Perheiden moninaisuudesta ilman alleviivausta

Anna Elina Isoaro & Mira Mallius: Kaksi tätiä nimeltä Veera. 40 sivua. WSOY 2023. 

 

 

Esteri ja Viljami luimistelivat lastenhuoneen ovelta. Oli kurjaa, kun vanhemmat riitelivät. Silloin heidän sanansa sinkoilivat huoneesta toiseen kuin vaahtomuoviset pyssynpanokset.

 

 

Perhedynamiikka ja erityisesti sen kipupisteet näkyvät nyt monin eri tavoin lastenkirjoissa.

 

Anna Elina Isoaron ja Mira Malliuksen kuvakirja alkaa vanhempien kipakalla keskustelulla kotitöihin liittyvistä vastuualueista. 

Isä mesoaa ja puhkuu, äiti ärisee ja äkämöi. 

 

Yön yli nukuttuaan vanhemmat ilmoittavat lähtevänsä kahdestaan viikonloppulomalle. 

Pallo-Veeran pihalta löytyy aina auttavia käsiä ja juttuseuraa.
Yhteisöllisyys huokuu Mira Malliuksen kuvituskuvasta monin
eri tavoin. Malliuksen kuvitusta Anna Elina Isoaron tekstiin
kuvakirjassa Kaksi tätiä nimeltä Veera (WSOY 2023). 

Esteri ja Viljami pääsevät tätiensä hoteisiin, kummallekin yhdeksi yöksi.  

Molempien tätien nimi on Veera, mutta luonteeltaan ja elämäntavoiltaan tädit ovat hyvin erilaisia. 

Lapset ovat keksineet tädeille lisänimet vaatetuksen perusteella: toinen on Raita-Veera ja toinen Pallo-Veera. Raita-Veera elää puolisonsa kanssa, mutta heidän arkensa on niin kiireistä, että he eivät kaipaa siihen omia lapsia. Pallo-Veera asuu yksinään, mutta yhteisöllisessä pihapiirissä seuraa saa aina kun itse haluaa. 

Esterin ja Viljamin suvussa on paljon kaksosia: kaksosuus yhdistää lasten lisäksi myös Pallo-Veeraa ja äitiä ja Raita-Veeraa ja isää.

 

Raita-Veera ei puolisonsa kanssa kaipaa elämänsä täytteeksi 
omia lapsia. Mira Malliuksen kuvitusta Anna Elina Isoaron tekstiin 
kuvakirjassa Kaksi tätiä nimeltä Veera (WSOY 2023). 

Kuvakirja on jälleen yksi esimerkki siitä, kuinka moninaisuus ja moniarvoisuus näkyy lastenkirjallisuudessa ilman turhaa alleviivaamista. 

Lapsettomien tätien kautta Esteri ja Viljami pääsevät kurkistamaan toisenlaiseen arkeen ja elämäntapoihin. Lapset nauttivat tätiensä jakamattomasta huomiosta sekä tätien hieman erilaisesta arjesta, ruoasta ja tavasta viettää vapaa-aikaa. 

 

Hyvin vaivihkaisesti Mira Malliuksen kuvitusaukeama tuo esille
perhesiteen lujuuden, kun lapset kapsahtavat vanhempiensa
syliin pienen eron jälkeen. Aikuinen kuvan katsoja samastuu
myös Pallo-Veera-tädin tuntoihin. Malliuksen kuvitusta Anna Elina
Isoaron tekstiin kuvakirjaan Kaksi tätiä nimeltä Veera (WSOY 2023). 

Viikonlopun jälkeen silmin nähden rentoutuneet riitansa sopineet vanhemmat noutavat lapset Pallo-Veeran luota, ja jälleennäkemisessä taitaa olla kyyneleitä kaikkien osapuolien poskilla.

Mallius luo pienin vedoin kuvitukseen erilaisia miljöitä ja tunnelmia.

 

 

Anna Elina Isoaro ja Mira Mallius aloittivat yhteistyön kuvakirjalla Sinä yönä tuli talvi  (WSOY 2021). 

Kuvakirja kertoi pikkusisaren kuolemasta heti syntymän jälkeen.  Perheen kriisitilanteen kuvaus keskittyi  esikoisen suruun, kun odotuksen jännitys yht äkkiä katkeaa traagiseen murheeseen.

 

 

Mitä tehdä, kun vanhemmilla on aivojen tilalla betonia?

 

 

Nadja Sumanen: Outo lintu ystäväksi. 222 sivua. Otava 2023. Kansikuva Ville Karppanen.

 

 

Alikulkutunnelin suulle ehdittyäni vedin syvään henkeä. Nahanluonti kahden kodin välissä oli alkanut sujua viikko viikolta vaivalloisemmin. Vaihto äidin tytöstä isän tytöksi tai isän tytöstä äidin tytöksi vaati yhä enemmän voimia. Jotenkin se näännytti. Alaluokkalaisena olin vielä osannut hypähdellä alikulkutunneliin pinkkinä äidin pikkuponina ja solahtaa tunnelin toisesta päästä ulos isän oloisena mustana näätänä. Mutta nyt kun olin viidennellä, se ei enää onnistunut. Äh! Ei näitä juttujani kukaan käsittänyt.

 

Nadja Sumasen juuri ilmestyneessä varhaisnuorten romaanissa päähenkilö Hillan vanhemmat ovat eronneet jo tytön varhaislapsuudessa ja Hilla asuu vuoroviikoin vanhempiensa luona. Pian 12-vuotta täyttävänä hänellä olisi mahdollisuus ilmaista oma mielipiteensä siitä, haluaako asua jatkossa vain toisen vanhemman luona. 

 

Kumpikaan vaihtoehto ei tunnu kovin mieluisalta: nörtti isä syöttää Hillalle läheisestä pizzeriasta hakemaansa noutoruokaa ja hajamielinen äiti ei ole pitkään aikaan ollut enää kartalla Hillan arjesta ja kasvukivuista. Viikonloput tyttö viihtyy isänäidin, sarkastisia elämänviisauksia jakelevan mummun, luona, mutta viime aikoina mummu on vanhentunut silmissä ja unohtelee asioita.

 

Luokalle tuleva uusi poika, Bubo, havahduttaa Hillan pian huomaamaan, että muillakin voi olla vaikeuksia tulla toimeen vanhempiensa kanssa. Bubo myös väittää totisella naamalla, että hänen isänsä on tunturipöllö. 

Bubon erityislaatuisuus resonoi Hillassa monin tavoin. Tyttö huomaa, kuinka helppo hänen on avautua vaikkapa mummon jumituksesta käyttää yksinomaan Sunshine-palasaippuaa kaikkeen peseytymiseen. Kun tuote vedetään hetkeksi pois markkinoilta, Hilla on valmis kääntymään jopa alikulkutunnelilla päivystävien diilereiden puoleen saadakseen saippuaa!

 

Pojan yllyttämänä he ryhtyvät myös yhdessä vakoilemaan Hillan vanhempia ja mummoa, jotta Hilla saisi enemmän perusteita lähestyvään päätöksentekoon.

 

Perhedynamiikan nyrjähdykset ja aikuisten lipsuminen arkisesta vanhemmuudesta ja kasvatusvastuusta on näkynyt lasten- ja nuortenkirjoissa jo pitkään. 

Myös Tomi Kontion viime vuonna ilmestyneessä lastenromaanissa Isäni on hipsteri (Teos) kaverukset Selma ja Nuutti ryhtyvät vakoilemaan Nuutin isää saadakseen todisteita siitä, onko isä todellakin hipsteri.  

 

Lastenromaanista näkyy Nadja Sumasen asiantuntemus ja päivätyö 3–13-vuotiaiden lasten ja heidän perheidensä toimintaterapeuttina. Hillan ja Bubon eri syistä kriisiytyneet perhetilanteet taittuvat Sumasen kerronnassa onneksi usein loivalla  huumorilla sekä lastenkeskisellä nasevalla ja luontevalla dialogilla.  

Bubo nimittää Hillan vanhempia betoniaivoiksi: isä on jääräpäinen, mummu järkkymätön ja äiti ei anna koskaan piiruakaan periksi tai myönnä omia virheitään.

 

– Mut vaihdettiin vanhemmalta toiselle päiväkodin naulakoilla. Olin niitä lapsia, joilla oli ihan eri lelut ja vaatteet eri kodeissa, eikä edes kesken jäänyttä kirjaa voinut kuljettaa kodista toiseen. Olin sekaisin kuin seinäkello, en oppinut mitään uutta, aloin pissiä housuun kuin joku vauva enkä rauhoittunut mihinkään. Sen takia mummu tuli siihen väliin. Se alkoi pitää mua perjantai-illasta sunnuntaihin vanhempien viikkojen välissä, jotta en ihan kokonaan pimahtaisi.

 

Romaanin jännitteisin kohtaus sijoittuu kerrostalon katolle, kun Hillan kontolle jää estää ystävänsä kohtalokkaat aikeet. 

 

Hillan ja Bubon ystävyyden vähittäisen syventymisen kuvauksessa Sumanen yltää nyansseiltaan poikkeuksellisen rikkaalle tasolle, jollaista saa kovin harvoin uusimmassa kotimaisessa, kohkaamiseen ja remellykseen keskittyvässä 

lastenkirjallisuudessa nauttia. 

Yleisellä tasolla Sumanen kuvaa myös vaikuttavasti nykylasten elämän epävarmuutta, joka voi näkyä vaikkapa maahanmuuttajan tyhjänä pulpettina luokkahuoneessa. Opettajakaan ei aina voi antaa varmoja vastauksia siihen, mihin luokkakaveri on yht äkkiä hävinnyt.

Sumasen lastenromaani on siekailematon puolustuspuhe lapsen oikeuksista – kuulluksi, nähdyksi ja ymmärretyksi tulemisen tärkeydestä. 

Sen soisi päätyvän myös mahdollisimman monen aikuisen lukemaksi, sillä perhedynamiikan säröytymisen arkinen kuvaus esitetään  lapsen näkökulmasta hyvin konkreettisesti  ja arkisin esimerkein. 

Hoitolintuja kolmessa kuvakirjassa

Pirjo Puukko & Amelia Nyman: Kesälintuni, lennä, lennä. 29 sivua. Stresa 2021.

 

Leena Lumme: Hannan lintupäiväkirjasta. 32 sivua. Otava 2005.

 

Jussi Syynimaa & Maileena Kurkinen: Poika ja variksenpoika. 34 sivua.  Otava 1986.

 

Sakari kyykistyi mätästä kohti, sillä sammalen ja vanamonliekojen päällä kyyhötti pikkuruinen harmaantäplikäs olento, joka näytti lähinnä karvapallolta. Hengitys paljasti sen kuitenkin eläväksi. Uskaltaisikohan koskea? Sakari laski varovasti kättä ja kokeili sormenpäillään untuvaista kerää. Se värähti. Sakari näki juuri ja juuri pienen, keltaisen nokanpään vilahtavan. Hän veti vaistomaisesti sormet pois. Lintu, niin pieni.

 

– Oi sinua. Ootko eksynyt? Minkä linnun lapsi sinä oot?

 

Äidin ja tyttären, Pirjo Puukon ja Amelia Nymanin, kuvakirja Sakari-pojasta, joka löytää metsästä linnunpoikasen ja ottaa sen kesämökille hoidokikseen, on odottanut kirjapinossa vuoroaan jo pitkään.

 

Sen kaveriksi löytyi työhuoneen kirjakokoelmista kaksi aiemmin ilmestynyttä kuvakirjaa, joissa on tismalleen  sama aihe: loukkaantuneen linnunpojan hoitaminen ja luopumisen tuska, kun pitäisi päästää lintu takaisin vapauteen. 

 

Amelia Nymanin kuvituskuvissa luonto on usein enemmän keskiössä
kuin ihmiset ja eläimet. Amelia Nymanin kuvitusta
Pirjo Puukon tekstiin kuvakirjassa 
Lennä, lennä lintuseni (Stresa 2021).

Kesälintuni lennä, lennä on graafiselta yleisilmeeltään (tekstiä on nykykuvakirjaan todella paljon ja kuvat on taitettu aukeamille melko raskaasti) hieman vanhanaikainen. Se tuo etsimättä mieleen Leena ja Inari Krohnin yhteiset kuvakirjat 1970-luvulta.  

 

 

Jo kirjan alussa lukijalle paljastetaan, että linnunpoika jää hieman hitaampana emon ja muun pesueen jälkeen ja tulee siksi hylätyksi.

 

Sakari muistelee opettajan kertoneen, että pesästään pudonneen linnunpojan saa nostaa pesään. 

Poika ei halua jättää turvattoman oloista lintua oman onnensa nojaan metsään, vaan ottaa sen mukaansa kesämökille. 

Tietäväisen ja luonnonsuojeluaatteen läpäisemän isosiskon mielestä pikkuveli on toiminut väärin. Isä tietää, että Naksuksi nimetylle ja linnulle ei saa antaa ihmisen ruokaa, sillä muutoin se ei opi etsimään ruokaa luonnosta. Linnun lajimääritys lokiksi varmistuu kesän aikana, kun sen untuvien tilalle kasvaa sulkapeite.  

 

Sakari kiintyy lintuun ja tuntee jo mustasukkaisuutta, kun Naksun reviiri kesämökin pihalla kasvaa ja lintu aloittaa lentoharjoitukset. 

Koko perhe hyvästelee lentämään oppinutta lokinpoikaa. 
Amelia Nymanin kuvitusta Pirjo Puukon tekstiin kuvakirjassa 
Lennä, lennä lintuseni (Stresa 2021).

Kesäloman päätyttyä perhe tekee sopimuksen naapurin kanssa, että tämä toimittaa kalanperkeitä mökin kulmalle Naksua varten. Alkusyksystä perhe vierailee mökillä ja päättää viedä linnun joen uomaan, josta se voi hakeutua itse avarampien vesien ääreen. Myöhemmin syksyllä Sakari löytää mökin pihalta lokin sulkia. Jokaisella perheenjäsenellä on oma tulkintansa siitä, mistä on kysymys.

 

Pirjo Puukon tarina on sekä linnun että Sakarin kasvutarina. Lukija voi Sakarin tavoin itse päättää, onko loppuratkaisu onneton vai onnellinen. 

 

Kirja on ilmestynyt vuonna 2017 perustetun pienen Stresa-kustantamon kautta ja se on tällä erää kustantamon ainoa lastenkirja. 

Pienessä kustantamossa ei välttämättä aina ole näkemystä kirjan kohderyhmästä. Kuvakirjaa paremmin Naksun ja Sakarin tarina olisi eittämättä toiminut kuvitettuna helppolukuisena lastenromaanina.

Leena Lumpeen kuvituksesta voi haistaa ja maistaa kesän tuoksut
ja äänet. Leena Lumpeen kuvitusta kuvakirjaan
Hannan lintupäivälkirjasta (Otava 2005). 

 

 

 

Leena Lumpeen kuvakirjassa Hanna pelastaa untuvaisen silkkiuikun poikasen harmaalokin kynsistä ja vie linnun aikuisen ystävänsä Riikan luokse. Linnunpoika vahvistuu, mutta se ei tulisi selviämään luonnossa omin avuin.

 

Meitä oli jännittänyt koko kesän, tuleeko Uikku niin vahvaksi, että sen voisi päästää mereen, perheensä luo. Riikka sanoi, että Uikku tarvitsee ihmisen apua koko loppuelämänsä. Se ei pärjäisi itsekseen. Silkkiuikut muuttavat syksyllä kauas etelään, jotkin Välimerelle asti, eikä Uikku ollut oppinut lentämään kuin pienen pyrähdyksen. Minusta tuntui haikealta, että Uikku ei saisi koskaan puolisoa ja pieniä uikkulapsia. 

 

Talvella Hanna löytää lumesta paleltuneen punatulkun. Punatulkku asuu talven ja kesän Hannan huoneessa lintuhäkissä, kunnes se kesällä pääsee lentämään omille teilleen. 

 

Lumpeen kuvakirjassa on tarpeelliset jälkisanat, joissa kerotaan että Eläinsuojelulain mukaan vahingoittunutta tai sairasta eläintä pitää yrittää auttaa, mutta apua kannattaa aina kysyä asiantuntijoilta. 

Tarina pohjaa todellisuuteen: kuvanveistäjä Pirkko Nukari on hoitanut sekä punatulkkua että silkkiuikkua. Nukarin hoteissa silkkiuikku eli ”kahdeksan onnellista vuotta”.

Tässä Hanna vilkuttaa hyvästiksi talvella kohmeisesta lumihangesta
löytämälleen punatulkulle. Leena Lumpeen kuvitusta kuvakirjaan 
Hannan lintupäivälkirjasta (Otava 2005).  

 

Olennainen osa kuvakirjan viehätystä on Leena Lumpeen eloisassa, elämänmakuisessa kuvituksessa. 

Lumme osaa hyvin pienieleisesti tallentaa lapsen arkista olemusta, ilmeitä, eleitä ja tunnetilojen vaihtelua sävykkäissä akvarellikuvituksissaan.

Pasin, variksenpojan ja Peni-koiran ensikohtaaminen.
Maileena Kurkisen kuvitusta Jussi Syynimaan tekstiin kuvakirjassa
Poika ja variksenpoika (Otava 1986).

Jussi Syynimaan ja Marleena Kurkisen kuvakirjassa Poika ja variksenpoika Pasin pihalle ilmaantuu variksenpoika, joka ääntelee hätääntyneesti.  Pian selviää syy: variksella ei ole pyrstöä ja se ei pysty sen takia lentämään.

 

Pasi tuntee erityistä myötätuntoa lintua kohtaan, koska hän käyttää liikkumiseen pyörätuolia. 

 

Pasi hoivaa lintua, joka saa nimekseen Kaisakalle. Se viedään eläinlääkärille, joka kertoo, että lintu on syntymästään saakka ollut ilman pyrstöä.

 

 

Sen vuoksi se ei olut oppinut lentämään. Eikä koskaan oppisikaan. Ihan niin kuin minä, Pasi mietti. Minäkään en koskaan pysty kävelemään.

 

Käynti eläinlääkärillä koituu Kaisakalle-variksen 
onneksi. Maileena Kurkisen kuvitusta Jussi Syynimaan
tekstiin kuvakirjassa Poika ja variksenpoika (Otava 1986).

Mutta ihmeitä tapahtuu. 

Eläinlääkärin ”lehmänvitamiinit” saavat aikaan sen, että Kaisakallelle kasvaa komea pyrstö. 

Pasi ei voi välttyä tuntemasta kateutta, mutta lopulta poika suo varikselle vapauden lentää halutessaan tiehensä.

 

Jussi Syynimaan teksti osallistui Otavan kuvakirjakilpailuun vuonna 1985 ja ylsi kolmannelle sijalle. Kilpailun voitti Raija Siekkisen teksti Herra Kuningas (kuv. Hannu Taina, Otava 1986) ja toiselle sijalle tuli Sirkka-Liisa Heinosen Mykkä tytär (kuv. Kaarina Kaila, Otava 1986). 

 

Tainan ja Kailan kuvitukset edustava hyvin perinteistä lastenkirjakuvitusta. Tainan kuvitus Herra Kuninkaaseen on edelleen ainoa suomalainen kuvakirja, joka on voittanut kuvitustaiteen arvostetun Bratislavan biennalen Grand prix –palkinnon vuonna 1987. 

Maileena Kurkisen kuvitus on koloristisuuudessaan moderni ja rohkeasti pelkistävä.

Näissä kaikissa kolmessa kuvakirjassa jännitys kulminoituu kohtaukseen, jossa hoivattu lintu oppii lentämään ja on näin vapaa palaamaan lajilleen tyypillisesti muiden lintujen joukkoon. Löytöeläimen hoivaamisen kupeessa kirjat kertovat myös eläinten lajityypillisestä käyttäytymisestä, ravinnosta ja elintavoista.