... ja tässä se virallinen Finlandia Junior -lista perusteluineen

Siiri Enoranta: Omenmean vallanhaltija (Robustos)

Siiri Enorannan kirjassa kahden tytön Ninirin ja Nezsandran ystävyys on saumatonta. Kuoleman aavikolla Ninir putoaa juoksuhiekkaan ja halvaantuu. Nezsandra syyttää onnettomuudesta itseään ja päättää pelastaa rakkaan ystävänsä.

Omenmean lisäksi on olemassa seitsemän muuta maailmaa. Kaikissa on omat vaaransa. Ystävänsä pelastamiseksi Nez tarvitsee pienen osan kunkin maailman valtiaan vallasta. Maailmoiden välillä siirtyminen onnistuu vain yhteen suuntaan. Yhdessä Humun, kuusijalkainen ratsunsa kanssa Nez lähtee uhkarohkealle matkalle.

Kirja kertoo ystävyydestä ja monitasoisesta luottamuksesta, joka toimii sekä lasten välillä että heidän suhteessaan aikuisiin. Kantava teema on myös valta. Haltijoiden joukossa on niitä, jotka kantavat vastuunsa. Valtaa kertyy sellaiselle, joka aina auttaa muita. Valta myös juovuttaa, se tekee yksinäiseksi, siitä sokaistuu tai tulee ahneeksi. Vallalla on aina erilaiset kasvot. Kaikki ei ole sitä miltä näyttää - rumuus onkin kauneutta ja kaikkein kavalin löytyy lähipiiristä.

Enorannan kirjassa ollaan perusasioiden äärellä: riittää, kun tekee parhaansa ja oma itsensä. Moraalista punnintaa tehdään taitavasti. Päähenkilö tekee ratkaisuja lakioikeuden ja moraalisen oikeuden välillä. Onko uskollisuus tärkeämpää kuin kansakunnan pelastaminen? Se, jolla on hyvä sydän, pystyy ratkaisemaan tämänkin ongelman. Teos on teknisesti, kirjallisesti ja kerronnallisesti selkeä, rakenne pysyy eheänä ja lukija imautuu matkaamaan maailmasta toiseen Nezin ja tämän ratsun kyydissä.

Antti Halme: Metalliveljet (Otava)

"Miltäs susta Hartsa tuntuisi lähteä Norjaan kesäksi? Sikasiistiä, häh?" Harri nojasi kämmenen otsaan. Faijan katukieli oli kotoisin viime vuosituhannelta, reilusti ennen rapin, jopa kuukautta ennen kansantanhujen keksimistä." Norjaan Harri kuitenkin lähtee, isän liiketuttavan ja hänen veljenpoikansa Villen luokse. Vaikeasta alusta huolimatta yhteinen musiikkimaku potkaisee ystävyyden liikkeelle kuin Highway to Hellin alkuriffi.

Halmeen kirja on yhdistelmä bändikirjaa, jännitysromaania ja kasvukertomusta. Pohjalla kulkee aidosti jännittävä tarina kaupunkia hallitsevasta rasistijengistä, jota vastaan poikien Unholy Viper -bändi käy yhtenä miehenä. Pelon kokemukset ovat realistisia ja toiminnan rytmi hengästyttää tapahtumien vyöryessä eteenpäin.

Romaanin näkökulma on monella tavalla ulkopuolisten, ja se haastaa me ja muut -määritelmiä. Rasismi kohdistuu ensisijaisesti maahanmuuttajayhteisöön, mutta ulkomaalaiset suomalaispojat ja sosiaaliselta statukseltaan alemmassa kastissa oleva jengiläinen kohtaavat myös ennakkoluuloja. Jokaisen on valittava oma tiensä ja omat arvonsa. Vaikeinta on elää ne todeksi oikeassa elämässä. Halme on onnistunut kirjoittamaan kirjan, joka on moraaliltaan selkeä olematta moralistinen. Hyvä ja paha erottuvat tarkasti toisistaan, eikä lukijalla ole vaikeuksia valita oikean ja väärän välillä.

Keveyttä Metalliveljiin tuo huumori, armoton läpänheitto poikien kesken. "Ehkä olisi helpompaa kirjoittaa jostakin, mitä sulle on ihan oikeesti tapahtunut." "Ei mulle oo tapahtunut just mitään. Ai niin, sain vähä-älysen kämppiksen Suomesta kesäksi. Miten ois: My Brain-Dead Finnish Vegetable Friend?" "Ehe hehe." Halmeen verbaalivirtuoosimainen suunsoitto täyttää sivun toisensa jälkeen antaen kuitenkin tilaa pienille vakaville, tärkeille ja herkillekin hetkille poikien elämässä. Metalliveljet osoittaa, kuinka yhdessä voi pitää hauskaa, vaikka ei olisikaan paras tai komein. Antti Halmeen Metalliveljet on bändikirja, jonka voi lukea, vaikkei tietäisi musiikista mitään - itse asiassa se voi jopa auttaa.

Juba: Minerva. Jääkarhun sydän (Otava)

Kotimainen lastensarjakuva on saanut Juban Minervasta toimeliaan, aktiivisen tyttösankarin. Lentävän keinutuolin kyydissä matkataan pohjoisnavalle, jossa ökyilee öljypohatan tytär Veronika. Ansaitakseen merinorsutytön rakkauden on epätoivoisen kosijan, Yrjänän, tuotava tälle viimeisen jääkarhun sydän. Avukseen Minerva saa monitahoisen eliögallerian, joista etenkin sarkastinen erakkopingviini ja peräkammarin albatrossi puhuttelevat myös aikuista lukijaa.

Jääkarhun sydän on visuaalisesti täynnä liikettä, joka vie tarinaa eteenpäin. Kuvituksessa on nähtävissä sarjakuvan lisäksi kuvakirjamaisuutta: kuvat ovat suuria, tarkkoja ja selkeärajaisia. Kuvakerronnan rosoisuus ja ilmeikkäät hahmot vetävät lukijan mukaan tutkimaan yksityiskohtia. Taustojen selkeys antaa tilaa henkilöiden yksityiskohtaisemmalle kuvaukselle.

Luonnonsuojeluteema kulkee sujuvasti läpi kirjan, jossa vastuuton käytös on selkeästi yhteydessä rikkauteen, ahneuteen ja valtaan. Ystävyys ylittää lajirajat, ja pieni Minerva taistelee urheasti jättimäisen jääkarhun puolesta. Juba osoittaa, että ongelmien pakeneminen tai kieltäminen ei auta, muttei myöskään tarjoa helppoa yleisratkaisua vaikeille asioille. Jos jokainen auttaa edes hiukan, voi toivon herättää uudelleen. Viimeisen jääkarhun ei välttämättä tarvitse jäädä lajinsa viimeiseksi.

Mari Kujanpää: Minä ja Muro. Kuvitus Aino-Maija Metsola (Otava)

"Aikuisia on kahta lajia: hammaslääkäriaikuisia ja opettaja-aikuisia. Hammaslääkäriaikuiset ovat sellaisia, jotka puhuvat keskenään aikuiskieltä ihan niin kuin lapsi ei olisi vieressä kuuntelemassa. Opettaja-aikuiset ovat sellaisia, jotka yrittävät olla hauskoja ja kyselevät kaikenlaista."

Minä ja Muro on koskettavan kuvaus surullisesta koulutytöstä. Kirjassa kuvataan vahvasti turvattomuutta. "Aikuiset ovat melkein aina vihaisia." "Mihinkään tärkeään ei aikuisilta saa vastausta." "Lapset tietävät, mitä aikuisten ei pidä tietää."

Aikuisten välinpitämättömyyden kuvaus lasten elämästä tehdään taitavasti. Koti ja koulu ovat kovia paikkoja, mutta niistä voi selvitä. Lapsen kannettavana on koko sekava maailma, mutta vähitellen se alkaa jäsentyä, vaikka vanhemmista tai opettajista ei ole mitään apua.

"Minun täytyy seistä -- pahojen asioiden edessä ja pelastaa isä ja äiti ja Pauli. Muuten kaikki saavat tietää, että isä ja äiti eivät ole niin kuin pitäisi." Eri-ikäiset lukijat löytävät kirjasta eri tasoja. Nuorelle lukijalle teksti ei käy liian raskaaksi surullisuudesta huolimatta.

Kujanpään ja Metsolan teoksessa ei haeta aktiivisesti ratkaisua ongelmaan. Lapsen sitkeys ja kestävyys kuvataan hyvin. Lapsi löytää selviytymiskeinon, on se sitten uusi ystävyys tai harrastus. Myös luonnollisen kasvun kautta löytyy ratkaisu, kaaokseen alkaa löytyä järjestys ja ongelmat ratkeavat. Tekstin raskaus saa vastapainon kuvien lämmöstä ja hellyydestä. Oivaltava kuvitus lisää lasten keskinäisen hassuttelun painoarvoa myös tekstissä.

Minä ja Muro -kirjassa käsitellään isoja asioita. Se on parhaimmillaan, kun lapsen ja aikuisen on mahdollista lukea sitä yhdessä. Onhan vavahduttavaa lukea lapsen kysymys: "Mitä halaus on. Onko se sellaista kuin kituminen ja kanteleminen, että kaikkien pitäisi se tietää?"

Paula Noronen: Emilian päiväkirja. Supermarsu pelastaa silakat. Kuvitus Pauliina Mäkelä (Gummerus)

Mitä pitäisi tehdä, kun koulu on homeessa, Itämeri on saastunut ja muitakin yhteiskunnallisia ongelmia on? Tietysti kutsua paikalle Emilia Supermarsu. Supervoimia tarvitaan, kun silakat pitää saada kylpyammeeseen ja järvivedet Venukseen. Eiväthän aikuiset muuten ymmärtäisi, että ympäristön suojelussa on tosi kyseessä. Ainoastaan perhe-elämään eivät supervoimat auta, kun äidille siunaantuu poikaystäväksi Itä-Helsingin pahimmin mässyttävä mies. Vahinkoa tulee myös, kun Emilian koulukaveri Simo sattuu syömään superluumua, saa siitä itseluottamusta ja sukeutuu loistopuhujaksi. Simo pestataan oikopäätä konsultiksi. Tämä on kokonaan romuttaa Simon ja Emilian ystävyyden, sillä Simollahan nousee menestys heti päähän. Onneksi Emilia kuitenkin jaksaa odottaa Simon järkiintymistä. Sillä välin hän järjestelee asioita Suomen valtiojohdon kanssa ja tekstailee Matti Vanhasen kanssa juhlapyhien yhdistämisestä jääsiäiseksi. Vanhanen tietenkin vie Emilian ehdotuksen läpi eduskunnassa.

Paula Norosen Supermarsu on hervottoman hauska, ratkiriemukas kirja, jossa nonsense makes sense. Se ei ole tyypillinen "hauskaa lapselle" - kirja, vaan kaikenikäisen lukijansa lakonisin letkautuksin naurunhytkytykseen vangitseva lukukokemus. Mikään pulma ei ole liiallinen Supermarsulle, hän ottaa haasteen vastaan ja hoitaa asiat. Pauliina Mäkelän rohkea ja värikylläinen kuvitus komppaa hienosti Norosen tekstiä ja sen yhteiskuntakritiikkiäkin. Arjen kommellukset ja tapahtumat Noronen kuittaa huumorilla, mutta suurissa eettisissä asioissa hän on vakava, ympäristöasiat ovat yhteisellä vastuullamme. Supermarsu näyttää moraalin mallia, supervoimia saa käyttää vain hyvään.

Maria Turtschaninoff: Arra. Legender från Lavora (Söderströms)

Maria Turtschaninoffin tarina kertoo Arra-tytöstä, joka syntyy ja elää epätoivottuna, perheensä hyljeksimänä ja halveksimana. Arra ei opi muiden lasten tapaan puhumaan, koska kukaan ei huomaa häntä eikä puhu hänelle. Puheella ei ole hänelle merkitystä. Sen sijaan Arra kasvaa ja elää luontoon ja luonnossa. Hän kuuntelee ja oppii virran laulun, tulen laulun, maan laulun, tuulen laulun, kaiken sen, jota hänen maailmansa on täynnä. "Allt eftersom tiden gick uppfattade Arra allt fler sånger. Träden hade sin, och vinden sin, och regnet sin egen. Varje dag upptäckte hon en ny strof eller ett nytt kväde. Tiden blev aldrig lång och hon kände sig aldrig ensam." Laulunsa myötä Arra oppii hallitsemaan luontoa ja luonnon voimia ja alkaa kutoa niistä minuutensa ja omien voimiensa kokonaisuutta aivan kuten hän kutoo kuvakudoksia langoista.

Voima on vaarallista ja mahtavaa. Sitä voi käyttää myös kauhealla tavalla väärin. Sen Arra saa huomata. Onneksi löytyy kuitenkin eräs, josta tulee Arralle läheinen ja jonka kanssa Arra oppii käyttämään voimiaan hyvään.

Arra on runollisen kaunis ja fantastinen kokonaistaideteos, joka kutoo lukijansa kiehtovaan kudokseen. Tarina on mukaansa tempaava, siinä kertojaperinne elää vahvana. Att läsa Arra är egentligen att lyssna dess rytmiska gungande, dess mystisk och lugnande musik som kan kännas, ses, höras, smakas och doftas av.


Rouva Huu kommentoi:

Lista on yllättävä ja vähän raflaavakin.

En ole esikoiskirjailija Siiri Enorannan ja Turtschaninoffin fantasiaromaaneja enkä Juban Minervaa lukenut, joten niiden puolesta tai vastaan en väitä mitään.

Paula Noronen oli jo ensimmäisellä Supermarsu-kirjallaan ehdolla FJ-kisassa, ja sen vuoksi tohdin kyseenalaistaa tätä uutta ehdokkuutta. Ei sen huumori mielestäni nyt ihan NIIN hyvää ja ratkiriemukasta ole.

Vanhemmat nuortenkirjailijaveteraanit pitävät selvästi tänä vuonna välivuotta.

Nuortenromaanien osalta miehet ovat tänä vuonna olleet hyvin edustettuina.

Tuomo Kuitusen Kaakkurin huuto, Henrik Wileniuksen Saranapuolelta, Juha Vesalan Kaksoiskuljetus ovat Antti Halmeen Metalliveljien ohella hyvin maskuliinisia kasvun kuvauksia.

Hyvää Halmeen romaanissa on sen kepeästi kulkeva sanallinen ilotulitus, vaikka tuntuukin aika epäuskottavalta, että pojat kankeahkolla kouluenglannillaan kykenisivät loihtimaan aivan noin värikkäitä kielikuvia letkeään vuoropuheluunsa. Parasta Metalliveljissä onkin nimenomaan poikajoukon uhon ja lojaalisuuden kuvaus, johon ei kyllä mahdu anstin häivääkään.

Mari Kujanpään Minä ja Muro -kirjaan palaan toivon mukaan uudelleen Lastenkirjahyllyssä huomenna. Tikistin kirjasta 1 000 merkin pikkupätkän huomiseen Aamulehteen, ja tuntuu että teen siinä liiankin yksioikoistavia johtopäätöksiä.

Mielestäni Kujanpään kirja ei kuitenkaan ole varsinainen lastenkirja.

Finlandia Junior -palkintoehdokkaiden julkistustilaisuudessa tänään puhunut raadin puheenjohtaja Minna Riikka Järvinen teki hyviä huomioita vuoden lasten- ja nuortenkirjatarjonnasta.

"Tämän vuoden kirjasadon kuva lasten ja nuorten elämästä on monikirjoinen, monitasoinen ja myös moniselkoinen. Kokonaisuutena tarkastellen tulee mieleen, että kirjojen kirjoittajat ovat hyvin selvillä lasten ja nuorten hyvinvoinnin tämän hetken tutkimustuloksista ja myös hyvinvointiin vaikuttavista tekijöistä", painotti Järvinen.

Välillä tekee hyvää, että lasten- ja nuortenkirjallisuutta tarkastellaan myös sen oman tontin ulkopuolelta.

Esivalintaraadin jäsenillä Kati Solastiellä ja Minna Riikka Järvisellä on varmasti ollut virkeät silmät tehdä aivan uusiakin huomioita vuoden kirjoista. Ja kirjastonhoitaja Reetta Saine on voinut briifata tarpeen mukaan, onko joku ilmiö tai aihepiiri tai tyylilaji oikeasti kovin uutta ja ihmeellistä.

Kukaan tuskin enää kyseenalastaa, etteikö kotimainen, joskin vielä varsin harvalukuinen lasten sarjakuva olisi elimellinen osa muuta lastenkirjallisuutta.

On hienoa ,että raadilla oli - tästä aseman vakiintumisesta huolimatta - rohkeutta nostaa Minerva ehdolle. Ja jotenkin näen tässä Minervan nostossa myös halun kunnioittaa tulevaa sarjakuvan juhlavuotta ja hakea lasten sarjakuvallekin isompaa lukijakuntaa.

[Mutta Rouva Huun äreämpi puoli vähän mutisee: onko jo ennestään kaikkien tuntemaa ja rakastamaa sarjakuvan tekijää tarpeen tässä(kin) yhteydessä nostaa framille.]

Kuvan asiantuntija tästä raadista tänä vuonna puuttui ja se myös näkyy raadin linjauksissa. Itsellisten kuvakirjojen osalta tarjonta ei ollut iso, mutta Minervan rinnalle olisin suonut nousevan jonkun ns. tavallisenkin kuvakirjan.

Sii soo: karavaani kulkee ja koirat räksyttävät.

Grand Casinolta rouva Huu porhalsi Kallioon Pihlgrenin tapettikauppaan ja sieltä vikkelästi pendolinolla kotiin.

Junalukemisena rouva Huulla oli Terhi Rannelan Goa, Ganesha ja minä, joka vilahti myös Järvisen puheessa esimerkkinä nykynuorten ei-järjestäytyneestä kansalaistoiminnasta ja auttamishalusta.