuva on Helsingin kirjamessuilta, jossa Itkonen joutui yllätetyksi: koululaiset pyysivät häneltä kilvan nimikirjoituksia! Itkonen suhtautui tähän odottamattomaan suosionosoitukseen stoalaisella tyyneydellä.