Lapsuuden ja aikuisuuden kipeää tekevällä rajalla

Seita Parkkola: Usva. Kuvittanut Jani Ikonen. 375 sivua. WSOY 2009.

Lasten- ja nuortenkirjallisuus rakastaa tällä hetkellä jostain syystä isokokoisia poikkeusyksilöitä.

Marika Maijalan ja Juha Virran kuvakirja Sylvi Kepposen pitkä päivä (Otava 2008) kertoi pikkutytöstä, jonka jalat alkoivat yht äkkiä kasvaa, ja lopulta Sylvi ylsi avaruuteen asti!

Seita Parkkolan Usvan 13-vuotias päähenkilö on myös epätavallisen pitkä tyttö. Usva herättää ystävissään ja aikuisissa pituutensa ja isojalkaisuutensa takia hämmennystä. Hän on saanut lisänimen Pilvenpiirtäjä. Ja Tomi Kontion vast ikään ilmestyneen Viidakon kutsun (Tammi 2009) 12-vuotias päähenkilö Alpo on hänkin kooltaan todellinen jättiläinen.

Korkealta näkee selvästi kauemmas ja terävämmin.

Usva on mollivoittoinen kasvukertomus, jonka lohduttomuutta Jani Ikosen mustavalkoinen ja mustanpuhuva kuvitus vielä erityisesti alleviivaa.

Ikosen rappioromantiikkaa tihkuvissa kuvissa on ränsistyneitä rakennuksia, myrskyn tuivertamia oksia, kuivalla maalla ilmaa haukkovia kaloja. Kuvitus on hyvä esimerkki modernin nuortenromaanin visuaalistumisesta, jota varmasti myös japanilaisen mangan suosio on siivittänyt.

Barbileikit ovat Usvalta ja hänen tovereiltaan jo taakse jäänyttä elämää. Aiempi paras ystävä Kamilla on nyt Usvan pahin vihollinen ja kiusaaja. Lapsuudenaikainen Kodak-niminen poika on Usvan ainoa sielunkumppani, kunnes tyttö tutustuu Puumaan, joka elää eristäytynyttä elämää äitinsä omistamassa tavaratalossa.

Usvassa Parkkola kuvaa murrosiän kipupisteitä kouriintuntuvasti sekä lapsen että vanhemman näkökulmasta. Kontaktipinta nuoren ja vanhempien välillä on enää ohut säie. Äiti on velvollisuudentuntoisesti huolissaan tyttären kotiintuloajoista. Isän energia menee työn menetyksen murehtimiseen. 8-vuotiaan pikkuveljen ja isosiskon yhteys on sekin hentoinen.

Seita Parkkola mystifioi 13-vuoden ikää pitkin romaaniaan. Hän pitää sitä merkittävänä taitekohtana lapsuuden ja aikuisuuden rajalla.

Parkkolan romaania lukeva 13-vuotias ei ehkä vielä täysin oivalla kirjailijan viisautta ja teräväkatseisuutta, mutta murrosikäisten lasten äitinä tunnistan Parkkolan analyysin osuvuuden:

– Miten helppoja te lapset ensin olette, helppoja ja herttaisia, Ikävä kyllä se menee ohi kuin ihana uni ja te täytätte kolmetoista. Kolmetoista on pimeä portaikko, johon astuttuaan ei enää näe eteensä. Sieltä minun pitäisi kuitenkin löytää lapseni. Ymmärrätkö sinä mitä minä puhun? Kolmetoista on tuntematon pimeä rappukäytävä, sitä se on.

Näin tilittää Puuman äiti Usvalle hätää ja huoltaan poikansa karkaamisen jälkeen.

Oivaltavasti Usva osaa myös itse kiteyttää olennaisen murrosiän murroksesta lapsen näkökulmasta:

Maailma muuttuu, kun täytät kolmetoista. Silloin sinut karkotetaan lapsuuden maasta niin kuin ensimmäiset ihmiset karkotettiin paratiisista. Kun täytät kolmetoista, joudut murtuneiden kaupunkiin. Siellä me kaikki murtuneet, tai murrosikäiset mitä nimeä meistä haluatkin käyttää, elämme viidakossa eikä viidakossa neuvotella ehdoista.

Parkkola on paitsi aiemmissa itsenäisissä nuortenromaaneissaan niin myös yhdessä Nina Revon kanssa kirjoittamassaan Rajat Express-sarjassa (WSOY v:sta 2007) kuvannut nyky-yhteiskunnan korruptoitumista, median luomia lumetodellisuuksia ja kerskakulutusta. Usvakin kiteyttää vertauskuvallisesti nykynuorison pyristelyn monien vaatimusten ristipaineessa.

Romaanin rönsyinen, osin turhankin versova rakenne, on haasteellinen. Tiivistäminen olisi jäntevöittänyt romaanin ydintä.

Kustantaja nimeää Parkkolan tyylin maagiseksi realismiksi. Mielestäni olisi oikeaan osuvampaa puhua maagisesta inhorealismista. Pehmentäviä, armeliaita ilon hetkiä ei nimittäin Usvan reaalitodellisuuteen juurikaan mahdu.

Rankkojen juonenkäänteiden kautta Usva-tyttö kasvaa ja oppii että “aikuiset ovat erehtyväisiä ja että lasten täytyy itse löytää omat polkunsa”. Mutta Puuma valitsee toisen tien – hän nimittäin liittyy Intia-nimisen tytön luotsaamaan muukalaislegioonaan, josta ei ole enää paluuta entiseen.

Parkkolan Usvan voikin halutessaan lukea varhaisteinien anarkistisena toisintona Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossusta. Peppi, Tommi ja Annika söivät kirjan päätteeksi kiekurapillerit, jotka estivät heitä vanhenemasta!